suuttumuksen hallinta

Suuttumus ja väkivalta

(mielenhallintakeinoja ja keittiöpsykologiaa)

 

yhteydenotot: 044-282 2525 (sms:t)

 

Mistä suuttumus syntyy? Kyllä: siitä, että suuttumuksen kokija on tyytymätön johonkin tekoon (ehkä tilanteeseenkin). Mutta milloin tyytymättömyys johtaa juuri suuttumukseen, ei esimerkiksi suruun?

   Moni suuttuu, jos huomaa esimerkiksi omaisuuttaan varastettavan tai lasta lyötävän -- silloin, kun pitää jotakin tekoa vääränä. Itsetarkkailun pohjalta sanon: suutun silloin, kun haluan että edessäni tehtävää tekoa ei tehtäisi ja pidän mielessäni kiinni ajatuksesta, että sitä ei saa tehdä.

   Pidän mielessäni ajatusta "ei tuota tekoa" niin kauan kuin teko kestää, tai ainakin niin kauan kuin jaksan pitää kiinni yhdestä ajatuksesta.

   Pitäessäni kiinni ajatuksestani tunnen kuin paine kasvaisi minussa (kiinnipitäminen käy työlääksi) ja haluan purkaa sen väkivaltana pahantekijää kohtaan -- häntä kohtaan ehkä siksi, että ajattelen vain häntä ja hänen tekoaan.

   Suuttumukseni ja väkivaltaimpulssini häviävät heti, kun myönnän itselleni täysin, että teko tapahtuu -- en haraa sitä vastaan "ei saa tehdä"-ajatuksellani. (Vanha kunnon kymmeneen laskeminenkin toimii ehkä siksi, että se korvaa "ei saa tehdä"-ajatuksen toisilla.) Suuttumuksen loppu ei merkitse, että hyväksyisin teon. Minä vain myönnän teon tapahtumisen lähtötilanteeksi. Haluan edelleen hävittää teon tai sen seuraukset ja saatan olla kuohuksissani niistä.

   Kuten todettu, suutumme helposti teoista joita pidämme väärinä. Emme kuitenkaan vain niistä -- muuten olisi myös vaikeaa selittää eläinten suuttumus ja väkivaltaisuus.

   Uskon, että eläin suuttuu silloin, kun sen odotukset (ennustukset) eivät täyty. Jos koira huomaa vastaan tulevan, ystävälliseltä vaikuttavan ihmisen, se saattaa odottaa että kyseinen ihminen silittäisi sitä tai muuten huomioisi sen ja suutahtaa, kun tämä kulkeekin muitta mutkitta ohi. (Koira pitää ehkä kiinni ajatuksestaan siitä, mitä se odottaa = mitä on oltava, ei siitä, mikä on ja mitä ei saa olla?) Uroshirvi saattaa suuttua huomatessaan asuinsijoillaan toisen uroksen, jos se on odottanut saavansa olla siellä rauhassa -- tämä on tietenkin vain spekulointia.

   Ihmisen yleisen ärtymisherkkyyden voisi selittää samaa kautta. Ärtymisherkkä suuttuu arjen yllättävistä mutkista (liikenteessä, kahvilajonossa...) koska hän odottaa että kaikki sujuu yksinkertaisesti ja niin kuin on aina sujunut -- koska hänellä on mielessään ajatus siitä, miten arki yleensä sujuu, eikä hän saa mieltään mukautumaan siihen, miten se todellisuudessa (nyt) sujuu. Ärtymystä voikin hallita toteamalla itselleen, että tilanne on nyt tällainen. Ainakin oma kokemukseni sanoo näin.

   Uskallan yleistää ajatukseni suuttumuksen synnystä ja hallinnasta, koska intuitioni sanoo niitä yleispäteviksi. Minusta näyttää ilmeiseltä, että väkivaltaimpulsseihin liittyvä paineen tunne voi syntyä vain takertumisesta johonkin ajatukseen. Jos jollakulla on muita kokemuksia, kuuntelen niitä mielelläni.

aineen olemus

Ehdotus todellisuudeksi (hylätty kirjakäsikirjoitus)


yhteydenotot: 044-282 2525 (sms:t)

 

Esipuhe

 

Tämä kirja käsittelee metafyysisiä kysymyksiä -- pääasiassa sitä, millaista aine sinänsä (se mikä aiheuttaa eliöiden aistimukset, välittömämmin tai välillisemmin) on -- sikäli kuin on olemassa jotakin eliöiden tai tietoisten kokijoiden (tai ainoan tietoisen kokijan -- solipsistinen kanta) tajunnansisältöjen takana. Täsmällisemmin ilmaistuna käsittelen sitä, millaista tajuntojemme takainen aine voi olla -- en sitä, mitä on olemassa, vaan mitä on mahdollista olla. Missä määrin aine voi muistuttaa (tai olla muistuttamatta) havaintojamme? Voiko siinä olla (tai olla olematta) aistimuslaatuja? Voiko se olla (tai olla olematta) kokemusluonteista? Voiko se olla vain energiaa? Mikä voi olla mielen ja aineen suhde -- miten toinen voi syntyä toisesta, vai voiko?

   Etsin vastauksia näihin kysymyksiin analysoimalla käsitteitä, kuten "olemasssaolo", "aistimuslaatu" ja "kokemus". Väitän, että tällä tavoin voidaan päätellä aineen luonteesta huomattavasti enemmän kuin Hume ja Kant uskoivat mahdolliseksi.

   Metafysiikka on ehkä ollut muodissa taas Quinesta lähtien, mutta pieni ei ole sekään joukko, joka Kantia seuraten "edelleen" tuhahtaa aineen luonteen tutkimiselle spekulointina. Moni metafysiikalle tuhahtaja hyväksyy kuitenkin tietoisuustutkimuksen, joka lähtee kysymyksestä "miten tietoisuus syntyy" -- metafyysisestä olettamuksesta, että kaikki aine ei ole tietoista tai koostu kokemuksista. Jos haluamme ottaa kantaa tietoisuuden alkuperään, olemme pääsemättömissä metafysiikasta. Käyn siis itsekin ronskisti käsiksi kysymykseen -- toki (niin toivon) tietoisena siihen sisältyvistä vaikeuksista.

   Olen yrittänyt luoda jokaisesta osiosta itsenäisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen ei edellytä muun kirjan lukemista.

 

1 "Aine" ja "olemassaolo"

 

Millaista aine, tajuntojemme takainen aistimustenaiheuttaja, voi olla? Millaista jotakin voi yleensä olla olemassa? Ennen tähän vastaamista lienee kohtuullista määritellä olemassaolo. Mutta tätäkin ennen minun on tehtävä pari käsitetäsmennystä realistilukijoille^1.

   Jatkossa en viittaa "olemassaololla" vain reaalisten (tajunnantakaisten) olioiden olemassaoloon (vaikka tämä onkin kirja reaalisesta aineesta). Myös tajunnansisällöt -- aistimukset, tunteet jne. -- ovat olemassaolevia. Esimerkiksi hajuaistimus saattaa hyvinkin olla "ei-todellinen" siinä mielessä, että hajua ei ole olemassa haistajien tajuntojen ulkopuolisessa maailmassa. Haju on ei-todellinen ulkopuolisen maailman oliona, joksi lapsina käsitämme sen², mutta itse hajukokemus on todellinen = olemassa. "Olemassaololla" voin siis viitata myös tajunnansisällön olemassaoloon. Vastaavasti "olio" (=jokin olemassaoleva) voi viitata yhtä hyvin tajunnansisältöön kuin reaaliseen johonkin. Erityisesti haluan korostaa: "havaitulla", "koetulla", "aistitulla" ja "ilmenevällä" viittaan aina havainnon, kokemuksen, aistimuksen ja ilmenemän sisältöön ("aistitulla suorakaiteella" mielessä olevaan suorakaiteenhahmoon), en reaalisiin olioihin, jotka kenties aiheuttavat ne. Tiukasti ottaenhan me havaitsemme ja meille ilmenee vain mielensisältöjä -- tämä ei tosin ehkä ole sanan "havaita" tai "ilmetä" tavanomaista käyttöä. (Pyydän anteeksi, jos selitän monelle ilmeisiä asioita, mutta realistiesilukijoilleni nämä ilmaukset olivat jatkuvia väärinymmärrysten lähteitä.) Mutta asiaan: olemassaolon määritelmään.

   Näyttää ilmeiseltä: esivanhempamme ovat voineet antaa nimen "olemassaolo" vain jollekin, mitä ovat elämässään kohdanneet. (En väitä tämän pätevän kaikkiin sanoihin, mutta olemassaoloa voidaan tuskin kuvitella ilman kokemuksia siitä.) "Olemassaolo" on voitu antaa nimeksi vain koetulle olemassaololle. Jos näin on, "olemassaoleva" tarkoittaa ilmenevää³, "edessäolevaa⁴" -- viittaa tajunnansisältöön -- eikä tajuntojen ulkopuolella voi olla mitään. Ainetta voi olla eliöiden tajuntojen ulkopuolella vain jos ainekin on tajuntaa. (Eliöiden tajuntojen "sisäpuolisella" aineella tarkoitan aistimuskomplekseja, joille "aine" on alunperin annettu nimeksi -- ajattelematta näitä aistimuksina, luonnollisesti.)

   Kuitenkin: jos "olemassaolo" alunperin onkin tarkoittanut havaittuutta/edessäolemista, nykyisin sanan merkitys näyttäisi kattavan muutakin kuin havaittuuden. Universaalihko uskomus on, että on olemassa muutakin ainetta kuin eliöiden-juuri-nyt-havaitsema (eliöiden havainnonsisällöt juuri nyt). Kuten George Berkeley huomautti, tuo "muu aine" voidaan tosin kuvitella vain muodostamalla mielikuva -- havaittu, koettu. Itse lisään: voimme mieltää ei-koetun (ei-kokemusluonteisen) olion vain negaation kautta: kuvittelemalla (ainekappaleen)kokemuksen ja sanomalla itsellemme: ei tällaista (edessäolevaa, ilmenevää). Emme voi kuvitella ei-koettua oliota mielessä "muodostaa siitä esittävä mielikuva". "Ei-koetulla" sinänsä on selvä merkitys -- useimmat meistä eivät ole kokeneet avaruuslentoa -- mutta onko "ei-koetulla olemassaolevalla"? En ota tässä kohtaa kantaa tähän, esitän vain kysymyksen.

   Koettuus ei --ehkä -- sisälly olemassaolon käsitteeseen. Ehdotan laajempaa määritelmää: mikä tahansa jokin on olemassaolevaa -- olemassa joko reaalisesti⁵/objektiivisesti/noumenaalisesti⁶ tai tajunnanosana (ellei koko tajuntana). Määrittelen olemassaolon näin, koska näen Humen lailla: "jonkin olemassaolo" ei lisää  mitään "johonkin"⁷.

   Entä mitä tarkoittaa "jokin"? Emmekö välttämättä ole antaneet myös "jonkin" yleisnimeksi elämässä kohdatuille asioille? Kohdatut, havaitut asiat ovat kaikki mielensisältöjämme⁸: aistimuksia, mielikuvia, tunteita, haluja ja pyrkimyksenkokemuksia sekä näiden yhdistelmiä. Vaikuttaa siis siltä, että olemme voineet antaa nimen "jokin" vain kvalioille⁹ ja kvaliakomplekseille (tai ainakin toistaiseksi voineet soveltaa nimeä vain niihin).

   Kaikki, mitä elämässä kohtaamme, muodostuu kvalioista -- voisi sanoa: jonkinlaiselementeistä¹⁰. Tunnistaisimmeko/tunnustaisimmeko "joiksikin" muuta kuin jonkinlaiselementtejä ja -komplekseja siinäkään tapauksessa, että pystyisimme havaitsemaaan kaiken mitä on? Olisiko mahdollinen muu meistä jotakin, vai vaikuttaisiko se meistä ei-miltään (ei mitään lisää koettuun tuovalta)?

   Mikäli ainoastaan kvalia(kompleksi)t vastaavat jonkin-mielikuvaamme -- tietääkseni ei ole olemassa jonkin-määritelmää, joka ei palaisi olemassaoloon -- "jokin" tarkoittaa vain kvalia(kompleksi)a. Tällöin "olemassaolo" tarkoittaa vain kvalia(kompleksi)n olemassaoloa. Välttämätön johtopäätös kuuluu: muuta ei voi olla kuin jonkinlaiselementtejä ja -komplekseja, ei tajuntojemme tuolla puolenkaan.

   Ehkä on kuitenkin varmempaa käyttää laajempaa "jonkin" ja "olemassaolon" määritelmää. Jätän toistaiseksi avoimeksi mahdollisuuden, että "jokin" voi mielekkäästi viitata muuhunkin kuin jonkinlaiselementteihin ja -komplekseihin.

   Ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan erilaisia aineenolemusmalleja, laajennan vielä aineen käsitettä. Edellä sanoin alustavasti, että aine = jokin mikä aiheuttaa aistimuksemme. Nyt lisään: tai jokin mikä voisi aiheuttaa eliössä aistimuksia, jos pääsisi kontaktiin sen aistielinten kanssa¹¹. Enemmistö myöntänee (minä perässä) aine-statuksen niillekin mahdollisille olioille/tapahtumille, jotka vaikuttavat aistimustenaiheuttajaolioihin/-tapahtumiin (kuten valoon) muovaten eliöiden havaintojen sisältöä -- esimerkiksi valoa heijastaville kappaleille tai ko. kappaleisiin vaikuttaville olioille/tapahtumille.

   Entä jos Berkeley oli oikeassa ja aistimuksemme ovat Jumalan tahdon (=pyrkimyksen) välittömästi aiheuttamia? Juuriesitetyn aineenmääritelmän mukaan Jumalan tahtoa on tällöin kutsuttava aineeksi. Tämä sotinee keskivertofilosofinkin sanatajua vastaan. Pitäisikö aineen määritelmää edelleen täsmentää: "jokin mikä aiheuttaa (välittömämmin tai välillisemmin) eliöiden/tietoisten olentojen aistimuksia/aistimussisältöjä eikä ole mieli" (=jokin mikä koostuu kokemuksista, tunteista, haluista, pyrkimyksistä, ajatuksista?)? Itse olen valmis nikottelematta myöntämään aineeksi myös mielet merkityksessä "kokemuskokonaisuudet", sikäli kuin niillä ei ole ajattelukykyä tai -- jos on -- ne vaikuttavat aistimuksiin "kylmän" kausaalisesti, eivät aistimustentuottamispyrkimyksensä kautta.

   Kysymys aineen tarkasta määritelmästä on oikeastaan tässä yhteydessä tarpeeton: tarkoitukseni on vain saada selvyys yleiseen kysymykseen "mikä aiheuttaa eliöiden aistimukset/aistimussisällöt". Myös Jumalan tahtoa voidaan ongelmitta pitää mahdollisena aistimustenaiheuttajana. Ateistina jätän kuitenkin käsittelemättä mahdollisuuden, että Jumalan tahto aiheuttaa aistimukseni/aistimuksemme. On ihmeellistä, että luonnossa on kehittynyt jotakin sellaista kuin silmä tai aivot, mutta pidän vielä suurempana ihmeenä sitä, että jo maailmankaikkeuden (tai olevan) alkuhetkellä olisi ollut jotakin niin mutkikasta kuin kaikenymmärtävä ja kaikkivaltias mieli.

 

Viitteet

 

1 Realismi = näkemys, jonka mukaan on olemassa jotakin tajuntojemme takaista (joka aiheuttaa aistimuksemme).

2 Tai hm. Esim. ruoan tuoksu on olemassa ulkomaailmassa merkityksessä "ei-minussa". Sana "minä" on alunperin voitu antaa nimeksi vain osalle kaikesta koetusta -- muuten se tarkoittaisi vain todellisuutta. Osan kokemastamme olemme nimenneet "maailmaksi", osan "minäksi" tai "itseksi". Ruoka tuoksuineen pudonnee "maailma"-kategorian alle. Ruoantuoksu ei (oletetusti) ole olemassa aistijan tajunnan ulkopuolisessa maailmassa, mutta sellaistahan ei kuvittelekaan lapsi, joka ei tunne jakoa kokemuksiin ja kokemusten ulkopuoliseen maailmaan.

3 Ilmenemisellä tarkoitan vain kokemuksen koettunaolemista, en välttämättä mielenulkopuolisen olion aiheuttaman kokemuksen.

4 "Edessäolevia" eivät ole vain näköaistimukset, vaan kaikki kokemukset. Yhtä hyvin voisin puhua "läsnäolosta".

5 "Reaalisella" tarkoitan eliöiden tajuntojen ulkopuolista. Vrt. viite 1: realismi.

6 "Noumenaalisella" Kant tarkoitti tajuntojen ulkopuolista, "vain järjellä ymmärrettävissä olevaa" maailmaa.

7 Kurpitsan olemattomuus voidaan kuvitella vain jättämällä kuvittelematta kurpitsa (objektiivisessa todellisuudessa ja/tai tajunnoissa -- mitkä kaikki olemassaolon kentiksi tunnustetaankin). Toisin: jo kurpitsan kuvitteleminen on kurpitsan olemassaolon kuvittelemista. Perustelu omani, ei Humen.

8 Toisaalta katson, että kaikkea yksilön kokemaa ei ole perusteltua kutsua mieleksi. Sanaa "mieli" ei ole alunperin voitu antaa nimeksi kaikelle havaitsemallemme -- tällöinhän se tarkoittaisi samaa kuin "olemassaoleva". Osan havaitsemastamme olemme nimenneet "aineeksi", osan "mieleksi". Kutsun "mielekseni" (karkeasti) sitä osaa havaitsemastani, joka koostuu vain pyrkimykseni välittömästi esiinkutsumista asioista: ajatuksista, muistikuvista, sekä pyrkimystä itseään. (Fenomenaalinen l. ilmenevä ruumiini, johon myös pystyn välittömästi vaikuttamaan pyrkimykselläni, koostuu kuitenkin pääosin annetusta, "aistimuksista".) Tässä mielessä kaikki havaittu ei ole mielensisältöjä. Monessa yhteydessä on silti perusteltua kutsua havaittua ainetta mielensisällöiksi, mm. haluttaessa erottaa eri henkilöille (nähtävästi) ilmenevät hiukan erilaiset kappaleet jne. Nyt puhuin "mielensisällöistä" vain helpottaakseni havaitsemiemme olioiden luettelointia.

9 Kvalialla tarkoitetaan tietoisuuskirjallisuudessa yleensä koettua "jonkinlaisuutta" (joka vaikuttaa yksilaatuiselta), kuten vihreää tai väsymystä. Niin minäkin tarkoitan vielä tähän viitanneessa lauseessa. Muuten ks. seur. viite.

10 Tämä on koettuusneutraali käsite -- se voi viitata kvaliaan tai ei-kokemusluonteiseen ikään-kuin-kvaliaan.

11 Näin määriteltäessä näyttää tietysti siltä, kuin eliön aistimet eivät olisi ainetta. Antakaa anteeksi ilmaisun epätäsmällisyys. (Näinkin määriteltäessä eliön aistimet voivat olla ainetta -- osa ketjua, johon sisältyy jonkin törmääminen aistielimeen ja aistimuksen synty -- niitä tarkkailevan toisen eliön näkökulmasta.)

 

2 Onko ainetta?

 

Onko aistimuksillamme/aistimuksillani (tai lukijan aistimuksilla) ulkopuolinen aiheuttaja? Moni asia puhuu myöntävän vastauksen puolesta. Voin palata tuttuihin ympäristöihin ja tavata uudelleen tuttuja ihmisiä, mikä vihjaa, että molemmat (jokin mikä aiheuttaa aistimukseni niistä) ovat olemassa silloinkin, kun en pysty näkemään niitä.

   Erilaiset maisemat ja ihmiskasvot ovat visuaalisesti niin monimutkaisia, että yksin-olemassaoleva tajuntani ei -- siltä tuntuisi -- voisi tuottaa niiden hahmoja niin samankaltaisina kerta toisensa jälkeen.

   Uskottavammalta vaikuttaa, että törmään kerta toisensa jälkeen samaan tajuntanitakaiseen maisemaan tai henkilöön, mikä tuottaa minulle joka kerta samanlaisen näköaistimushahmon -- toki havainnointikerrasta riippuen lumisen tai kukkivan, vaalean tai ruskettuneen, iloisen tai masentuneen.

   Samanlaisina eivät myöskään toistu vain yksittäiset hahmot. Maisemien keskinäinen järjestys näyttää pysyvän pitkiä aikoja samana, niin että tiedän mitä reittiä minun on kuljettava päästäkseni kotoani lähikauppaan, ja niin että Ruotsi löytyy aina Suomen länsipuolelta. Näyttää siltä, että on olemassa suuri maailma, jonka maisemien järjestys säilyy samana (karttoihin voi luottaa karttapallosta alkaen).

   Vastaavalla tavalla tiedän, mistä osoitteista ja puhelinnumeroista ystäväni (usein) tavoittaa. Heidän kasvoissaan olevasta aukosta tuleva äänikin toistuu kerta toisensa jälkeen huomattavan samanlaisena. Mutkikkuus kasvaa, sattumalta-toistuminen käy epäuskottavammaksi.

   Vielä mutkikkaammat ilmiöt toistuvat havainnoissani, jotka viittaavat siihen, että toiset ihmiset havaitsevat samaa kuin minä samassa ympäristössä oleskellessaan (=nähdessäni heidän hahmonsa ympärilläni) -- ja tavoittelevat samoja asioita kuin minä. Toiset vastaavat puheeseeni enimmäkseen mielekkäästi, ikäänkuin kuulisivat ja ymmärtäisivät sen (enimmäkseen) samoin kuin minä;  he kuvailevat kirjojen ja elokuvien juonia, ikäänkuin olisivat havainneet "kirjat" ja "elokuvat" samoin kuin minä; he pakenevat tai sammuttavat tulipaloja, ikäänkuin näkisivät jotakin, minkä tietävät satuttavan ja tuhoavan omaisuutta, "siellä" missä minäkin näen tulta. (Tällaiset havainnot saavat minut myös kysymään: miten eri henkilöt voivat aistia ympärillään samaa, ellei heidän aistimuksillaan ole yhteistä aiheuttajaa?)  

   Kaikkeen tähän voidaan huomauttaa, että minä kenties vain muistan maisemien, ihmisten toimien jne. toistuneen lukuisia kertoja samanlaisina. Asiaa pohtiessani minulla on lopulta hallussani vain yhden hetken mielikuva lukuisista toistoista tai pitkään olemassaolleista olioista. (Olenko pohtinut asiaa ennenkin? Voin tietää sen vain tämänhetkisen mielikuvani perusteella.) Ja yhden hetken mielikuva voisi varmasti syntyä sattumaltakin (=ilman hitaasti muuttuvaa aistimustenaiheuttaja-maailmaa).

   Tämän vastaväitteen edessä olen aseeton. Myönnän: uskoni ulkopuoliseen  maailmaan perustuu lopulta vain siihen, etten pysty olemaan luottamatta muistiini -- tunteeseeni siitä, että tietyt mielikuvani kertovat aikaisemmin kokemistani asioista. (Ajatus, että tieteellinen tutkimus oletettuine toistoineen lepää yhtä hataralla pohjalla, antaa minulle pienen lohdun, vaikka käsitykseni tieteestäkin löytyy vain muististani.)

   Siinäkin tapauksessa, että toistuminen tiedettäisiin varmasti, sattumalta-toistumisen (tilastollinen) "epätodennäköisyys" olisi vähemmän kuin konklusiivinen argumentti. Arvio siitä, kuinka samankaltaisina (ja kuinka usein) yksin-olemassaolevan mielen sisällöt toistuvat, vaatisi ymmärrystä mielen toiminnasta: mentaalisten kausaatioiden olemassaolosta ja luonteesta.

   Vakuuttavampia eivät ole ne argumentit, joiden mukaan ilmiöketjujen toistuvuudet tai "luonnonlait" -- myös tekniikassa ja käsitöissä hyödynnettävät sellaiset -- osoittavat sellaisen ulkomaailman olemassaolon, jossa tietyt lähtötilanteet aiheuttavat tiettyjä jatkotilanteita. Näinkin väitettäessä nojataan "toistuviin havaintoihin" eli muistiin ja mielensisältöjen sattumalta-toistumisen (tai odotusten-johdosta-toistumisen) epätodennäköisyyteen.

   Enemmän tutkimisen arvoista saattaisi olla se, onko (aistimus)laatujen alkusynty tai häviäminen mahdollista. Näkökentässäni värejä ilmestyy ja häviää äkillisesti kokiessani kääntäväni päätäni tai katselevani elokuvaa. (Näkökentän muutostenkin kokeminen edellyttää tosin tietynlaista muistia.) Onko tämä merkki siitä, että väriaistimukseni ovat peräisin ulkomaailmasta?

   --Kuten näemme, en pysty pitävästi osoittamaan realistista kantaa oikeaksi -- olen kuitenkin eräänlainen realisti. En tosin usko kaikkien mielten=kokemuskokonaisuuksien ulkopuoliseen todellisuuteen, mutta katson: on olemassa eläinten ja ajattelukykyisten olentojen mielten ulkopuolisia olioita (kokemuksia), joilla on yksiselitteinen luonne ja joita voidaan kutsua "aineellisiksi", koska ne vaikuttavat eläinten aistimuksiin ja toisiinsa. Tämä kirja on tiukasti ottaen vain mentalismin ("on vain kokemuksia ja niiden suhteita") puolustus, mutta mentalismi + realismi = panpsykismi. Kanssarealistit voivat lukea tätä panpsykismin puolustuksena.

 

3 Onko aineella (aistimus)laatuja¹?

 

Tarkasteluni kohteena tässä osiossa on, millaista reaalinen tai noumenaalinen aine voi olla. Onko aine substanssia vai vain energiaa? Ennen kaikkea: onko aine (aistimus)laadullista vai laadutonta?

   Reaalisella tai noumenaalisella aineella tarkoitan karkeasti jotakin, mitä emme itsessään havaitse ja mikä aiheuttaa aistimuksemme ainekappaleista, nesteistä ja kaasuista (tai aistimuksemme yleensä), välittömämmin (aistielinten aine) tai välillisemmin (ruumiimme ulkopuolinen aine ja siihen vaikuttava aine) -- tai jotakin, mikä kykenisi tuottamaan meissä aistimuksia joutuessaan kosketukseen aistielintemme kanssa² (aistielintä en nyt määrittele).

   Toinen tavallinen ainemääritelmä (F) -- "aine on sitä mitä fysiikka tutkii" -- muodostuu kehämäiseksi, jos "fysiikka" lisäksi määritellään "tieteenalaksi, joka tutkii ainetta". Oma ainemääritelmäni välttää kehämäisyyden, mutta on linjassa (F):n kanssa sikäli, että voimme tutkia ainetta vain aistimustemme kautta ja vain jos se vaikuttaa aistimiimme.

   Mutta asiaan. Lähden tästä: (1) olio on olemassa vain jos sillä on ominaisuuksia (se on ominaisuus tai ominaisuuskimppu) (2) olio on olemassa vain jos oliolla sinänsä on ominaisuuksia (oliolla on sisäisiä ominaisuuksia), ei vain ominaisuuksia jotka ovat suhteita muihin olioihin -- kuten olioon kohdistuva veto- tai työntövoima tai vierekkäisyyssuhde.

   Suhde voi olla vain jos on jonkin suhde johonkin eli voidaan puhua jostakin 1 ja jostakin 2 myös ilman niiden suhdetta. Ja näin on (väitän) vain jos jollakin 1 ja jollakin 2 on sisäisiä ominaisuuksia.

 

3.1 Vain energiaa

 

Epäilemättä vanhin kuva aineesta on: aineellinen maailma koostuu ulotteisista kappaleista, nesteistä ja kaasuista. Tämähän vastaa (melkein) välittömiä aistihavaintojamme. Ulotteisia entiteettejä ajatellessamme näemme mielessämme väreistä ja tuntoaistimuslaaduista (kiinteys, märkyys) muodostuvia hahmoja.

   Fenomenaalisen ja noumenaalisen maailman erottamisen myötä on syntynyt ajatuksia, joiden mukaan aine (aistimustemme aktuaalinen tai potentiaalinen aiheuttaja) kenties onkin aivan toisenlaista: abstraktia, (aistimus)laadutonta. Aineen on muun muassa ajateltu koostuvan laaduttomista muodoista. Nykyisin suosituin käsitys näyttäisi olevan, että aine on puhdasta -- substansseista riippumatonta -- energiaa. Tarkoitan suosiota "kansan" (ei-filosofien, ei-fyysikoiden)  keskuudessa, mutta tunnustetut fyysikotkin ovat puhuneet aineesta substanssittomana energiana³. Kosmologi Kari Enqvist uskoo tajuntojemme takaisen aineen olevan "vain ykkösiä ja nollia⁴" -- ellei substanssitonta, niin ainakin laadutonta -- ja aistimuslaatujemme karkeistuneita havaintoja niistä.

   Aloitan puhumalla ajatuksesta, että aine olisi vain energiaa.

   "Puhdas energia" voidaan käsittää absoluuttisesti tavalla, joka edellyttää energian käsitteen hienoista venyttämistä fysiikassa yleisesti käytetyistä (perusteluja loppuviitteissä).

   Fysiikan alkeisoppikirjoissa energia määritellään kappaleen (eli aine-entiteetin) kyvyksi tehdä työtä. Tämä tarkoittaa lähinnä kappaleen kykyä muuttaa liiketilaa toisissa kappaleissa -- käynnistää tai kiihdyttää liikettä tai muuttaa liikkeen suuntaa. (Potentiaali- ja lepoenergia eivät muuta liiketilaa, mutta tämä riittää tuskin syyksi muuttaa energian määritelmää⁵.) Energisenä voidaan nähdä kappale tai usean kappaleen suhde -- kumpi, on tässä tarkastelussa samantekevää.

   Absoluuttisesti käsitettynä lauseen "aine on vain energiaa" täytyy tarkoittaa: aine vain muuttaa liiketilaa, ei ole jotakin -- aine on vain liiketilaa-muuttavuutta.

   Koska muuta ainetta ei ole kuin liiketilaa-muuttavuus, muutosten täytyy tapahtua jossakin muualla kuin aineessa -- ehkä aistimuksissamme (muistutan alun ainemääritelmästä)? Puhuessamme "energiasta" emme kuitenkaan tarkoita aistimustemme liikettä. Jos aine on vain liiketilaa-muuttavuutta, minkä liiketilaa se muuttaa?

   Toiseksi: onko mahdollista, että aine on vain liiketilaa-muuttavuutta?

   Kuviteltakoon, että (tuntemattoman jonkin) liiketila muuttuu ilman mitään jotakin, joka aiheuttaa muutoksen -- minkä olemassaolosta (luonteesta) muutos (ehkä loogisesti⁶) seuraa. Eikö tilanne nyt ole se, että vain tapahtuu muutos -- että muutoksella ei ole aiheuttajaa?

   Näen: ei voida puhua "aiheuttamisesta" tai "aiheuttavuudesta" ilman oliota tai tilannetta joka aiheuttaa -- josta seuraa. Ja tilanteet muodostunevat olevien olemassaolosta ja suhteista. (Voidaan ellei kuvitella, niin ainakin ajatella mahdolliseksi, myös tilanne jossa mitään ei ole, mutta tällaisella olisi tuskin päätähuimaavaa kirjoa erilaisia vaikutuksia liiketiloihin.) Ilman jotakin/olevaa jää vain muutos. Puhdasta energiaa tässä mielessä ei voi olla.

 

3.2 Vain liikettä

 

Toinen suosittu käsitys aineesta on: aine on puhdasta energiaa eli pelkkää liikettä, joka leviää laajemmalle alueelle -- ei jotakin, mikä liikkuu. --Jotkut fyysikot saattavat tarkoittaa "puhtaalla energialla" ainetta, joka koostuu liikkuvista liikkeenaiheuttajasubstansseista (-kentistä?) vailla pysyvää massaa, mutta tämän sivuutan: metafysiikan kannalta en näe erityistä mielenkiintoa (vaikeutta) massattomien (inertiattomien) substanssien olemassaolossa.

   Uskon: vain hiukkasfyysikko, jonka ajattelua kvantti- ja suhteellisuusteoria ovat pohjustaneet, voisi keksiä jotakin näin intuitionvastaista. Useimmille muille on ilmeistä: jos on liikettä, jokin liikkuu.

   Sana "liike" voidaan ymmärtää vain yhdistämällä se mielikuvaan jostakin (pisteestä tai isommasta oliosta), joka liikkuu suhteessa toiseen johonkin. "Liike" tarkoittaa jotakin liikkeenhavaintojemme ja -mielikuviemme kaltaista -- sana on luotu viittaamaan niihin. Jos poistetaan jokin (pistemäinen tai ulotteinen) joka liikkuu, ei jää mitään liikkeenmielikuviemme kaltaista.

   Voimme sanoa: "aine on liikettä sinänsä" vain jos lähdemme siitä, että emme tiedä mitä "liike" tarkoittaa -- että lause on yhtä informatiivinen kuin lause "aine on kiufu". Fyysikoiden havainnot oikeuttavat enintään johtopäätöksen, että vaikutuksia -- valokuvausemulsioissa, kuplakammioissa, kipinäkammioissa, puolijohdeilmaisimissa, verkkokalvoillamme -- tuottaa vain substanssin liike, ei substanssin läsnäolo sinänsä. Liikettä ei ole ilman liikkuvaa substanssia. (Puhun myöhemmin siitä, mitä substanssi -- jokin oleva -- voi olla.)

 

3.3 Laaduttomia muotoja?

 

Kolmas suosittu käsitys aineen olemuksesta on: aine koostuu abstrakteista eli (aistimus)laaduttomista muodoista.

   "Laadulla" tarkoitan suunnilleen samaa kuin "aistimuslaatu", mutta en aivan. Täsmennän käsitettäni puhumalla ensiksi kokemuslaaduista.

   "Kokemuslaadulla" tarkoitan jonkinlaisen, kuten ruohonvihreän, sireenintuoksun tai jonkin salmiakkimerkin maun kokemusta. En kuitenkaan pilkullisen tai sydämenmuotoisen kaltaisen jonkinlaisen kokemusta, joka koostuu useista kokemuselementeistä, vaan kokemuselementissä (kuten yksittäisessä väripisteessä) esiintymään kykenevän laadun (yksilökokemuslaadun!) kokemusta.

   Pelkällä "laadulla" tarkoitan kokemuslaatua tai vastaavaa "jonkinlaista", joka vain ei ole kenenkään eikä minkään kokema. (En ota tässä osiossa kantaa siihen, voiko olla olemassa ei-koettuja laatuja.)

   Tarkoitan laadulla kokemuselementin (tai ei-kokemuselementin) tietynnäköisyyttä, hahmoa -- visuaalista tai ei. Aistimuselementit ovat selvästi hahmoja, tunteet ja halut ehkä vain hahmoelementtien suhteita (esim. halua tai pelkoa ei ole ilman kohdetta, joten ne eivät näyttäisi olevan elementtejä. Tämä on pääsyy siihen, etten puhu "kvalioista", joiden ainakin joskus katsotaan kattavan myös tunteet).

   Yksi aineenolemusmalli on siis: aine koostuu laaduttomista muodoista. Onko tämä mahdollista?

   Filosofi Howard Robinson (Foster & Robinson 1985⁷) sanoo -- suomennos omani: "...kartesiolainen idea, että aine on puhtaasti geometristä, ei kelpaa, koska se ei tee mitään eroa aineen ja tyhjän tilan välille: tälle tilalle tarvitaan täyttäjä. Voisiko täyttäjäominaisuus olla massa?"

  Itse vastaan: "massalla" on kaksi eri merkitystä. Sillä voidaan tarkoittaa (1) aineen tiettyä käyttäytymistapaa: inertiaa (liikevastusta) ja vetovoimaa muuta massallista (=?) ainetta kohtaan. Tässä mielessä "massa" viittaa siis puheenaolevan jonkin suhteellisiin ominaisuuksiin. Merkitys jättää avoimeksi sen, mitä (millaista jotakin) massa itsessään on.

   Toinen "massan" merkitys on (2) "ainemäärä". Tämäkään merkitys ei kerro, mitä (millaista jotakin) massa on -- ei mitä se on sinänsä eikä mitä se on suhteellisesti.

   "Massalla" ei tarkoiteta mitään elementille-mahdollista ominaisuutta. Mutta voisivatko erimuotoiset aine-entiteetit muodostua muusta laaduttomasta aineksesta kuin massasta?

   On ehdotettu, että aine voisi koostua sähkövarauksista. Se, että hiukkasella tms. on (esimerkiksi) negatiivinen sähkövaraus, tarkoittaa kuitenkin vain, että se vaikuttaa tietyllä tavalla muihin hiukkasiin (tms.). Se on vain vaikutusta, energiaa. Ja kuten edellä totesin, vaikutusta ei voi olla ilman jotakin joka vaikuttaa.

   Robinson (1985) sanoo: "...objekti ei voi olla vain avaruudellisesti ulotteinen kyky vaikuttaa muihin avaruudellisesti ulotteisiin kykyihin vaikuttaa... Keskinäisten vaikutusten ontologia ei ole ontologia ensinkään, ellei vaikutusten omaajilla ole substantiaalisempia ominaisuuksia."

   Uudelleen: onko laaduton ulotteinen aine mahdollista? Uskon että pystymme -- tiedän että itse pystyn -- kuvittelemaan vain laaduista koostuvia muotoja. Voin kuvitella, muodon vain näköaistimusmielteenä -- kuvittelemalla jonkinvärisen ulotteisen entiteetin. (Ehkä myös tuntoaistimusmielteenä, mutta en yhtä mutkikkaita muotoja kuin näkömielikuvien tapauksessa.) Jos yritän kuvitella abstraktin kuution -- pelkän kuutionmuodon -- tulen kuvitelleeksi harmaaääriviivaisen, sisältä valkoisen kuution . Voiko siis olla muotoja ilman (aistimus)laatuja?

   Tuntuu uskottavalta, että kuutio voisi muodostua meille tuntemattomista laaduista, mutta jos ei ole mitään (aistimus)laatua, jääkö kuutionmuotoa? Vähintään voi todeta: jos pystyisimme muodostamaan esittävän mielikuvan laaduttomasta kuutiosta, tietäisimme että sellainen on mahdollinen (ainakin tajunnansisältönä) -- nyt emme tiedä.

   Myös: emme pysty kuvittelemaan laadutonta muotoa, joten mitä voimme tarkoittaa sellaisella? Minusta näyttää siltä, kuin pystyisin kuvittelemaan laaduttoman muodon, mutta sitä yrittäessäni vain kuvittelen harmaan/valkoisen muodon ja kiellän harmauden/valkoisuuden laatuluonteen. Siis: "laaduttomasta" puhuessamme tarkoitamme harmaata ja valkoista...?

   On myönnettävä: kyvyttömyytemme kuvitella laaduttomia muotoja ei osoita, että muodot eivät voisi koostua muista elementeille-mahdollisista ominaisuuksista kuin laaduista. Meistä näyttää ilmeiseltä, että elementit voivat muodostua vain laaduista, koska me pystymme kuvittelemaan vain laatuja/laaduilla -- koska tajuntamme muodostuvat laaduista. Mitä tahansa ainesta tajuntamme olisivatkin, näkisimme aineen olevan välttämättä samaa ainesta.

  

3.4 Laatu = ?

 

Saattaisi olla olemassa ei-laatuelementtejä, joita emme pysty kuvittelemaan. Tekee kuitenkin mieli kysyä: onko laatu mikään itsenäinen elementtiluokka? Päädyin kysymykseen yrittäessäni määritellä laadun. Toistan yrityksen tässä.

   Kertauksen vuoksi: tarkoitan "laadulla" elementin (jakamattoman, sisärakenteettoman jonkin) tietynnäköisyyttä, hahmoa -- visuaalista tai ei, kokemusluonteista tai ei. Esimerkiksi ruohonvihreää tai sireenintuoksua -- elementin jonkinlaisuutta tai sitä jonkinlaista jota elementti on. Miten siis voisi määritellä elementin jonkinlaisuuden?

   Onko olemassa kaikkia aistimuslaatuja yhdistävä piirre: laisuus? Näkisin, että ei. Vaikutelmani on, että eri laaduilla ei ole mitään yhteistä (välttämättä, kaikilla laaduilla), paitsi kyky esiintyä elementteinä. Toisin: laadut eivät kuulu yhteiseen laatujen luokkaan minkään laadullisen yhtäläisyyden ansiosta, yleisimmässäkään mielessä. "Laadut" ei ole samankaltaisten ominaisuuksien tai olioiden luokka.

   Toisaalta: olen varma siitä, että jos saisin uuden aistin, tunnistaisin ilman muuta uudet aistimukseni laaduiksi. Eikö varmuuteni viittaa siihen, että minulla on mielessäni jonkinlainen laadun kriteeri(stö) tai määritelmä, johon voin verrata kokemiani asioita?

   Koska eri laaduilla ei ole (elementaarisuuden ohella) mitään yhteistä, esitän: "laadun" tai "laisuuden" käsite ei ole historiallisesti primaarinen -- "erilaisuuden" ja "samanlaisuuden" käsitteet ovat. Emme havaitse kaikille laaduille yhteistä "laisuutta", ainoastaan sen, ovatko kokemuselementtimme sinänsä erilaisia vai samanlaisia.

   Jos tästä lähdetään, mahdollinen laadun määritelmä on: elementin eroavuus tai yhtäläisyys suhteessa toisiin elementteihin. --Elementti, jakamaton osa, oli tuskin näin keskeisessä asemassa keksittäessä sanaa "laatu" (tai sitä edeltäneitä spesifejä laatunimiä -- kiitos, Elizabeth Anscombe). Minähän puhunkin vain omasta (yksilö)laadun käsitteestäni, joka ei kata muotoja, kokoja tai määriä.

   Väitän, että nimittäisimme mitä tahansa elementille-mahdollista ominaisuutta (yksilö)laaduksi. Tarkoitamme (yksilö)laadulla vain elementissä-esiintyvää jonkinlaisuutta. Siksi: aine-elementit ovat välttämättä (yksilö)laatuja (tai, jos halutaan, laadullisia).

 

3.5 Hahmottomia elementtejä

 

Elementit ovat välttämättä erilaisia tai samanlaisia, mutta eikö voisi olla myös ei-minkään-"näköisiä" elementtejä? Eivätkö nämäkin eroaisi muista elementeistä, juuri hahmottomuudellaan?

   Onko "ei-minkään-näköisyys" jonkinlaisuutta? Itse sanoisin: ei-minkään-hahmoisuus ei ole positiivista jonkinlaisuutta, jota olemassaolo edellyttää (ei ole elementtiä ilman yksilölaatua). Mutta kaipaatte ehkä muutakin perustelua kuin tämän intuition.

  Voisiko laaduton, ei-minkään-näköinen elementti olla olemassa? Olisiko sellainen jokin -- eroaisiko se ei-mistään? Siis: voiko olla jokin mikä ei ole laatu, laatuyhdistelmä eikä laatusuhde -- ei-laatu-elementti? Etsin vastausta ensiksi kysymällä, mitä on "jokin".

   Tarkoitammeko "jollakin" välttämättä laatua tai laaduista koostuvaa? Tunnistaisimmeko/tunnustaisimmeko "joiksikin" vain laadut? Introspektio kallistaa minua myöntävään vastaukseen. Minun on hyvin vaikea uskoa tunnustavani "joksikin" muuta (piirteettömämpää) kuin laadun tai laatuyhdistelmän tai -suhteen. Myös: "jokin" on voitu antaa nimeksi vain havaitulle -- laadulle, laatuyhdistelmälle. Olemassaolo on laatujen olemassaoloa!

   Toisaalta: me emme ehkä tunnustaisi "joksikin" muuta kuin laadun/laatuyhdistelmän, mutta osoittaako tämä, ettei jokin mikä aiheuttaa aistimustemme muutokset voisi olla laadutonta? (Julkean sanoa tätä "joksikin", koska jonkin-käsitteeseen kuuluu myös mikä-tahansisuus. Tai "käsitteeseen": jokin = mikä tahansa = jokin mitä kieltäydymme määrittelemästä, sanallisesti tai ostensiivisesti. Käyttäessämme sanaa näin puhumme "jostakin" tietämättä mitä tarkoitamme.) Mutta jos tajuntojemme takana ei ole mitään minkä tunnustaisimme "joksikin", voidaanko väittää että aistimuksillamme on aiheuttaja (=jokin minkä olemassaolosta aistimukset seuraavat)? Joku vastaa ehkä: aistimuksilla voidaan katsoa olevan aiheuttaja, mikäli ne toisissa olosuhteissa jäisivät syntymättä. Vastaan puolestani tähän: eikö "olosuhteilla" viitata joidenkin-olemisiin ja siis joiksikin-tunnustettuihin, laatuihin? Vähintään: miten määrittelette "olosuhteet" väittäessänne näin?

 

3.6 Uudelleen: laaduttomia muotoja

 

Onko todella niin, että tunnustaisimme vain laadut itsenäisiksi "joiksikin"? Ehkä ei. (Voitte pitää tekstini tähänastista osuutta alustuksena ja seuraavaa todellisina ajatuksinani.) Itse olisin valmis tunnustamaan joksikin minkä tahansa pistemäisen tai ulotteisen -- jonkinmuotoisen siis. Palaamme kysymykseen: onko muoto mahdollinen ilman laatua?

   Meidän näkökulmastamme ei -- ei voi olla yksilölaadutonta muotoa, jonka havaitsemme -- mutta olisiko kaikenhavaitsevan tai -tietävän olennon näkökulmasta?

   Tämän verran uskallan väittää: intuitio, jonka mukaan laaduton muoto "tietenkin" on mahdollinen, perustuu muodon kuvitteluun, jossa jokin neutraali väri edustaa laadutonta. Tekee mieli kysyä: pääseekö valkoisesta/harmaasta/mustasta laaduttomammaksi niin että muoto säilyy?

   Kysymyksen ratkaisemiseksi pyydän teitä ajattelemaan: voiko olla olemassa laaduton suorakaide? Itse vastaan, ensiksi: "suorakaiteeksi" nimitetään suorakaiteenmuotoista (näkökentän) aluetta, joka voidaan nähdä, koska sitä ympäröi toisenvärinen alue (ainakin ääriviivat tai toisensyvyisenä erottuva tausta). Uskallan väittää, että puhuessamme suorakaiteista viittaamme aina tällaisiin, tavalla tai toisella ympäristöstään erottuviin alueisiin -- johonkin, minkä suorakaiteus syntyy erottumisesta, laatuerosta. Edellyttääkö suorakaiteen olemassaolo siis jopa kahta laatua?

   Puhekäytäntömme eivät sinänsä osoita, ettei suorakaiteita voisi olla yksilaatuisissakin kokonaisuuksissa. Eikö esimerkiksi näkökenttä kokonaisuudessaan voisi olla suorakaiteenmuotoinen? Kun kiinnitän huomioni näkökenttääni, koen vaikeaksi tunnistaa sen muodon (jo siksi, että katseeni pyrkii liikkumaan tarkatessani näkökenttääni), mutta tämä ei kai merkitse, ettei näkökentälläni ole muotoa? Tuntuu vaikealta ajatukselta, että osan muoto edellyttäisi kokonaisuuden olemassaoloa. Suorakaide saattaisi olla olemassa yksilaatuisessa kokonaisuudessa, mutta voisiko sitä olla laaduttomassa?

   Kuvittelisin, että ainakin tämän jokainen tunnustaa: suorakaide on olemassa vain jos se eroaa ei-mistään. --Mahdollinen vastaväite on: suorakaidetta ei voi ympäröidä olemassaoleva ei-mikään, josta se eroaa. Olemassaoleva ei-mikään olisi (koska olemassa) jokin ja siis jonkinlainen (ei ei-mikään). Epävarmaa on sekin, voisiko olla jonkin-olemassaolon tilanteesta eroava tilanne, jossa mitään ei ole. On kysyttävä: millainen tilanne? Tilannekin on välttämättä jonkinlainen tilanne. (Tosin, jos ei voi olla olemassa ei-mitään, ei voi olla olemassa myöskään ei-mikään-elementtejä.) "Suorakaide eroaa ei-mistään" on silti mielekäs lause tarkoittaessaan: "entiteetti, johon suorakaide on lisätty, eroaa vastaavasta entiteetistä, johon ei ole lisätty mitään".

   Ainoat elementille-mahdolliset ominaisuudet ovat jonkinhahmoisuus (jokin täydellisestä joukosta hahmoja) ja (oletettakoon) hahmottomuus.

   Hahmottoman elementin ainoa mahdollinen (elementille sinänsä mahdollinen) ominaisuus on negatiivinen: se että sillä ei ole hahmoa. "Hahmottoman elementin" "lisääminen" entiteettiin merkitsee siis vain, että entiteettiin ei lisätä mitään hahmoa -- eikä mitään muutakaan.

   Entiteetti, johon "lisätään" 500 "ei-hahmoelementtiä" (jos ilmaus sallitaan) on samanlainen kuin entiteetti, johon lisätään 25 tai ei yhtään ei-hahmoelementtiä. Hahmoton elementti ei siis eroa ei-mistään eikä kykene (osaltaan) muodostamaan suorakaidetta. Olemassaolevat elementit ovat välttämättä hahmoelementtejä.

   Mitä tahansa jakamattoman elementin eroamista puuttumisestaan me nimitämme laaduksi (laadun aikaansaamaksi, jos halutaan). Nähtävästi laatu on sittenkin määriteltävissä ontologisesti hyödynnettävästi: "elementin-itsessään eroavuus puuttumisestaan" l. "elementin entiteettiin-lisäämisen seuraus, että entiteetti eroaa 'vanhasta versiostaan' lisätyn yhden kohdasta (jollainen on olemassa)". Laatu ei todellakaan ole laadullisesti yhtäläisten luokka, vaan kattaa kaikki elementit. Toisin kuin Kant väitti, noumenaalisen luonne voidaan todistaa analyyttisesti -- sikäli kuin lausetta "noumenaalinen maailma koostuu ei-mistään itsessään-eroavista elementeistä" tohtii sanoa kuvaukseksi maailman luonteesta.

 

Viitteet

 

1 "(Aistimus)laadulla" tarkoitan tässä ja jatkossa a) suoranaista aistimuslaatua -- aistimuselementissä esiintymään kykenevää, kuten vihreä tai hapan, en "neliö-laatua" tai "juovikkuus-laatua" b) jotakin mikä on sinänsä niin kuin meidän aistimuslaatumme, mutta olemassa itsenäisesti (ilman yhteyttä aistielimeen ja siihen kohdistuvaan impulssiin) ja/tai ei-kokemusluonteisena.

2 Näin määriteltäessä näyttää tietysti siltä, kuin eliön aistimet eivät olisi ainetta. Antakaa anteeksi ilmauksen epätäsmällisyys. (Näinkin määriteltäessä eliön aistimet voivat olla ainetta -- osa ketjua, jonka jokin jäsen aiheuttaa aistimuksia törmäämällä aistielimeen -- niitä tarkkailevan toisen eliön näkökulmasta.)

3 Tästä puhuessani olen toistuvasti saanut kuulla: ajatus aineesta substanssittomana energiana on syntynyt suhteellisuusteorian väärinkäsittämisestä. Tämä on ilmeisen elinvoimainen "meemi". Sen täsmällinen sisältö kuulunee: puhe aineesta "pelkkänä energiana" tarkoittaa (mikäli asiantuntevaa) vain, että aineen massa = inertia riippuu atomiytimen nopeasta liikkeestä, ei ainesubstanssista -- eikä millään aineella ole substanssia "pysyvien ominaisuuksien" mielessä, niin kuin alkuaineilla ja myöhemmin hiukkasilla on ajateltu olevan. Nähtävästi myös Werner Heisenberg ja Fritjof Capra lukeutuvat suhteellisuusteorian väärinkäsittäjiin. Lainaan ensiksi Capraa. "Se havainto, että massa on vain muuan energian muoto, on pakottanut meidät olennaisesti muuttamaan käsitystämme hiukkasesta. Nykyaikaisessa fysiikassa massa ei enää liity materiaan, joten hiukkasen ei katsota koostuvan 'perusaineesta', vaan energiakimpuista. ...Nämä dynaamiset kuviot tai 'energiakimput' muodostavat stabiileja ... molekyylirakenteita ja antavat niille makroskooppisesti kiinteän muodon, mikä saa meidät uskomaan, että se koostuu jostakin aineesta. ...Atomin sisäisen maailman hiukkaset eivät ole aktiivisia vain sikäli, että ne liikkuvat erittäin nopeasti; ne ovat itsessään prosesseja!" Capra, F.: Fysiikka ja tao (The Tao of Physics, 1975). Suom. M. Kilpi. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva, 1983. 225-226. Heisenberg puhuu varovaisemmin siitä, että hän ei usko aineen koostuvan jakamattomista alkeisosasista, vaan liikkeiden muodoista. Heisenberg, W.: Fysiikka ja filosofia (Physics and Philosophy, 1958). Suom. R. Vilkko. Art House, Helsinki 2000. Mm. 70-71, 81. Entä mitä sanoo suhteellisuusteorian luoja? "Siksi voimme nähdä aineen koostuvan niistä tilan alueista, missä kenttä on äärimmäisen intensiivinen...Tässä uudenlaisessa fysiikassa [kvanttikenttäteoriassa] ei ole sijaa sekä kentälle että aineelle, sillä kenttä on ainoa todellisuus." Capra 1983, 235. Lähteenä mainitaan Capec, M.: The Philosophical Impact of Contemporary Physics, D. Van Nostrand, Princeton, New Jersey 1961, 319. Capran Einstein-lainaus on ehkä monimielinen, mutta Capran ja Heisenbergin muotoilut eivät jätä tilaa tulkinnalle, että ne tarkoittaisivat vain hiukkashavainnoiksi tulkittujen havaintojen olevan (mahdolllisesti pistemäisten olioiden) liikkeiden aikaansaamia. Heisenberg käyttää mm. ilmausta "aine on pohjimmiltaan...". Myöhemmällä iällä (jolloin kirjoitti myös lähdeteokseni) hän sitäpaitsi eksplisiittisesti tunnustautui realistiksi, havainnoistamme riippumattomaan fysikaaliseen todellisuuteen uskojaksi. Se, että kvanttifyysikot esittävät ontologisia kannanottoja, on tuskin hämmästyttävää. Fyysikoillakin on -- voisi olettaa -- inhimillisiä syitä alanvalintaansa, ja ihmiset ovat tyypillisesti kiinnostuneempia reaalisista olioista kuin russellilaisista loogisista konstruktioista. Fyysikot ovat varmasti myös tavallista vastaanottavaisempia intuitionvastaisille ajatuksille (ajatukselle liikkeestä ilman liikkuvaa substanssia = jotakin), koska kvantti- ja suhteellisuusteoria muodostuvat kokonaisuudessaan intuitionvastaisista väittämistä.

4 Kommenttipuheenvuoro Skepsiksen yleisöluentoon Koetun todellisuuden luonteesta, 7.4.2010, Tieteiden talo, Helsinki.

5 Potentiaali(kimmo)- ja lepoenergia vain muuttaisivat liiketilaa toisissa olosuhteissa -- kappaleen päästessä vapaaksi liikkumaan, hiukkasen hajotessa -- jolloin niiden sanottaisiin muuttuneen liike-energiaksi. Potentiaali- ja lepoenergia vastaavat tasaista liikettä, mutta eivät sitäkään siinä aineen kokoluokassa, joka on "levossa" tai "potentiaalisesti energistä". Onko oikeutettua puhua energian (jonka yleisesti myönnetään liittyvän liikkeeseen) olemassaolosta tilanteessa jossa liikettä ei tapahdu? Pitäydyn jo-esittämässäni energiamääritelmässä.

6 "Looginen seuraus" on ainoa tarkasteltaessa tyhjiinraukeamaton mieli, jonka pystyn löytämään "aiheuttamiselle" tai "jatkotilanteen välttämättömäksitekemiselle". Väitän pystyväni kiertämään lähtökohdan, jonka mukaan asiaintilan loogiset seuraukset käsittävät vain sen kanssa samanaikaisia asiaintiloja, mutta tämän perustelu vaatisi oman kirjansa.

7 Foster, J. & Robinson, H. (toim.) : Essays on Berkeley. Clarendon Press, Oxford 1985. Ss. 178-179.

 

4 Identiteettiteoriat mielen(sisältöjen) synnyn selittäjinä

 

Materialistisen tai fysikalistisen näkökannan mukaan kaikki mielet (tajunnat, kokemuskokonaisuudet) ja mentaaliset ominaisuudet (kokemusluonteisuus, laadullisuus/kvalialuonne) syntyvät monimutkaisista aineellisista kokonaisuuksista (hermostoista). Mutta miten?

   Emergentin materialismin mukaan tajunnan ominaisuudet (kuten kokemusluonteisuus) ovat enemmän kuin hermoston osien summa -- yksittäisillä hermosoluilla (tai ainakaan hermoston alkeishiukkasilla) ei ole kokevuutta, eikä kokevuus myöskään ole vain hermoston osien suhde (niin kuin lämpö, lämmönaistimusten ulkoinen aiheuttaja, on vain molekyylien liikettä suhteessa toisiinsa). Kirjassaan Olemisen porteilla (1998) kosmologi Kari Enqvist antaa esimerkiksi emergentistä ominaisuudesta lentokoneen lentokyvyn. Lentokyky on emergentti ominaisuus laajassa mielessä (1): "kokonaisuuden yksittäisillä osilla ei ole ominaisuutta", mutta ei emergentti suppeassa mielessä (2): ominaisuus on enemmän kuin osien suhde toisiinsa ja ympäristöön". (Katson siis, että lentokoneen osien tietyt suhteet toisiinsa ja ympäristöön ovat yhtä kuin lentäminen.)

   Jos henkiset ominaisuudet ovat emergenttejä mielessä (2), niiden syntyä ei voida selittää loogisesti (yleisen filosofisen käsityksen mukaan loogiset todistukset ovat tautologioita -- looginen seuraavuus on samuutta. Jos kokevuus ei ole vain  hermosolujen suhde toisiinsa, sitä ei voi loogisesti johtaa ko. suhteesta.) Toteamus emergenssistä (2) jättää mielenilmiöiden synnyn selittämättä.

   Reduktiivisen materialismin mukaan selitys on mahdollinen. Sen mukaan hermoston ominaisuudet (kuten kokevuus) ovat palautettavissa (samastettavissa) hermoston osien (tai osien suhteiden) ominaisuuksiin. Tällä ei tarkoiteta, että hermoston alkeisosat olisivat kokevia (mikä olisi idealismia tai mentalismia, ei materialismia). Miten voisi olla mahdollista, että ei-kokemusluonteisuus (tai ei-kokemusluonteisten joidenkin suhde) olisi samastettavissa kokemusluonteisuuteen?

 

4.1 Smartin identiteettiteoria

 

Keskityn ensiksi J. J. C. Smartin esittämään ratkaisuun -- psykofyysiseen identiteetti(=samuus)teoriaan, tai sen erääseen versioon. Pidän Smartin versiota mielenkiintoisimpana tuntemistani, koska se esittää tiukemman "samuuden" aistimusten ja aivoprosessien välille kuin esimerkiksi Richard Rortyn identiteettiteoria. (Rortyn mukaan (3) voisimme sanoa, että aistimuksemme ovat tosiasiassa aivoprosesseja, vaikka (4) emme erehdy/ilmaise väärää uskomusta sanoessamme, että meillä on aistimuksia. Rorty esittää vain aistimuspuheen poistamista tieteestä mukavuussyistä -- koska (hänen mukaansa) pystyisimme ennustamaan ja kuvaamaan kaiken yhtä hyvin puhumatta "aistimuksista" tai yksittäisistä aistimuslaaduista. Ehkä myös siksi, että meillä ei ole yhteisiä kriteerejä aistimuslaatutermien oikealle käytölle -- kukaan meistähän ei voi tietää, aistivatko muut meidän aistimamme objektit samanvärisinä tai muuten samanlaatuisina kuin me itse.)

Smartin kuvaus identiteettiteoriastaan on melko vaikeatajuinen -- minulle se ja sen vakavastiotettavuus aukesivat vasta luettuani toiseen kertaan tekstin "Sensations and Brain Processes" (teoksessa Materialism and the Mind-Body Problem", toim. D. M. Rosenthal, 1971). Vasta toisella lukukerralla minulle selvisi, missä mielessä oranssiutta ja tietynlaista elektronien liikettä voitaisiin oikeutetusti kutsua "samaksi ominaisuudeksi".

   Nyt: psykofyysisen identiteettiteorian mukaan jokainen aistimus (ja/tai muu mentaalinen tapahtuma) on yhtä kuin jokin aivoprosessi (tai muu fysikaalinen ja fysiologinen tapahtuma). Identiteettiteorian mukaan aistimukset ja aivotilat eivät ainoastaan korreloi keskenään täydellisesti -- siten, että henkilön H kokiessa vihreän läiskän aistimuksen hänen aivoissaan aina esiintyy tietynlainen tapahtuma (tai tapahtuma, joka edustaa jotakin tyyppiä tietystä sähkökemiallisten tapahtumatyyppien joukosta -- "multiple realizability", monitoteutuvuus), mikä olisi mielenkiinnoton, useimpien valmiiksi hyväksymä väite. Identiteettiteoreetikot painottavat, että kyse on aistimusten ja aivoprosessien tiukasta samuudesta -- "samassa mielessä kuin salama on vain sähköpurkaus", kirjoittaa Smart (tarkoittaen "salamalla" ei näköaistimusta salamasta, vaan jotakin mikä aiheuttaa ko. aistimuksen, tai paremmin: jotakin joka on aistimuksen yksi syntyehto).

   Smartin mukaan emme sentään tarkoita samaa esim. ilmauksella "oranssin pyörylänmuotoisen jälkikuvan kokemus" ja ilmauksella "aivoprosessi A", mutta viittaamme ilmauksilla samaan tapahtumaan. Tätä voi hänen mukaansa verrata siihen, että tarkoitamme "Aamutähdellä" ja "Iltatähdellä" erilaisia asioita ("horisontissa auringonnousun aikaan näkyvä tähti" ja "horisontissa auringonlaskun aikaan näkyvä tähti"), mutta viittaamme niillä samaan taivaankappaleeseen, Venukseen.

   "Oranssin pyörylänmuotoisen jälkikuvan kokemuksen" ja "aivoprosessin A" tapauksessa samuus on kuitenkin vielä tiukempaa -- emme viittaa niillä saman olion eri ominaisuuksiin, vaan aivan samaan ominaisuuskimppuun. Miten Smart oikeuttaa moisen väitteen?

   Jos olemme Smartin tavoin materialisteja, tarkoitamme "(aistimuksen kanssa korreloivalla) aivoprosessilla" jonkinlaista elektronien liiketapahtumaa -- ja pidämme elektroneja värittöminä. Miten kummassa oranssiutta sisältävä ominaisuuskimppu voisi olla sama kuin oranssiutta sisältämätön ominaisuuskimppu?

   Smartin ratkaisun voisi ilmaista näin: sanoessamme näkevämme "oranssia" olemme hämärästi tietoisia tietystä aivoprosessistamme (joka on väritön).  Huomaamme, että havaitsemamme (se mikä tosiasiassa on aivoprosessimme) on samankaltainen kuin se mitä havaitsemme nähdessämme appelsiinin kirkkaassa päivänvalossa (älkää välittäkö siitä, että "appelsiinia" ei voida määritellä käyttämättä aistimustermejä -- tämä ei kaada Smartin argumenttia), mutta emme tiedosta, mikä siinä on samanlaista. Aistimusten kokeminen on vain samanlaisuuden ja erilaisuuden havaitsemista -- ei minkään tietynlaisuuden. Smartin mukaan tämä näkemys aistimusten/aistimusraporttiemme synnystä selittää, miksi aistimuslaadut (ja muut kvaliumit -- "raw feels") pakenevat määritelmiä ja kuvauksia -- miksi kukaan ei pysty sanomaan, mitä ominaisuuksia niillä on. (Emme pysty määrittelemään esimerkiksi aniliininpunaista -- pystymme sanomaan, että se on jotakin mitä keskivertoihminen näkee sen-ja-sen-pituisten sähkömagneettisten aaltojen osuessa hänen verkkokalvolleen, mutta tämä on vain kuvaus siitä, milloin aniliinia nähdään. Emme pysty selittämään, millaista itse aniliini -- "aniliininnäköisyys" -- on, paitsi vertaamalla sitä esim. makeaan makuun -- eli esittämällä huomioita sen samankaltaisuudesta jonkin muun kanssa.)

   Sikäli kuin "oranssin kokeminen" ei ole minkään juuri-tietynlaisuuden kokemista, vaan ainoastaan erilaisen-vaikka-en-tiedä-miten-kuin-tuo (sininen), Smart voi oikeutetusti väittää, että ei ole mitään "oranssia laatua" aivoprosessin ominaisuuksien lisäksi ("there is nothing over and above physical properties"). Onko peruste siis tosi? Havaitsemmeko "aistimuslaadussa" erilaisuutta ja samanlaisuutta havaitsematta mitään tietynlaisuutta?

   Itse vastaan, ensiksi: intuitiivisesti (minusta) näyttää selvältä, että esimerkiksi sinisyys ja punaisuus ovat tietynlaisuutta (itsessään, ei vain vertailtaessa). Ja arkipuheessa värejä kutsutaan sekä "ominaisuuksiksi" että jonkin"laisiksi". Millä oikeutuksella  Smart kieltää värien jonkin"laisuuden"? Miten hän määrittelee ominaisuuden? Lähdetekstissäni hän ei määrittele sitä lainkaan.

   Toiseksi: emme näe värejä vain erilaisina ja samanlaisina, vaan eri tavoin erilaisina ja samanlaisina. Vihreä on viileämpi kuin keltainen, mutta lämpimämpi kuin sininen. Päästäinen on erimuotoinen kuin kahvipannu, pantteri on samanvärinen kuin hiili. Havaitsemme siis monia erilaisia "laisuuksia".

   Jos värit ja muut aistimuslaadut ovat positiivista jonkinlaisuutta, niitä ei voi samastaa aivoprosesseihin -- toisiin positiivisiin jonkinlaisuuksiin.

   Siihen, että emme pysty määrittelemään aistimuslaatuja, on toinenkin mahdollinen selitys kuin se, että emme näe niissä positiivisia tietynlaisuuksia. Määritelmät ovat toteamuksia suhteista; aistimuslaadut eivät ole suhteita, vaan aistimuselementtien sisäistä (osiin jakamatonta) tietynlaisuutta.

 

4.2 Putnamin identiteettiteoria

 

Hilary Putnam (Materialism and the Mind-Body Problem) kirjoittaa identiteettiteorian puolesta näin (suomennos omani): [Käsitys, että käsitteet (intensiot) ovat sama asia kuin ominaisuudet], vaikuttaa epäonniselta näkemykseltä, koska väite 'lämpötila on molekyylien keskimääräistä liike-energiaa' vaikuttaa hyvältä esimerkiltä todesta ominaisuuksien samuusväittämästä, kun taas 'lämpötilan käsite on sama kuin molekyylien keskimääräisen liike-energian käsite' on yksinkertaisesti virheellinen väittämä. ...[J]os se tosiasia, että voin tietää tuntevani kipua tietämättä olevani aivotilassa T, osoittaa ettei kipu voi olla aivotila T [kuten eräät filosofit katsovat], niin aivan saman argumentin pohjalta se tosiasia, että voin tietää uunin olevan kuuma tietämättä, että [sen] molekyylien keskimääräinen liike-energia on korkea (...), osoittaa epätodeksi, että lämpötila (sic) on molekyylien keskimääräistä liike-energiaa, fysiikasta viis.

Siitä, että voin tietää tuntevani kipua tietämättä olevani aivotilassa T, seuraa välittömästi vain se että kivun käsite eroaa aivotilassa T olemisen käsitteestä. Mutta joko kipu, tai kipua tuntemisen tila, tai jokin kipu saattaisi silti olla aivotila T. Eihän lämpötilan käsitekään ole sama kuin molekyylien keskimääräisen liike-energian käsite. Mutta lämpötila on molekyylien keskimääräistä liike-energiaa. Jotkut filosofit pitävät mielettöminä lauseita 'kipu on aivotila' ja 'kiputilat ovat aivotiloja'. Vastaus on selittää näille filosofeille parhaan kykymme mukaan, ottaen huomioon tieteen metodologian yleinen epämääräisyys, millaiset näkökohdat johtavat tieteilijän empiiriseen reduktioon (l. sanomaan sellaisia asioita kuin 'vesi on H2O:ta', 'valo on sähkömagneettista säteilyä', 'lämpötila on molekyylien keskimääräistä liike-energiaa'). Jos hän edelleen, perusteita esittämättä, väittää mahdottomaksi kuvitella rinnakkaistapauksia sellaiselle samastukselle kuin 'kivut ovat aivotiloja', niin voimme perustellusti pitää häntä jääräpäänä."

   Itse katson, että Putnamin esimerkeiltä puuttuu todistusvoima. Otettakoon kuuma uuni -esimerkki. Putnam sanoo: "voin tietää uunin olevan kuuma tietämättä, että sen molekyylien ... liike-energia on korkea". On totta, että uunin koskettaja voi tietää fenomenaalisen uunin olevan kuuma fenomenaalisen kuumuuden, voimakkaan lämmönaistimuksen, mielessä. Mutta tämä kuumuus ei ole korkeaa liike-energiaa. Kuumuus-aistimus ei ole liike-energiaa -- kuumuus-aistimuslaadulla ja korkealla liike-energialla on eri tuntomerkit.

   Lämpötila on (jos voimme luottaa nykyfysiikkaan) keskimääräistä molekyylien liike-energiaa tässä mielessä: molekyylien keskimääräisen liike-energian voimakkuus (5) aiheuttaa eliöissä aistimuksia lämmöstä ja kylmyydestä (6) aiheuttaa lämpömittareissa niiden nestepylväiden tai muiden indikaattorien liikkumisen tiettyyn kohtaan asteikkoa. Voidaan siis sanoa (7): lämpötila on eliön ulkopuolisen aineen se ominaisuus, joka aiheuttaa eliöissä aistimuksia lämmöstä ja kylmyydestä (sivuutan nyt, Putnamin esimerkkiä noudattaen, lämpömittaritapauksen) ja (8) koska molekyylien liike-energia on se eliön ulkopuolisen aineen ominaisuus, joka aiheuttaa eliössä kokemuksia lämmöstä ja kylmyydestä, lämpötila on molekyylien liike-energiaa.

   Olennaista on: on olemassa kaksi (putnamilaista) kuumuutta:

   a) kuumuuden fenomenaalinen laatu

   b) se, mikä synnyttää kuumuuden fenomenaalisen laadun.

Jos aivotila-tapaus on analoginen kuumuus-tapauksen kanssa, tietty aivotila vain aiheuttaa tietyn aistimuksen. Kausaalisuhde ei ole samuutta -- ainakaan sellaista, joka selittäisi loogisesti aivotilan ja aistimuksen yhdessäesiintymisen.

   Uunia koskettamalla en tiedosta sitä lämpötilaa, joka on keskimääräistä liike-energiaa -- esimerkki ei osoita kipujen ja aivotilojen samuutta mahdolliseksi.

   Voisivatko kuumuus-laatu ja korkea liike-energia olla sama ominaisuus jossakin tiukemmassa mielessä (muistaen, että niillä on eri tuntomerkit eli ne ovat eri käsitteitä)?

   Jaegwon Kim (Materialism and the Mind-Body Problem) antaa esimerkkejä yleisesti tunnustetuista samuussuhteista, jotka eivät ole käsitteiden samuutta. Näin:

   "(9) Sininen on taivaan väri.

   (10) Musta on korppien väri.

   (11) Ominaisuus, johon viitataan suomenkielen sanalla 'punaisuus', on sama kuin ominaisuus, johon viitataan englanninkielen sanalla 'redness'.

   (12) Hyvyys on Platonin suosikkiominaisuus (l. ominaisuus, josta filosofi Platon piti eniten)."

   "Sininen" ei tarkoita samaa kuin "taivaan väri" -- voimme ajatella sinistä ajattelematta taivasta; voimme selittää lapselle sanan "sininen" merkityksen käyttämättä esimerkkinä taivasta. Voisi sanoa, että sininen on "sama kuin" taivaan väri tässä mielessä: ominaisuudella sininen on sinisyytensä lisäksi se ominaisuus, että se esiintyy aurinkoisen päivän taivaalla.

   Mustalla on mustuutensa lisäksi se ominaisuus, että sitä esiintyy normaaleissa korpeissa; ominaisuudella josta käytetään sanaa "punaisuus" on lisäksi se ominaisuus, että siitä käytetään sanaa "redness".

   Kaikilla Kimin samuusväittämillä on rakenne: sillä-ja-sillä ominaisuudella on se-ja-se toinen ominaisuus.

   Myös: jokaisessa samuusväittämässä vähintään toisen jäsenen täytyy ilmaista jokin (perusominaisuuden) suhde johonkin. Kaksi erilaista "perusominaisuutta" (osiin jakamatonta laatua) eivät voi olla sama ominaisuus. Sininen on tietyssä suhteessa taivaaseen: taivas on yksi sinisen värin esiintymä. Lämmön tapauksessa samuussuhde voisi (kuten todettu, melkein) olla: aistimuslaadulla "lämpö" on lämpimyytensä lisäksi se ominaisuus, että molekyylien korkea liike-energia (osaltaan) aiheuttaa sen. Tai: molekyylien korkealla liike-energialla on korkean liike-energian lisäksi se ominaisuus, että se (osaltaan) aiheuttaa eliöissä lämmönaistimuksia. Tiukempaa samuutta kuin syyn ja seurauksen "samuus" ei vieläkään löydy. Ei voida sanoa: aistimuslaadun "lämpö" molekyylit liikkuvat keskimäärin nopeasti.

 

4.3 "Tosiolevaisen" kriteerit (jatkoa Putnamin identiteettiteorialle)

 

Toiseen ongelmaan: lämpö voi tietyssä mielessä olla "tosiasiassa" molekyylien keskimääräistä liike-energiaa, mutta kivut eivät voi olla "tosiasiassa" aivotiloja.

   Voimme sanoa lämmön olevan (tosiasiassa) liike-energiaa, jos tarkoitamme "lämmöllä" tajuntamme ulkopuolista aistimuksenaiheuttajaa. Ja näinhän kai usein tarkoitammekin.

   Vaikuttaa uskottavalta, että ihmiset ovat "aina" (kauan ennen modernin tieteen syntyä) viitanneet kvasifysikaalisilla termeillä ("lämpö", "kivi", "ilma"...) itsensä ulkopuolisiin aistimuksenaiheuttajiin. (Vielä aikaisemmin on varmasti viitattu "kivellä" kiven aistittuun hahmoon, johonkin esim. harmaaseen ja pyöreähköön, joka on mielletty täysin aistijan (ihmisen) ulkopuoliseksi -- ei edes aistimuksen aiheuttajaksi. Vasta huomattaessa eri ihmisten erilainen näkökyky on tullut tarpeelliseksi puhua "aistimuksista" eli erottaa objektinkokemus objektista sinänsä.)

   Kvasifysikaalisilla termeillä on epäilemättä kauan viitattu sellaisiin puhujan ulkopuolisiin objekteihin, joista aistimuksemme ovat näköiskuvia. On siis ajateltu: jokin itsessään harmaa, pyöreä ja kova aiheuttaa aistimuksen harmaasta, pyöreästä kivestä. Nyt: kun nykyisin puhumme "lämmöstä", tarkoitamme edelleen itsemme ulkopuolista aistimuksenaiheuttajaa (silloin kun emme tarkoita aistimuslaatua "lämpö", tai "se-ja-se lämpö"), vaikka emme enää usko siinä olevan aistimuslaatua "lämpö". Tämän puhunnan mukaisesti: lämpö on molekyylien keskimääräistä liike-energiaa, jos se mikä aiheuttaa lämmönaistimuksemme on molekyylien keskimääräinen liike-energia.

   Kivusta tai muista aistimuksista emme puhu näin. Emme tarkoita "kivulla" tajuntamme ulkopuolista kivunaistimuksenaiheuttajaa. Tarkoitamme "kivulla" tietynlaista tuskallista kokemusta -- tajunnansisältöä, jotakin mikä välittömästi ilmenee kokijalle.

Jos "kipu" viittaa ilmenemään, ei ilmenemän aiheuttajaan, kivulla ei ole kokijalleen tuntematonta olemusta tai ominaisuuksia, jotka tiede voisi paljastaa. Kipuni on jotakin, mistä olen läpikotaisin tietoinen, joten -- terveisiä Putnamille -- jos kipuuni ei sisälly tietoisuutta aivotilasta T (näkymää aivosoluista ja niiden suhteista), kipuni ei voi olla aivotila T. Jokin tajuntani ulkopuolinen voi (osaltaan) aiheuttaa kipuni, mutta ei olla se.

   Voisinko olla väärässä? Voisiko kipu tai (muu) aistimus olla esimerkiksi vääristyneesti havaittu aivotila itse? (Muu havainnonsisältö kuin aivotila itse ei täyttäne identiteettiteoreetikon samuuskriteerejä, koska sellainen olisi enintään aivotilan aiheuttama aistimus/elämys.)

   Tarjoan kieltävää vastausta: jos aistimussisältö on vääristynyt, eli erihahmoinen kuin aivotila (värillinen siinä missä aivotila on väritön  tms.), voiko sitä sanoa aivotilaksi itsekseen? Eikö sitäkin ole sanottava aivotilan aiheuttamaksi toiseksi tapahtumaksi?

 

5 Emergenssi

 

Aiemmassa osiossa (3: "Onko aineella (aistimus)laatuja?") esitän, että aine koostuu välttämättä laaduista (jostakin aistimuslaatujemme kaltaisesta, elementille mahdollisesta "laisuudesta" -- kokemusluonteisesta tai ei). Suositumpi ajatus on, että aistimuslaatumme ilmaantuvat (emergoituvat) laaduttoman aineen määrällisen monimutkaistumisen -- tai karkeistumisen (Enqvist 1998¹) -- kautta.

   Siihen, että laaduttoman aineen määrälliset muutokset tuottavat laatuja, ei varmasti ole ainakaan loogista välttämättömyyttä: laaduttoman määrällinen muutos ei ole yhtä kuin laadullinen muutos.

   Entä voisiko laaduttomien elementtien jokin suhde olla yhtä kuin laadullinen muutos? Nähdäkseni ei sekään -- laaduttomien elementtien liike tai ajallinen seuraavuus ei ole laatu.

   Voisivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti? Tämän selvillesaamiseksi on syytä ensiksi määritellä emergenssi. Määritelmiä on monia, mutta olennaista asiassa on nähdäkseni vaikea tavoittaa tuntematta John Stuart Millin määritelmää: kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Muut määritelmät ovat nähdäkseni vain tämän täsmennyksiä ja ongelmienvälttämisyrityksiä.) Tämä voi tarkoittaa (1) että suurempiin kokonaisuuksiin (kuten aivoihin) ilmaantuu uusia laadullisia ominaisuuksia² (aistimuslaadullisuus, tietoisuus) (2) että suurempia kokonaisuuksia ohjaavat uudet luonnonlait, jotka eivät ole vain "alemman tason" lakien vektorisummia tai muita matemaattisia johdannaisia (biologian lait johdettavissa kemian laeista jne.). Aikomukseni on puhua tässä vain aistimuslaatujen (lopussa hiukan kokemustenkin) emergentistä synnystä, joten rajoitan tarkasteluni vaihtoehtoon (1).

   Jos nojaamme määritelmään "kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", kokonaisuuden ominaisuus O on emergentti sikäli kuin (3) yksittäisillä osilla ei ole ominaisuutta O: aivot ovat tietoiset, mutta yksittäiset hermosolut tai alkeishiukkaset eivät (4) ominaisuus ei ole vain osien summa: viiden kiven joukollakin on ominaisuus "viisi-kiveä-sisältävyys", jota joukon alkioilla ei ole. Tätä määritelmää käytettäessä jo muodot ovat tosin emergenttejä suhteessa väripisteisiin. Yksittäisellä väripisteellä ei ole apilanlehden muotoa, ei myöskään millä tahansa väripisteiden yhdistelmällä (summalla).

   Useimmat eivät varmaankaan nimittäisi muotoja emergenteiksi ilmiöiksi -- emergenssistä puhutaan silloin, kun ilmiö ei johdu osien suhteesta (tai vastaa osien suhdetta) ainakaan meille ilmeisellä tavalla. Yhden tulkinnan mukaan kokonaisuuden ominaisuus (esim. tietoisuus) onkin emergentti sikäli kuin samanlainen kokonaisuus (aivot, hermosto) on loogisesti mahdollinen ilman mainittua ominaisuutta (on totta, muun muassa, että todellisuuden alkeisosilla ei ole tietoisuutta, joten tajunnattomat toimivat aivot ovat loogisesti mahdolliset). Emergentti ominaisuus on siis ominaisuus, jota kokonaisuuden osien suhde ei tee loogisesti välttämättömäksi.. Eikö tämä merkitse, että emergentin ominaisuuden synnyllä ei ole syytä? (Uskottavammissa emergenssimääritelmissä ei ole juuri emergenssiä jäljellä -- vrt. Niiniluoto 1990³). --Voidaan huomauttaa, että näin ajateltaessa klassisella kausaatiollakaan ei ole syytä. Olen aivan samaa mieltä -- uskon että kaikki kausaatio on loogista välttämättömäksi tekemistä. Tässä kirjassa en ryhdy puolustamaan kantaani.

   Ongelmat eivät lopu tähän. Broadilaisen⁴ emergentistin mielestä osien yhdessä-oleminen (tai spesifimpi suhde) tuottaa emergentin ominaisuuden, mutta ei ole se. Putkauttaako kokonaisuus siis uuden ominaisuuden sisuksistaan (ehkä kiinni itseensä, mitä tämä sitten tarkoittaisikin)? Itse en sanoisi tätä emergenssiksi, vaan klassiseksi kausaatioksi -- alkusyntyyn vertautuvaksi sellaiseksi.

   Emergentti ominaisuus syntyy kokonaisuuden osien suhteesta, mutta (5) ei vastaa osien suhdetta (6) ei ole kokonaisuuden ulosputkauttama eikä transformoitunut kokonaisuus (ominaisuuden olemassapysyminen edellyttää kokonaisuuden olemassapysymistä, ks. esim. Niiniluoto 1990). Nämä ovat kuitenkin ainoat vaihtoehdot. Osien suhde aiheuttaa emergentin ominaisuuden vastaamalla sitä tai vastaamatta sitä (tuottaen sen itsensä lisäksi tai tilalle).

   Ongelman voi hahmottaa toisinkin. Emergenssin yhteydessä osat vain ovat yhdessä uudenlaisuus, eivät synnytä sisuksistaan uudenlaisuutta (ainakaan minun sanatajuni mukaan), mutta osien yhdessä-oleminen ei ole yhtä kuin uudenlaisuus. (Mikään laaduttomien aine-elementtien liike suhteessa toisiinsa ei ole yhtä kuin ruusunpunaisuus.) Emergentti ominaisuus on osien suhde, mutta ei ole se?

   Uskottavuusongelmia on yritetty ratkaista myöntämällä episteeminen emergenssi ("emergenttiä ominaisuutta ei voida meidän nykyisillä kyvyillämme johtaa osien suhteesta") ja kieltämällä ontologinen, tai myöntämällä "heikko" ja kieltämällä "vahva" emergenssi. Itse puhun seuraavassa "heikosta" ja "vahvasta" emergenssistä -- jättämättä, uskon, mitään olennaista käsittelemättä. Ratkaiseeko vain heikon emergenssin myöntäminen mainitut ongelmat?

   Vahvalla emergenssillä tarkoitetaan (toisinaan), että kokonaisuuden jokin laadullinen ominaisuus ei vastaa mitään osien ominaisuutta, summaa tai muutakaan suhdetta (eikä ole "johdettavissa" niistä, mikäli tämä on eri asia kuin vastaavuus). Voisi kuvitella uusien laadullisten ominaisuuksien olevan aina osia vastaamattomia, mutta kaikissa sanan käyttöyhteyksissä näin ei ole. Esimerkiksi fysikaalinen lämpö, jota voidaan perustellustikin kutsua laadulliseksi ominaisuudeksi (kymmenen celsiusastetta on eri asia kuin kymmenen perunaa), on suuren molekyylijoukon liikemäärien keskiarvo. Lämpö on siis vain suurissa kokonaisuuksissa esiintyvä "laadullinen ominaisuus", joka on yhtä kuin  osiensa "summa" -- heikosti emergentti ominaisuus. Kari Enqvist (1998) puhuu heikosta emergenssistä tarkoittaen juuri tätä: kokonaisuuksien keskiarvoja (joskus likiarvoja) eli karkeistettuja, "efektiivisiä" kuvauksia.

   Esitetyn määritelmän mukaan vahvasti emergentti ominaisuus on jotakin muuta kuin kokonaisuuden osien summa, heikosti emergentti yhtä kuin osien summa -- ei vain helposti summaksi tunnistettavissa, koska toisesta kulmasta nähty. (Puhumme "lämmöstä", erotuksena "liikemäärästä", tarkoittaen jotakin, mikä aiheuttaa meissä lämmönaistimuksia.) Jos tämä määritelmä hyväksytään: aistimuslaatu, joka syntyy emergentisti laaduttomasta aineesta, syntyy välttämättä vahvan emergenssin kautta. Aistimuslaatu on uusi laatu, ei uusi määrä vanhoja.

   Johtopäätös on turvassa, vaikka käyttäisimme vahvan emergenssin vahvinta määritelmää: ilmiötä ei voida teoriassakaan johtaa matemaattisesti tai loogisesti osien ominaisuuksista ja suhteista. Matematiikka pääsee käsiksi vain määriin, ei laatuihin. Vaikka aistimuslaadut mystisesti koostuisivat eri määristä aine-elementtejä, yhteenlaskujen "summat" ovat ei-määrällisiä ja siis matematiikan ulottumattomissa. Logiikkakaan ei voi ennustaa aistimuslaatujen syntyä laaduttomien elementtien suhteesta (vastaavuussuhteella). Looginen päättely on samuuden tai erilaisuuden tunnistamista (loogiset todistukset ovat tautologioita⁵); koska emme havaitse aistimuslaatujen koostuvan laaduttomista elementeistä, emme voi koskaan ymmärtää niiden olevan yhtä kuin laaduttomien elementtien suhde.

   Vielä: miten voisimme päätellä, että jostakin aine-elementtien suhteesta syntyy juuri vihreää, kun emme pysty määrittelemään vihreää (kuvaamaan vihreää niin, että joku joka ei ole nähnyt sitä, ymmärtäisi mitä se on = miltä se näyttää)? Määrittely on suhteiden toteamista --

jakamatonta ei voida määritellä.

   Jos lähdemme siitä, että aistimuslaadut syntyvät laaduttomista elementeistä/tapahtumista, meidän on myönnettävä, että ne syntyvät vahvan emergenssin kautta -- niiden olemassaoloa ei teoriassakaan voida johtaa osien ominaisuuksista ja suhteista -- eli niiden synnyllä ei ole syytä. Ainakaan syy ei ole osien yhdessäolo tai spesifimpi suhde (sisuksistaputkahtamiskausaatio ja Jumalan säätämä yhdessäesiintyminen jäävät toki mahdollisiksi syiksi).

   Tämä ei ehkä tyydytä kaikkia. Ehkä vahvasti emergenteiksi kutsumamme ilmiöt vastaavat osiensa suhdetta tavalla, joka on vain meille käsittämätön? Ehkä aistimuslaadut ovat suhteina ilmaisemattomia (ja siis logiikan ulottumattomissa) vain meidän alkeellisille intuitioillemme? Näyttäisihän violettikin olevan kompleksista, vaikka emme näe sitä osittuneena. Älkäämme siis vielä luovuttako -- jos myönnämme mahdolliseksi kutsua "emergenteiksi" kätketysti loogisesti välttämättömiä ominaisuuksia.

 

5.1 Aistimuslaatujen emergentti synty

 

Voisivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti laaduttomien (tai edes laadullisten) aine-elementtien suhteesta? Tarkoitettakoon emergenssillä nyt: (7) aistimuslaatu syntyy aineesta (8) emergentti aistimuslaatu on jossakin mielessä yhtä aineellisen kokonaisuuden kanssa -- ei kokonaisuudesta putkahtava uusi itsenäinen olio.

   Yleensä ajatellaan, että aistimuslaadut syntyvät aineen monimutkaistumisesta (hermostoiksi). Kari Enqvist (1998) puolestaan puhuu siitä, että monimutkaisen aineen karkeistunut havaitseminen tuottaa aistimuslaadut. (Nämä eivät nähdäkseni ole toisensa poissulkevia mahdollisuuksia: voi olla, että monimutkaista hermostoa tarvitaan karkeistuneeseen aineen havaitsemiseen.) Seuraavassa puhun siitä, onko aistimuslaatujen synty nimenomaan karkeistumisen kautta mahdollista, mutta vastaavalla järkeilyllä selviää, voivatko aistimuslaadut syntyä monimutkaistumisen kautta.

   "Karkeistunut kokemus" tarkoittanee: se, mikä on reaalisessa maailmassa monta, koetaan yhtenä. ("Karkeistuneeksi" voidaan toki kutsua mitä tahansa havaintoa, joka on informaatioköyhempi kuin aistimen ulkopuolinen fysikaalinen tilanne, mutta keskityn nyt sellaiseen karkeistumiseen, joka voisi tuottaa aistimuslaatuja.) (9) Suurempi joukko koetaan yhtenä, mahdollisesti uudenlaatuisena (10) eri tiheydet koetaan erilaatuisina yksinä. Seuraavassa annan esimerkkejä vain tiheyksien karkeistuneesta kokemisesta. Jotta asia olisi kuviteltavissa, puhun samanlaatuisten (en laaduttomien) elementtien, väripisteiden, tiheyksistä.

   Voidaan kuvitella, että silmän tappisolurypäs lähettää aivoihin syötteen, jossa on tietty määrä valkoisia pisteitä tietynkokoisella kentällä (alueella). Ja että aivot "kohtelevat kenttää yhtenä elementtinä" -- siitä ei synny monen valkoisen pisteen kokemusta, vaan (sanottakoon) yhden punaisen. Valkopisteiden tiheys ratkaisee, minkä värin aistija kokee. Nyt: voiko olla tietyntiheyksinen valkopistekenttä, ellei valkopisteiden välissä ole toista väriä? Eikö uuden laadun synty siis edellytä jopa kahta peruslaatua (vrt. perusväri)? Vai onko valkopisteiden välissä tyhjiä paikkoja? Tästä ainakin seuraisi filosofisia ongelmia kylliksi ensitarpeisiin.

   Toinen mahdollinen karkeistumismekanismi on, että hermopäätteen monesta ajallisesti peräkkäisestä syötteestä syntyy yksi aistimuselementti. Ratkaisevaa on nyt valkopisteiden ajallinen tiheys (vrt. äänenkorkeuksien oletettu riippuvuus ilman värähtelytiheydestä). Mutta jälleen: eikö valkopisteiden täyttä harvempi tiheys edellytä, että niiden esiintymishetkien välillä esiintyy toisenlaatuisia pisteitä? Voiko olla hetki (tilanne), johon ei sisälly mitään -- laatua tai laadutonta elementtiä? Emergenssi samanlaatuisten (tai laaduttomien) tiheyden karkeistuneen kokemuksen kautta on mahdotonta, ellemme postuloi ei-mistään koostuvaa aikaa tai tilaa. Huomattakoon: hetkiä tai paikkoja, jotka eivät muodostu edes laaduttomista elementeistä. Voiko laaduton erota ei-mistään?

   En paneudu tässä syvemmin laaduttoman aineen tai ajan mahdollisuuteen. (Laaduttoman aineen todistan mielestäni mahdottomaksi osiossa 3: "Onko aineella (aistimus)laatuja?".) Ajatuksessa uuden laadun emergoitumisesta kahdesta alkeellisemmasta laadustakin on riittävästi ongelmia.

 

5.2 Laatujen emergenssi laaduista

 

   Oletettakoon, että musta ja valkoinen sekoittuvat avaruudellisesti punaiseksi (tietty valkopisteiden tiheys aistitaan punaisena). Nyt: jos "musta-valkopistekenttä-syöte aistitaan punaisena", onko lainkaan olemassa musta-valkopistekenttäsyötettä? Jos punaisenkokemuksen lisäksi on olemassa ei-kokemusluonteinen (tai kokemusluonteinenkin) musta-valkopistekenttä, missä mielessä punaisenaistimus on kokemus musta-valkopistekentästä -- missä mielessä musta-valkopistekenttä ja punaisenaistimus ovat sama olio? Ja jos punaisenaistimus on sekoitus, missä mielessä punaisenaistimuksessa on toisenvärisiä elementtejä?

   Mitä yleensä tarkoittaa, että aivot kohtelevat monen pisteen kenttää yhtenä uudenlaatuisena pisteenä tai tulkitsevat kentän uudenlaatuiseksi pisteeksi?

   Aistimisen yhteydessä "tulkinta" merkitsee vähintään: (11) on olemasssa syöte (12) on olemassa aistimus (13) edellinen ja jokin hermostotapahtuma aikaansaavat jälkimmäisen. Nämä ehdot täyttyvät, jos musta-valkopistekentän syöte aktivoi aistimessa valmiina olevan punaisenaistimuspisteen (syöksee sen aivoihin, jotka liittävät sen kompleksisempaan

kokonaisuuteen, "aistijan tajuntaan"). Emergenssin ideaan kuuluu kuitenkin, että aistimissa tai aivoissa ei ole mitään aistimusvarastoja -- aistimusten alkuperä on aineessa ja vain aineessa. Ellei hermostoissa ole aistimusvarastoja, mitä lisää hermosto voi tuoda aistinsyötteisiin? Ehkä järjestyksen -- avaruudellisen ja/tai ajallisen.

   Uudelleen: missä mielessä aivot voivat "tulkita" monen pisteen kentän yhdeksi pisteeksi? "Pistekentän kokeminen yhtenä pisteenä" voisi mielekkäästi tarkoittaa, että aivot "noteeraavat" kentästä vain yhden pisteen (liittävät vain sen aistijan kokemuskokonaisuuteen). Tällöin aistija näkee jotakin juuri puheenaolevasta kentästä. Mutta tällöin piste ei ole uudenlaatuinen.

   Siis: miten aivot voivat tulkita monen pisteen kentän yhdeksi uudenlaatuiseksi pisteeksi? (Yhtä hyvin: miten aivot voivat muuttaa musta-valkopistekentän punaisenaistimukseksi -- luoda punaisenaistimuksen, jossa mustat ja valkoiset pisteet ovat aineksena?) Aistimusta voi pitää uudelleentulkittuna syötteenä vain jos aistimus on uudelleenjärjestetty syöte (olettaen, että aistimuslaatuvarastoja ei ole). Mutta onko mikään musta-valkokentän järjestys punaista? Tai: missä mielessä punaisenaistimus on sekoittunut tai koostuu musta- ja valkopisteistä, jos aistija ei näe punaisessa musta- ja valkopisteitä?

   Voivatko aistimuslaadut siis olla edes peruslaatujen sekoituksia? Ovatko kaikki aistimuslaatumme välttämättä elementaarisia ja olemassa jo reaalisessa maailmassa?

   Oma vastaukseni on: sekalaatu on mahdollinen vain jos voidaan sanoa, että sekalaadun aistimus sisältää peruslaatujen aistimukset. Esimerkiksi violetinaistimus sinisen ja punaisen aistimukset. Vastaväitteeksi ei kelpaa: tietoinen violetinaistimus voisi rakentua tiedottoman aineen sinisestä ja punaisesta. Violetinaistimus koostuu sinisestä ja punaisesta vain jos siinä on sinistä ja punaista. Vain jos violetin näkeminen on sinisen ja punaisen näkemistä. Muussa tapauksessa kyseessä ei ole sekoitus, vaan transformaatio.

   Emergenssi peruslaaduista sekalaaduksi on totta vain jos aistija näkee sekä sekalaadun että sen koostumisen peruslaaduista. Onko violetin näkeminen tällaista? Näemmekö, että violetissa on sinistä ja punaista? Näemmekö sen jo ennen kuin meillä on kokemusta värien sekoittamisesta? (Jos emme, ratkaiseeko tämä mitään?)

   --Tietoisuuden (kokemuksen) emergentistä synnystä sanon tämän verran: kokemusluonteisen ja ei-kokemusluonteisen (esimerkiksi) väriläiskän eroa ei voida kuvitella eikä määritellä. Ei-laatuakaan ei voida kuvitella eikä määritellä,  mutta tiedämme sentään, että ei-laatu ei ole punainen, ruusuntuoksuinen jne. Ei-kokemuksen ja kokemuksen mielikuvamme sen sijaan ovat täysin samanlaisia. En voi nähdä mielessäni punaisen läiskän ei-kokemusta -- mielikuvani on kokemus, siinä punainen ilmenee. Ellei mielessäni ole punaisen ilmenemää, mielessäni ei ole punaista ensinkään. En voi kuvitella punaisen (tai minkään muunkaan laadun tai laatuyhdistelmän) ei-kokemusta. Hahmottamattomuuden ja määrittelemättömyyden vuoksi emme voi edes alkaa tarkastella älyllisesti muutosta ei-kokemuksesta kokemukseen. Emme tiedä, onko ei-itsessään-koettuus yhdistettävissä olemassaoloon ja jos on, onko muutos ei-kokemuksesta kokemukseen se kiistattoman vahvaemergentti muutos ("kvanttihyppy"), jona sitä yleisehkösti pidetään.

 

Viitteet

 

1 Enqvist, K.: Olemisen porteilla. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva, 1998. 64-69.

2 Miten jokin ominaisuus voi kuulua kokonaisuudelle, eli toiselle ominaisuudelle tai ominaisuuskimpulle? Missä mielessä esim. tietoisuus voi kuulua aivoille? Nähdäkseni vain siinä mielessä, että aivot aiheuttavat tietoisuuden. Emergenssillä ei kuitenkaan (minun nähdäkseni) tarkoiteta klassiskausaalista aiheuttamista, vaan jonkinlaista vastaavuutta (eikä toisaalta sitäkään). Tässä esimerkki emergenssin määrittelyn hankaluudesta.

3 Jos "emergentit" ominaisuudet ovat (periaatteessa) loogisesti johdettavissa osien ominaisuuksista ja suhteista -- esim. kokemusluonne, ilmenevyys, aivojen sähkökemiallisten tapahtumien ominaisuuksista ja suhteista -- ne ovat ainakin osittain samastettavissa jälkimmäisiin. (Loogiset todistukset ovat tautologioita -- looginen seuraavuus on ainakin osittaista samastettavuutta5.) Ajatus henkisen ja fysikaalisen samuudesta edustaa kuitenkin reduktionismia -- yhdistettynä realismiin ("on olemassa jotakin ainakin eliöiden ja ajattelukykyisten olentojen kokemusten ulkopuolista") psykofyysistä identiteettiteoriaa. Ajatus henkisen periaatteellisesta loogisesta aineesta-johdettavuudesta tekisi siis emergentististä identiteettiteoreetikon. Emergenssin määritelmästä ks. esim. Niiniluoto, I.: Maailma, minä ja kulttuuri. Otava, Keuruu 1990. 91-93.

4 Broad, C. D.: The Mind and its Place in Nature, 1949 (ensipainos 1925). Routledge and Kegan Paul Ltd., Lontoo. 59-66.

5 Wittgenstein, L.: Tractatus logico-philosophicus (Tractatus logico-philosophicus, 1921). Suom. H. Nyman. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1997. 6.1-.

 

6 Ovatko laadut aina koettuja?

 

Aiemmassa osiossa (3: "Onko aineella (aistimus)laatuja?) todistelin, että kaikki olemassaoleva -- myös reaalinen aine -- koostuu välttämättä (aistimus)laaduista. (Aistimus)laadulla tarkoitan jotakin meidän aistimuslaatujemme kaltaista -- elementille mahdollista "laisuutta" -- kokemusluonteista tai ei, ulkoisen aineen aiheuttamaa tai ei. Nyt otan seuraavan askelen ja väitän: laadut ovat välttämättä koettuja laatuja. Tästä on puhunut jo George Berkeley¹, osittain samoin argumentein kuin itse seuraavassa teen.

   Ajateltakoon esimerkin vuoksi kaksiulotteista ruohonvihreää kenttää. (Yhtä hyvin voidaan tietenkin ajatella "abstraktia", laaduttomaksi koettua harmaaääriviivaista kuutiota.) Voin kuvitella, että olisi olemassa vihreä-kenttä, jota kukaan tai mikään ei koe -- aisti tai kuvittele. Mutta "ei-koettu" vihreä, jonka näen mielessäni, on tosiasiassa vihreänmielikuvani -- kokemus, ilmenemä. Jos kenelläkään/missään ei olisi vihreänkokemusta -- haaleinta vihreänmielikuvaakaan -- jäisikö vihreää? Oma intuitioni sanoo: ei jäisi.

   Voidaan väittää vastaan: intuitio tai ei-kuviteltavuus ei riitä todisteeksi mistään. Me voimme kuvitella (tuottaa) vain mielikuvia, kokemuksia -- mutta tämä ei osoita, että ei voisi olla ei-koettuja laatuja. Tätä vastaväitettä on vaikea kumota, mutta ei-koetun ei-kuviteltavuuden pitäisi herättää ainakin epäilys siitä, voiko olla olemassa ei-koettua.

   Intuitioni sanoo siis: ellei missään ole vihreänkokemusta (ilmenevää, "edessäolevaa" vihreää), missään ei ole vihreää. Esitän: tämä on väistämättä totta, koska se mitä sanomme vihreän"kokemukseksi" on yhtä kuin vihreä. Vaikutelmani on: vihreän"kokemus" on jotakin yksinkertaista, "yksiosaista" -- vain selvää vihreää -- ei vihreä + koettuus-laatu tms. (Selvyyden vuoksi, materialistit: puhun vain vihreä-tajunnansisällön "yksiosaisuudesta", en vihreä-aallonpituuden, tappisolujen ym. muodostaman kokonaisuuden, josta sen katsotaan syntyvän. On epäolennaista, uskotteko vihreänkokemuksen an sich olemassaoloon -- haluan vain sanoa, että ei voi olla vihreä-laatua ilman koettuutta.) Vihreänkokemus on vain selvää vihreää, tai yhtä hyvin: pelkkä selvä vihreä on jo vihreänkokemus. Jokainen laatu on jo laadunkokemus.

   Jos katsotte, että on helppoa kuvitella -- tai ajatella mahdolliseksi -- vihreä-kenttä ilman koettuutta: oletteko varmoja, ettette ajattele vihreä-kenttää ilman aktiivista tarkkailua? Tarkkailu olisi lisä vihreään (poistettavissa vihreästä), mutta onhan olemassa kokemuksia ilman tarkkailuakin? Ja ilman toimintaa yleensä? Aistimuksista ja muista kokemuksista puhutaan verbeillä -- "minä aistin" -- mutta aistimukset eivät synny aistijan toiminnasta. Emme voi valita, mitä aistimme -- aistimukset ovat annettuina aistijan mielessä. Ainoa toiminta, joka aistimuksiin (melkein aina) liittyy, on niiden tarkkailu. Toistan: vihreänaistimus sinänsä, riisuttuna aktiviteeteista, on nähdäkseni jotakin yksinkertaista -- vain vihreää.

   Kaiken kokemusluonnetta vastaan puhuu myös terve järki joka sanoo: on olemassa sekä kokemuksia että ei-kokemusluonteisia olioita. Tämä saattaa kuitenkin olla kielellisen käytännön aikaansaama ajatustottumus. Emme sano kaikkea kokemuksiksi -- muutenhan sanalla ei olisi erottavaa arvoa. Arvaan: "kokemuksista" on alettu puhua havaittaessa, että eri ihmiset -- hm -- kokevat eri asioita samassa tilanteessa tai ympäristössä. (Paremmin toki: luotettaessa vaikutelmaan tiettyjen aistimuskompleksien, "ihmisruumiiden", muuta-kokevuudesta.) Vierustoverini voi -- siltä näyttää -- tuntea kipua minun voidessani hyvin; hän voi nähdä kohteen, jonka minäkin näen, minua tarkemmin. "Kokemuksista" on (uskon) alettu puhua haluttaessa erottaa olio/tilanne ja jollekulle läsnäoleva olio/tilanne. Ei varmasti erotukseksi jossakin havaituista ei-kokemusluonteisista olioista. Tästä olemme kai yksimielisiä: havaitsemme vain kokemuksiamme? Havaintomme eivät oikeuta puhetta ei-kokemusluonteisesta aineesta.

   Väitän siis: vihreän"kokemus" ei lisää mitään vihreään. Ihmistajunnoissa vihreänaistimuksiin liittyy tietenkin muutakin kuin vihreä-laatu: kokemus vihreän etäisyydestä itseen (ja siis kokemus itsestä); kokemus vihreän vaihtelevista etäisyyksistä, kolmiulotteisuudesta; katseen tarkentamisesta vihreään (esineeseen); vihreän (esineen) tarkkailua; vihreän tuottamaa mielihyvää tai tuskaa/ärtymystä; "vihreäksi" tunnistamista ja muuta muistiaineistoa. Voidaan kuitenkin kuvitella alkeellinen mieli, johon sisältyy vain vihreänaistimus -- ei kokemusta etäisyyksistä, kykyä katseen tarkentamiseen tai tarkkailuun, muistia tai tuskaa. Tällainen alaston vihreänaistimus ei lisäisi mitään vihreään, katson. (Näen: tällaisesta vihreänaistimuksesta voitaisiin ottaa jotakin pois vain poistamalla vihreä.)

   Voidaan toki kysyä, olemmeko itse asiantuntijoita kokemustemme yksinkertaisuuden ja kompleksisuuden suhteen. Voidaan väittää, että vihreään "lisätty" kokeminen on ehto sille, että voimme nähdä "yksinkertaista" vihreää. Koemme vihreänaistimuksen yksinkertaisena, koska kokeminen ei ilmene meille. (Occamin partaveitsi leikkaisi pois "meille ilmenemättömän" kokemisen, mutta ei kai sitäkään instrumenttia pidä orjallisesti kaikkialla käyttää?) Näin saattaisi olla. Olisin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan, mitä "kokeminen" lisää vihreään. Onko kokemus todella enemmän kuin vihreä? Vai onko jako olioihin ja kokemuksiin, kuten ehdotin, kielellisistä käytännöistämme syntynyt ajatusvääristymä?

   Vääristymän taustalla saattaisi olla tällainen kehityskulku: 1. Sana "kokemus" otetaan käyttöön, jotta voitaisiin erottaa eri henkilöille samassa tilanteessa "läsnä" olevat asiat. 2. Puhuttaessa siitä, olemmeko kokeneet jonkin asian vai emme, opimme ymmärtämään sanan "kokeminen"/"kokemus" tarkoittavan sitä olion tai tilanteen läsnäoloa/ilmenemistä, joka on (tai ei ole) muistissamme. 3. Puhumme kokemuksista vain ihmisten ja eläinten yhteydessä (vain näiden kokemuksia pystymme arvaamaan) -- ulkopuolisille suoraan ilmenemättömien "mielten" yhteydessä -- joten totumme ajattelemaan, että aineelliset oliot, eläinten ruumiit mukaanlukien, eivät ole kokemuksia = ilmenemiä (meidän mieltemme ulkopuolisia sellaisia).

   Tämänkin vastaväitteen väite "vihreänaistimus ei lisää mitään vihreään" saattaa kirvoittaa: vihreänaistimus voi olla vain jos on aistija, joku joka aistii vihreän. (Näin voidaan sanoa myös aistimuksenkaltaisesta kokemuksesta, joka ei synny aistielimessä.) Kokemus näyttää sanovan, että aistimistilanteessa on aina aistija ja aistimus vastakkain.

   Tietyssä mielessä tämä on totta: pelkkää vihreänaistimustakin, johon ei liity muita kokemuksia (tai kykyjä aktiviteetteihin), voisi sanoa mieleksi -- jos halutaan, "joksikuksi" eli "aistijaksi". Mutta tämähän ei tarkoita, että olisi olemassa aistija vihreän lisäksi. Voidaan kuvitella (alkeis)mieli, johon sisältyy vain (aistimus)laatuja -- ei sellaisia "aistijan" ominaisuuksia kuin itsetietoisuus, kyky katseen tarkentamiseen tai yhteys ruumiiseen.

   Vaikka aistija (kompleksisemmassa mielessä) pyyhitään kuvasta, saattaa sittenkin tuntua siltä, että vihreänaistimus on mahdollinen vain jos on aistija ja aistimus vastakkain. Aistijan täytyy nähdä väri joltakin puolelta, tuntuisi. Näköaistimukseni tuntuvat aina olevan edessäni.

   Tähän vastaan: se, että aistimus on edessä, tarkoittaa että se on tietyllä puolella itseä. Ellei ole kokemusta itsestä -- edes silmistä joita voi liikutella -- vihreänaistimus ei ole millään puolella. Myönnän tosin, että minunkin on vaikea kuvitella näköaistimus joka ei tuntuisi olevan edessä -- vaikea häivyttää itseni  (etenkin silmänliikkeeni) mielikuvastani.

   Katsotte ehkä tästä riippumatta, että kokeminen (kokemussisällön ilmeneminen) on kaksijäseninen suhde, kokijaminän suhde kokemussisältööön. Mutta onko kokijaminä kokemusluonteinen vai ei? Jos minä on a) kokemusluonteinen, "vihreää näkevä minä" on vain kokemuskokonaisuus, johon kuuluu vihreänaistimus ja minäkokemus (ehkä kokemus toimintapyrkimyksistä). Minä on vain kokemus muiden joukossa, se ei anna muille kokemussisällöille niiden kokemukseutta. Jos haluatte: on vain joukko ilmassa riippuvia, subjektittomia kokemuksia. Jos minä on b) ei-kokemusluonteinen, miten voimme tietää näin olevan? Mistä syntyy varmuutemme, että kokemus kuuluu minälle? Eikö tietomme/varmuutemme tästä edellytä ei-kokemusluonteisen havaitsemista?

   Vielä yksi vastaväite voisi olla: kokeminen on rikkaampi ilmiö kuin pelkkä laadun olemassaolo. Pyydän teitä nyt ajattelemaan tajuntaa, jossa on vihreänaistimuksen lisäksi joukko muita kokemuksia: kokonainen keväinen maisema, sireenintuoksunaistimus, tunne oman ruumiin kiinteydestä ja asennosta, näihin liittyviä mielihyvänkokemuksia.

   Nyt: onko esimerkiksi kiinteyden"aistimus" jotakin enemmän kuin selvä kiinteä-laatu? (Puhun nyt tajunnansisällöistä, en aistimesta tai sen ulkopuolisesta maailmasta.) Väittäisin: jokaisen laadun "kokemus" on vain tuon laadun olemassaoloa. Kompleksinen tajunta on vain monien laatujen kokonaisuus. (Tai ehkä ei aivan: tunteet, halut ja pyrkimykset ovat ehkä laatujen suhteita. Asian ydin säilyy kuitenkin: laadunkokemus ei lisää mitään laatuuun.)

   Kuten todettu: väitän näin koska koen ilmeiseksi, että laadunkokemus on jotakin "yksiosaista", elementaarista -- vain laatu -- jolloin jokainen laatu on jo laadunkokemus. Pidän siis edelleen kiinni intuitiostani -- nyt myös Occamin periaatteen mukaisesta havainnoissa pitäytyvästä kuvauksesta: vihreänaistimus sinänsä on jotakin yksinkertaista -- vain vihreää, alastominta mahdollista vihreää. Kaikki laadut ovat laadunkokemuksia.

   Väitän: oleva voi muodostua vain laaduista; laadut ovat (jo sinänsä) laadunkokemuksia, "edessäolevia" laatuja. Tajuntojemme takainen, noumenaalinen maailmakin voi koostua vain laadunkokemuksista. Laadunkokemuksen (aistimuksen) aiheuttaminen ei voi konstituoida fysikaalisen olion olemassaoloa. Jotta voitaisiin puhua aistimuksen aiheuttamisesta, olisi oltava jokin mikä aiheuttaa. Ilman aiheuttaja-jotakin aistimukset vain syntyvät. Ja jokin voi olla vain laatu tai laatukompleksi (tästä puhuin osiossa 3: "Onko aineella (aistimus)laatuja?"). Aineellinen maailmankaikkeus voi olla vain mieli tai joukko mieliä, joihin voi sisältyä muun muassa vihreänkokemuksia.

   --Selvyyden vuoksi: en tarkoita, että vihreänkokemuksista koostuvan "aine-mielen" törmäys verkkokalvoon (?) aiheuttaa eliössäkin vihreänaistimuksia. "Aine-mielet" aiheuttavat muutoksia aistimissamme, mutta millaisia, saattaa riippua muusta kuin "aine-mielten" sisältämistä laaduista -- ehkä liikkeen nopeudesta niiden töytäistessä aistielintä, jossa on jo varasto aistimuslaatuja valmiina syöksymään hermorataa pitkin aivoihin? (Puhun aistimusten synnystä lisää tuonnempana.)

 

6.1 Terve järki vs. järkeily

 

Myönnän että "terve järki", joka vaikuttaa minussakin, tekee vastarintaa esittämälleni maailmankaikkeusmallille. Vastaan lyhyesti viiteen vastaväitteeseen.

   Vastaväite 1. Laadunkokemukset eivät voi aiheuttaa muutoksia, niillä ei voi olla energiaa.

   Puolustus: miksi ei? Ehkä on kysymys vain siitä, että olemme tottuneet puhumaan energiasta vain elottomaksi (kokemuksettomaksi) oletetun aineen yhteydessä? Vai siksi, että kokemukset eivät ole todellisia? Kokemuksetkin ovat todellisia mielessä "olemassaolevia". Eikö mikä tahansa olemassaoleva voi vaikuttaa muutosten tapahtumiseen? (Itse katson, että muutosten "aiheutuminen" on loogista välttämättömyyttä -- ajatus, jota en ryhdy tämän kirjan puitteissa perustelemaan, paitsi tämän verran: looginen välttämättömyys on ainoa mahdollinen välttämättömyys. Jos olen oikeassa: eikö mistä tahansa olevasta muodostuva alkutilanne voi tehdä jatkotilanteensa loogisesti välttämättömäksi?)

   Eivätkö esimerkiksi väripisteiden liikkeet voi sysätä muuta ainetta = kokemuselementtejä liikkeeseen? (Fysiikassa energian ajatellaan yleisesti olevan vain liikkeen välittymistä muualle.) Tätä tuntuu ehkä vaikealta kuvitella, koska väripisteillä ei ole kiinteyttä tai muuta tuntua, mutta tämähän ei ole looginen este.

   Lisäksi: tietääkseni kukaan ei ole selittänyt (ellei oteta lukuun teorioita, jotka kokonaan kieltävät kausaalisuuden ja ajan), miten ei-kokemusluonteinen aine "aikaansaa" "vaikutuksensa". Ainoa aineen muutosten selitys, jonka tunnen (ja tunnustan selitysvoimaiseksi), on idealistin² käsialaa: Schellingin ajatus, että objektin tunnistaminen ja siis tietoisuus edellyttää havainnonsisältöjen muuttumista. Mistä siis uskomus, että kokemusluonteisen aineen muutokset ovat vaikeampia selittää?

   --Omasta puolestani en ymmärrä, miten aineen ei-kokemusluonteisuus tekisi sen vaikutusvoimaisemmaksi. Kokemusluonteisetkin oliot voivat olla ulotteisia, pistemäisiä, liikkuvia jne. -- kaikkea, mitä elottoman aineen on katsottu olevan. Näkisin: ainoa välttämätön ero on se, että kokemusluonteiset oliot ovat kirkkaammin olemassa (ilmeneviä ja laadullisia).

   Vastaväite 2. Aistimukset syntyvät aistielimissä -- näköaistimukset omissaan, tuntoaistimukset omissaan jne. Ei voi olla aistimusta (tai aistimuksen kaltaista kokemusta) ilman aistielintä ja hermostoa.

   Puolustus: siltä näyttäisi. Kuitenkin: se, että laadunkokemus ilmestyy minun tajuntaani, ei osoita, ettei sitä aiemmin ollut missään. On kuviteltavissa, että kunkintyyppinen aistielin vain kerää itseensä (verestä? elimistön läpäisevästä neutriinovirrasta?) juuri tietynlaisia laatuja = ainehiukkasia (verkkokalvo vain värejä jne.) ja jonkin impulssin "töytäistessä" aistielintä välittää niitä keskushermostoon, joka luo niistä kokonaisuuden.

   Voidaan kuvitella, että jokainen valoaallonpituus (ja muu aistimeen kohdistuvan impulssin määrällinen piirre) "valitsee" aistimen laatuvarastosta juuri tietyn laadun aivoihin syöstäväksi, toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla. Jos aine koostuu laaduista, aistimuselementtime  ovat aine-elementtejä -- kaikkein pienimpiä hiukkasia. Ehkä aivot käsittelevät (aistimuksena) vain yhtä elementtiä jokaisesta elektronista? Tai ehkä aistimuselementit ovat fysiikalle tuntemattomia hiukkasia, jotka kykenevät esiintymään atomeista irrallaan ilman hiukkaskiihdytintason energioita? (Havaitsemattomien entiteettien halveksijat: fyysikot tarvitsevat 95-prosenttisesti havaitsemattoman maailmankaikkeuden saadakseen havainnot täsmäämään suhteellisuusteorian ennusteiden kanssa. Minä olen vaatimaton yrittäjä siinä joukossa. Kvanttifyysikko Geoffrey Chew³ on sanonut: todellinen [sisärakenteeton] alkeishiukkanen ei voisi olla minkään sellaisen voiman kohteena, joka tekisi meille sen olemassaolon havaitsemisen mahdolliseksi.) Kohtuullinen määrä energiaa lienee tarpeen laatuelementtien liikkumiselle aivoihin ja aivoissa, mutta ehkä emme pysty havaitsemaan tätä energiaa/liikettä, koska liike tapahtuu vain yhteen suuntaan, ei sivustakatsojan aistielimiin? Ja ehkä tyhjiöt koostuvat irrallisista laatuelementeistä? Aistimuskokonaisuuksissa ei voi olla tyhjiä kohtia⁴, joten teesini ennustaa, että absoluuttisia tyhjiöitä ei ole.

   Vaikka pystyisimmekin havainnoimaan laatuelementtihiukkasia, niiden laatuerot tuskin paljastuisivat meille. Aistimuksiimmehan ne vaikuttaisivat vain määrällisten piirteidensä kautta. Kaiken kaikkiaan: aistielimiä ja hermostoa ei ehkä tarvita tuottamaan laatuja, vaan ainoastaan antamaan eläimelle aistimuksia järjestyksessä joka takaa eläimelle tietoa ulkomaailmasta -- keskushermostoa myös luomaan muisti-, ajattelu- ja muita kykyjä sekä haluja ja tunteita.

   Moni katsoo ehkä, että (laadun)kokemuksia ei teoriassakaan voisi olla ilman aineellista ylläpitäjää (hermostoa). Tämän voi muotoilla toisin: kokemukset eivät pysy olemassa itsestään, vain (ei-kokemusluonteinen) aine pysyy. Mutta miksi näin olisi? Näkisin: minkään tilanteen ennallaanpysyminen ei edellytä erityistä syytä (väliintulijaa) -- vain muutokset edellyttävät. Aistimuksemme näyttävät lyhytikäisiltä, mutta jälleen: se, että aistimus katoaa minun tajunnastani, ei osoita että se katoaa maailmasta.

   Vastaväite 3. Jos on vain kokemuksia, ei ole objektiivista olemassaoloa -- ainoastaan jollekulle-olemassaoloa.

   Puolustus: tämä on totta, mutta tiedämmekö sitten, että objektiivista (merkityksessä "ei-kokemusluonteista") olemassaoloa on? Mistä meille on syntynyt käsitys todellisuuden objektiivisesta luonteesta? Ilmauksella "objektiivisesti olemassaoleva" viitataan ilmiöihin, jotka useimmat ihmiset pystyvät havaitsemaan tiettyyn paikkaan katsoessaan yms. (anteeksi paikan objektivointi). Johonkin, mikä tuottaa muutoksia useiden henkilöiden aistimissa. Aistittu todellisuus vaikuttaa, ilmeisen jaettuutensa johdosta, ulkopuolisten olioiden/tapahtumien tuottamalta. Meillä on vihjeitä todellisuuden objektiivisuudesta vain mielessä "objektien tuottama". Tuottajaobjektien ei-kokemusluonteisuudesta meillä ei ole vihjeitä eikä havaintoja. Tai -- meillä on se, että "elottomassa" aineessa ei näy merkkejä kokevuudesta niin kuin eläimissä. Mutta ilman ruumista, joka kykenee ääntelemään, ilmehtimään, syömään jne. ei kai voi odottaakaan merkkejä kokevuudesta?

   Liikkeitä ja muutoksia "elottomassa" aineessakin tapahtuu, ja nämä saattaisivat johtua aineen haluista ja pyrkimyksistä. Itse en kylläkään usko tähän: toisen tilanteen haluaminen edellyttää kykyä kuvitella se, ja tämä edellyttää uskoakseni hermostoa. Ei kuitenkaan voida ongelmattomasti väittää, että aineessa "ei näy mitään merkkejä haluista". Myös: on mahdollista, että "eloton" aine koostuu vain arvoneutraaleista laaduista (ei haluista eikä tunteista), ja näkyvätkö tällaiset ulospäin eläimissäkään? Myös ympäristön tarkkailu, jota koemme havaitsevamme eläimissä, johtunee tarkkailuhalusta?

   Kaiken kaikkiaan: meillä ei ole todisteita ei-kokemusluonteisen aineen olemassaolosta. Miksi aistimustentuottaja"objekti" ei voisi olla yhtä subjektiivinen = kokemusluonteinen kuin sen aiheuttamat aistimukset? (Yhden syyn voin kuvitella, mutta siitä "Universaalimieli"-osiossa.)

   Vastaväite 4. Occamin partaveitsen tai periaatteen mukaan ei tule turhaan olettaa havaitsemattomia entiteettejä (tai entiteettien piirteitä). Olettamus aineesta, joka aiheuttaa aistimuksemme, lienee hyväksyttävä, mutta miksi olettaa jotakin niin mutkikasta kuin laadunkokemuksista koostuva aine? Kokemukseton ja laaduton aine olisi yksinkertaisempi vaihtoehto.

   Puolustus: kuviteltakoon, että fysikaalinen maailmankaikkeus muodostuu laaduista. Jos laadut poistettaisiin, tilanne varmasti yksinkertaistuisi -- niin paljon, ettei jäisi mitään. En pysty ymmärtämään, mikä on jokin joka ei koostu ei-mistään eroavista elementeistä, laatuelementeistä. (Perusteellisempi perustelu (sic) osiossa 3:  "Onko aineella (aistimus)laatuja?".)

   Lisäksi: se, joka olettaa aineen laaduttomaksi, olettaa aineelle luonteen jollaista kukaan ei ole havainnut eikä pysty kuvittelemaan. Vaikka myöntäisin aineen ei-laatumaisuuden mahdolliseksi, en ymmärrä, miksi lyödä se lukkoon. Miksi lyödä lukkoon, että aineella on luonne jollaista emme pysty määrittelemäänkään (paitsi negatiivisesti: "ei tällainen joka minulla on mielessäni")? Sen yksinkertaisuuden vuoksi? Tiedämmekö edes, että laaduton on yksinkertaista -- emmehän pysty kuvittelemaan sitä? (Jos laaduton on vain laadun puuttumista, tiedämme sen, mutta silloin se on ei-mitään.) Olisiko yksinkertaisuususkonkin takana ajatus, että laaduton aine on harmaiden ja valkoisten kappaleiden kaltaista?

   Myös aineen kokemusluonteisuuden osalta näen Occamin periaatteen puhuvan oman kantani puolesta. (1) Ei-kokemusluonteinen olio on havaitsematon entiteetti (2) aistimuksiimme sisältyvä, laatuihin lisätty kokeminen/koettuus (joka osoittaisi, että voi olla laatuja ilman koettuutta) on havaitsematon entiteetti.

   Vastaväite 5 (semioperationalistinen⁵ vastaväite). Lainaan erästä esilukijaani: Hypoteesilla on potentiaalinen tieto-status vain jos (3) se selittää jonkin ilmiön paremmin kuin vaihtoehtoiset hypoteesit (4) voidaan ainakin kuvitella koejärjestely, jolla hypoteesi olisi verifioitavissa tai falsifioitavissa (vaikka ko. koejärjestely ei olisikaan toteutettavissa nykykeinoilla).

   Puolustus: (3) laadunkokemushypoteesi selittää, toisin kuin emergenssihypoteesit, miten aistimuslaadut syntyvät (emergenssihypoteesit toteavat ainoastaan, että laaduttoman aineen monimutkaistuminen tai karkeistuminen tuottaa laatuja) -- tai oikeammin: se poistaa tarpeen selittää laatujen synty, koska kaikki on alunperinkin laatumaista. Vastaavasti se poistaa tarpeen selittää kokemusten synty. Eräiden muidenkin ilmiöiden selittäminen helpottuu (ainakin jos vaihtoehtona on ei-kokemushypoteesi yhdistettynä eräisiin muihin tavallisiin lähtöolettamuksiin), mutta niistä osiossa "Universaalimieli".

   (4) On hankalaa keksiä koejärjestely aineen kokemuksettomuuden kumoamiseksi ottaen huomioon, että emme tiedä, millaisiin olioihin ilmaus "kokemukseton aine" viittaa. (Sama pätee "laaduttomaan aineeseen".) Kuten jo Berkeley (kutakuinkin) huomautti, jokainen mielikuva on jo kokemus, mielelle-ilmenemä. (Niille jotka katsovat, että ei-kokemusluonteinen harmaa läiskä olisi vain harmaa läiskä, josta on riisuttu kaikki muu: pystyessäni lähestymään mielikuvaa läiskänkokemuksesta johon ei liity toimintaa -- silmänliikkeitäkään -- minusta näyttää vähemmän ilmeiseltä, että läiskänkokemusta voidaan "riisua".)

   Ei-kokemusluonteinen aine on mahdotonta kuvitella ja määritellä positiivisesti. ("Aine" voidaan määritellä aistimustenaiheuttajaksi, mutta kokemuksen ja ei-kokemuksen ero on määrittelyn ulottumattomissa.) Tarkin mahdollinen määritelmä ei-kokemusluonteiselle aineelle koostuu esimerkiksi harmaan pisteen ("hiukkasen") osoittamisesta ja toteamuksesta: tällainen -- harmaa piste -- mutta ilman ilmenemistä. Millainen olio vähennyksestä jää tai jääkö mitään, emme tiedä. Tiedämme "harmaa-pisteyden" (jos hyväksymme epätavallisen määritelmäehdotukseni), mutta emme, miten se eroaa koetusta harmaasta pisteestä. Miten voimme tutkia, onko aine kokemusluonteista vai ei-kokemusluonteista, ellemme tiedä, miten nämä ominaisuudet eroavat toisistaan?

   Laaduttoman olion määritelmä on jo puhtaasti negatiivinen: laadullisen olion osoittaminen ja toteamus: ei tällaista. (Aiemmassa osiossa todistelen, että aine ei voi koostua vain massasta -- ainemäärästä tai tietynlaisesta käyttäytymisestä.) Määritelmä, joka koostuu vain puuttumisten toteamisesta, on yhteneväinen ei-minkään määritelmän kanssa. Olioita erottamaan siitä ei ole. Lyhyesti: jos meidän on kumottava laaduttoman aineen olemassaolo, millaisen jonkin olemassaolo meidän on kumottava? Eikö tämä olisi suhteellisen tärkeä tieto kokeiden suunnittelua varten?

   Ehkä tilanne ei kuitenkan ole toivoton. Laadullinenkin aine saattaa olla laatuerotonta, mutta laaduton ei monilaatuista. Jos meillä on onnea ja aine sattuu olemaan monilaatuista, ongelmaksi jää "enää", mikä olisi osoitus aineen monilaatuisuudesta. Liikkuvatko monilaatuisten kokonaisuuksien elementit eri tavalla kuin yksilaatuisten? Oikeastaan: voiko yksilaatuisessa kokonaisuudessa olla liikettä ensinkään? Mitä on valkoisen pisteen liike valkoisella pohjalla?

   Myönnän: kokeellisen verifioinnin/falsifioinnin (mahdollinen) periaatteellinen mahdottomuus ei kumoa väitettä laadunkokemushypoteesin puuttuvasta arvosta tietona. Yhtä hyvin voidaan kuitenkin kysyä, mitä arvoa on hypoteesilla aineen laaduttomuudesta ja kokemuksettomuudesta. Mitä se selittää ja miten se on verifioitavissa? Sikäli kuin määrittelemättömiä termejä on yleensä perusteltua käyttää: eikö todistustaakka ole määrittelemättömän entiteetin olemassaolon esittäjällä ennemmin kuin sen kieltäjällä? (Puhdasoppiset operationalistit eivät toki harrastakaan ontologisia väitteitä aineen laaduttomuudesta tai kokemuksettomuudesta.)

 

Viitteet

 

1 Berkeley, G.: The Principles of Human Knowledge, 1946 [1710]. Thomas Nelson and Sons Ltd., Lontoo-Edinburgh-Melbourne-Toronto-New York. Nähdäkseni se mitä B. sanoo -- [the] esse [of unthinking things] is percipi, [ajattelukyvyttömien olioiden] olemassaolo on havaittuna olemista -- voidaan ilmaista toisin: laatujen olemassaolo on laatujen koettuna olemista. B. katsoo kaikkien huomionkohteidemme muodostuvan laaduista (sensible qualities), ks. erit. Introduction ja kirjan §10. Laatujen lisäksi B. uskoo olevan olemassa vain laaduista muodostumattomia sielu- eli tahtosubstansseja. --Omia lähtöargumenttejani laatujen välttämättömän koettuuden puolesta muistuttavat §3 ("olemassaolon" merkitys) ja §23 (kuviteltu "ei-koettu" on mielikuva).

2 Idealismi: näkökanta, jonka mukaan on olemassa vain (ajattelukykyisten olentojen) mieliä, ei tiedotonta ainetta. Yhden, berkeleylaisen idealismiversion mukaan "aistimuksemme" syntyvät Jumalan välittömästä pyrkimyksestä.

3 Capra, F.: Fysiikka ja tao (The Tao of Physics, 1975). Suom. M. Kilpi. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva, 1983. Ajatuksen ymmärtämiseksi koko kirjan lukeminen saattaa olla tarpeen, erityisesti lukujen 4, 10 ja 13. Itse näkisin, että ajatus on äärimmilleen kiteytettynä kutakuinkin tämä: havaittava aine on energiaa, liikettä -- jonkin on liikuttava myös aistielimiin, jotta havainto syntyisi -- ja tämä liike edellyttää monen jonkin liikettä suhteessa toisiinsa. Ilman eri osia ei ole liikettä eikä havaittavaa ainetta. Lainaus s. 304. Lähteenä mainitaaan Chew, G. F.: "Impasse for the Elementary Particle Concept", The Great Ideas Today (William Benton, Chicago 1974), 92.

4 Koen kyllä pystyväni havaitsemaan tyhjää tilaa kauempana olevien kohteiden edessä. Tilankokemus ei kuitenkaan ole peräisin näköaistista. Jos sokeana syntynyt saa aikuisena näkökyvyn, hän kokee näkökenttänsä aluksi kaksiulotteisena levynä. Tästäkin puhui jo Berkeley -- New Theory of Vision and Other Writings, 1946 [1709], J. M. Dent & Sons Ltd., Lontoo -- ja näin on myös nykytietämyksen mukaan, ks. esim. Castrén, E.: "Valinta ja kilpailu hermoston kehityksessä ja toiminnassa", Tieteessä tapahtuu 4/2004, 12. Pikkulapsina opimme, että meidän on liikuttava pitkä matka pystyäksemme koskettamaan tiettyjä esineitä, sellaisia, joiden tarkka näkeminen vaatii tietynlaista silmien liikuttamista. Kokemus välissä olevan tyhjän tilan näkemisestä syntyy ilmeisesti (oma arvaukseni) kaukaiseen kohteeseen suuntautuvien liikeviivojen kuvittelusta silmien liikkeen tuntemisen yhteydessä. Suoranaisesti näkemään pystyn vain värejä -- näkökentässäni ei ole tyhjiä kohtia. Kaikki muutkin aistimuskokonaisuuteni koostuvat vain laaduista, eivät ei-mistään.

5 Operationalismi: näkemys, jonka mukaan lause on mielekäs ainoastaan, jos sen esittämien väitteiden pätevyyttä voidaan koetella tieteellisten kokeiden avulla.

 

7 Universaalimieli

 

Nyt väitän: maailmankaikkeus ei voi muodostua useista itsenäisistä aine-mielistä, vaan kaiken aineen on sisällyttävä samaan mieleen. Tämä vaikuttaa ehkä piittaamattomuudelta havaittuja tosiasioita kohtaan -- jätän kuitenkin puolustukseni seuraavaan osioon (jo otsikko antaa vihjeen siitä). Tässä rajoitun perusteluihin.

   Ensiksi: siellä, missä ei ole vihreänkokemusta, ei ole vihreä-laatua. (Tämän perustelujakson hyväksyminen edellyttää laatu/laadunkokemus-samastukseni hyväksymistä, ks. osio 6: "Ovatko laadut aina koettuja?".) Siellä, missä ei ole vihreäpisteen kokemusta, ei ole mitään vihreäpisteestä -- tämähän on vain vihreä-laatua. Miksi siis puhua vihreäpisteen olemassaolosta sieltä katsoen missä sitä ei koeta? Vihreäpisteen kokevan tajunnan ulkopuolella vihreäpisteen "olemassaolo", josta puhutaan, ei mitenkään eroa olemattomuudesta. Puhe olemassaolosta on sisällyksetöntä, vailla viittauskohdetta.

   Joku huomauttaa ehkä: olion O olemassaolo -- mielestä M katsoen -- voi erota olemattomuudestaan siten, että se vaikuttaa mieleen M. Tähän vastaan: vaikutus ei konstituoi (suhteellistakaan) olemassaoloa. Jos havaitsemme oliosta O vain sen "vaikutuksen" mieleen M, havaitsemme vain muutoksen mielessä M. Tätä ei voitane kutsua "joksikin O:sta". Jotakin vihreäpisteestä on vain jos on vihreäpiste itse. Ja katson: ei ole välimuotoa vihreäpisteen koettuuden ja vihreäpisteen puuttumisen välillä. Vihreäpiste on olemassa punapisteestä katsoen vain jos vihreäpiste ja punapiste ovat saman mielen kokemuksia. --Jos olen oikeassa, punapisteeseen ei edes voisi vaikuttaa vihreäpiste, jota ei koeta yhdessä sen kanssa. Riippumatta siitä, mihin kausaatio yleensä perustuu: jotta voisimme sanoa vihreäpisteen vaikuttavan punapisteeseen, punapisteestä katsoen täytyisi sentään olla vihreäpiste (=vihreäpisteen hahmo), tai ainakin jotakin vihreäpisteestä. Muussa tapauksessa kaikki mitä tapahtuisi olisi muutos punapisteessä.

   Äsken sanoin: vihreäpisteen olemassaolo ei eroa olemattomuudesta vihreäpisteen kokevan tajunnan ulkopuolella. Täsmällisemmin ottaen katson: ei ole olemassa mitään "ulkopuolta". En voi oikeutetusti väittää, että on olemassa muita mieliä kuin minun. "Muiden mielten sisällöt" ovat piilossa -- eivät ilmeneviä, edessä (=koettuja, olemassa) kuten minun (vrt. Wittgenstein 1997¹).

   Useimmat katsonevat, että kokijat ovat tässä suhteessa symmetrisissä asemissa: toisten kokijoiden näkökulmasta minun mieltäni tai kokemuksiani ei ole. Ja että ulkopuolisesta tai objektiivisesta näkökulmasta on olemassa suuri joukko mieliä sisältöineen. Mutta ulkopuolisesta, ei-minkään-kokijan näkökulmasta ei ole mitään mielensisältöjä. Mielensisällöt ovat vain kokijansa näkökulmasta. Monen mielen kokonaisuus, monen mielen muodostama todellisuus, voi olla vain jos joku kokee monta mieltä (eli monen mielen sisällöt --Locke [1690]²).  Ja tämähän on käsitteellinen ristiriita (eikö?).

   Spontaanisti minustakin toki näyttää helpolta kuvitella (yksinkertaisena esimerkkinä) aineellinen kokonaisuus, jossa neljä itsenäistä "mielihiukkasta" kiertää viidettä. Mutta tätäkin kuvitellessani mielessäni on yhdessäkoettujen pisteiden kokonaisuus. Sen osat kuuluvat samaan mielikuvaan -- samaan kokemuskokonaisuuteen -- samaan mieleen. Jos kokemusyhteys todella poistettaisiin, jäisikö toisiaan kiertävien pisteiden kokonaisuus? Voiko kaksi pistettä sijaita vierekkäin -- jossakin suunnassa toistensa suhteen -- ellei ole kokemusta niiden vierekkäisyydestä? Ja vaikka todellisuus ei muodostuisi juuri "vierekkäisistä" mielistä, jokin rinnakkaisuussuhde (väljemmässä mielessä) tai sekoittuneisuussuhde mielillä on oltava. Onko olemassa tällaisen suhteen yhdistämien mielten kokonaisuus, ellei suhdetta koeta?

   Ongelman voi muotoilla toisellakin tavalla: jos uskon (tervejärkisesti) että on olemassa muita kokemuksia kuin minun, katson että niitä on olemassa samalla hetkellä kuin minun kokemukseni. Että on tilanne, johon kuuluvat sekä minun kokemukseni että muiden kokemukset. Siis: että minun kokemukseni ja muiden kokemukset muodostavat yhden kokonaisuuden. (Eikö "samanaikaisilla olioilla" tarkoiteta sellaisia, jotka ovat olemassa yhtenä kokonaisuutena? Puhun nyt alkuperäisestä samanaikaisen käsitteestä -- jostakin ihmiselle ilmenevästä, jolle hän on ensiksi antanut nimen "samanaikainen", ennen modernin fysiikan syntyä.)

   Jos siis uskon että on olemassa muiden kokemuksia, uskon että muiden kokemukset ovat samalla hetkellä, samaa kokonaisuutta kuin minun kokemukseni. Jälleen: miten/missä tällainen kokonaisuus on, jos kukaan ei koe sitä?  Pidän kiinni tästä: ei voi olla yhtäaikaa minun kokemuksiani ja toisten kokemuksia, joita minä en koe.

   Lisäksi: väittäessäni tervejärkisesti, että on olemassa minun kokemukseni ja vain-toisten kokemuksia -- samaan aikaan -- väitän että toisten kokemukset ovat ja eivät ole. Kuvittelen toisten kokemusten olevan minun ulkopuolellani, toisten päissä, mutta uskon että ei ole kokonaisuutta jossa minun kokemuksiani (koettuina!) ympäröisivät toisten kokemukset (koettuina!).

   Uudelleen: useampia mieliä=kokemuskokonaisuuksia voi olla vain jos joku kokee useampia mieliä. Mutta ehkä tämä pelastaakin useiden mielten mahdollisuuden? Kenties onkin olemassa kaikennäkevä Jumala, joka kokee kaikki mielet yhtäaikaa? Kaikki mielet voisivat olla edessä eli olemassa Jumalalle.

   Hyvä: voidaan kuvitella olento, joka kokee kaikkien maailman ihmisten (ja hiukkasten) kokemukset yhtäaikaa. Ainakin näyttää siltä, kuin tällainen olento voitaisiin kuvitella. Mutta nyt: jos on olemassa 1) minun mieleni 2) Jumalan mieli johon sisältyy muitakin kokemuksia, voidaanko sanoa että Jumala kokee minun kokemukseni (vai ainoastaan samanlaisia kokemuksia kuin ne)? Minun kokemuksiani on kai vain "yksi setti". Voiko sama tuolinhavainto olla sekä yhdessäkoettu että ei-yhdessäkoettu pöydänhavainnon kanssa? Kaikkivaltias Jumalakin voi kokea minun kokemukseni vain jos hänen mielensä on minun mieleni (mutta minun tajuntaani laajempi, ks. seur. osasto, 7.1.). Vain jos on olemassa vain yksi universaalimieli.

 

7.1 Koettua, mutta ei tiedostettua

 

Väitin juuri: ei voi olla minun mieleni ulkopuolisia mieliä, ei "mielihiukkasia" eikä ihmisten, eläinten tai jumalolentojen mieliä. Elämäni varrella olen kuitenkin alkanut epäillä, että maailma jatkuu tajuntani ulkopuolellakin³ (jopa, etten millään yksittäisellä hetkellä koe edes aivojeni koko muistisisältöä). Jokin (välttämättä kokemusluonteinen) näyttää vaikuttavan mieleeni tuottaen minussa toistuvasti samoja maisemien ja kielellisten rakenteiden havaintoja. Ja miten mieleen A voisi vaikuttaa mieli (kokemuskokonaisuus) B, joka ei ole olemassa samaan aikaan mielen A kanssa (muodosta yhtä kokemuskokonaisuutta sen kanssa)?

   Tähän voidaan huomauttaa: aistimukset tuskin syntyvät aineen vaikutuksista ihmisen mieleen, kokemuskokonaisuuteen. Esimerkiksi hetken t2 näkökenttäni on tuskin uudelleenjärjestynyt (tms.) hetken t1 näkökenttäni. Aistimukset syntyvät aineen vaikutuksista aistielimiin ja aivoihin. Mutta onko kaikki maailmankaikkeuden aine, joka voi vaikuttaa aistielimiini, yhdessäkoettua aistielinteni aineen kanssa? Jos on, ihmisen aistimukset lohkeavat irti universaalista kokemusyhteydestä. Niin tai näin, aivojen yhteyteen tulee (siltä näyttäisi) uusia laadunkokemuksia -- uusien aistimusten myötä muistiaineisto karttuu, tai siltä näyttäisi. Koska itsenäiset mielet eivät voi olla olemassa samanaikaisesti, ne eivät nähdäkseni voi kulkeutua yhteenkään. Vähintäänkin yhteenkulkeutuminen on epätodennäköistä: mikä saisi aikaan itsenäisten (fotonisäiliö)mielten saapumisen verkkokalvoille toistuvasti samoin järjestyneinä, mikä johtaa havaintoihimme samoista maisemista, niiden samasta järjestyksestä jne.? Jos mielten sisällöt eivät ole olemassa toisistaan katsoen, ne eivät voi vaikuttaa toisiinsa -- määrätä toistensa järjestystä suhteessa ihmisen aistielimiin. Mikään kolmas entiteettikään ei voi määrätä tätä: mikä kokee kaikki mielet (vaikuttamisen edellytys), tekee niistä yhdessäkoettuja (vrt. Jumalan kokemat "minun kokemukseni").

   Näyttää siltä, kuin jokin mieleni ulkopuolinen vaikuttaisi tai kulkeutuisi mieleeni, mutta tämä vaikuttaa mahdottomalta. Onko ristiriita sovitettavissa?

   Vastaan myöntävästi; ratkaisuehdotukseni perustuu eroihin kokemusten tiedostettuudessa. (Tätä en muutama vuosi sitten olisi uskonut kirjoittavani. "Tiedostamaton kokemus on käsitteellinen ristiriita!")

   Esitän: aine-elementtiin, joka ei sisälly hermostoon, ei kohdistu ajattelua, ei edes sisäistä toteamusta: "tällaista on". Näkisin: aistitun tiedostaminen, olevaksitoteaminen, lisää jotakin pelkkään aistimukseen -- jonkinlaisen ajatuksen, muuhun-yhdistämisen. (Ajatuksen ei tarvitse olla nimenomaan "tällaista on"-ajatus. Mihin tahansa ajatukseen X:stä sisältynee tietoisuus X:n olemassaolosta. "Jokin" on yhtä kuin "jonkin olemassaolo", katson.)

   Esitän siis: minä koen kaiken maailmankaikkeuden aineen, mutta voin puhua itselleni vain niiden kokemusteni olemassaolosta, joihin keskushermostoni kohdistaa aktiviteetteja.

   Yritän vielä selventää tätä. Vaikka ajatukseton "aistimus" (ikään-kuin-aistimus, joka on olemassa aistielinten ulkopuolella) olisi yhtä selvä kokemus kuin meidän tietoiset kokemuksemme, siitä puuttuu huomautus: tuollaista on. Mieli ei kiinnitä "aistittuun" mitään ajatusta -- ehkä edes muistikuvaa edeltävästä kokemuksesta -- se vain "lipuu aistimuksen ohitse". Vaikka kokisin kaiken maailmankaikkeuden aineen, voin todeta itselleni vain niiden kokemusten olemassaolon, joihin kiinnittyy toteamuksia (ajatuksia).

   Vielä: kysyessäni itseltäni, mitä kaikkea tällä hetkellä koen, ja vastatessani: tätä -- ajattelen "tämän" kokemista. Kysyessäni, mitä koen, minä ajattelen, eikä vastaukseni voi ylittää ajatellun piiriä. En voi tulla tietoiseksi mistään ei-ajatellusta. --Uskon silti, että voisi olla kokemus, joka olisi riisuttu kaikista ajatuksista, muuhun-yhdistämisistä.

   Esittämäni on toki pelkkä hahmotelma ja avaus. En halua samastaa tietoisuutta aktiiviseen ajatteluun. Vaikuttaa ilmeiseltä, että aktiivinen ajattelu (pyrkimyksestä-ajattelu) on mahdollista vain sille, joka jo annetusti tiedostaa ajateltavan asian. Ehkä tietoisuus aistimuskokonaisuudesta syntyy sitä vastaavasta muistikuvasta ja mielen taipumuksesta luoda assosiaatioita muistikuvaan? Viritystilasta, jossa (joitakin) assosiaatioita syntyy ilman yksilön pyrkimystä? Mutta voiko yksilö tunnistaa assosiaation, joka syntyy ilman hänen pyrkimystään, aistittuun viittaavaksi? Voiko hän yleensä erottaa sen aistimuksesta? Eivätkö aistimukset tunnu erilaisilta ("todemmilta") kuin ajatukset juuri siksi, että ne ovat olemassa pyrkimyksestämme riippumatta? Olisiko ennemmin kyse viritystilasta, jossa assosiaatioita syntyy hyvin vähäisellä pyrkimyksellä, vaivattomasti?

   Ainakin jompaakumpaa olettamusta tuntuisi tukevan tämä havainto: mitä intensiivisemmin tietoinen olen aistimuksistani, sitä herkemmin (vähäisemmästä pyrkimyksestä) mieleni luo assosiaatioita ja sitä vakaammin nämä pysyvät mielessäni, työmuistissani. (Väitteeni nojaa kokemuksiini aivovauriosta paranemisesta.)

   Turvallisesti voinee ainakin väittää: tietoisuus ja ajattelu edellyttävät annettua aikajatkumon kokemusta -- sitä, joka mahdollistaa mm. kokonaisten lauseiden "kuulemisen". (Voisiko maailman nopeaälyisin ihminen ajatella eristetyllä hetkellä?) Eikö myös ajankokemus edellytä muistia ja muisti hermostoa? Voiko siis olla tietoista kokemusta ilman hermostoa ja kokemuksen-sinänsä käsittelyä?

   Kaiken kaikkiaan: en yritä samastaa tietoisuutta aktiiviseen ajatteluun, mutta jonkinlaisen lisän aistittuun -- aistimuksen itsensä-puoleen-kääntymisen --  tietoisuus nähdäkseni edellyttää.

   Voisi muotoilla: kaikki tiedostettu kuuluu assosioinnin piiriin. Eloton aine on mieltä = kokemuksia, mutta ei tietoisuutta= olevaksitodettua, johonkin-assosioitua. Kaikki on minun⁴ kokemaani, mutta kaikki ei ole minun olevaksitoteamaani.

   Katson: maailmankaikkeus on yksi mieli, mutta monta (eläimen)tietoisuutta. Kaikki on yhdessäkoettua, mutta kaikki ei ole yhdessätiedostettua.

   Joku kysyy ehkä, miten samassa mielessä voisi olla useita tietoisuuksia. Selitän asian näin: "maailmanmielen" joihinkin "aistimuksiin" (yksilölaadunkokemuksiin) liittyy tietoisuus, assosiaatioita. Minun tiedostamiini aistimuksiin ei kuitenkaan liity assosiaatioita toisten tietoisuuksien aistimuksiin/mielikuviin. Tietoisuudet eivät ole tietoisia toisista tietoisuuksista. Minun tietoisuuteni ja naapurini Matin tietoisuus ovat erillisiä -- niiden aistimukset ovat yhdessäkoettuja mutta vailla yhteisiä assosiaatioita -- satunnaiset telepaattiset kokemukset ohittaen.

 

7.2 Yhteenveto ja johtopäätöksiä

 

Palaan pääajatuksiin, vedän langat yhteen:

   1. Jakamaton elementti voi olla olemassa, erota olemattomuudestaan (entiteetistä puuttumisestaan) vain laatunsa ansiosta. Tai: mitä tahansa puuttumisestaan eroavaa elementtiä me kutsumme laadulliseksi. Kaikki mitä on koostuu välttämättä laaduista.

   2. Laadunkokemukset ovat vain laatuja -- eivät laatu + kokemukseus -- joten jokainen laatu on jo laadunkokemus. Kaikki koostuu laadunkokemuksista.

   3. Kahden kokemuksen yhtäaikainen olemassaolo tarkoittaa niiden olemassaoloa yhtenä kokonaisuutena. Ja kahden kokemuksen (tai olion yleensä) kokonaisuus on olemassa vain jos kokonaisuus koetaan. Kaksi kokemusta on olemassa yhtäaikaa vain jos ne kuuluvat samaan kokemuskokonaisuuteen, samaan mieleen. Kaikki oleva -- "eloton" aine, eläinten tajunnansisällöt -- on samaan mieleen sisältyviä laadun(ja laatusuhteen)kokemuksia. Kaikkiin kokemuksiin ei vain liity tietoisuutta -- toteamusta kokemusten olemassaolosta. Mieliä on yksi, tietoisuuksia monta.

   Teeseillä on muutamia mielestäni maininnan arvoisia seurauksia.

   -- Jos kaikki muodostuu laadunkokemuksista, vaikeimmista emergenssiongelmista päästään: miten kokemuksettomasta voi syntyä kokemuksia, miten laaduttomasta laatuja?

    -- Aistimet ja hermosto eivät aiheuta aistimuksia, vaan jokainen aistimuksemme on aistimen tai hermoston ainetta (samanlaista ainesta kuin tajuntojemme ulkopuolinen aine -- no, mahdollisesti sekoittuneena). Sen sijaan voidaan olettaa, että keskushermosto tuottaa tietoisuuden aistimuksista, kyvyn "sisäisiin huomautuksiin" niistä (ja implisiittisesti niiden olemassaolosta).

   -- Koska aistimuksemme ovat (aivan kuin) ainetta, voimme ehkä havaitakin toisen yksilön aistimuksia samoin kuin "elotonta" ainetta -- hänen aistimuksensa (niiden liike?) voivat tuottaa meille aistimuksia -- mikäli pääsemme katselemaan (haistelemaan?) paljasta, aistivaa aistinta tai hermostoa. Aistimukset ovat ainetta = aistimuksenaiheuttajia. "Aistimus" on vain välittömästi havaitun, "aine" välillisesti havaitun olion nimi, kuten Spinoza katsoi.

   -- Jos tietoisuus ja ruumis ovat samaa ainesta ja yhdessäkoettuja (olemassa toisilleen), niiden vaikutukset toisiinsa käyvät ymmärrettäv(ämm)iksi. Esimerkkinä: voin pyrkiä liikuttamaan vain tuntemaani lihasta -- lihaksen tuntoaistimusta -- mutta jos tuntoaistimukseni on lihaksen ainetta, pyrkimykseni kohdistuu (ja vaikuttaa?) lihakseen itseensä⁵.

   --Jos "eloton"kin aine on kokemusluonteista, kokeminen ei lopu elintoimintojen lakkaamiseen. Mikäli aine on häviämätöntä, mieli ei voi kuolla. Valitettavasti tietoisuus taitaa kuitenkin kuolla: jos kaikki aine=kokemus on tietoista, miksi minä en tiedosta hermostoni ulkopuolista ainetta? Mikä voi johtaa kokemusykseyden lohkoutumiseen eri tietoisuuksiksi (ilman yhdessäkoettuutta ei ole aine-entiteettien samanaikaista olemassaoloa eikä siis mahdollisuutta kulkeutua yhteen tai toisen aiheuttaa toisessa aaltoliikettä, kuten tähtien valo verkkokalvoille/amme), ellei tietoisuuden riippuvuus hermostoista?

   -- Jos aistimuksemme ovat (aivan kuin aistimustenaiheuttaja-)ainetta, niillä on vaikutuksia fysikaaliseen ympäristöön aivan kuten (muullakin) aineella. Ja ne ilmenevät muille aistijoille aineena, joten voimme rauhassa jatkaa fysiikan ja biologian tutkimista...

   -- Aineessa ei ole tyhjiöitä (ehdottomassa mielessä). Aistimuskokonaisuudessa ei voi olla tyhjiä kohtia -- tuskinpa tunnekokonaisuudessakaan. Mieli-aineen liikkumatila voi olla vain ulotteinen kokemuskokonaisuus.

   -- Jos maailmankaikkeus muodostuu (myös) "näköaistimus"laaduista tai muista ulotteisiksi kokonaisuuksiksi järjestyvistä laaduista, sen äärellisyydelle ei (ainakaan siinä tapauksessa) ole estettä. Näkökenttäkin on äärellinen eikä sen ympärillä ole toista väriä, joka tekisi kokonaisuuden äärettömäksi. --Kysymys erikseen on, voisiko avaruusmatkaaja liikkua jo-olevan maailmankaikkeuden ulkopuolelle, venyttää sen rajoja liikkeellään.

   -- Jos maailmankaikkeus-mieli kokee kaiken aineen yhtenä kokonaisuutena, on olemassa universaaliaika (vaikkakaan ei absoluuttista aikaa). Tämä ei vain paljastu vertailemalla eri havaitsijoiden (valon nopeudesta ja havaitsijoiden liiketiloista riippuvia) näköhavaintoja. On oikeutettua kysyä, onko ajalla-yleensä alku tai loppu -- sikäli kuin kokemustemme ulkopuolella yleensä on aikaa (edes mielessä "tilanteiden vaihtuminen toisiin").

   -- Koska maailmankaikkeus-mieli kokee kaiken aineen samaan aikaan, kaukovaikutuksetkin saattavat olla mahdollisia. Aineen muutokset saattavat riippua suuremmista kokonaisuuksista kuin toistensa välittömässä läheisyydessä olevat hiukkaset. Ajateltakoon Youngin kaksoisrakokoetta (ks. esim. Davies & Brown 1989⁶), jossa fotoneja "ammutaan" kaksireikäisen varjostimen läpi toiselle, reiättömälle. Jokaisesta fotonista jää täplä takimmaiselle varjostimelle. Se, mihin yksittäiset fotonit sijoittuvat, riippuu siitä, ovatko molemmat vai ainoastaan toinen reikä auki. Fotonit näyttävät siis olevan tietoisia molemmista rei'istä jo reittiään (")valitessaan("). Jos maailmankaikkeus on yhtenäinen kokemuskokonaisuus, tämä on tuskin ällistyttävää. Valoa ei tarvita informaation välittäjäksi. Sama voidaan sanoa hiukkasten tai kvanttitilojen lomittumisesta. (Lisättäköön: oletettaessa kaikki aine yhdessäkoetuksi ilmiö selittyy helpommin kuin oletettaessa aine ei-kokemusluonteiseksi ja kiellettäessä kaukovaikutus. Koska kokemusluonteisen ja ei-kokemusluonteisen ero on meille tuntematon, ei-kokemusluonteiseen saattaisi päteä kaikki mikä kokemusluonteiseenkin. Eikö ei-kokemusluonteinen aine voisi olla yhdessä samoin seurauksin kuin kokemusluonteinen koetaan yhdessä?)

 

Viitteet

 

1 Vertaa Wittgensteinin huomautuksiin solipsismista, kuten: "Joskus solipsismimme tyydyttävin ilmaisu näyttäisi olevan: 'Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.' ". "Solipsisti, joka sanoo 'vain minä tunnen todellista kipua...' ei esitä mitään mielipidettä, ja siksi hän on sanomastaan niin varma. Hän ei voi mitään kiusaukselleen käyttää tiettyä ilmaisumuotoa...". W. väittää, että solipsisti ei ole "kanssamme" eri mieltä tosiasioista (hän säälii muita kivustakärsijöitä jne.) -- sana "todellinen" vain merkitsee hänelle eri asiaa kuin "meille" (ilmenevää, ei-piilossaolevaa?). W. ei kuitenkaan kerro, mikä voisi olla "todellisen"/"olemassaolevan" mielekäs ei-solipsistinen merkitys. Sininen ja ruskea kirja (The Blue and Brown Books, 1958). Suom. H. Nyman.  WSOY Porvoo-Helsinki-Juva, 1999. 109 --.

2 Mieli ei ole enempää kuin sisältönsä. Kuten John Locke kutakuinkin huomautti (Essay Concerning Human Understanding) -- kirjoitan muistin varassa -- yksilö (vai Locke?) voi havaita mielestään vain sen "sisältämät" kokemukset, ei "säiliötä", johon kuvittelemme kokemusten sisältyvän. Voidaan siis kysyä, miksi olettaa säiliön olemassaolo. Myös: olisimmeko valmiita nimittämään mieleksi pelkkää säiliötä ilman minkäänlaisia kokemuksia (miltä se sitten "näyttäisikin")?

3 Voin palata tuttuihin ympäristöihin, mikä viittaa siihen että ne (jokin mikä tuottaa aistimukseni niistä) ovat olemassa silloinkin, kun en näe niitä. Näyttää siis siltä, että on jatkuvasti olemassa suuri määrä ainetta, jota en koe.

4 Sikäli kuin voidaan puhua "minusta" sellaisten mielensisältöjen yhteydessä, joita ei tiedosteta yhdessä minäkokemukseni kanssa.

5 Huolimaton ilmaus. En pysty havaitsemaan pyrkimystä, joka edeltäisi lihasliikettäni. Pyrkimys tuntuu olevan yhtä liikkumiseni kanssa (joskaan ei aikaansaamani liikkeen kanssa. Liikkeet, joita koen itse tuottavani, tuntuvat erilaisilta kuin lihaskouristukset -- tässä mielessä kyllä tunnen pyrkimykseni läsnäolon). Parasta olisi ehkä sanoa: päätökseni liikuttaa lihastani johtaa liikuttamispyrkimykseen eli liikuttamiseen.

6 Davies, P. C. & Brown, J. R. (toim.): Atomien haamu (The Ghost in the Atom, 1986). Suom. J. Soininen. Ursa, Helsinki 1989. 17-18.

 

8 Ajan alku (ja loppu): maailmankaikkeuden alkuhetkellisyys ei edellytä tyhjästä syntymistä

 

Edellisissä osioissa päädyin johtopäätökseen, että maailmankaikkeus on yhtenäinen kokemuskokonaisuus. Voidaan siis puhua maailmankaikkeuden kaikille osille yhteisestä, kosmisesta ajasta ja kysyä, onko tällä ajalla alkuhetki.

   Nykyfysiikassa vallitseva käsitys on ymmärtääkseni (edelleen) se, että aineen olemassaololla on tietty alkuhetki: ennen alkuräjähdystä ei ollut ainetta eikä aikaakaan -- ei itse asiassa ollut mitään "ennen alkuräjähdystä", jolloin olisi voinut vallita olemassaolo tai olemattomuus. Useimpien ihmisten intuitiot näyttäisivät sotivan tätä vastaan.

   Useimmista näyttää intuitiivisesti selvältä: jos aineen olemassaololla on tietty alkuhetki -- olemassaolo ei jatku loputtomiin  "taaksepäin" -- on täytynyt kerran tapahtua muutos olemattomuudesta olemassaoloon. Aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää vähintään yksi olemattomuustilanne ja siis olemattomuushetki. (Lähden tästä: jos vallitsee jokin tilanne -- olemassaolo- tai olemattomuustilanne -- vallitsee hetki.) Jos aika on erilaisten tilanteiden vaihtumista toisiinsa, ei ole ollut olemattomuuden aikaa (aikajatkumoa), mutta on ainakin ollut olemattomuushetki, joka on osa kosmista aikajatkumoa. Kiellän tämän edeltävän olemattomuudenkin välttämättömyyden.

   Ensiksi: siitä, että voimme kuvitella mille tahansa hetkelle (=maailmankaikkeuden kokonaistilanteelle) edeltävän hetken = tilanteen, ei toki seuraa, että jokaisella tilanteella on ollut edeltävä tilanne (että aika jatkuu loputtomiin "taaksepäin). Oletettakoon, että kosmisella historialla¹ on alkuhetki -- hetki jota ei edellä olemassaolon tai olemattomuuden tilanne. Ja oletettakoon, että alkutilanne oli aineen olemassaolo -- olemattomuus ei ole vallinnut koskaan. Aine ei ole syntynyt, vaan ollut vain "valmiiksi olemassa".

   Nyt: näyttää ilmeiseltä, että aikajatkumoa ei voi olla "valmiiksi olemassa", jo alussa. (Tarkoitan "aikajatkumolla" jo-kuluneiden hetkien ja nykyhetken jatkumoa. Sanon "aikajatkumon olevan olemassa" silloin, kun on ollut nykyhetkeä edeltäviä hetkiä. Aikajatkumo "on olemassa" silloin, kun on (ollut) olemassa menneisyys.) Terve järki sanoo: aikajatkumo on olemassa vasta kun aikaa on kulunut. Aikajatkumon täytyy syntyä (anteeksi) ajan myötä. Esitän siis: aine on ollut vain valmiiksi olemassa (aineen olemassaolo on ollut ensimmäinen tilanne), mutta menneisyyttä (aikajatkumoa) ei ole aina ollut. Alussa oli aineenolemassaolohetki, jona ei ollut ehtinyt tapahtua alkutilanteen vaihtumista toisiin tilanteisiin eikä siis ollut äsken-ollutta aineenolemassaolohetkeä. Vaikka aine on "aina-ollutta" = syntymätöntä, ainetta ei alussa ollut ollut jo äsken -- aineen olemassaolo ei jatku loputtomiin "taaksepäin".

   Vielä kerran: aine on ollut valmiiksi olemassa, mutta menneisyyttä ei ole aina ollut. Myöntänette, että aineen valmiiksi-olemisesta ei loogisesti seuraa aikajatkumon valmiiksi-oleminen. (Ne ovat eri asioita eikä edelliseen sisälly jälkimmäinen. Loogiset todistukset ovat tautologioita -- mm. Wittgenstein 1997².)

   Ei ole kysyttävä, miksi olemassaolo alkoi "vasta silloin kun alkoi" (olettaen ennalta ääretön menneisyys). Jos joskus on ollut valmiiksi-oleva olemassaolotilanne, aika on kasvanut siitä vain "eteenpäin". Olemassaolo ei ole voinut alkaa "ennen alkutilannetta". Tai, toisin: jo-olleiden olemassaolohetkien määrän rajallisuus (mikäli ne alkavat alkuräjähdyksestä) johtuu vain siitä, että maailmankaikkeuden kokonaistilanne on ehtinyt vaihtua toisiin, valmiiksi-olleesta tilanteesta alkaen, "vasta" nykyisen historian hetkimäärän verran.

   Oletettakoon siis: aine on "ollut aina" (=ensimmäinen tilanne, vailla edeltävää tyhjyyttä), mutta aika on syntynyt tilanteiden vaihtumisen myötä. On ollut alkutilanne, jona ei ollut menneisyyttä, joten "takanamme" ei ole loputonta hetkijoukkoa (samantekevää, "minkäpaksuiset" historianviipaleet lasketaan "yksittäisiksi hetkiksi").

   Olettamus ratkaisee vaikeudet, joita (kerralla-olemassaolevan) äärettömän määrän ajatukseen sisältyy. Esimerkiksi tämän: vaikuttaa ilmeiseltä, että mikä tahansa yhdensuuruinen, kasvamaton määrä on laskettavissa loppuun (=äärellinen). Tai, kuten Kant kysyi (sanamuoto omani): miten "takanamme oleva" loputon aika on voinut kulua loppuun, niin että olemme päässeet nykyhetkeen?

   Ympäristöni kertoo minulle, että ratkaisuani on vaikea hahmottaa intuitiivisesti (ainakin oli, ennen viimeistä ilmaisunselventämisyritystäni). Puhui intuitionvastaisuus ratkaisuani vastaan tai ei, yritän pehmentää sitä. Itse pystyn (melkein) hahmottamaan ajatukseni visuaalisesti, jos yritän kuvitella maailmankaikkeuden valmiiksi-olevana, mutta maailmankaikkeuden muutoksen syntyvänä.

   Toisen intuitiivisen ongelman ajatukseni jopa ratkaisee: tuntuu uskottavammalta, että aine syntyy aineesta, kuin että se syntyy tyhjästä. Voiko täydellistä tyhjyyttä -- tilannetta jossa mitään ei ole -- yleensä olla? Millainen tilanne on "täydellinen olemattomuus"? Eikö jokaisen tilanteen ole oltava jonkinlainen tilanne? Myös: voidaanko puhua 1) absoluuttisesta olemassaolosta/olemattomuudesta (olemattomuus vallitsisi mielten kokemusten ulkopuolella ja riippumatta mielten kokemuksista) 2) tyhjästä paikasta absoluuttiselle olemassaololle? Siis: missä ei ole mitään? Universaalissa "tyhjyyden tilanteessa"? Mutta tarkoittaako tämä mitään? Voidaanko "tilanne" määritellä viittaamatta olioihin³? Ellei "olemattomuutta" voida määritellä/kuvata positiivisesti, olisi ainakin voitava määritellä/kuvata olemattomuuden "paikka".

 

8.1 Entä loppu?

 

Useimpien intuitio näyttäisi sanovan: jos olemassaololla on alku, sillä on oltava loppukin. Tämä on hätiköity johtopäätös (anteeksi: intuitio). Aluttomuus ja loputtomuus eivät ole symmetriset vastinparit.

   Alun puuttuminen johtaa millä tahansa hetkellä olemassaolevan⁴ aikajatkumon (kuluneiden hetkien joukon) äärettömyyteen -- monen kirjoissa mielettömyyteen. Ääretön joukko voidaan määritellä vain negaation kautta: joukko jota ei voi laskea loppuun. Mikään aktuaalinen samankokoisena pysyvä joukko ei täyttäisi tätä tunnusmerkkiä (väitämme minä ja Aristoteles⁵). Lopun puuttuminen sen sijaan jättää millä tahansa hetkellä "olemassaolevan" hetkijoukon äärelliseksi -- sikäli uskottavaksi.

   Toinen argumentti lopun välttämättömyyttä vastaan on: jos äärellisyyden välttämättömyys pysäyttää ajan kulun, mikä on se hetkiluku, jota ei enää voida ylittää?

   Äärettömän hetkijoukon mahdottomuudesta seuraa ajan alun olemassaolo (olleisuus?), mutta se sallii loputtoman jatkumisen. Siitä seuraa myös aineen olemassaolon alullisuus (ääretön aineenolemassaolohetkienkin jatkumo lienee mahdoton) ja se sallii aineen olemassaolon loputtoman jatkumisen (muut esteet tälle ovat toki mahdollisia).

   Kaikki tämä edellyttää (myönnän), että aikaa⁶ (ja ainetta) on olemassa havaintojemme ulkopuolellakin. Jos kaikki "hetket" ovat todellisuudessa olemassa yhtäaikaa, niitä ei voi olla loputtomasti meille "myöhempänä" ilmenevässä "päässä"kään.

   Ajan olemassaolo on liian iso kysymys jäljelläolevilla riveillä ratkaistavaksi. Olkoon siis lopputulema: jos aine on olemassa ajassa, kuten äkkinäisestä näyttäisi, sillä on oltava alku muttei välttämättä loppua. Jos aineen olemassaolo on alullisuutensa lisäksi loputonta, ei tarvita muutosta olemattomuudesta aineeseen eikä aineesta olemattomuuteen. Tämä lienee useimpien intuition mukaista, for what it's worth.

 

Viitteet

 

1 Maailmankaikkeuden ja maailmankaikkeuden olemattomuuden historialla.

2 Wittgenstein, Ludwig (1997): Tractatus logico-philosophicus (Tractatus logico-philosophicus, 1921). Suom. Heikki Nyman. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva. 6.1--.

3 Maailmankaikkeudessa/mielessä vallitseva "tilanne" on määriteltävissä niiden olioiden (suhteineen) kokonaisuudeksi, joista maailmankaikkeus/mieli (tietyllä hetkellä) koostuu. Arjessa puhumme "tilanteesta" vain ajatellessamme, että samassa jossakin vallitsevat eri hetkinä eri olosuhteet. Maailmankaikkeuden olosuhteet (ja vaihtoehtoiset olosuhteet) ovat kuviteltavissa, eli sen "tilanteella" on merkitys. "Olemattomuuden tilanteella" sen sijaan ei ole "näyttämöä" (jotakin jonka olosuhteet vaihtuvat). Kuvittelemme helposti "näyttämön" (tyhjän avaruuden reunat), mutta jos tällainen on, emme voi puhua olemattomuudesta.

4 Jos halutaan: hetkijoukon, joka muodostuu vallitsevanhetkisestä maailmankaikkeuden kokonaistilanteesta + niistä kokonaistilanteista, jotka ovat kausaalisesti johtaneet vallitsevanhetkiseen kokonaistilanteeseen. Syy-yhteys vallitsevanhetkiseen (ainoaan olemassaolevaan) tilanteeseen taitaa olla ainoa asia, joka voi "lainata" menneille tilanteille jonkinlaisen "todellisuuden" (ja aikajatkumolle "olemassaolon").

5 Tarkkaan ottaen A. sanoo: "Yleensä ääretön on olemassa siten, että otetaan aina yksi toisen jälkeen, ja jokainen otettu on aina äärellinen, mutta se on yhä uudelleen erilainen. ...Ääretön ei siis ole olemassa millään toisella tavalla, mutta potentiaalisesti ja vähentymisen kautta [loputtomana jaettavuutena] se on olemassa." A:n pistämätön äärettömän määritelmä kuuluu: jokin mitä ei voida käydä läpi. Aristoteles (1992): Fysiikka. Suom. Tuija Jatakari ja Kati Näätsaari. Gaudeamus, Helsinki. 52, 58.

6 "Aika" tarkoittaa tässä tilanteiden (olioiden ja olioiden suhteiden) muuttumista, korvautumista uusilla. Ei niinkään päällekkäinkertymistä, niin kuin ajan kulumisen kokemuksessa.