KIVUN JA KÄRSIMYKSEN SYY -
versio, jonka jaksaa lukea?

Tämä kirjoitus on vain pieneltä osalta filosofiaa. Löytääkseni itseäni tyydyttävän vastauksen siihen, miten kärsimys syntyy, olen tarvinnut filosofisen analyysin lisäksi introspektiota, intuitiota ja epäsystemaattista järkeilyä. Kutakuinkin koko henkistä kapasiteettiani.

- Jos haluatte heti tietää kaikki johtopäätökseni, voitte lukea päätösosaston: Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä.


- Kivunhallinta- ja onnellisuustekniikoiden kuvaukset (loppupäässä, alkaen Vastaus vastaesimerkkiin -osasto) lihavoitu.


Mikä tekee jotkin aistimukset tuskallisiksi, esimerkiksi kipuaistimuksiksi? Kysyn tätä, koska mihinkään aistimuslaatuun (aniliiniin, kovantuntuun tms.) ei loogisesti tarvitsisi liittyä tuskallisuutta. Tarkoitan: mikään aistimuslaatu ei ole tuskallisuutta. Voidaan siis kysyä, mikä "lisää" tuskallisuuden aistimuksiin.
Kokemukseni mukaan useimmat pitävät kysymystä ongelmattomana, tieteen kauan sitten ratkaisemana: tuntohermonpäästä välittyy keskushermostoon 1) tiettyä tuntoaistimuslaatua vastaava impulssi 2) tuskankokemusta vastaava impulssi, ja keskushermosto "kääntää" impulssiyhdistelmän (kuin toiselle kielelle) kivunkokemukseksi.
Tämän voisi ilmaista toisin: hermosto lisää tiettyyn aistimuslaatuun (kokemukseen) kärsimys-laadun (kokemuksen). Jos näin on, kärsimys on itsenäinen kokemus1, itsenäinen laatu1, ja tuskalliset aistimukset aistimuslaadun ja kärsimys-laadun yhdistelmiä. Tällaiset yhdistelmät ovat kuitenkin - väitän - mahdottomia.
Jos olisi olemassa erityinen kärsimys-laatu, se ei voisi sijaita aistimuslaadussa. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, kahta jonkinlaisen-kokemusta (sinistä ja violettia tms.). Jos on kaksi laatua, on kaksi paikkaa. Kuvittelisin tämän olevan kaikkien jakamaa logiikkaa. Voisimme kokea aistimuslaadun ja kärsimys-laadun enintään vierekkäisinä hermoston ahkerimpienkin laadunyhdistämisyritysten yhteydessä. Ja tuolloin emme varmaankaan kokisi tuskallisuuden piilevän aistimuksessa.
Ellei aistimusten tuskallisuus synny itsenäisestä kärsimys-laadusta, se syntyy useamman kokemuksen suhteesta. Millaisesta suhteesta voisi olla kysymys? Jotkut kipupotilaat sanovat2 pystyvänsä vaientamaan kipuaistimustensa tuskallisuuden henkisin keinoin - lähinnä suuntaamalla huomionsa kiinteästi muihin asioihin tai rentoutustekniikoiden avulla. Syntyisikö kipukärsimys siis tavasta, jolla aistija huomioi (havainnoi, tarkkaa) tuntoaistimuksiaan? Kohtuullisemmin muotoillen: olisiko tietty huomiointitapa kivun yksi syntyedellytys? (Kaikki tuntoaistimuksethan eivät ole tuskallisia tavalliseen tapaan huomioituinakaan.)
Totunnaisempi selitys henkisen kivunhallinnan mahdollisuudelle on, että se perustuu kipuaistimuksen tiedostamisen estämiseen. Että aistija tiedostaessaan kipuaistimuksen väistämättä tiedostaa sen tuskallisuudenkin = kärsii. Tämän mukaisesti kipukärsimys voidaan lopettaa vain estämällä aistimuksen huomaaminen, ei muuttamalla huomiointitapaa. (Mikäli tuskallisuus - sittenkin - on peräisin kärsimys-laadusta, tämä on odotettavaa.) On kuitenkin epävarmaa, sopiiko tämä selitys myös rentoutumiseen: hävittääkö rentoutuminenkin tietoisuuden kipuaistimuksista?Oli miten oli, lienee vain kolme teoriassa mahdollista kivunsyntytapaa. Tuntoaistimuksen tuskallisuus
a) syntyy aistimuksen suhteesta johonkin toiseen kokemukseen, mahdollisesti tiettyyn havainnointitapaan3
b) syntyy siitä, että aistimukseen on "kiinnittynyt" itsenäinen kärsimyksenkokemus (=ei useamman kokemuksen suhteesta syntyvä)
c) johtuu siitä, että "tuntoaistimus" (tuntoaistimuksen paikalla esiintyvä kokemus) itse asiassa edustaa tiettyä kärsimyslaatua - on olemassa useita erilaisia kärsimyslaatuja = erilaiset tuskalliset "aistimus"lajit. (Tähän vaihtoehtoon en itse pysty uskomaan - mielestäni tuskalliset aistimukset omaavat aistimuslaatujen piirteitä ennemmin kuin edustavat aivan omaa kokemusluokkaansa.)
Väitän, että vaihtoehto a) on tosi: että aistimusten tuskallisuus syntyy niiden suhteesta johonkin muuhun koettavaan. Millaisesta suhteesta mihin muuhun, siitä seuraavassa. Esitän myös hypoteesin siitä, miten hermosto voi (melkein) taata tiettyjen aistimusten tuskallisuuden ilman erityistä kärsimys-laatuakin.

1 Jokainen kokemus joko syntyy useampien kokemusten suhteesta tai on vain-yksi, itsenäinen kokemus. Tätä logiikkaa kukaan ei voine kumota (asiaa ei muuta, että kokemukset voitaisiin luokitella monin monien muidenkin piirteiden perusteella).
Ilmauksella "kärsimys on itsenäinen laatu" tarkoitan, että kärsimys on itsenäinen kokemus
tietynlaisesta siinä missä jokainen aistimuskin (aistimus esimerkiksi kokemus aniliinista tai kovasta pisteestä).
Jos kärsimys on itsenäinen kokemus, voisimme teoriassa (kärsimyksen luonteen sitä estämättä) kokea kärsimystä sinänsä, joka ei olisi jonkin tuskallisuutta. Herää kysymys: jos tämä olisi mahdollista, miksi emme koskaan koe puhdasta kärsimystä - edes jonkinlaisissa hermoston häiriötiloissa? Vai koemmeko? Onko esimerkiksi ahdistus puhdasta kärsimystä?

2 Lähteet ovat valitettavasti pyyhkiytyneet muististani, poikkeuksena havaintoni omasta kyvystäni samaan. Opitusta kyvystä, tähdennän. Lyhyt kuvaus kivunhallintatekniikoista löytyy päätösosastosta alleviivattuna.

3 Myöntänette, että havainnointikin on kokemus - tai koettava, jos tämä sana tuntuu luonnollisemmalta. Havainnointi havainnointina (johon sisältyy havaitseminen) on olemassa vain havainnoijan kokemuksessa.

Mielihyvä = puhdas laatu

Sen selvillesaamiseksi, mistä kärsimys syntyy, haluan aluksi tarkastella mielihyvänkokemusteni ja kärsimyksenkokemusteni eroja. Vaikutelmani on: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain erilaisia laatuja, sellaisia kuin ruohonvihreä tai sireenintuoksu.
Koen toki toimintapyrkimyksenikin, milloin niitä esiintyy, mutta en havaitse itsenäistä mielihyvänkokemusta kokemieni laatujen lisäksi. Mahdollisiin ihaniin aistimuksiini ei kiinnity muuta kokemusta. Näyttäisi: mielihyvä on vain kokemus kulloisistakin laaduista ja toimintapyrkimyksistä, jotka tuottavat laatuja (mielikuvia, lihasliikkeitä).
Kipua tuntiessani sitävastoin koen aistimusteni lisäksi tuskaa. Tuska tuntuu tosin sijaitsevan tietyssä aistimuksessa4, mutta lisää siihen jotakin. Kipu muodostuu aistimuskomponentista ja tuskakomponentista, voisi sanoa (ei yhtä kuin aistimuslaatu ja tuska-laatu!5).
-Koska samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, se tosiasia että kärsimys sijaitsee aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen) voi johtua vain siitä, että aistimus on osa kärsimystä. Siitä, että kärsimys syntyy aistimuksen suhteesta johonkin muuhun.
Kärsimykseni on olemassa kokemieni laatujen lisäksi, kun taas mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja = laatuja joihin ei ole sekoittunut muita kokemuksia. Esimerkiksi puhtaita aistimuslaatuja. Myös mielessäni olevat käsitteet on "esitetty" laatuyhdistelmillä ja mielihyväni voi "sijaita" yhtä hyvin niissä. (Oikeastaanhan mielihyvä sijaitsee aina kaikissa kokemishetkensä kokemuksissa. Jos yksikin kokemus on tuskallinen, mielihyvä katoaa.) Tarkennan siis edelläsanottua: mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita aistimus- ja mielikuvalaatuja. (Erottelun tarpeellisuus selviää, uskoisin, lukiessanne eteenpäin.) Minulla ei ole itsenäistä mielihyvänkokemusta aistimus- ja mielikuvalaatujen lisäksi.
Intuitiivisesti itsestänikin saattaa vaikuttaa siltä, kuin tämä ei olisi totta - kuin ilo tai nautinto olisi olemassa koettujen laatujen lisäksi.
Muistellessani noita kokemuksia näen kuitenkin, että "irralliseksi" iloksi tai nautinnoksi nimittämäni kokemus onkin kokemus omista liikkeistäni (hengitykseni liikkeistä, kuvittelemistani liikkeistä), joilla ehkä myötäilen kokemiani ihania laatuja - niin ainakin nautinnon tapauksessa.
Liikkeenkokemuksetkin muodostuvat laaduista, aistimus- tai mielikuvalaaduista6.
Pysyn siis lähtöväitteessäni: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja ja niiden tuottamispyrkimyksiä. (Näen: "nautintoliike" ei sijaitse aistimuksessa niin kuin kipukärsimys, vaan on ihanan aistimuksen rinnalla olemassaoleva toinen puhdas laatu(-jatkumo). Nautittava aistimus ei siis ole sekoittunut kokemus. Jos liikkeenkokemus on laatu(jatkumo), muu ei olisi mahdollistakaan.)
Kärsimystä tuntiessani koen laatuja, joihin on sekoittunut muuta. Mutta mitä tämä "muu" on?
Yrittäessäni kuvailla kivun kokemusta mieleeni tulee ilmaus: tunnen kitkaa tuntoaistimuslaadun kanssa. Vastaavaa voisi sanoa kärsimyksestä yleensäkin. Näen: kärsimys ei ole kokemus itsenäisestä laadusta, vaan kitkasta laadun kanssa.
Mielihyvää tuntiessani koen puhtaita laatuja, kärsimystä tuntiessani laatuja, joihin on sekoitunut kitkantunnetta. Oletettavasti myös jotakin, joka on kitkassa laadun kanssa.
Intuitiivisesti minusta vaikuttaa selvältä, että nämä ovat mielihyvän ja kärsimyksen välttämättömiä piirteitä - piirteitä, joista kokemuksen miellyttävyys tai tuskallisuus riippuu. Tuskallinen laadunkokemus on kitkainen, mielihyväsävyinen laadunkokemus sileä, sulava pelkän laadun kokemus (vaikka ehkä voimakas, "painava" kokemus).

4 Tai olevan lähtöisin siitä. Itse kyllä koen lauseen "tuska sijaitsee kipuaistimuksessa" kokemukseni oikeaksi kuvaukseksi, vaikka koko minä kärsinkin kipua tuntiessani. Kurkkukipua potiessani saatan toivoa voivani irrottaa kurkkuni ruumiistani. Paikallistan siis tuskan kurkkuuni.

5 Puheella tuskakomponentista tarkoitan sitä, että tuntoaistimus periaatteessa olisi koettavissa myös ilman tuskallisuutta.

6 Peräkkäisinä hetkinä koetuista saman olion (laatuyhdistelmän!) eri paikoissa tai asennoissa (laatuyhdistelmissä) olemisen havainnoista.

Laaturistiriita

Kärsimystä tuntiessamme koemme (väitän) sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy ristiriidasta kahden laadun välillä. Siitä, että kokemuslaadussa on läsnä toinen (toisenlainen) kokemuslaatu.
Miten laatu siis voi olla läsnä toisessa laadussa? Kahta laatua ei voida kokea samassa paikassa (lainatakseni arvostamaani ajattelijaa). Näkökentässä jokainen väripiste on omalla paikallaan. Samoin mielikuvissa, ellen pahasti erehdy.
Esitänkin: laatu ei voi olla toisen laadun paikalla, mutta kokija voi sovittaa laatua toisen paikalle. Tarkoitan: kokija voi odottaa tietynlaista aistimusta paikasta (ruumiinosastaan, näkökenttänsä kohdasta tms.), johon ilmestyykin toisenlainen aistimus.
"Odotusta" on ehkä syytä täsmentää. Muotoilen uudelleen: aistija voi yrittää kokea tietynlaisen aistimuksen tarkkailemalla paikkaa, johon ilmestyy toisenlainen aistimus.
Aistimuksen tuskallisuus syntyy odotetun (tavoitellun) ja koetun aistimuslaadun ristiriidasta. Jos halutaan: koettu laatu on kitkassa odotetun kanssa.
Äskensanotun voisi jäsentää toisinkin: aistijan aktipyrkimys (pyrkimys tietyn aistimuslaadun huomiointiin) on ristiriidassa toteutuvan aktin (toisen aistimuslaadun huomioinnin) kanssa.
Tämän kärsimyksensyntymallin voi ulottaa puhtaammin "henkiseen"kin kärsimykseen. Otettakoon esimerkki: tunnen voimakasta ahdistusta silloin, kun yritän ehdottomasti välttää ajattelemasta jotakin asiaa. (Pidän ahdistusta hyvänä esimerkkinä, koska se on tai voi olla äärimmäistä kärsimystä.)
Voidakseni valvoa, etten ajattele kyseistä asiaa, minun on pidettävä asia "mallina" mielessäni, eli ajateltava sitä. Pyrin siis yhtäaikaa ajattelemaan ja olemaan ajattelematta asiaa.
Koska pyrkimykseni ovat ristiriidassa keskenään, toinen niistä epäonnistuu väistämättä. Toinen aktipyrkimykseni (ajattelemattajättäminen) on ristiriidassa toteutuvan aktin kanssa. Yhtä hyvin: aikaansaamani mielensisältö (laatuyhdistelmä) on ristiriidassa odotukseni (laatuyhdistelmän puuttumisen) kanssa.

Lisää samaa!

Jos edelläesitetty on totta, mikä takaa tiettyjen aistimusten (kipuaistimusten yms.) säännöllisen tuskallisuuden?
Pähkinänkuoressa vastaukseni on: aistija odottaa saman aistimuslaadun jatkumista havainnoimassaan (ruumiin)pisteessä; koska aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti ko. pisteessä, aistija tulee odottaneeksi eri laatua kuin kokee.
Alunperin kysyin itseltäni: mikä voisi saada minut tavoittelemaan jotakin aistimuslaatua tietystä paikasta?
Itsetuntemukseni pohjalta vastasin: se että olen juuri kokenut kyseisen aistimuslaadun tuossa paikassa. Odotan vain saman aistimuksen jatkumista paikassa. Syynä tähän voi olla
a) kokemustenhalu, jonka vuoksi yritän pitkittää kokemaani aistimusta
b) se että havainnoin tiettyä ruumiini tms. kohtaa (esimerkiksi siksi että siihen yllättäen ilmaantuu voimakkaita aistimuksia) ja silloin tulen odottaneeksi havainnoimani aistimuksen jatkumista samanlaisena. (Kerron kohta käsitykseni siitä, miksi niin käy.)
Puhuessani aistimusten "havainnoinnista" en välttämättä tarkoita kipukohdan aistimuslaadun tarkistamista, ikäänkuin se olisi tieto jolla on käytännön/teorian merkitystä. Useammin vain pidän huomioni kipuaistimuksissa, ilman erityistä tavoitetta.
Varoitan teitä: osaston loppuosa on luultavasti kirjoituksen kuivinta luettavaa. Mikäli ette ehdottomasti halua kuulla "havainnoitujen" aistimusten jatkumisodotuksen syistä, kehotan teitä siirtymään suoraan seuraavaan osastoon.
Nyt väitän: aistija, joka "havainnoi" jotakin paikkaa, odottaa usein saman aistimuslaadun jatkumista paikassa voidakseen selvästi tiedostaa havaitsevansa tuon aistimuslaadun.
Tämä vaatii täsmentämistä.
Kokemukseni on: kun siirrän huomioni uuteen paikkaan, yritän "katsoa" sielläolevaa aistimusta tarpeeksi kauan, että todella tiedostan "näkeväni" sen. Jos katson, katson kunnolla.
"Tiedostan todella" havaitsevani aistimuksen vasta kokiessani, että se on huomioni tukevassa otteessa. "Tukevan otteen" saaminen kestää ehkä 0,5 - 1 sekuntia. Ymmärrettäneen siis, että huomaan aistimuslaadun ennen kuin todella-tiedostan havaitsemisen (tukevan otteen myötä). Siksi voin pyrkiä aivan tietyn aistimuslaadun tietoiseen havaitsemiseen.
Nyt: yritän "tiedostaa havainnon" ensimmäisestä aistimuslaadusta, joka on tarjolla paikassa johon siirrän huomioni. Ensimmäisestä aistimuslaadusta, jonka huomaan.
Siis: yritän "havainnoida" ensiksihavaitsemaani aistimuslaatua, kunnes pääsen tukevaotteiseen havaintoon siitä.
Jos havainnoidun kohdan aistimuslaatu vaihtuu ennen tukevan otteen saavuttamista, odotan ensimmäistä aistimuslaatua ja koen toisen (ehkä myös kolmannen ja neljännen). Odotan eri aistimuslaatua kuin koen - aistimuksesta tulee tuskallinen.
Voisi sanoa, että havainnontoteamishitauteni saa minut pyrkimään aistimuslaadun kokemiseen kauemmin kuin se kestää.

Kivun syntyedellytykset

Edelläkuvattu huomiointiprosessi ainakin selittäisi aistimuslaatuodotukset siististi, joten oletan sen yleisinhimilliseksi mekanismiksi vähintään vaihtoehtoisen selitysmallin ilmaantumiseen asti.
Väitän siis:Kivunkokemus syntyy aistimusten huomioinnista (elämysten ahmimisesta tai "havainnoinnista"), joka jumittuu kipukohdassa ensiksi havaitun aistimuslaadun huomiointiyritykseksi.
Aistimuksista tulee tuskallisia, kun aistija yrittää huomioida jatkuvasti samanlaista aistimusta ruumiinkohdassa, jossa aistimukset tosiasiassa vaihtelevat nopeasti. (Sanon "nopeasti", koska siirtymä haparoivasta tukevaotteiseen havaintoonkaan - ks. ed. osasto, jos kiinnostaa - ei kestä kauaa.)
Jos olen oikeassa, yksilön hermosto voi tehdä hänen aistimuksistaan lähes-taatusti tuskallisia antamalla hänelle 1) nopeastivaihtuvia aistimuksia, 2) halun huomioida kyseisiä aistimuksia - joko etsiä elämyksiä niistä tai "havainnoida" niitä.
Aistimuksen voima, kiinteydentuntu, tunne että aistimus on painavasti jotakin, saa ainakin minut herkemmin etsimään siitä elämystä. Samoin säpsähtämään siitä niin, että "havainnointi"huomioni kiinnittyy siihen.
Jos sama pätee meihin kaikkiin tai useimpiin, kuten intuitioni kuiskuttaa, erityisen varmasti tuskallisia ovat aistimukset, jotka tuntuvat voimakkailta ja vaihtelevat nopeasti. Ainakin edellisen ehdon kipuaistimukset havaittavasti täyttävät.

Mielihyvän ehdot

Äskeisiä teesejä venyttämällä voisi ajatella: erityisen varmasti nautinnollisia ovat voimakkaat ja samanlaisina jatkuvat aistimukset.
Aistimuksen voima saa huomion kiinnittymään vain siihen (vain sen paikkaan), jolloin samanjatkumisodotuksetkin kohdistuvat vain siihen. Ja odotukset täyttyvät (kaikki odotukset!), koska aistimuslaatu pysyy samana.
Niin loogista kuin tämä ehkä onkin, herää kysymys: voiko tämä olla mielihyvän salaisuus? Jatkuvasti saman aistimuksen kokeminen kuulostaa pikemmin puisevalta kuin nautinnolliselta.
Jos esimerkiksi musiikista puhutaan, useimmat meistä nauttivat yllätyksellisyydestä (paremmin: odotettavuuden ja yllätyksellisyyden oikeasta suhteesta). Näkisin kuitenkin: saman aistimuksen kokeminen pitkään käy puisevaksi siksi, että useimmat aistimukset tuntuvat jatkuessaan menettävän voimaansa. Jos näin on, avaushypoteesi kestää: varmimmin nautinnollisia ovat samanlaisinajatkuvat ja voimakkaat aistimukset. Useimmiten vain - terveissä ja huumeettomissa hermostoissa - aistimusten voimantunnun säilyminen edellyttää jonkinlaista vaihtelua. (Tämä väite nojaa elämänkokemukseen.) Arkiaistimuksissa laatujen vaihtelua, seksuaalisissa aistimuksissa yhden (kahden?) laadun voimakkuuden kasvua.
Joka tapauksessa: perustavin edellytys mielihyvälle (merkityksessä "kärsimyksen täydellinen puuttuminen", oli tämä yksittäisen nautiskelukohteen ansiota tai ei) on, että yksilö kokee samoja laatuja kuin odottaa. Siksi: aistimusten miellyttävyys edellyttää ensisijaisesti samanlaisenajatkumista niin kauan kuin aistija odottaa tätä. Voima on vähemmän tärkeää.
Väitänkin: epämiellyttävät hajut ja maut (jollaisten kokeminen ON tuskallista) syntyvät nekin aistimuslaatujen nopeasta vaihtelusta. Voisi kuvitella monien epäorgaanisten yhdisteiden (kuten pakokaasujen) hajun epämiellyttävyyden johtuvan siitä, että elimistö ei pysty jäljittelemään niitä, tekemään kokemusta yhtäjaksoiseksi, vaan työntää väliin omia, aivan toisenlaisia hajujaan.
Vielä: mielihyvän (tuskattomuuden) perustavin edellytys on, että aistija kokee samoja laatuja kuin odottaa. Jos aistija siis haluaa kokea mielihyvää, hänen on joko huomioitava odottamansalaisia aistimuksia (mikä voi edellyttää ympäristön tarkkaa kontrolloimista) tai luovuttava ulkomaailmaa koskevista odotuksistaan (mikä voi edellyttää luopumista ulkomaailman havainnoinnista).
Puhun "ulkomaailmaa koskevista" odotuksista, koska itseluodun - omat liikkeensä ja mielikuvansa - kokija sentään voi saada odotustensa mukaiseksi. (Tosin ei ehkä niin pitkään kestäviksi tai voimakkaiksi kokemuksiksi kuin odottaa.)

Vastaus vastaesimerkkiin

Aistimusten nautinnollisuus edellyttää tiettyä vaihtelua, mutta hyvin nopeasti vaihtelevat ja voimakkaat aistimukset ovat (väitän) lähes aina tuskallisia. Voima kiinnittää aistijan huomion; huomion herätessä herää helposti jatkumisodotus.
Säännöstä on yksi ilmeinen poikkeus: nopeasti muuttuvien valokuvioiden näkeminen. Strobovalojen vakiintuneesta käytöstä voisi päätellä, etteivät useimmat koe sitä tuskallisena. En itsekään. Tähän on kuitenkin toinenkin mahdollinen selitys kuin teoriani kelvottomuus: se että liikkuvaa valoa nähdessäni alan odottaa liikettä itseään.
Valon liikkuessa nopeasti en yksinkertaisesti ehdi huomata, että tietyssä kohdassa huonetta/näkökenttääni on valoa (ja alkaa odottaa sen jatkumista siellä). Liikkeen näkeminen herättää vain liikkeenodotuksia - täyttyviä ja tuskaatuottamattomia niin kauan kuin liike jatkuu.
Väitän siis härkäpäisesti: tuskallisia aistimuksia tuottaa varmimmin se, että huomioidun paikan aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti, niin nopeasti, että laatu vaihtuu aistijan vasta pyrkiessä sen tietoiseen havaitsemiseen (ks. Lisää samaa -osasto). Liikkeenkokemusten yhteydessä ei vain ole olemassa huomioitua paikkaa. Niiden yhteydessä aistija huomioi liikettä, ei paikkaa.
Tämä herättää jatkoajatuksen. Jos liikkeenkokemukset hävittävät aistimuslaatuodotukset, ne pienentävät alttiutta kärsimykseen.
Näyttää siltä, kuin näin todella olisi: pikkulapsilla keinuttaminen toimii lääkkeenä mitä erilaisimpiin pahanolontunteisiin. Myös omakohtainen kokemukseni tukee ajatusta: onnellisimmillani olen pitäessäni huomioni jossakin, mikä liikkuu jatkuvasti. Tai jossakin, mikä muuttuu jatkuvasti niin että osaan odottaa muutosta - esimerkiksi musiikissa.
Toinen tuntemani onnenlähde, joka voisi selittyä samalla mekanismilla, on se että jatkuvasti liikutan huomioni polttopistettä. Jos esimerkiksi katselen jotakin, voin levittää katsettani laajemmalle alalle niin pitkälle kuin se venyy ja aloittaa taas alusta. Kokemukseni on: tämä ei käy väsyttäväksi, jos sen tekee rauhallisesti. (Sosiaalisia ongelmia saattaa tosin seurata, varsinkin ennaltatuntemattomien seurassa: tekniikka voi tehdä katseen sääliväksi.)

Johtopäätöksiä: miksi kärsimystä ei voi muistaa?

Pääteesini kuului: kärsimys syntyy siitä, että yksilö tavoittelee tiettyä kokemuslaatua tietystä paikasta ja epäonnistuu. Sen, että kärsimystä ei voi muistaa, voisi selittää tästä lähtökohdasta (selitys luvassa muutaman rivin päästä).
Jos yritän jälkeenpäin muistaa, miltä kipukärsimys tuntuu, pystyn palauttamaan mieleeni vain aistimuslaatuja (terävyyttä, tylppiä iskuja jne.) ja kivusta pois pyrkimiseni ilmentymiä (lähinnä kouristuksenomaista lihasten jännittämistä "kivusta poispäin", kuten kuvittelen). Pystyn muistamaan vain tuskan reunailmiöitä, en tuskaa.
-Itse asiassa: eikö tuskan muistaminen olisi väistämättä tuskan kokemista, niin kuin vihreän muistaminen on vihreän kokemista7?
Jos kärsimys syntyy laadun x ja (laadun y) laadusta-x-tavoittelun suhteesta, kyvyttömyytemme muistaa kärsimystä on vain odotettavaa.
Jos kokemus syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhteesta, se ei ole itsenäinen kokemuslaatu - eikä kokemuslaatuyhdistelmä - jonka voisi suoraan "esittää" muistikuvassa. Kokemuksen uudelleenesittäminen mielessä edellyttää, että mieleen uudelleen syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhde (tai vastaavan mielikuvalaadun ja siitä-tavoittelun). Tämä tarkoittanee: että muistelija tavoittelee mielikuvastaan toista laatua. Tällaista kärsimyksen muistelemista en ainakaan itse harrasta. Odotan, että muisteltavat kokemukset löytyvät valmiina "muistovarastostani". (Nimittäisimmekö muistelemiseksi muuta kuin valmiina olemassaolevan etsimistä?)
Aistimuslaadun (tai aistimuslaatuyhdistelmän, kuten kasvojen näköaistimuksen) muistaminen onnistuu ongelmitta, koska mieleen tarvitsee vain hakea valmiina olemassaoleva jokin, ei rakentaa muisteltavaa laadusta ja tavoitteluaktista. Siis: itsenäisiä kokemuksia tai vierekkäisyyssuhteesta syntyviä kokemuksia on mahdollista muistaa, aktisuhteesta syntyviä kokemuksia ei8.
-Myönnän, ettei tämä ole ainoa mahdollinen selitys mahdottomuudelle muistaa kärsimystä. Kaikki aktisuhteesta syntyvä on ehkä mahdotonta muistaa, mutta onko kaikki mahdoton-muistaa aktisuhteesta syntyvää? Voidaan kuvitella myös evoluutiopsykologinen selitys: jos muisteleminen herättäisi kärsimyksenkokemuksia, uskaltaisimmeko käyttää muistiamme?
Toisaalta (tai kolmantaalta): jos evoluutio olisi tuottanut meille kärsimyksenmuistamiseston, eikö olisi odotettavaa, että esto toisinaan, neurologisten häiriöiden yhteydessä, pettäisi? Ainakaan itse en ole kuullut ihmisistä, joille kärsimyksen muisteleminen olisi tuskallista. (Kärsimyksen aiheiden - menneiden nöyryytysten jne. - muisteleminen voi toki olla sitä.)
Oli miten oli - tulipahan sanottua. Ainakaan sanottu ei osoita aktisuhdeperäisyyttä vääräksikään selitykseksi. (Toisinaan on tyydyttävä vähään.)


7 Voimme kokea muistikuvissamme ja muissa mielikuvissamme kaikkia vihreä-laatuja (ruohonvihreää, oliivinvihreää jne.), joita koemme aistimuksissamme. Siis: mielikuvavihreä ei (välttämättä) ole toisenlaatuista kuin aistittu vihreä. Eikä koskaan vähemmän koettua. Vihreän muistaminen on yhtä lailla vihreän kokemista (tajunnassaolemista) kuin vihreän aistiminen, samojen laatujen kokemista. Koemme vain mielikuvavihreän "vähemmän todellisena", koska tiedostamme mielikuvan syntyvän tuottamispyrkimyksestämme ja häviävän tuottamispyrkimyksemme hellittäessä. Niitä asioitahan, joiden olemassapysyminen riippuu omista pyrkimyksistämme, tapaamme kutsua ei-todellisiksi, "pelkiksi kuvitelmiksi".


8 Ainakin itse edustan koulukuntaa, jonka mukaan hermostomme ei tuota teoiksemme kokemiamme tapahtumia "omatoimisesti", ilman toimintapyrkimystämme. Lyhyenä perusteluna: halut, mielihyvä ja tuska ovat juuri sellaisia kokemuksia, jotka motivoisivat meitä pyrkimään teoillamme tiettyjä asioita kohti ja toisista pois. Mihin näitä kokemuksia tarvitaan, jos hermostomme tuottaa "tekomme" automaattisesti? Toisaalta: ehkä hermosto pystyy (muistamisenkin yhteydessä) omatoimisesti tuottamaan tekojemme kaltaisia tapahtumia, joihin emme koekaan pyrkivämme? Kenties, mutta hermosto ei näytä juuri käyttävän tätä mahdollisuutta. Ajattelu- tai lihasliiketoiminnot eivät näytä koskaan tuntuvan automaattisilta (terveillä yksilöillä - epilepsia on toki poikkeus säännöstä). Jos olen oikeassa siinä, että "pyrityiltä" tuntuvat teot ovat "pyrittyjä", tässäkin voisi vedota evoluutiopsykologiaan: yksilön ja hänen jälkeläistensä elossapysyminen todennäköistyy siitä, että yksilö toimii vasta havainnoituaan ympäristöään ja punnittuaan tekojensa seurauksia älykkäästi. Siitä, että toiminta on havaintojen ja älyn ohjaaman pyrkimyksen välittämää. -Myönnän kyllä, että nämä (tahdon vapautta ja ajatusprosessien tiedostamattomuutta koskevat) kysymykset ovat erittäin kiistanalaisia. Turvallisesti voin väittää vain: ellei hermosto pysty omatoimisesti tuottamaan ei-koettujen laatujen tavoitteluakteja, (ei-koetun tavoittelusta syntyvää) kärsimystä on teoriassakin mahdotonta muistaa.

Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä

Kivunsyntykäsitykseni voisi tiivistää näin:
- Kärsimys ei ole itsenäinen laatu, itsenäinen jonkinlaisen-kokemus. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, mutta kärsimyksenkokemus "sijaitsee" tuskallisessa aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen).
- Kokemus, joka ei ole itsenäinen laatu, syntyy useamman kokemuksen suhteesta.
- Kärsimystä tuntiessamme koemme sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy kahden laadun välisestä "kitkasta", erosta - tietystä paikasta odotetun ja siellä koetun laadun.
- Aistijan huomioidessa jotakin paikkaa hän tavallisesti odottaa paikassa ensiksi havaitsemansa aistimuslaadun jatkumista siellä, kunnes hän selvästi tiedostaa aistimuslaadun havaitsemisen.
- Kipukohdassa aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti. Aistija odottaa kokevansa kipukohdassa ensiksi havaitsemaansa aistimuslaatua pitemmän aikaa, joten ensihavaintohetken jälkeen hän odottaa eri aistimuslaatua kuin kokee. Aistimuksesta tulee tuskallinen.
Oletan, että aistimuslaatujen vaihtelua kivun aikana voitaisiin tutkia myös luonnontieteiden menetelmin (vaihtuuko hermoimpulssityyppi nopeasti?). Tai ainakin: että viitteitä siitä voidaan saada luonnontieteellisellä tutkimuksella. Milloin koehenkilö todella tuntee kipua tai milloin hänen aistimuslaatunsa vaihtuu, sen voi tietenkin tietää vain koehenkilö itse - yksityisten subjektiivisten havaintojensa kautta.
Jokainen voi myös tahollaan koetella hypoteesini pitävyyttä esimerkiksi katsomalla valkoista pintaa odottaen näkevänsä sinistä. Tällä keinolla hypoteesini ei tosin ole vahvistettavissa, mutta kumottavissa se on yhdelläkin ennustuksenvastaisella tapauksella - sikäli kuin sinisenodotus todella esiintyy ko. tapauksessa ja aistija etsii sinistä näkemästään, ei (vain) kuvittelemalla sinistä. Huomautan: ainakin itselläni on vaikeuksia odottaa sinisen näkemistä, ellen ensin katso sinistä (jälleen jatkumisodotus), mieluiten laajana pintana. Aistimuslaatuodotusten tuottaminen saattaa olla helpompaa muiden kuin näköaistin piirissä. Tämä tuo mieleeni: itse pidin kesäkurpitsaa pahanmakuisena, kunnes lakkasin odottamasta että se maistuisi kurkulta.
Lopuksi keskityn teesieni käytännön sovellutuksiin ja hipaisen lumekipulääkkeiden vaikutusmekanismia.
Lähtökohdistani seuraa, mikäli oikeita, että kipuaistimuksistaan voi hävittää tuskallisuuden pidättäytymällä niiden huomioinnista, joka tahtoo jumiutua yritykseksi huomioida samaa aistimuslaatua pitempään. Kokemukseni sanoo, että ainakin omalla kohdallani temppu todella toimii. Toinen seuraus on, ettei kipuaistimusten huomaaminen sinänsä ole tuskallista. Kärsimyksen synty edellyttää aktiivista huomiointia.
Kipuaistimusten huomioinnista pidättäytymisessä on omat vaikeutensa, koska voimakkaat aistimukset helposti lukitsevat huomion (huomioinnin) itseensä. Tästä seuraa toisaalta, että pidättäytymistä voi helpottaa suuntaamalla huomion johonkin toiseen voimakkaaseen aistimukseen (kokemukseni mukaan myös voimakas mielikuva kelpaa). Ainakin itselläni kivuttoman hieronnan tuottamat aistimukset, rytmimusiikki ja oma hengitykseni ovat toimineet korvaavina huomionkohteina hyvin.
Toinen tuntemani kivunhallintakeino on kivun vaivaaman ruumiinosan lihasten rentouttaminen.
Lihasjännitykseni laskiessa huomiointinikin veltostuu. Koen, että huomioni ote kohteistaan herpaantuu. Tai: taipumukseni pitää huomionkohteita otteessani heikkenee. Jos lihaksiani velttoina pitäessäni huomioinkin kipukohdan aistimuksia, en pidä kiinni mielikuvastani jo-havaitusta aistimuslaadusta. Vastaanotan odotuksetta mitä tulee - odotetun ja koetun ristiriitaa ei synny. (Valitettavasti tämä tekniikka, tai edellinenkään, ei toimi varmasti - omallakaan kohdallani - ilman tiettyjä täsmennyksiä, mutta nämä löytyvät toisaalta blogistani, kirjoituksesta Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja.)
Nyt: tuntiessani kipua pyrin vaistomaisesti pitämään kipukohtaa lihasteni otteessa (lihaksiani jännittämällä), jotta voisin edes yrittää hävittää kivun. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeen, jos uskon kipuni lakkaavan seuraavalla hetkellä. Siksi: jos uskon, ettei minun enää tarvitse kärsiä - että seuraavat tuntoaistimukseni ovat tuskattomia - olen vähemmän taipuvainen jännittämään kipukohdan läheisiä lihaksia ja kärsimään. Ehkä lumekipulääkkeiden vaikutus perustuukin turvallisuudentunteesta seuraavaan lihasjännityksen laskuun ja odotusten sammumiseen? Ei siihen, että aistija kiinnittäisi vähemmän huomiota kipuaistimukseen sisältyvään kärsimys-laatuun.