torstai 30. heinäkuuta 2009


KIVUN JA KÄRSIMYKSEN SYY

filosofinen, täyspitkä versio


lukukelpoisessa muodossa, joskin kursivoinnit kadonneet kopioidessa


-kivunhallintatekniikoista päätösosastossa, Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä


Tämä kirjoitus ei ole tiedettä, mutta uskon siinä esitetyn kokemusten tuskallisuuden syntyhypoteesin ansaitsevan tiedeyhteisönkin huomion: 1) lumekipulääkkeiden ja tuntemieni henkisten kivunhallintatekniikoiden vaikutus olisi selitettävissä sen avulla 2) hypoteesini antaa vihjeitä uusista tutkimustavoista - ainakin sellaisista, joiden avulla sitä itseään voidaan koetella. Olen päätynyt kivunsyntymalliini osittain filosofisen analyysin, osittain epäsystemaattisen järkeilyn, osittain intuitionkin avulla. "Aineisto", jonka analyysin (ja intuitoinnin) pohjalta hypoteesini on syntynyt, muodostuu pitkälti introspektiivisistä havainnoista - muut välittömät havainnot kivusta ja kärsimyksestähän eivät olisi mahdollisiakaan.


Mikä tekee jotkin aistimukset tuskallisiksi, esimerkiksi kipuaistimuksiksi? Kysyn tätä, koska mihinkään aistimuslaatuun (aniliiniin, kovantuntuun tms.) ei loogisesti tarvitsisi liittyä tuskallisuutta. Tarkoitan: mikään aistimuslaatu ei ole tuskallisuutta. Voidaan siis kysyä, mikä "lisää" tuskallisuuden aistimuksiin.
Yksi kuviteltavissa oleva mahdollisuus on, että hermostomme tekee joistakin ("evolutiivisesti vältettäviin" tapahtumiin liittyvistä) aistimuksista tuskallisia liittämällä niihin erityisen kärsimys-laadunkokemuksen (vrt. aniliini-laatu, kova-laatu). Että kärsimys on itsenäinen kokemus1, itsenäinen laatu1, ja tuskalliset aistimukset aistimuslaadun ja kärsimys-laadun yhdistelmiä. Tällaiset yhdistelmät ovat kuitenkin - väitän - mahdottomia.
Mahdollinen kärsimys-laatu ei voisi sijaita aistimuslaadussa. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, kahta jonkinlaisen-kokemusta (sinistä ja violettia tms.). Jos on kaksi laatua, on kaksi paikkaa. Kuvittelisin tämän olevan kaikkien jakamaa logiikkaa (tarkempia perusteluja kuitenkin osastossa Ei kahta laatua yhdessä). Voisimme kokea aistimuslaadun ja kärsimys-laadun enintään vierekkäisinä hermoston ahkerimpienkin laadunyhdistämisyritysten yhteydessä. Ja tuolloin emme varmaankaan kokisi tuskallisuuden piilevän aistimuksessa.
Ellei aistimusten tuskallisuus synny itsenäisestä kärsimys-laadusta, se syntyy kahden (tai useamman) kokemuksen suhteesta. Millaisesta suhteesta voisi olla kysymys?Jotkut kipupotilaat sanovat2 pystyvänsä vaientamaan kipuaistimustensa tuskallisuuden henkisin keinoin - lähinnä suuntaamalla huomionsa kiinteästi muihin asioihin tai rentoutustekniikoiden avulla. Syntyisikö kipukärsimys siis tavasta, jolla aistija huomioi (havainnoi, tarkkaa) tuntoaistimuksiaan? Tai, kohtuullisemmin muotoillen: olisiko tietty huomiointitapa kivun yksi syntyedellytys? (Kaikki tuntoaistimuksethan eivät ole tuskallisia tavalliseen tapaan huomioituinakaan.)Totunnaisempi selitys henkisen kivunhallinnan mahdollisuudelle on, että se perustuu kipuaistimuksen tiedostamisen estämiseen. Että aistija tiedostaessaan kipuaistimuksen tulee tietoiseksi sen tuskallisuudestakin =väistämättä kärsii. Kipukärsimys voidaan lopettaa vain estämällä aistimuksen huomaaminen, ei muuttamalla huomiointitapaa. (Mikäli tuskallisuus - sittenkin - on peräisin kärsimys-laadusta, tämä on odotettavaa.) On kuitenkin epävarmaa, sopiiko tämä selitys myös rentoutumiseen: hävittääkö rentoutuminenkin tietoisuuden kipuaistimuksista?Oli miten oli, lienee vain kolme teoriassa mahdollista kivunsyntytapaa.Tuntoaistimuksen tuskallisuus
a) syntyy aistimuksen suhteesta johonkin toiseen kokemukseen, mahdollisesti tiettyyn havainnointitapaan3
b) syntyy siitä, että aistimukseen on "kiinnittynyt" itsenäinen kärsimyksenkokemus (=ei useamman kokemuksen suhteesta syntyvä)
c) johtuu siitä, että "tuntoaistimus" (tuntoaistimuksen paikalla esiintyvä kokemus) itse asiassa edustaa tiettyä kärsimyslaatua - on olemassa useita erilaisia kärsimyslaatuja = erilaiset tuskalliset "aistimus"lajit.
Pyrin osoittamaan, että itsenäisiä kärsimyksenkokemuksia ei ole, vaan aistimusten tuskallisuus syntyy niiden suhteesta johonkin muuhun. Esitän myös näkemykseni siitä, millaisesta suhteesta mihin (ks. osastot Laaturistiriita ja Kivun syntyedellytykset).


1 Jokainen kokemus joko syntyy useampien kokemusten suhteesta tai on vain-yksi, itsenäinen kokemus. Tätä logiikkaa kukaan ei voine kumota (asiaa ei muuta, että kokemukset voitaisiin luokitella monin monien muidenkin piirteiden perusteella).
Ilmauksella "kärsimys on itsenäinen laatu" tarkoitan, että kärsimys on itsenäinen kokemus
tietynlaisesta siinä missä jokainen aistimuskin (aistimus esimerkiksi kokemus aniliinista tai kovasta pisteestä).
Jos kärsimys on itsenäinen kokemus, voisimme teoriassa (kärsimyksen luonteen sitä estämättä) kokea kärsimystä sinänsä, joka ei olisi jonkin tuskallisuutta. Herää tosin kysymys: jos tämä olisi mahdollista, miksi emme koskaan koe puhdasta kärsimystä - edes jonkinlaisissa hermoston häiriötiloissa? Vai koemmeko? Onko esimerkiksi ahdistus puhdasta kärsimystä?


2 Lähteet ovat valitettavasti pyyhkiytyneet muististani, poikkeuksena havaintoni omasta kyvystäni samaan. Opitusta kyvystä, tähdennän. Lyhyt kuvaus kivunhallintatekniikoista löytyy päätösosastosta.


3 Myöntänette, että havainnointikin on kokemus - tai koettava, jos tämä sana tuntuu luonnollisemmalta. Havainnointi havainnointina (johon sisältyy havaitseminen) on olemassa vain havainnoijan kokemuksessa.


Menetelmästä


Jo ingressissä totesin (mikä ingressinohittajille tiedoksi) päätyneeni kivun/kärsimyksensyntyhypoteesiini "osittain filosofisen analyysin, osittain epäsystemaattisen järkeilyn, osittain intuitionkin avulla". Tiedettä esitykseni ei ole.
Itse asiassa: jokainen populaaritiedelehtien lukijakin tietää, kuinka "syvällinen" ymmärrys kärsimyksen synnystä on tieteen keinoin saavutettu - lieneekö tutkimusaihe sallittukaan. Positivistinen tiede tuhahtaa yksityisille subjektiivisille (introspektiivisille) havainnoille, mutta havainnot kivusta ja kärsimyksestä ovat välttämättä yksityisiä subjektiivisia havaintoja. Ennen kaikkea: tietoa siitä, millaisia kivun ja kärsimyksen kokemukset ovat, voidaan saada vain introspektion avulla. Esimerkiksi tietoa siitä, onko kärsimys aina jonkin tuskallisuutta. Haluttaessa tietää, miten kärsimys syntyy, on tuskin järkevää kategorisesti kieltäytyä tällaisen tiedon mahdollisuudesta.
Tässä kirjoituksessa ratkaisevat johtopäätökset4 on tehty introspektiivisten havaintojen pohjalta. Täsmällisemmin: omien introspektiivisten havaintojeni. Olen nähnyt parhaaksi käyttää omia havaintojani, joiden tunnontarkkuuteen luotan. Lukijalle tunnontarkkuuteni ei ehkä välity, mitä pahoittelen.
Joka tapauksessa: olen rajoittanut huomioni kärsimyksenkokemusteni sellaisiin piirteisiin, jotka uskon (elämänkokemukseni nojalla tai intuitiivisesti) kärsimyksenkokemusten universaaleiksi piirteiksi. Jokainen voi yksittäisten piirteiden kohdalla itse puntaroida, onko niiden yleistäminen oikeutettua. Itse en pitäisi yleistyksiäni rohkeina.
Tieteellisesti testattavissa - tai vähemmän suurellisesti: tutkittavissa - teoriani sentään on, ainakin yhdeltä osaltaan (aistimuslaatujen nopea vaihtelu, ks. yhteenveto tai Kivun syntyedellytykset -osasto).


4 johtopäätös (tai intuitio) kärsimyksen syntyedellytyksestä, ks. Laaturistiriita-osasto, ja johtopäätökset kivun syntyedellytyksistä, ks. Kivun syntyedellytykset -osasto


Itsenäinen kokemus vai suhde


Näen: jotta kysymykseen aistimusten tuskallisuuden syistä voitaisiin vastata, olisi ensin tiedettävä, mistä kärsimys yleensä syntyy. ("Kärsimyksellä" tarkoitan, ehkä epätotutusti, mitä tahansa tuskallista kokemusta, oli se miten lyhytkestoinen tahansa.) Mistä siis?
Kärsimys, kuten mikä tahansa kokemus, välttämättä joko syntyy muiden kokemusten suhteesta tai on itsenäisesti olemassa tajunnassa. Kokemusten "suhteella" tarkoitan vähintään yhdessäkoettuutta, samassa-tajunnassa-samalla-hetkellä-koettuutta. Jos kärsimys syntyy suhteesta, jonkinlainen kohdistumissuhde tuntuu uskottavimmalta vaihtoehdolta. (Tarkoitan esimerkiksi halun tai pyrkimyksen "kohdistumista" johonkin aistittuun tai kuviteltuun.) Pelkkä vierekkäisyyden näkeminen harvemmin kirvoittaa tuskanhuutoja.
Siispä: on mahdollista, että kärsimys syntyy useamman koettavan suhteesta. Jos niin on, aistimuksen tuskallisuus syntyy sen suhteesta johonkin toiseen koettavaan (toisiin koettaviin). Mahdollisesti johonkin tiettyyn havainnointitapaan. Toinen vaihtoehto on, että kärsimys on itsenäinen kokemus siinä missä (näyttäisi)aistimuslaadutkin. Ja että aistimuksen tuskallisuus syntyy siitä, että siihen on "kiinnittynyt" kärsimyksenkokemus. Jos näin on, kärsimys ei kaipaa erityistä syntyselitystä.
Kolmanneksi vaihtoehdoksi (tai toisen vaihtoehdon alalajiksi) jää, että on olemassa useampia kärsimyslaatuja. Että erilaiset tuskalliset "aistimukset" (ja tunteet) edustavat kukin omaa kärsimyslaatuaan. Tässäkään tapauksessa kärsimys ei kaipaa syntyselitystä.Nyt väitän: vain laadunkokemus voi olla itsenäinen kokemus. Vain laatu yleensäkin voi olla itsenäisesti olemassa.
Pyydän: unohtakaa aikaisempi laadunmääritelmäni "itsenäinen jonkinlaisenkokemus", jota olen edellä käyttänyt mukavuussyistä.
Tarkoitan laadulla "jonkinlaisen", kuten ruohonvihreän, sireenintuoksun tai banaaninmaun5 kokemusta - tai mahdollisesti muuten-samanlaista jonkinlaista, joka ei ole kenenkään kokema. Tarkoitan kokemuselementin6 tietynnäköisyyttä, hahmoa - visuaalista tai ei. (Tarkemman määrittelyn jätän tuonnemmaksi päästäkseni argumenttiini, emh, ennen vaihdevuosiani.)
Vain laatu voi olla itsenäisesti olemassa, väitin siis. Perustelen: vain jonkinlainen voi olla olemassa. Ja vain laatu on välittömästi havaittavaa/läsnäolevaa jonkinlaisuutta (ei suhteen jonkinlaisuutta niin kuin kuumetta-alentavuus tai suosittuus. Lääke ei alenna kuumetta yksin, vaan vasta suhteessa kuumeiseen elimistöön; taideteos on suosittu vasta suhteessa yleisöön).
Toivottavasti annatte anteeksi, kun perun äskeisen: tämä oli alkuperäinen perusteluni, jonka nyttemmin olen todennut epärehelliseksi. "Jonkinlaisesta" puhuessani ajattelin jonkinhahmoista, mutta käytin yleisempää käsitettä "jonkinlainen" voidakseni sanoa näköjään-vastaansanomattomasti: vain jonkinlainen voi olla olemassa.
Joka tapauksessa näen: vain laatu voi olla jokin, itsenäinen jokin (ei "joidenkin" kokonaisuus tai suhde). Jos laatuja ei ole, ei ole mitään. Tämä näyttää minusta ilmeiseltä. En oikeastaan pysty perustelemaan sitä - ainakaan rehellisesti - vaan se on intuitiivinen ajatus.
Tiedostan intuitioni perustuvan siihen, että voin kuvitella vain laadun olemassa yksin - tai kokonaisuuden osana tai suhteen osapuolena. Ellen kuvittele laatuja, en näe mielessäni mitään. Tai, kääntäen: aina kun kuvittelen jotakin, mielikuvani muodostuu laaduista.
-Myönnän, että kaikki päättely perustuu asioiden (yhdessä)kuviteltavuuteen ja ei-kuviteltavuuteen, mutta tässä yhteydessä en jostakin syystä pystynyt näkemään niitä legitiimeinä perusteina. Ehkä siksi, että (muun kuin laatujen itsenäisen olemassaolon) ei-kuviteltavuusperuste tässä on liian selvästi näkyvissä?
Oli miten oli, seison intuitioni/päätelmäni takana ja väitän: vain laatu voi olla olemassa itsenäisesti. Jos näin on, mahdollinen tajuntojemme ulkopuolinen aineellinen todellisuuskin muodostuu välttämättä laaduista. Erimuotoisia kappaleita, jollaisia yleisesti ajatellaan olevan olemassa aineellisessa todellisuudessa, voidaan kuvitella vain kuvittelemalla vierekkäisiä väri- tai tuntoaistimuspisteitä. Inhimillisistä tajunnanilmiöistä puhuttaessa: vain koettu laatu voi olla itsenäisesti olemassa. (Tai: ainakin niistä puhuttaessa. Senkin puolesta voidaan argumentoida, että laatu on välttämättä koettu laatu.) Ellei kärsimys siis ole laadunkokemus, se ei ole itsenäinen kokemus, vaan syntyy alkeellisempien kokemusten suhteesta.


5 Monet hahmottavat ehkä esimerkiksi ruohonvihreän useamman laadun (perusvärin) sekoituksena. Väriaineista puhuttaessa näin kaiketi onkin. Mutta jos tarkastelen ruohonvihreän kokemustani, en havaitse siinä sinisiä ja keltaisia pisteitä tai muita muotoja. Näkökenttäni kohdissa, joissa on ruohonvihreää, ei ole sinistä tai keltaista, ja kääntäen. Toisin: ruohonvihreän kokemus ei muodostu sinisistä ja keltaisista kokemuselementeistä (niin kuin ruohonvihreä väriaine sinisistä ja keltaisista värihiukkasista). Kokemusten tasolla ruohonvihreä on alkeislaatu. Vaikka ette allekirjoittaisikaan tätä, pyydän teitä ainakin hyväksymään sen, että "laatu" tässä kirjoituksessa voi tarkoittaa myös ruohonvihreää yms. Argumenttieni kannalta on nähdäkseni yhdentekevää, ovatko ruohonvihreä jne. laatuja vai laatusekoituksia. -Puhun ruohonvihreästä, en vain vihreästä, koska jälkimmäinen käsite kattaa useita eri sävyjä - omalla terminologiallani useita laatuja.


6 yksittäisen väripisteen tai äänen tms. aistimuksen vastakohtana kokonaisen kukan tai sanan tms. aistimukselle


Laaduton kärsimys


Johtopäätökseni äskeisestä kuului: ellei kärsimys ole koettu laatu, se ei voi olla itsenäisesti olemassa. Mutta onko mahdollista, että kärsimys ei olisi laatu? Onhan kärsimyskin jonkinlainen kokemus. Siis kokemus yksittäisestä jonkinlaisesta (siinä missä aniliini tai kovakin), eli laatu. Eikö niin?Asiaa voidaan tutkia vain jos ensin kertaan ja täsmennän laadun/jonkinlaisen määritelmääni. Siksi:
Tarkoitan laadulla kokemuselementin tietynnäköisyyttä, hahmoa - sellaista kuin ruohonvihreä tai sireenintuoksu. Jotakin mikä on yhtä selvästi tietynlaista kuin jokin muoto. (Aistimukset ovat kaikki selviä kuin muoto, tunteiden kohdalla asia ei ole yhtä ilmeinen.)
-Huomaan lähteneeni siitä, että vain hahmo/tietyn"näköisyys" voi olla välittömästi havaittavan jonkinlaisen kokemus (ja siis itsenäinen kokemus), perustelematta tätä. Perusteltakoon siis.
Minusta näyttää ilmeiseltä: kokemus "jonkinlaisesta" on välttämättä kokemus selvästi jonkinlaisesta (mikäli jonkinlainen vain on olemassa niin pitkään, että se ehditään havaita selvästi). Jonkin"lainen" tarkoittaa esimerkiksi ruohonvihreää - ei jotakin vähän ruohonvihreän tapaista. "Jonkinlainen" on välttämättä muodon selvyydellä tietynlainen. Hahmo. (Perustelen tätä vielä mutkan kautta osaston loppuun mennessä.)
Nyt: tarkkaillessani kipuni "kärsimyskomponenttia" en havaitse selvää hahmoa = laatua. Kärsimys ei ole pelkkä tietyn"näköisyys" niin kuin ruohonvihreä tai sireenintuoksu. Tekisi mieli kysyä, voisiko pelkkä tietynnäköisyys olla tuskallinen kokemus (eivätkö hahmot ole neutraaleja?).
Kärsimys ei ole tietynnäköisyys = hahmo = laatu. Ei ole olemassa erityistä kärsimys-laatua - tai useampia kärsimyslaatuja. Mutta ellei kärsimys ole laatu - yksittäinen jonkinlainen - mitä se voi olla? Alustan: kipua, ja kärsimystä yleensäkin, voisi ehkä kuvata repiväksi tai raastavaksi kokemukseksi. Kivun repivyydentunne ei kuitenkaan ole selvä repeytymislaatu7. Tämä käy minulle ilmeiseksi verratessani repivyydentunnetta tuntoaistimukseen paperin repeytymisestä käsissäni.Näkisin, että kivun repivyydentunne ennemmin on tunne kitkasta tuntoaistimuslaadun kanssa kuin selväpiirteinen (repeytymis)laatu. Ikäänkuin kokemus aistimuksen pyrkimisestä muottiin, johon se ei sovi. Sama koskee kärsimystä yleensäkin. Näen siis: kärsimys ei ole kokemus laadusta, vaan kitkasta laadun kanssa. Ei kokemus laadusta, vaan suhteesta laatuun. (Tämä vain vastaushahmotelmana siihen, miten yksilöllä voi olla jonkinlainen kokemus, joka ei ole laatu. Siihen, mikä voisi olla kitkassa laatujen kanssa, pääsen vasta tuonnempana.)
Kuten todettu: jonkinlainen on välttämättä selvästi jonkinlainen, jos vain havainnoitavana tarpeeksi pitkään. Pitempään kestävä kokemus voi olla epäselvä (vailla hahmoa) vain siksi, että se ei ole kokemus "jonkinlaisesta", vaan "jonkinlaisen" suhteesta johonkin (kenties kitkasta suhteessa kyseiseen johonkin).


7 Jotkut ehkä kiistävät koko repeytymislaadun olemassaolon, koska repeytymiskokemus syntyy peräkkäisten hetkien erilaisista aistimuksista. Mutta repeytymislaadun puuttuminen maailmastahan ei ainakaan kumoa väitettä "kärsimys ei ole repeytymislaatu".


Ei kahta laatua yhdessä


Toinen esittämistäni kivunsyntyvaihtoehdoista kuului: kärsimys on itsenäinen kokemuslaatu; aistimuksen tuskallisuus johtuu siihen "kiinnittyneestä" kärsimys-laadusta. Kenties siitä, että hermosto on liittänyt aistimukseen kärsimys-laadunkokemuksen.
Voisiko kärsimys-laatu siis sijaita aistimuslaadu"ssa" - samassa koetussa pisteessä kuin aistimuslaatu?
Vastaan kuten alussa: samassa paikassa ei voi olla kahta laatua. Ei voida kuvitella kahta laatua samassa paikassa. Jos kuvittelen kaksi laatua, tulen kuvitelleeksi kaksi paikkaa - vaikka sitten kaksi taekkaista niin, että etummaisen takaa näkyy taempi (laajemman alueen kattava).
Kaksi laatua voitaisiin (tavallaan) kuvitella samaan paikkaan vain jos ne ensin sekoittuisivat8 yhdeksi uudenlaiseksi laaduksi. Esimerkiksi punainen ja sininen kokemuslaatu violetiksi kokemuslaaduksi. Yhdessä paikassa olisi nytkin vain yksi kokemuslaatu, mutta laatuun sisältyisi (voisi sanoa) kaksi alkeislaatua.
Esimerkiksi kipuaistimus ei kuitenkaan ole mikään "uusi kokemuslaatu". Kipuaistimuksessa on sellaisinaan tallella alkuperäiset laadut: tuskallisuus ja tietty tuntoaistimuslaatu (mikäli oletetaan, että tuskallisuuskin on laatu). Tuskalliset aistimukset eivät ole kahden laadun muodostamia "yksiä laatuja" - niissä ei voi olla kahta laatua samassa paikassa. Kipuaistimuksen tuskallisuus ei voi johtua siihen sisältyvästä kärsimyslaadusta. (Eikä voisi siinäkään tapauksessa, että tuskallinen aistimus olisi "uusi kokemuslaatu" = muu kuin kärsimys-laatu.)
Se tosiasia, että kärsimys usein sijaitsee aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen), voi johtua vain siitä, että aistimus on osa kärsimyksenkokemusta. Siitä, että kärsimys syntyy aistimuksen suhteesta johonkin muuhun.
Esittämääni huomautetaan ehkä, ettei se osoita vääräksi useiden kärsimyslaatujen mahdollisuutta. Sitä, että koko "tuskallinen aistimus" on vain yksi kärsimyslaaduista, eikä "kahden laadun ongelmaa" siis synny.
Huomautus on kohdallinen. Itse en vain pysty uskomaan tähän mahdollisuuteen: näen, että tuskalliset aistimukset omaavat aistimusten piirteitä ennemmin kuin edustavat aivan omaa kokemusluokkaansa.


8 Painotan konditionaalia. Kokemuslaatujen sekoittuminen ei ehkä olisi loogisestikaan mahdollista.


Mielihyvä = puhdas laatu


Sen selvillesaamiseksi, mistä kärsimys syntyy, haluan aluksi tarkastella mielihyvänkokemusteni ja kärsimyksenkokemusteni eroja.Vaikutelmani on: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain erilaisia laatuja. Sellaisia kuin ruohonvihreä tai sireenintuoksu.
Koen (ja tiedostan) toki toimintapyrkimyksenikin, jos niitä esiintyy. Äskeisellä tarkoitin: en havaitse itsenäistä mielihyvänkokemusta kokemieni laatujen lisäksi. Mahdollisiin ihaniin aistimuksiini ei kiinnity muuta kokemusta. Näyttäisi: mielihyvä on vain kokemus kulloisistakin laaduista ja toimintapyrkimyksistä, jotka tuottavat laatuja (mielikuvia, lihasliikkeitä).
Kipua tuntiessani sitävastoin koen aistimusteni lisäksi tuskaa. Tuska tuntuu tosin sijaitsevan tietyssä aistimuksessa9, mutta lisää siihen jotakin. Kipu muodostuu aistimuskomponentista ja tuskakomponentista, voisi sanoa (ei yhtä kuin aistimuslaatu ja tuska-laatu!10).
Kärsimys on olemassa laatujen lisäksi - muukin kuin kipukärsimys, näen.
Mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja, laatuja joihin ei ole sekoittunut muita kokemuksia. Esimerkiksi puhtaita aistimuslaatuja. Myös mielessäni olevat käsitteet on "esitetty" laatuyhdistelmillä ja mielihyväni voi "sijaita" yhtä hyvin niissä. (Oikeastaanhan mielihyvä sijaitsee aina kaikissa kokemishetkensä kokemuksissa. Jos yksikin kokemus on tuskallinen, mielihyvä katoaa.) Tarkennan siis edelläsanottua: mielihyvää tuntiessani koen puhtaita aistimus- ja mielikuvalaatuja. Minulla ei ole itsenäistä mielihyvänkokemusta aistimus- ja mielikuvalaatujen lisäksi.
Intuitiivisesti itsestänikin saattaa vaikuttaa siltä, kuin tämä ei olisi totta - kuin ilo tai nautinto olisi olemassa koettujen laatujen lisäksi.
Muistellessani noita kokemuksia näen kuitenkin, että "irralliseksi" iloksi tai nautinnoksi nimittämäni kokemus onkin kokemus omista liikkeistäni (hengitykseni liikkeistä, kuvittelemistani liikkeistä), joilla ehkä myötäilen kokemiani ihania laatuja - niin ainakin nautinnon tapauksessa.
Liikkeenkokemuksetkin muodostuvat laaduista, aistimus- tai mielikuvalaaduista11.
Ja näen: "nautintoliike" on ihanan aistimuksen - tai aistimuksenmielikuvan - rinnalla olemassaoleva toinen puhdas laatu(jatkumo), ei aistimuksessa sijaitseva niin kuin kipukärsimys. (Jos se on laatu(jatkumo), muu ei olisi mahdollistakaan.) Pysyn siis lähtöväitteessäni: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja ja niiden tuottamispyrkimyksiä.
Kärsimystä tuntiessani koen laatuja, joihin on sekoittunut muuta - kitkantunnetta ainakin. Oletettavasti myös jotakin, joka on kitkassa laadun kanssa.
Intuitiivisesti minusta vaikuttaa selvältä, että nämä ovat mielihyvän ja kärsimyksen yleisiä, välttämättömiä piirteitä. Piirteitä, joista kokemuksen miellyttävyys tai tuskallisuus riippuu. Tuskallinen laadunkokemus on kitkainen, mielihyväsävyinen laadunkokemus sileä, sulava pelkän laadun kokemus (vaikka ehkä voimakas, painava kokemus).


9 Tai olevan lähtöisin siitä. Itse kyllä koen lauseen "tuska sijaitsee kipuaistimuksessa" kokemukseni oikeaksi kuvaukseksi, vaikka koko minä kärsinkin kipua tuntiessani. Kurkkukipua potiessani saatan toivoa voivani irrottaa kurkkuni ruumiistani. Paikallistan siis tuskan kurkkuuni.


10 Puheella tuskakomponentista tarkoitan sitä, että tuntoaistimus olisi koettavissa myös ilman tuskallisuutta.


11 Peräkkäisinä hetkinä koetuista saman olion (laatuyhdistelmän!) eri paikoissa tai asennoissa (laatuyhdistelmissä) olemisen havainnoista.


Laaturistiriita


Kärsimystä tuntiessamme koemme (väitän) sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy ristiriidasta kahden laadun välillä. Siitä, että kokemuslaadussa on läsnä toinen (toisenlainen) kokemuslaatu.
Miten laatu siis voi olla läsnä toisessa laadussa? Kahta laatua ei voida kokea samassa paikassa (lainatakseni arvostamaani ajattelijaa). Näkökentässä jokainen väripiste on omalla paikallaan. Samoin mielikuvissa, ellen pahasti erehdy.
Esitänkin: laatu ei voi olla toisen laadun paikalla, mutta se voi "pyrkiä" toisen laadun paikalle siinä mielessä, että kokija sovittaa laatua toisen paikalle. Siten, että kokija odottaa tietynlaista aistimusta paikasta (ruumiinosastaan, näkökenttänsä kohdasta tms.), johon ilmestyykin toisenlainen aistimus.
"Odotusta" on ehkä syytä täsmentää. Tarkoitin: aistija yrittää kokea tietynlaisen aistimuksen tarkkailemalla paikkaa, johon ilmestyy toisenlainen aistimus.
Aistimuksen tuskallisuus syntyy odotetun (tavoitellun) ja koetun aistimuslaadun ristiriidasta. Jos halutaan: koettu laatu on kitkassa odotetun kanssa.
-Myönnän, että tämä on yhtä suuressa määrin intuitiivista kuin loogista ajattelua. Ja että lainausmerkit sanassa "pyrkiä" (tai "kitka") ovat oire epätäsmällisyydestä. Silti uskon tavoittaneeni jotakin mikä on totta.
Äskensanotun voisi jäsentää toisinkin: aistijan aktipyrkimys (pyrkimys tietyn aistimuslaadun huomiointiin) on ristiriidassa toteutuvan aktin (toisen aistimuslaadun huomioinnin) kanssa.
Tämän kärsimyksensyntymallin voi ulottaa henkiseenkin kärsimykseen. Otettakoon esimerkki: tunnen voimakasta ahdistusta silloin, kun yritän ehdottomasti välttää ajattelemasta jotakin asiaa. (Pidän ahdistusta hyvänä esimerkkinä, koska se on tai voi olla äärimmäistä kärsimystä.)
Voidakseni valvoa, etten ajattele kyseistä asiaa, minun on pidettävä asia "mallina" mielessäni, eli ajateltava sitä. Pyrin siis yhtäaikaa ajattelemaan ja olemaan ajattelematta asiaa.
Koska pyrkimykseni ovat ristiriidassa keskenään, toinen niistä epäonnistuu väistämättä. Toinen aktipyrkimykseni (ajattelemattajättäminen) on ristiriidassa toteutuvan aktin kanssa. Yhtä hyvin: aikaansaamani mielensisältö (laatuyhdistelmä) on ristiriidassa odotukseni (laatuyhdistelmän puuttumisen) kanssa.


Lisää samaa!


Palaan tuskallisiin aistimuksiin: mikä voi saada minut tavoittelemaan jotakin aistimuslaatua tietystä paikasta?
Itsetuntemukseni pohjalta sanoisin: se että olen juuri kokenut kyseisen aistimuslaadun tuossa paikassa. Odotan vain saman aistimuksen jatkumista paikassa. Syynä tähän voi olla

a) kokemustenhalu, jonka vuoksi yritän pitkittää kokemaani aistimusta

b) se että havainnoin tiettyä ruumiini tms. kohtaa (esimerkiksi siksi että siinä esiintyy äkillisiä, voimakkaita aistimuksia) ja silloin tulen odottaneeksi havainnoimani aistimuksen jatkumista samanlaisena. (Kerron kohta käsitykseni siitä, miksi niin käy.)
Puhuessani aistimusten "havainnoinnista" en välttämättä tarkoita kipukohdan aistimuslaadun tarkistamista, ikäänkuin se olisi tieto jolla on käytännön/teorian merkitystä. Useammin vain pidän huomioni kipuaistimuksissa, ilman erityistä tavoitetta.
Varoitan teitä: osaston loppuosa on luultavasti kirjoituksen kuivinta luettavaa. Mikäli ette ehdottomasti halua kuulla aistimuksenjatkumisodotuksen syistä, voitte siirtyä suoraan seuraavaan osastoon.
Nyt väitän: aistijalla, joka "havainnoi" jotakin paikkaa, on taipumus odottaa saman aistimuslaadun jatkumista paikassa voidakseen selvästi tiedostaa havaitsevansa tuon aistimuslaadun.
Tämä vaatii täsmentämistä.
Kokemukseni on: kun siirrän huomioni uuteen paikkaan, yritän "katsoa" sielläolevaa aistimusta tarpeeksi kauan, että todella tiedostan "näkeväni" sen. Jos katson, katson kunnolla.
"Tiedostan todella" havaitsevani aistimuksen vasta kokiessani, että se on huomioni tukevassa otteessa. "Tukevan otteen" saaminen kestää ehkä 0,5 - 1 sekuntia. Ymmärrettäneen siis, että huomaan aistimuslaadun ennen kuin todella-tiedostan aistimuksen havaitsemisen. Siksi voin pyrkiä aivan tietyn aistimuslaadun tietoiseen havaitsemiseen.
Nyt: yritän havaita (tiedostaen havainnon) ensimmäisen aistimuslaadun, joka on tarjolla paikassa johon siirrän huomioni. Ensimmäisen aistimuslaadun, jonka huomaan.
Kun havaintoon pyrkiminen on kesken, en omaksu uusia pyrkimyksiä - ala pyrkiä uusien aistimuslaatujen havaitsemiseen. Siis: yritän "havainnoida" vain ensiksihavaitsemaani aistimuslaatua, kunnes pääsen tukevaotteiseen havaintoon siitä.
Jos havainnoidun kohdan aistimuslaatu vaihtuu ennen tukevan otteen saavuttamista, odotan ensimmäistä aistimuslaatua ja koen toisen (ehkä myös kolmannen ja neljännen). Odotan eri aistimuslaatua kuin koen - aistimuksesta tulee tuskallinen.
Voisi sanoa, että havainnontoteamishitauteni saa minut pyrkimään aistimuslaadun kokemiseen kauemmin kuin se kestää.


Kivun syntyedellytykset


Edelläkuvattu huomiointiprosessi ainakin selittäisi aistimuslaatuodotukset siististi, joten oletan sen yleisinhimilliseksi mekanismiksi vähintään vaihtoehtoisen selitysmallin ilmaantumiseen asti. Väitän siis:

Kivunkokemus syntyy aistimusten huomioinnista (elämysten ahmimisesta tai "havainnoinnista"), joka jumittuu kipukohdassa ensiksi havaitun aistimuslaadun huomiointiyritykseksi.
Aistimuksista tulee tuskallisia, kun aistija yrittää huomioida jatkuvasti samanlaista aistimusta ruumiinkohdassa, jossa aistimukset tosiasiassa vaihtelevat nopeasti. (Sanon "nopeasti", koska siirtymä haparoivasta tukevaotteiseen havaintoonkaan - ks. ed. osasto, jos kiinnostaa - ei kestä kauaa.)
Jos olen oikeassa, hermostomme voi tehdä aistimuksistamme lähes-taatusti tuskallisia antamalla meille 1) nopeastivaihtuvia aistimuksia, 2) halun huomioida kyseisiä aistimuksia - joko etsiä elämyksiä niistä tai "havainnoida" niitä.
Aistimuksen voima, kiinteydentuntu, tunne että aistimus on painavasti jotakin, saa minut herkemmin etsimään siitä elämystä. Ja myöskin herkemmin säpsähtämään siitä niin, että "havainnointi"huomioni kiinnittyy siihen.
Jos sama pätee meihin kaikkiin tai useimpiin, kuten intuitioni kuiskuttaa, erityisen varmasti tuskallisia ovat aistimukset, jotka tuntuvat voimakkailta ja vaihtelevat nopeasti. Ainakin edellisen ehdon kipuaistimukset havaittavasti täyttävät. Aistimuslaatujen vaihtelunopeutta on vaikeampi havaita. Ehkä odotetun laadun "sekoittuminen" aistittuun laatuun tekee aistitun laadun epäselväksi? Tässä selityksessä on kylläkin eräs looginen ongelma12.


12 Jos tuskallinen aistimus on laadultaan epäselvä, voinko väittää että koen tietyn aistimuslaadun (jonka ristiriita odotukseni kanssa saa minut kärsimään)? Tämän verran on nähdäkseni selvää: jos tuska syntyy aistimuksen ja odotuksen ristiriidasta, se syntyy niiden kohtaamishetkellä, ei sen jälkeen. Oikea selitys vaihtumisnopeuden havaitsemisvaikeudelle (mikäli olemassa) ei liene sekään, että aistimuslaadut vaihtelevat liian nopeasti, että aistija pystyisi huomaamaan ne. Ellei aistija huomaa aistimuslaatua, voiko hän kärsiä sen ei-odotetunlaisuudesta?


Mielihyvän ehdot


Äskeisiä teesejä venyttämällä voisi ajatella, että erityisen varmasti nautinnollisia olisivat voimakkaat ja samanlaisinajatkuvat aistimukset.
Aistimuksen voima saa huomion kiinnittymään vain siihen (vain sen paikkaan), jolloin samanjatkumisodotuksetkin kohdistuvat vain siihen. Ja odotukset täyttyvät, koska aistimuslaatu pysyy samana.
Niin loogista kuin tämä ehkä onkin, herää kysymys: voiko tämä olla mielihyvän salaisuus? Jatkuvasti saman aistimuksen kokeminen kuulostaa pikemmin puisevalta kuin nautinnolliselta. Näkisin kuitenkin: saman aistimuksen kokeminen pitempään käy puisevaksi siksi, että useimmat aistimukset tuntuvat jatkuessaan menettävän voimaansa. Avaushypoteesi kestää: varmimmin nautinnollisia ovat samanlaisinajatkuvat ja voimakkaat aistimukset. Useimmiten vain - aistijan hermoston ollessa terve ja huumeeton - aistimusten voimantunnun säilyminen edellyttää jonkinlaista vaihtelua. (Tämä väite nojaa elämänkokemukseen.) Arkiaistimuksissa laatujen vaihtelua, seksuaalisissa aistimuksissa yhden (kahden?) laadun voimakkuuden kasvua.
Perustavin edellytys mielihyvälle - mikäli mielihyvällä tarkoitetaan vain kärsimyksen täydellistä puuttumista, oli tämä yksittäisen nautiskelukohteen ansiota tai ei - on, että yksilö kokee samoja laatuja kuin odottaa. Siksi: aistimusten miellyttävyys edellyttää ensisijaisesti samanlaisenajatkumista niin kauan kuin aistija odottaa tätä. Voima on vähemmän tärkeää.
Väitänkin: epämiellyttävät hajut ja maut (jollaisten kokeminen ON tuskallista, väitän) syntyvät nekin aistimuslaatujen nopeasta vaihtelusta. Voisi kuvitella monien epäorgaanisten yhdisteiden (kuten pakokaasujen) hajun epämiellyttävyyden johtuvan siitä, että elimistö ei pysty jäljittelemään niitä, tekemään kokemusta yhtäjaksoiseksi, vaan työntää väliin omia, aivan toisenlaisia hajujaan.
Vielä: mielihyvän (tuskattomuuden) perustavin edellytys on, että aistija kokee samoja laatuja kuin odottaa. Jos aistija siis haluaa kokea mielihyvää, hänen on joko huomioitava odottamansalaisia aistimuksia (mikä voi edellyttää ympäristön tarkkaa kontrolloimista) tai luovuttava ulkomaailmaa koskevista odotuksistaan (mikä voi edellyttää luopumista ulkomaailman huomioinnista).
Puhun "ulkomaailmaa koskevista" odotuksista, koska itseluodun - omat liikkeensä ja mielikuvansa - kokija sentään voi saada odotustensa mukaiseksi. (Tosin ei ehkä niin pitkään kestäväksi kuin odottaa.)


Vastaus vastaesimerkkiin


Aistimusten nautinnollisuus edellyttää tiettyä vaihtelua, mutta hyvin nopeasti vaihtelevat ja voimakkaat aistimukset ovat (väitän) lähes aina tuskallisia. Voima kiinnittää aistijan huomion; huomion herätessä herää helposti jatkumisodotus.
Säännöstä on yksi ilmeinen poikkeus: nopeasti muuttuvien valokuvioiden näkeminen. Strobovalojen vakiintuneesta käytöstä voisi päätellä, etteivät useimmat koe sitä tuskallisena. En itsekään. Tähän on kuitenkin toinenkin mahdollinen selitys kuin teoriani kelvottomuus: se että liikkuvaa valoa nähdessäni alan odottaa liikettä itseään.
Valon liikkuessa nopeasti en yksinkertaisesti ehdi huomata, että tietyssä kohdassa huonetta/näkökenttääni on valoa (ja alkaa odottaa sen jatkumista siellä). Liikkeen näkeminen herättää vain liikkeenodotuksia - täyttyviä ja tuskaatuottamattomia niin kauan kuin liike jatkuu.

Väitän siis härkäpäisesti: tuskallisia aistimuksia tuottaa varmimmin se, että huomioidun paikan aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti, niin nopeasti, että laatu vaihtuu aistijan vasta pyrkiessä sen tietoiseen havaitsemiseen (ks. Lisää samaa -osasto). Liikkeenkokemusten yhteydessä ei vain ole olemassa huomioitua paikkaa. Niiden yhteydessä aistija huomioi liikettä, ei paikkaa.
Tämä herättää jatkoajatuksen. Jos liikkeenkokemukset hävittävät aistimuslaatuodotukset, ne vähentävät alttiutta kärsimykseen.
Ainakin oma kokemukseni tukee ajatusta. Onnellisimmillani olen pitäessäni huomioni jossakin, mikä liikkuu jatkuvasti. Tai jossakin, mikä muuttuu jatkuvasti niin että osaan odottaa muutosta -esimerkiksi musiikissa.
Toinen tuntemani samalla mekanismilla selitettävissä oleva onnenlähde on se, että jatkuvasti liikutan huomioni polttopistettä, esimerkiksi levitän katsettani laajemmalle alalle. Kokemukseni on: tämä ei käy väsyttäväksi, jos sen tekee rauhallisesti.


Johtopäätöksiä: miksi kärsimystä ei voi muistaa?


Pääteesini kuului: kärsimys syntyy siitä, että yksilö tavoittelee tiettyä kokemuslaatua tietystä paikasta ja epäonnistuu. Sen, että kärsimystä ei voi muistaa, voisi selittää tästä lähtökohdasta (selitys luvassa muutaman rivin päästä).
Jos yritän jälkeenpäin muistaa, miltä kipukärsimys tuntuu, pystyn palauttamaan mieleeni vain aistimuslaatuja (terävyyttä, tylppiä iskuja jne.) ja kivusta pois pyrkimiseni ilmentymiä (lähinnä kouristuksenomaista lihasten jännittämistä "kivusta poispäin", kuten kuvittelen). Pystyn muistamaan vain tuskan reunailmiöitä, en tuskaa.
-Itse asiassa: eikö tuskan muistaminen olisi väistämättä tuskan kokemista, niin kuin vihreän muistaminen on vihreän kokemista13?
Jos kärsimys syntyy laadun x ja (laadun y) laadusta-x-tavoittelun suhteesta, kyvyttömyytemme muistaa kärsimystä on vain odotettavaa.
Jos kokemus syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhteesta, se ei ole itsenäinen kokemuslaatu - eikä vierekkäisten kokemuslaatujen yhdistelmä - jonka voisi suoraan "esittää" muistikuvassa. Kokemuksen uudelleenesittäminen mielessä edellyttää, että mieleen uudelleen syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhde (tai vastaavan mielikuvalaadun ja siitä tavoittelun). Tämä tarkoittanee: että muistelija tavoittelee aistimuksestaan (tai mielikuvastaan) toista laatua. Tällaista muistelemista en ainakaan itse harrasta. Odotan, että muisteltavat kokemukset löytyvät valmiina "muistovarastostani". (Nimittäisimmekö muistelemiseksi muuta kuin valmiina olemassaolevan etsimistä?)
Aistimuslaadun - tai aistimuslaatuyhdistelmän, kuten kasvojen näköaistimuksen - muisteleminen onnistuu ongelmitta, koska mieleen tarvitsee vain hakea valmiina olemassaoleva jokin, ei rakentaa muisteltavaa laadusta ja (tavoittelu)aktista. Siis: itsenäisiä kokemuksia tai (hermoston toistettavissa olevia) vierekkäisyyssuhteita sisältäviä kokemuksia on mahdollista muistaa, aktisuhteesta syntyviä kokemuksia ei14.
-Myönnän, ettei tämä ole ainoa mahdollinen selitys kyvyttömyydellemme muistaa kärsimystä. Kaikki aktisuhteesta syntyvä on ehkä mahdotonta muistaa, mutta onko kaikki mahdoton-muistaa aktisuhteesta syntyvää? Mahdottomuudelle muistaa kärsimystä voidaan kuvitella myös evoluutiopsykologinen selitys: jos muisteleminen herättäisi kärsimyksenkokemuksia, uskaltaisimmeko käyttää muistiamme? Toisaalta (tai kolmantaalta): jos evoluutio olisi tuottanut meille kärsimyksenmuistamiseston, eikö olisi odotettavaa, että esto toisinaan, neurologisten häiriöiden yhteydessä, pettäisi? Ainakaan itse en ole kuullut ihmisistä, joille kärsimyksen muisteleminen olisi tuskallista. (Kärsimyksen aiheiden - menneiden nöyryytysten jne. - muisteleminen voi toki olla sitä.)
Oli miten oli - tulipahan tämäkin sanottua. Ainakaan mikään sanotussa ei osoita aktisuhdeperäisyyttä vääräksikään selitykseksi (toisinaan on tyydyttävä vähään).
13 Voimme kokea muistikuvissamme ja muissa mielikuvissamme kaikkia vihreä-laatuja (ruohonvihreää, oliivinvihreää jne.), joita koemme aistimuksissamme. Siis: mielikuvavihreä ei (välttämättä) ole toisenlaatuista kuin aistittu vihreä. Eikä koskaan vähemmän koettua. Vihreän muistaminen on yhtä lailla vihreän kokemista (tajunnassaolemista) kuin vihreän aistiminen, samojen laatujen kokemista. Koemme vain mielikuvavihreän "vähemmän todellisena", koska tiedostamme mielikuvan syntyvän tuottamispyrkimyksestämme ja häviävän tuottamispyrkimyksemme hellittäessä. Niitä asioitahan, joiden olemassapysyminen riippuu omista pyrkimyksistämme, tapaamme kutsua ei-todellisiksi, "pelkiksi kuvitelmiksi".
14 Ainakin itse edustan koulukuntaa, jonka mukaan hermostomme ei tuota teoiksemme kokemiamme tapahtumia "omatoimisesti", ilman toimintapyrkimystämme. Lyhyimpänä perusteluna johon pystyn: jos tekomme todellisuudessa ovat automaattisia, mistä syntyy kokemus pyrkimisestä niihin? Eivätkö pyrkimiskokemukset ole "evolutiivisesti"kin tarpeettomia? Toisaalta: ehkä hermostomme pystyy (muistamisenkin yhteydessä) omatoimisesti tuottamaan tekojemme kaltaisia tapahtumia, joihin emme koekaan pyrkivämme? Kenties, mutta hermostomme ei näytä juuri käyttävän tätä mahdollisuutta. Ajattelu- tai lihasliiketoiminnot eivät näytä koskaan tuntuvan automaattisilta (terveillä yksilöillä - epilepsia on toki poikkeus säännöstä). Jos olen oikeassa siinä, että "pyrityiltä" tuntuvat teot ovat "pyrittyjä", tässäkin voisi vedota evoluutiopsykologiaan: yksilön ja hänen jälkeläistensä elossapysyminen todennäköistyy siitä, että yksilö toimii vasta havainnoituaan ympäristöään ja punnittuaan tekojensa seurauksia älykkäästi. Siitä, että toiminta on havaintojen ja älyn ohjaaman pyrkimyksen välittämää. -Myönnän kyllä, että nämä (tahdon vapautta ja ajatusprosessien tiedostamattomuutta koskevat) kysymykset ovat kaikki erittäin kiistanalaisia. Turvallisesti voidaan väittää vain: ellei hermosto pysty omatoimisesti tuottamaan ei-koettujen laatujen tavoitteluakteja, (ei-koetun tavoittelusta syntyvä) kärsimystä on teoriassakin mahdotonta muistaa.
Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä
Kivunsyntykäsitykseni voi tiivistää näin:
- Kärsimys ei ole itsenäinen kokemuslaatu, itsenäinen jonkinlaisen-kokemus. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, mutta kärsimyksenkokemus "sijaitsee" tuskallisessa aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen).
- Kokemus, joka ei ole itsenäinen laatu, syntyy useamman kokemuksen suhteesta.
- Kärsimystä tuntiessamme koemme sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy kahden laadun välisestä "kitkasta", erosta - tietystä paikasta odotetun ja siellä koetun laadun.
- Aistijan huomioidessa jotakin paikkaa hän tavallisesti odottaa paikassa ensiksi havaitsemansa aistimuslaadun jatkumista siellä, kunnes hän selvästi tiedostaa aistimuslaadun havaitsemisen.
- Kipukohdassa aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti. Aistija odottaa kokevansa kipukohdassa ensiksi havaitsemaansa aistimuslaatua pitemmän aikaa, joten ensihavaintohetken jälkeen hän odottaa eri aistimuslaatua kuin kokee. Aistimuksesta tulee tuskallinen.
Oletan, että aistimuslaatujen vaihtelua kivun aikana voidaan tutkia myös luonnontieteiden menetelmin (vaihtuuko hermoimpulssityyppi nopeasti?). Tai ainakin: että viitteitä siitä voidaan saada luonnontieteellisellä tutkimuksella. Milloin koehenkilö todella tuntee kipua tai milloin hänen aistimuslaatunsa vaihtuu, sen voi tietenkin tietää vain koehenkilö itse - yksityisten subjektiivisten havaintojensa kautta.
Jokainen voi myös tahollaan koetella hypoteesini pitävyyttä esimerkiksi katsomalla valkoista pintaa odottaen näkevänsä sinistä. Tällä keinolla hypoteesini ei tosin ole vahvistettavissa, mutta kumottavissa se on yhdelläkin ennustuksenvastaisella tapauksella - sikäli kuin sinisenodotus todella esiintyy tapauksessa ja aistija etsii sinistä näkemästään, ei (vain) kuvittelemalla sinistä. Huomautan: ainakin itselläni on vaikeuksia odottaa sinisen näkemistä, ellen ensin katso sinistä (jälleen jatkumisodotus), mieluiten laajana pintana. Aistimuslaatuodotusten tuottaminen saattaa olla helpompaa muiden kuin näköaistin piirissä. Tämä tuo mieleeni: itse pidin kesäkurpitsaa pahanmakuisena, kunnes lakkasin odottamasta että se maistuisi kurkulta.
Lopuksi keskityn teesieni käytännön sovellutuksiin ja hipaisen lumekipulääkkeiden vaikutusmekanismia.
Lähtökohdistani seuraa, mikäli oikeita, että kipuaistimuksistaan voi hävittää tuskallisuuden pidättäytymällä niiden huomioinnista, joka pyrkii jumiutumaan yritykseksi huomioida samaa aistimuslaatua pitempään. Kokemukseni sanoo, että ainakin omalla kohdallani temppu todella toimii. Toinen seuraus on, ettei kipuaistimusten huomaaminen sinänsä ole tuskallista. Kärsimyksen synty edellyttää aktiivista huomiointia.
Kipuaistimusten huomioinnista pidättäytymisessä on omat vaikeutensa, koska voimakkaat aistimukset helposti lukitsevat huomion (huomioinnin) itseensä. Tästä seuraa toisaalta, että aistimusten huomioinnista pidättäytymistä voi helpottaa suuntaamalla huomion johonkin toiseen voimakkaaseen aistimukseen (kokemukseni mukaan myös voimakas mielikuva kelpaa). Ainakin itselläni kivuttoman hieronnan tuottamat aistimukset, rytmimusiikki ja oma hengitykseni ovat toimineet korvaavina huomionkohteina hyvin.
Toinen tuntemani kivunhallintakeino on kivun vaivaaman ruumiinosan lihasten rentouttaminen.
Lihasjännitykseni laskiessa huomiointinikin veltostuu. Koen, että huomioni ote kohteistaan herpaantuu. Tai: taipumukseni pitää huomionkohteita otteessani heikkenee. Jos lihaksiani velttoina pitäessäni huomioinkin kipukohdan aistimuksia, en pidä kiinni mielikuvastani jo-havaitusta aistimuslaadusta. Vastaanotan odotuksetta mitä tulee - odotetun ja koetun ristiriitaa ei synny. (Valitettavasti tämä tekniikka, tai edellinenkään, ei toimi varmasti - omallakaan kohdallani - ilman tiettyjä täsmennyksiä, joihin en tässä kirjoituksessa mene.)
Nyt: tuntiessani kipua pyrin vaistomaisesti pitämään kipukohtaa lihasteni otteessa (lihaksiani jännittämällä), jotta voisin edes yrittää hävittää kivun. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeen, jos uskon kipuni lakkaavan seuraavalla hetkellä. Siksi: jos uskon, ettei minun enää tarvitse kärsiä - että seuraavat tuntoaistimukseni ovat tuskattomia - olen vähemmän taipuvainen jännittämään kipukohdan läheisiä lihaksia ja kärsimään. Ehkä lumekipulääkkeiden vaikutus perustuukin turvallisuudentunteesta seuraavaan lihasjännityksen laskuun ja odotusten sammumiseen - ei siihen, että aistija kiinnittäisi vähemmän huomiota kipuaistimukseen sisältyvään kärsimys-laatuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti