Tässä esityksessä aion puolustaa kantaa, että tietyt moraalikäsitykset (tietyt käsitykset tekojen tai tilanteiden oikeellisuudesta tai vääryydestä) ovat tosiasioita - potentiaalisesti kaikkien myöntämiä, todistettavia asioita. Ainakin ne ovat todistettavissa, jos voimme luottaa asiaintiloihin, joihin arkielämässä uskomme ja joiden pohjalta teemme päätöksiä (kuten toisten ihmisten ja eläinten kärsivyyteen). Oikeellisuus ja vääryys ovat myös "tosia" = jotakin, mikä on olemassa (olioita tai olion suhteita toiseen olioon)
Ennen kaikkea väitän, että moraalikäsityksiä voidaan perustella loppuun asti tosiasioilla - kaikkien arjessa myöntämillä asioilla - eikä vain moraaliarvostelijan yleisemmillä moraalikäsityksillä tai sillä, mitä moraaliarvostelija toivoo. Jos kahta jälkimmäistä tarkoitettaisiin, kaikki moraalikäsitykset olisivat samanarvoisia*. Katson siis, että moraaliväittämiä voidaan perustella myös moraaliarvostelijan ulkopuolisilla tosiasioilla**.
Väitän, että moraalikäsityksiä voidaan perustella sillä, että on olemassa ei-saamista-olla (vääryyttä) ja pitämistä-olla (vaadittavuutta). On olemassa jotakin, mitä voi sanoa ei-saamiseksi-olla - mm. kärsijöiden kärsimyksenlakkaamishaluja. (Myöhemmin perustelen tätä ja puhun siitä, miten eri halujen moraaliset painoarvot määrätään.) On olemassa ei-saamista-olla, eli ei-saaminen-olla on kiistaton, kaikkien myönnettävä tosiasia.
Humen giljotiini laajimmassa muodossaan on tässä mielessä kumottavissa. Tarkoitan kantaa: "mistään, mitä on, ei voi päätellä, mitä pitää olla". Katson siis, että jostakin, mikä on (haluista), voidaan päätellä, mitä pitää olla tai ei saa olla.
Puolustan lopussa myös kantaa, että on tärkeämpää välttää pienten joukkojen intensiivisintä kärsimystä kuin lisätä suurten joukkojen mielihyvää tai vähentää niiden lievempiä kärsimyksiä.
Minun täytyy aloittaa pohtimalla, mitä tarkoittaa moraalinen oikea, väärä ja vaadittava.
* En tarkoita, että käsityksen toivottuus todistaa sen oikeaksi - yritän vain houkutella teitä lukemaan eteenpäin.
** Yleisemmät moraalikäsitykset, kuten "kärsimyksen aiheuttaminen on väärin", eivät toki välttämättä olekaan moraaliarvostelijan sisäisiä tosiasioita. Ne voivat olla tosiasioita riippuen siitä, mitä "väärällä" tarkoitetaan. Ne voivat olla tosiasioita, jos sanalla "väärä" viitataan johonkin olemassaolevaan - moraaliarvostelijan mielessä tai sen ulkopuolella olemassa olevaan (esim. teon tai sen aiheuttaman tilanteen lakkaamishalun olemassaoloon - samantekevää kenen kokemaan lakkaamishaluun). Halusin vain korostaa, että moraalikäsityksiä voidaan perustella muullakin kuin valmiilla moraalikäsityksillä tai moraaliarvostelijan toiveilla. Lisäksi: se, että joku uskoo jotakin vääräksi, ei riitä vääryyden perusteluksi, vaan vaatii itse perusteluja.
Moraaliväitteiden merkityksistä - ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia?
Alfred Ayer esitti, että moraalilauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat vain tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus. Hänen mukaansa moraalilauseet eivät väitä mitään, eivätkä ne siis ole tosia tai virheellisiä, eli niillä ei ole totuusarvoa. (Todella lauseella on myönteinen totuusarvo ja virheellisellä kielteinen, mutta Ayerin mukaan moraalilauseilla ei ole kumpaakaan.) Ayerilaista kantaa, jonka mukaan moraalilauseet ovat totuusarvottomia tunteenilmauksia, sanotaan "emotivismiksi".
Tunteenilmaukset on erotettava tunteita koskevista väittämistä. Tarkoitan: lause "Minuun sattuu" on väite puhujan tuntemuksista, joka on tosi tai virheellinen (tässä tapauksessa valheellinen); kivunilmauksella "Ai!" ei ole totuusarvoa.
-Kanta, jonka mukaan moraalilauseet ovat väitteitä puhujan tunteista, tunnetaan subjektivismina. Sen mukaan lause "varkaus on väärin" tarkoittaisi jotakin sellaista kuin "minä inhoan varkauksia". Itse pidän subjektivismia virheellisenä kantana - tarkoitamme "moraalisella vääryydellä" jotakin yleispätevämmin pahaa kuin omia pahan eli epämiellyttävän-tuntemuksiamme tai yleispätevämmin väärää kuin omia halujamme, että jotakin tekoa ei tehtäisi. (Perustelen tätä perusteellisemmin tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", 2015 marraskuu.)
Ayer siis katsoi, että lause "varkaus on väärin" on vain tunteenilmaus eli ilmaisee suunnilleen saman kuin "varkaudet hyi!". Itse näen, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain jos sanan "väärin" käyttötapoihin ei kiinnitetä riittävää huomiota. Myös sanan "tunteenilmaus" merkitystä on syytä tarkastella.
Ensiksi: "tunteenilmaus" tarkoittaa nähdäkseni jotakin - sanaa, äännähdystä, elettä - jonka tunne lähes pakottaa ilmoille. Lause "tuo taulu on kamala!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka kamalaa!", vaan: "Taulu on kamala(n ruma)!". Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta - ei vain rumuudenkokemuksesta - ja onko se sitä vain muodoltaan?
Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta väitän että kielenkäyttömme heijastelee alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu naiivin realistisia uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.
Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin" ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten "objektilla X on havaitsijasta riippumaton ominaisuus 'rumuus/'pahuus' ", eivätkä ne ole vain tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia "projektiouskomuksia" (mikä on ainakin mahdollista), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina.
Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi - ne ovat todentamiskelvottomia, metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden funktio tai ainoa funktio.
Jokainen voi tykönään pohtia, ilmaiseeko "väärästä" puhuessaan vain tunteen - onko sana kammoksunnan tms. ulospurskahdus - vai onko sanalla merkityksiä (sen herättämiä mielikuvia).
Mutta nyt tämän osion ydinasiaan. Tunteenilmausmääritelmäni mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta, toteamus jolla on totuusarvo.
Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Jos kysyn, onko jokin väärin, en sano sitä vääräksi - esitä tunteenilmausta. (Oletan nyt, että sana "väärä" tarkoittaa samaa kysymys- ja väitelauseissa.) Näyttää siis siltä, että vääryysväitteet eivät ole (vain) tunteenilmauksia, vaan jonkinlaisia aitoja väittämiä.
Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä tms. Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" tarkoittaa "minun-hirveänä-pitämääni". (Kuten alussa totesin, pidän tätäkin kantaa vääränä.
Preskriptivismissä - ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" - on vastaava vaikeus. "Väitteeni" teon oikeellisuudesta tai vaadittavuudesta saattaisi olla vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa ihmisten usein esittämä kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelun arvoinen? Muta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelun arvoiseen - emme ainoastaan käytä sitä suositteluun.
Kaikissa ei-kognitivistisissa opeissa, eli opeissa, joiden mukaan ns. moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia, on sama kysymyslauseisiin liittyvä vaikeus.
Näen siis: viittaamme puheellamme moraalisesta vääryydestä johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme.
Nyt ryhdyn itse pohtimaan, mitä tarkoitamme "oikealla" ja "väärällä".
Naiivista vääryyden käsitteestä*
Mitä siis tarkoittaa, että jokin teko tai tilanne on "väärin" tai "oikein" - ehkä "vaadittava", kuten velvollisuuden täyttäminen? Nähdäkseni sitä, että kyseinen teko tai tilanne ei saa olla tai saa olla - tai sen pitää olla. Entä mitä tarkoittaa, että jokin "ei saa" tai sen "pitää" olla?
Oma mielikuvani teosta, jota "ei saa" tehdä, on - tai oli lapsena ja nuorena, ennen ensikosketustani filosofien merkitysanalyyseihin - sellainen, jossa koko maailmankaikkeus pyrkii siihen että tekoa ei olisi - tai haluaa, että tekoa ei olisi. Uskon mielikuvan syntyneen näin: lapsena, kun kasvattajieni vaikutuksesta sitouduin jonkin "tuhman" teon välttämiseen, minun oli luotava itselleni - ikään kuin "muistilapuksi" - mielikuva, jossa kyseistä "tuhmaa" tekoa vältetään, kuvittelematta itseäni välttäjäksi. Mieleeni syntyi siis kuvia, joissa vääriä tekoja vältetään ilman välttäjää - tai vältetään kaikkialla, eli koko maailmankaikkeus välttää - ja vaadittavaa tavoitellaan ilman tavoittelijaa.
Kuva subjektittomasta tai kaikenkattavasta välttämisestä vahvistui ehkä vaikutelmastani, että ensinnäkään minkään teon välttäminen ei ollut vain vanhempieni tahto - ja vanhempani välttivät niitä, vaikka eivät olisi halunneet; toiseksi "väärien" tai "tuhmien" tekojen välttämistä odotettiin kaikilta muiltakin kuin minulta.
Jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa muillekin kuin minulle jotakin, mitä vältetään ilman välttäjää, näyttää ilmeiseltä, että vääryyttä ei ole.
Ja jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa muillekin kuin minulle jotakin, mitä koko maailmankaikkeus välttää: mikäli maailmankaikkeus kokonaisuudessaan ei ole tietoinen, pyrkivä ja haluava olento, vääryyttä ei ole. Ja jos maailmankaikkeus onkin tietoinen olento, emme pysty havaitsemaan, mitä se pyrkii välttämään - emme pysty perustamaan moraaliamme sen varaan, mitä maailmankaikkeus pyrkii välttämään tai haluaa.
* Oikeastaan katson, että juuri filosofiasta tietämättömien käsitykset "oikean" ja "väärän" merkityksestä ovat "oikean" ja "väärän" oikeita merkityksiä. Sana tai ilmaus tarkoittaa sitä, mitä useimmat sen käyttäjät ymmärtävät sen tarkoittavan.
"Ei-saamisen-olla" merkityksiä
Voisiko olla jossakin toisessa mielessä totta, että tietyt teot tai tilanteet "eivät saa" olla? Kysyn: missä merkityksissä käytämme ilmausta "ei saa olla"? Missä ei-moraalisissa yhteyksissä käytämme ko. ilmausta? (Moraaliyhteyksien merkitystähän koskettelin jo.)
Vastaan: sanomme että jokin "ei saa" olla esimerkiksi silloin, kun ehdottomasti haluamme, että jotakin ei ole - kun pidämme jotakin sietämättömänä (kuten oman puolisomme tai liikuntakykymme menetystä tai kovaa kipuamme).
Toinen yhteys, jossa puhumme "ei-saamisesta", on se, kun sanomme esimerkiksi lapselle: "noin ei saa tehdä" eli tarkoittaen "älä tee noin". Lause on vain yritys vaikuttaa lapsen tekemisiin, osa kielipeliä - se ei viittaa siihen, miten asiat ovat.
Koska tämä "ei-saaminen" ei viittaa tosiasioihin, ei voi myöskään olla totta, että jokin olisi sen mielessä väärin. (Ei voida luontevasti sanoa: "Tämä teko on 'älä tee' ".)
Sivumennen: lause tyyppiä "Ei saa tehdä X" saa "merkityksensä" (luonteensa kielipelin osana) yrityksestä vaikuttaa, joka taas syntyy halusta että po. tekoa ei tehtäisi. Kilelipeliluonteinenkin "ei-saaminen" syntyy vain halusta siihen, että tiettyä tekoa ei esiinny.
Kolmas yhteys, jossa "ei-saamisesta" puhutaan, on se jossa tarkoitamme että joku tai jokin - laki, lainsäätäjät, pelin säännöt - on kieltänyt teon - ja ehkä määrännyt siitä rangaistuksen. Tätäkään merkitystä ei ole ilman jonkun tai joidenkuiden joskus olemassaollutta pyrkimystä ja halua teon (tai sen seurausten) välttämiseen.
Väitänkin: kaikki "ei-saamisen" merkitykset perustuvat viime kädessä haluun, että jotakin ei olisi tai tehtäisi. Siksi voidaan väittää, että jokin on väärin - eli ei saa esiintyä - sillä ehdolla, että joku tai jokin haluaa, että sitä ei esiinny. Halua ei-esiintymiseen voidaan sanoa ei-saamiseksi esiintyä.
Objektiivista vai yleispätevästi totta?
Joku huomauttaa varmasti esittämääni vastaan: emmekö tarkoita moraalisella "ei-saamisella-olla" jonkinlaista objektiivista - kokijoista riippumatonta, ei-kokemusluonteista - ei-saamista-olla? No - ainakin itse olisin valmis myöntämään jotakin moraaliseksi vääryydeksi jo siinä tapauksessa, että se on yleispätevästi todesti ei-saavaa-olla.
Halua siihen, että jokin teko tai tilanne ei esiintyisi, voidaan sanoa olemassaolevaksi - kaikkien myönnettävästi olemassaolevaksi, siten yleispätevästi todeksi - ei-saamiseksi-esiintyä. Tai, ehkä luontevammalla kielellä: jos joku haluaa pakottavasti esimerkiksi kipunsa lakkaavan, on olemassa pakottava tärkeys kivun lakkaamiseen. (Sitäpaitsi: jos olisi olemassa objektiivista, ei-kokemusluonteista ikään-kuin-kärsimystä ja sen ikään-kuin-lakkaamishalua, olisiko sen aiheuttajan välttäminen todella tärkeämpää kuin koetun, sietämättömän kärsimyksen välttäminen?)
Väitän siis Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkin asiat - halut - ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla (koska halut ovat pitämistä-olla).
Joku väittää ehkä tähänkin vastaan: emme sano tekoa tai tilannetta vääräksi tai ei-saavaksi-olla pelkästään sillä perusteella, että joku haluaa välttää tai pyrkii välttämään kyseistä tekoa tai tilannetta.
Teon tai tilanteen välttämiselle täytyy olla myös peruste - se että teko tai tilanne on paha eli epämiellyttävä. Mutta tämä on mielestäni vain akateeminen kysymys - väitän että aina, kun joku haluaa välttää jotakin tilannetta, hän kokee sen epämiellyttävänä. Ja aina kun joku haluaa kokea tai omistaa jotakin, hän kokee sen miellyttävänä. Vääräksi ja vaadittavaksi luokittelu voidaan edelleen perustaa haluihin.
Väitän siis edelleen Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkut asiat (eli halut) ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla.
Humen giljotiinia vastaan
David Hume kirjoitti aikanaan suunnilleen näin (kirjassa A Treatise of Human Nature, suomennos omani): 'Kaikissa moraalijärjestelmissä, joihin olen tutustunut, olen aina huomannut, että kirjoittaja etenee aluksi jonkin aikaa tavanomaisesti päätellen, väittää esimerkiksi Jumalan olevan olemassa tai tekee huomioita ihmisten tekemisistä; kunnes yhtäkkiä huomaan, että väitteiden tavallisten sidesanojen "on" tai "ei ole" sijasta törmään vain väitteisiin, jotka sidotaan yhteen sanoilla "pitää" tai "ei pidä". ...Koska tämä "pitää" tai "ei pidä" ilmaisee jonkin uuden suhteen tai väitteen, se täytyy huomata ja selittää; on myös esitettävä peruste sille...miten tämä uusi suhde voidaan päätellä aiemmista, jotka ovat aivan erilaisia kuin se. ...Väitän, että jos tämän päättelyketjun perusteettomuus huomataan, voimme nähdä, että hyveen ja paheen erottaminen ei perustu vain objektien suhteisiin, eikä niitä eroteta järjellä.'
Humen giljotiini ymmärretään usein niin, että Hume tarkoitti: siitä, että ihmiset tosiasiassa (useimmiten) toimivat tietyllä tavalla - eli jokin on "luonnolllista" - ei voi päätellä, että näin pitää toimia. Tässä mielessä Humen giljotiini on minunkin mielestäni pätevä.
Humen giljotiini voidaan perustellusti ymmärtää myös laajemmin: mistään, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla. Tämän väitteen yritän tässä esityksessä kumota.
Hume on kirjoittanut suunnilleen näin (edelleen Treatise of Human Nature): emme voi havaita minkään teon vääryyttä itse teossa (tai sen seurauksissa) - ainoastaan omassa paheksunnassamme. Selvästikin Hume katsoi, että hyvää, pahaa, oikeaa tai väärää ei ole moraaliarvostelijan mielen ulkopuolella.
Itse katson siis, että moraalinen vääryys (tai vääräksitekevyys) on olemassa myös toisten haluissa. Kertaan vielä väittämäni: siitä, miten jotkin asiat eli halut ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla - koska halut ovat pitämistä-olla.
Teesiini voidaan vieläkin väittää vastaan: emme tosiasiassa käytä kieltä näin. Jos joku toinen haluaa ettei tiettyä tekoa tai sen seurausta esiinny, emme ilman muuta sano tätä teon ei-saamiseksi-tehdä. Mutta jonkun toisen halutessa näin on ainakin myönnettävä, että on olemassa teon tekemättä-jättämisen tärkeys - toisinaan pakottava halu eli pakottava tärkeys. Ja aina kun on olemassa halu, on olemassa tärkeys. Moraalinen vääryys ja vaadittavuus on perustettavissa haluihin.
Väitteestäni näyttäisi vieläkin seuraavan ongelmia. Jos kaiken, mitä joku haluaa, on toteuduttava, voi käydä niin, että joku haluaa tilanteen X syntyvän/jatkuvan ja joku toinen pysyvän poissa/häviävän. Tilanne X voi siis olla sekä väärin että vaadittava. Eikö ole loogisesti mahdotonta, että jokin on sekä väärin että ei-väärin?
Puolustaudun: on täysin mahdollista, että johonkin tilanteeseen kohdistuu sekä vääräksitekijä (hävittämishalu) että vaadittavaksitekijä (kohtisuuntautuva halu) - joskus samassa tajunnassakin. Tällä tavalla on olemassa X:n sekä vääryys että vaadittavuus. Emme ole tottuneet moraalikeskusteluissa sekä-väärä-että-oikea -väitteisiin, mutta mielestäni meidän olisi syytä totutella niihin.
Miten sovellettava käytäntöön?
Käytännön ongelma juurisanomastani toki seuraa. Mitä hyötyä sekä-että -moraalikäsityksestä on toiminnan ohjenuorana? Jos tilanne X on sekä väärä että vaadittava, onko se pyrittävä hävittämään/pysymään poissa vai säilyttämään/luomaan?
Vastaan: jos kaikki, mitä joku haluaa, on vaadittavaa, niin se, mitä joku haluaa enemmän (intensiivisemmin) kuin joku toinen sen vastakohtaa, on enemmän vaadittava. (Sietämättömään kärsimykseen liittyvä halu kärsimyksen lakkaamiseen lienee yksi ylittämättömän intensiivisistä haluista.)
Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa henkilö A (sadisti) haluaa pakottavasti tuottaa tuskaa henkilölle B ja tuntee äärimmäistä kärsimystä, jos ei saa tehdä niin. Oletettakoon, että myös B kärsisi äärimmäistä tuskaa joutuessaan A:n käsittelyyn. Kumman halu on otettava toiminnan ohjenuoraksi: sadistin kiusaamishalu vai uhrin kärsimyksenlakkaamishalu?
Jo-esittämäni periaatteen mukaan kummankin halun tyydyttyminen on yhtä tärkeää. Arkijärki sanoo kuitenkin: yksi tapa ratkaista halun ja todellisuuden ristiriita on taltuttaa halu, esimerkiksi psykoterapian avulla. Lisäksi: jos laki sallisi sadistisen kiusaamisen, ihmisten välinen luottamus heikkenisi, mikä haittaisi monenlaisia sosiaalisia suhteita, jotka tekevät elämästä parempaa (paremmin halujen kanssa sopusoinnussa olevaa).
Oikeuksien perusteiden koskettelua
Perusperiaatteisiin palatakseni: kaiken, mitä joku tai jokin haluaa, on oltava (on olemassa pakko sen olemiseen) - tai halu on hävitettävä. On siis samantekevää, onko haluaja ihminen vai muu eläin (vai kone). Kaikilla haluajilla on oikeus haluamaansa = halutun on toteuduttava tavalla tai toisella, moraalitoimijoiden avulla ellei ilman. Meidän olisi huolehdittava niin monien haluttujen asioiden (erityisesti intensiivisimmin haluttujen) toteutumisesta kuin pystymme.
Kantaa, jonka mukaan myös ei-inhimilliset eläimet ovat haluavia ja kärsiviä, moni muu on puolustanut ansiokkaammin kuin mihin itse pystyisin. Lainaan vain lyhyesti Donald Griffiniä (oma lähteeni: Jonathan Balcombe, Eläimellinen nautinto, 2006, s. 43): "Luonto saattaa havaita tehokkaammaksi antaa elämänmuodoille hieman tietoisuutta (tulkitsen: kärsimis- ja nauttimiskykyjä, haluja ja oppimiskyvyn) kuin yrittää varustaa jokainen eläin kyvyllä reagoida mekaanisesti jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen."
Vastaansanomattomasti ei-inhimillisten eläinten halujen ja kärsimyksen olemassaoloa ei voida todistaa, mutta ei voida toisten ihmistenkään. Näkisin silti parhaaksi noudattaa eläinten (ja ihmisten) kohtelussa jonkinlaista varovaisuusperiaatetta. Olisihan kauheaa aiheuttaa jollekulle/jollekin kärsimystä varmuuden puuttumisen varjolla - tällöin olisi olemassa kauheus!
Onko autettava useimpia vai eniten kärsiviä? (lisäargumentti)
Esitän vielä yhden käytännön johtopäätöksen. Väitän, että intensiivisen kärsimyksen poistaminen yhdeltä kokijalta on tärkeämpää kuin lievemmän kärsimyksen poistaminen monilta.
Oletettakoon, että kärsimysasteikko alkaa 0:sta, joka edustaa täyttä tyytyväisyyttä (äärinautintoa) ja päättyy 10:een, joka edustaa sietämättömintä kärsimystä.
Ajateltakoon nyt lähtötilannetta, jossa yhden kokijan kärsimysarvo on 8 (intensiivinen kärsimys) ja viiden kokijan kärsimysarvo 2 (lievä epämukavuus).
Ajateltakoon nyt kahta jatkokehitysmallia: a) kaikkien viiden "kakkosen kärsijän" kärsimysarvo "oikaistaan" pyöreäksi nollaksi (säröttömäksi onnellisuudeksi) ja "kahdeksikon kärsijän" kokemus jätetään ennalleen b) "kahdeksikon kärsijän" kärsimysarvo lasketaan kuutoseen ja "kakkosen kärsijöiden" kokemukset jätetään ennalleen.
Jatkotilanteessa a) kokonaisuuden vääryys ei ole vähentynyt lähtötilanteesta. Se on edelleen väärin kahdeksikon ehdottomuudella: on olemassa kahdeksikon vääryys. Tilanteessa b) ei ole olemassa kuutosta suurempaa vääryyttä, joten se on vähemmän väärin.
Eri kokijoiden kärsimysarvoja ei ole laskettava yhteen ja katsottava, montako ehdotonta ei-saa-olla -kokemusta niistä muodostuu (kuten montako ehdotonta ei-saa-olla -kokemusta on pystytty välttämään). Lievät kärsimyksethän eivät tosiasiassa kasaannu yhteen äärimmäisiksi kärsimyksiksi. Tilanne, jossa esiintyy korkein yksittäinen kärsimysarvo, on eniten väärin.
Meidän on autettava ennen kaikkea intensiivisintä kärsimystä kokevia yksilöitä - ihmisiä tai muita eläimiä. Vaihtoehtoisesti meidän on luotava olosuhteet, joissa kyseiset yksilöt pystyvät itse auttamaan itseään - eli annettava eläinten elää vapaudessa luontaisessa elinympäristössään ja kasvatettava lapsia kykeneviksi auttamaan itseään ja ratkomaan ongelmiaan.
-Voisin vielä selventää yhtä asiaa. Minut on joskus ymmärretty niin, että minä tarkoitan "väärällä" sellaista, johon kohdistuu välttämishalu. Tämä ei pidä paikkaansa.
Minun nähdäkseni "moraalisesti väärä" tarkoittaa jotakin, mikä on jollakin tavalla yleispätevän todesti ei-saava-olla. Ja jonkin tilanteen ei-saaminen-olla voi olla yleispätevästi totta sillä ehdolla, että siihen kohdistuu välttämishalu.
Välttämishalu on siis yksi mahdollinen vääryyden totuusehto - ja ainoa täyttynyt totuusehto, jonka minä pystyn löytämään maailmasta. Toinen mahdollinen vääryyden totuusehto olisi se, että on olemassa objektiivinen, ei-kokemusluonteinen odotus jonkin välttämisestä, mutta sellaisia me emme pysty havaitsemaan.
Toistan: en tarkoita "väärällä" (vain) jotakin, mitä halutaan välttää, mutta vääryys voi olla totta sen voimasta, että joku haluaa välttää tiettyä tilannetta.
-Laajemmin ja täsmällisemmin käsittelen näitä aiheita blogitekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", marraskuu 2015.
-Tässä tekstissä (Moraalin ... yl-pät perusteista) minulta jäi käsittelemättä "väärän" toinen, ehkä olennainen merkitys. "Väärä" voi tarkoittaa, paitsi pois-toivottua, myös pahaa. Näkisin, että tarkoitamme "väärällä" yleensä jotakin niin (objektiivisesti?) pahaa, epämiellyttävää tekoa/tilannetta, että kukaan joka näkee sen pahuuden, ei voi tyytyä sen olemassaoloon, vaan haluaa sen häviävän. (Tätäkin käsittelen tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015.)
-Huomaan, että en ole puhunut tässä mitään ihmisoikeuksista. Onko ihmisoikeuksien lukkoonlyöminen ja toteuttaminen hyvä tai välttämätön asia minun moraalioppini mukaan?
Voisi ajatella, että puhe ihmisoikeuksista on vaatimuksia ihmisten tärkeimpien onnellisuuden ehtojen toteutumisesta. Esimerkiksi henkilön A yksityisyys on tärkeämpi onnellisuuden ehto kuin henkilön B harjoittama salakatselu.
Ihmisoikeuksien lukkoonlyöminen ja valvominen olisi siten hyödyllistä pahimman kärsimyksen välttämiselle (eli pakottavimpien halujen tyydyttymiselle) - eli se olisi johdettavissa minun pääajatuksestani.
