Joukko yhtä suuri kuin osajoukkonsa?

Joukko on (toden totta) osajoukkoaan suurempi

 "Nykyisessä joukko-opissa on osoitettu virheelliseksi väite 'kokonaisuus on aitoa osaansa suurempi', jota Eukleideen ajoista lähtien...pidettiin 'itsestäänselvänä' totuutena", kirjoittaa Ilkka Niiniluoto Johdatuksessa tieteenfilosofiaan (2. painos 1984, s. 82). Muistan kuulleeni kyseisen väitteen myös muodossa "joukko on aina aitoa osajoukkoaan suurempi". Niiniluoto perustelee asiaa näin (s. 258): "Esim. luonnollisten lukujen joukko {1, 2, 3...} on 'yhtä mahtava' parillisten lukujen joukon /2,4,6...} kanssa siinä mielessä, että niiden alkioiden välille voidaan asettaa yksikäsitteinen vastaavuus". (En ole varma ymmärränkö sanan "kääntäen" merkitystä tässä, mutta se ei nähdäkseni ole olennaiosta. Ehkä se tarkoittaa: jokaisesta luonnollisesta luvusta voidaan johtaa toinen, parillinen luku kertomalla edellinen kahdella, mutta yhtä hyvin jokaiosesta parillisesta toinen, luonnollinen jakamalla parillinen kahdella? Tämä olisi ainakin oikeutettu väite ja koskisi tietynlaista kääntämismahdollisuutta.)

Väite joukkojen 'yhtäläisestä mahtavuudesta' on Georg Cantorin käsialaa (lähde: Logicomix, Doksiadis ja Papadimitriou 2010, s. 32. Lähteenäni on sarjakuva, mutta pyydän teitä hiukan lykkäämään johtopäätöstä, että itsekin olen hupihahmo ajattelijana).
"Luonnollisten lukujen joukolla" ja "parillisten lukujen joukolla" Cantor tarkoitti äärettömiä joukkoja -- kaikkien konstruoitavissa olevien luonnollisten/parillisten lukujen joukkoja -- sama lähde, jatkossa LC, 146 & 321. (En tiedä varmasti, puhuiko Cantor "kaikkien konstruoitavissa olevien lukujen joukoista", mutta vain tämä lienee sellainen "kaikien lukujen" joukko, jota voi sanoa äärettömäksi -- toisin kuin kaikkien tietyllä hetkellä jo-konstruoitujen lukujen joukko tai tietyllä hetkellä olemassaolevien erilajisten luonnonolioiden päälukujen joukko.)

Jo tämä tuo rotanraadon hajun monen filosofin nenään: onko "ääretön joukko" mielekäs käsite? Toinen kysymys, joka ainakin omassa mielessäni herää, on: jos "yhtäläinen mahtavuus" tarkoittaa sitä, että joukkojen alkioiden välillä vallitsee yksikäsitteinen vastaavuus, mitä tekemistä asialla on yhtäläisen koon kanssa? Tarkoitushan oli osoittaa, että joukko on toisinaan vain samankokoinen kuin osajoukkonsa, tai tälle vastakkaisen väitteen Niiniluoto katsoi kumotuksi. Myös sana "mahtava" herättää mielikuvan koosta, samalla kun tekee pesäeron siihen -- Cantor ei viittaa sanalla mitattavaan kokoon (LC, s. 327).

Jos joukkojen "toisiaan-vastaavuus" jotenkin liittyy niiden kokoon, niin tällä tavalla: jokaisesta luonnollisesta luvusta voidaan johtaa toinen, parillinen luku tietyn operaation avulla: kertomalla luonnollinen luku kahdella. Tässä mielessä "jokaista luonnollista lukua kohti on yksi (toinen) parillinen luku".

"Sisältymisen" ja "osajoukon" uudet merkitykset

Onko luonnollisista luvuista johdettu parillisten lukujen joukko todella "äitinsä" osajoukko? Jos joukot ovat äärellisiä, ei selvästikään.

Parillisten lukujen joukossa {2, 4...34} on lukuja, jotka eivät sisälly "äitijoukkoon" {1, 2...17} elu luvut {18, 20...34}. Parillisten lukujen joukko {2, 4...34} ei siis ole kokonaisuudessaan "äitinsä" osajoukko. Luvut 18--34 eivät sisälly joukkoon {1...17}, ellei "sisältyminen" tarkoita jotakin aivan muuta kuin mitä vanhempani opettivat minulle. Muuttuisiko asia, jos joukot olisivat äärettömiä? En näe mitään perustetta uskoa niin.

"Luonnollisten lukujen ääretön joukko" voidaan nyt tulkita kahdella tavalla: a) luonnollisia lukuja voidaan konstruoida loputtomasti = ei ole mitään luonnollista lukua, jota emme voisi vielä kasvattaa operaatiolla (x+1). Tämän tiedämme todeksi, tai ainakin se on intuitiivisesti uskottavaa: miksi luvun "suuri koko" estäisi meitä/tietokonetta ynnäämästä siihen lukua 1? Ja oli väite tosi tai ei, juuri tätä Cantor lienee tarkoittanut -- mitä muita perusteita hänellä olisi ollut varmuuteensa, että luonnollisia lukuja on "äärettömästi"?

Jos lähdemme tästä tulkinnasta -- ei ole tietynsuuruista lukua "ääretön", vaan ainoastaan loputon kasvatettavuus -- mitä siitä seuraa parillisten luonnollisiin-sisältymiselle? Millä tahansa hetkellä on vain tietynkokoinen jo-konstruoitujen luonnollisten lukujen joukko ja siitä johdettujen parillisten, osittain suurempien, lukujen joukko. Parillisten lukujen joukko ei koskaan sisälly (kokonaisuudessaan) vastaavaan luonnollisten lukujen joukkoon. "Olemassaolevien" parillisten lukujen joukko ei, millään hetkellä, ole "olemassaolevien" luonnollisten lukujen aito osajoukko.

Entä jos emme ajattele loputtomasta kasvatettavuudesta johdettavia joukkoja, vaan itse loputonta kasvatettavuutta? (Luonnollisten tai parillisten lukujen) kasvatettavuus ei toki ole jotakin, mikä voisi sisältyä johonkin.
 
Pelastuuko Cantorin ajatus, jos "luonnollisten lukujen ääretön joukko" tulkitaan tavalla b): ei vain loputtomaksi konstruoimismahdollisuudeksi, vaan valmiiksi konstruoiduksi tietynkokoiseksi äärettömäksi joukoksi ("äärettömän" tarkoittaen esim. sellaista, jota ei voida laskea loppuun)? No: jos ääretön parillisten lukujen joukko sisältyy äärettömään luonnollisten lukujen joukkoon, eikö tämä merkitse, että a) ääretön luonnollisten lukujen joukko on suurempi kuin ääretön parillisten lukujen joukko (ja Eukleideen kunnia palautuu) b) joukot ovat samankokoisia jja luonnollisten lukujen joukko sisältää vain parillisia lukuja eikä siis ole kaikkien luonnollisten lukujen joukko? Jos parilliset luvut sisältyvät (ymmärrettävässä mielessä) kaikkien luonnollisten lukujen joukkoon, parillisiin lukuihin ei kuulu luonnollisia lukuja suurempia lukuja -- on vain luonnollisia lukuja, joista puolet parillisia.

Lopulta: "äärettömään luonnollisten lukujen joukkoon sisältyy ääretön parillisten lukujen joukko" voi olla tosi väite vain jos on olemassa (tai konstruoitavissa) äärettömiä joukkoja -- määrätyn alkiomäärän sisältäviä äärettömiä joukkoja /(vastakohtana "äärettömälle", jolla tarkoitetaan alati kasvavaa, muuttuvaa alkiomäärää, siis montaa vaihtoehtoista alkiomäärää). Ellei ole määrättyä -- jostakin luvusta alkavaa, johonkin lukuun loppuvaa -- joukkoa, miten voidaan puhua toisen joukon "sisältymisestä" "siihen"? Eikö "sisältyminen" sentään tarkoita johonkin määrättyyn sisältymistä? Väitän siis: Cantorin näkemys (tai jokin sen kaltainen) voi olla oikea vain jos on olemassa trietynsuuruisia äärettömiä joukkoja. Liitteessä puolustan ajatusta, että sellaiset joukot ovat mahdottomia.

Cantorin pseudoratkaisut

Nämä Cantorin ajatusta tukevat väittämät ovat kumpikin itsessään uskottavia: (1) parillisten lukujen sarjat sisältyvät luonnollisten lukujen aukottomiin sarjoihin (aukollinen olisi esim. {1, 2, 7...}) (2) parillisia lukuja voidaan konstruoida yhtä paljon kuin luonnollisia lukuja (molempia äärettömästi). Näistä ei kuitenkaan ole johdettava ajatusta: äärettömään luonnollisten lukujen joukkoon sisältyy samankokoinen ääretön parillisten lukujen joukko. Tämä ajatus nojaa mielikuvaan täydellisistä, loppuun konstruoiduista äärettömistä joukoista -- yhtä suurista -- mutta kohta (2), loputtoman konstruoimisen mahdollisuus, kieltää täydellisen äärettömän joukon mahdollisuuden (sanoo, että kaikkeen voidaan vielä ynnätä). On siis vain loputonta konstruoitavuutta (joka ei voi sisältää tai sisältyä), sekä jo-konstruoituja, toisistaan johdettuja luonnollisten ja parillisten lukujen joukkoja (joista jälkimmäiset eivät kokonaisuudessaan sisälly edellisiin).

Varovaisestikin muotoillen: Cantor on osoittanut, että joukko voi olla samankokoinen kuin osajoukkonsa, vain jos "osajoukolle" ("sisältymiselle") annetaan vakiintuneesta poikkeava merkitys. Vain merkityksiä mielivaltaisesti muuttamalla voidaan puhua parillisten lukujen joukosta luonnollisten lukujen samankokoisena "osajoukkona" (l. luonnollisten lukujen joukkoon "sisältyvästä" samankokoisesta parillisten lukujen joukosta). "Samankokoisen sisältyminen" voi tässä tarkoittaa (a) suoranaista ulkopuolisuutta (b) loputtomaan konstruoitavuuteen sisältymistä (c) alkioluvultaan epämääräiseen joukkoon sisältymistä -- siis mihin sisältymistä? Eukleideen väitteen allekirjoittajat eivät varmasti ole yrittäneetkään sanoa mitään tällaisista "osajoukoista". Cantorin todistelu ei ole aito (sic!) vastaväite siihen, mitä euklidikot uskovat. Rumemmin: se on vain käsitekikkailua.

Outoa on myös puhe "kaikkien" luonnollisten lukujen joukosta. Jos joukon äärettömyyden (LC 321) perusteena on lukujen loputon konstruoitavuus, ei ole luotavissa "kaikkien mahdollisten luonnollisten lukujen joukkoa". Jälleen: kaikkeen voidaan vielä ynnätä. Mitä "kaikki" siis tarkoittaa?

Sokerina pohjalla: Cantor katsoi, että (ääretön) parillisten lukujen joukko ja (ääretön) luonnollisten lukujen joukko ovat "samankokoisia" ("yhtä mahtavia") sikäli, että toista kasvatettaessa voidaan aina kasvattaa toista tietyn operaation avulla, luoden vastaavuussuhde joukkojen välille. Jokaisesta luonnollisesta luvusta voidaan johtaa toinen, parillinen luku. Mutta eikö luonnollisia ja parittomia lukuja voida yhtä hyvin konstruoida toisistaan riippumatta? Joukkojen koot riippuvat toisistaan (joukot ovat siten "samankokoisia"), koska Cantor panee ne riippumaan -- johtaa toisen toisesta.

Voimme myös esittää väitteen (ainakin yhtä oikeutetun kuin Cantorin väite): jokaisessa luonnollisten lukujen aukottomassa sarjassa on yksi parillinen luku kahta luonnollista lukua kohti (jos luonnollisia lukuja on parillinen määrä), jolloin osajoukko jää joukkoa pienemmäksi. Eikö tämä ole euklidiselle kkeskustelulle relevantimpi väite, koska siinä toinen joukko sisältyy toiseen, sanan vakiintuneessa merkityksessä?

Cantorin vastaavuusperustelu tuo mieleeni toisenkin vastaväitteen. Hyväksyn ajatuksen luonnollisten ja parillisten lukujoukkojen yhtäläisestä mahtavuudesta sikäli, että ne ovat molemmat yhtä lailla äärettömiä. Molempia voidaan kasvattaa "äärettömästi" -- koskaan ei (uskon) tule vastaan niin suurta lukua, ettei siihen voisi ynnätä yhtä. Mutta eihän tämän toteaminen edellytä vastaavuussuhdetta, toisen toisesta johtamista!

Liite: "ääretön joukko"

Voisiko olla olemassa äärettömiä valmiiksi konstruoituja joukkoja (vastakohtana pelkälle loputtomalle kasvatettavuudelle)? "Äärettömällä joukolla" tarkoitetaan yleisessä -- hm -- filosofeerauksessa yleensä sellaista, jonka alkioita ei voida laskea (syödä, kävellä...) loppuun. Jos tämä käsitetään kirjaimellisesti, on kiistatta olemassa äärettömiä joukkoja. Maailmankaikkeudessa on ääretön määrä ainehiukkasia: kukaan ihminen ei pystyisi laskemaan niitä loppuun. Tuskin edes laskijasukupolvien kketju, joka ulottuisi ihmislajin alkuhetkestä (mihin se sijoitettaneenkin) sen (yksinselitteisempään) tähänastiseen loppuhetkeen.

Entä jos määritelmää modifioidaan: ääretön joukko on sellainen, jota kukaan/mikään ei periaatteessakaan voi laskea loppuun? Tämä kuulostaa ehkä sinänsä hyväksyttävämmältä, mutta mitä tarkoittaa "periaatteessakin loppuunlaskematon"? Voisi ehkä ajatella: sellaista, jota ei voisi laskea loppuun pisimmässäkään määrätynpituisessa ajassa.

--Joku lisäisi ehkä: paitsi ajassa, joka olisi itse ääretön. Tässä on se ongelma, että se tekee äärettömän määritelmästä loputtoman regressin: ääretön joukko on sellainen, jonka pystyy laskemaan loppuun vain ajassa, jonka yksiköt pystyy laskemaan loppuun vain ajassa, jonka yksiköt pystyy laskemaan loppuun vain...". "Ääretön" jää lopulta määrittelemättä.

Voimme ehkä sopia: "ääretön joukko" tarkoittaa joukkoa, jota ei voi laskea loppuun missään määrätynpituisessa ajassa. Mikä voisi tehdä joukosta tässä mielessä loppuunlaskemattoman? Ehdotan: joukosta tulee loppuunlaskematon vain jos joukko kasvaa laskemisen edetessä. Intuitiivisesti vaikuttaa ilmeiseltä, että mikä tahansa vain-yhdenkokoinen, kasvamaton joukko voidaan laskea loppuun jossakin mkäärätynpituisessa ajassa. Useimmat eivät kuitenkaan (uskon) kutsuisi kasvavaa joukkoa joukoksi, vaan moneksi erikokoiseksi joukoksi. Jos "joukon" merkitykselle asetetaan tämä rajoitus, äärettömiä joukkoja ei voi olla.

Missään tapauksessa (jos olen oikeassa) ei voi olla ääretöntä määrätynpituista joukkoa. Jos ei ole määrätynkokoista ääretöntä luonnollisten lukujen joukkoa -- tai edes rajoitettua määrää tällaisia joukkoja -- emme voi ratkaista kysymystä, sisältyykö ääretön parillisten lukujen joukko (joukot) siihen/niihin. Emme myöskään voi tehdä kokovertailuja sen/niiden ja äärettömän parillisten lukujen joukon/joukkojen välillä.

Yhteydenotot (sms): 044-282 2525       

oikean ja väärän tosiasiat

Oikean ja väärän tosiasiat

The facts of right and wrong. The article defends the stance of moral naturalism and claims: what ought to be, can be derived from what is. Considering the uses of "must not be", related to "should not be" and "ought not to be", must--not--be-experiences -- non-moral desires* of the non-prevalence of situations -- and prohibitions and punishments, might plausibly be termed "ought-not-to-be":s or "should-not-be":s. As prohibitions derive their "meaning" -- their nature as attempts to prevent actions -- from desires, it would seem superfluous to count prohibitions as independent constituents of injustices, should-not-be:s. Roughly the same applies to punishments. Desires of avoiding, on the other hand, may well be regarded as existing, real should-not-be:s -- constituents of moral facts. The conclusion is: there are should-not-be:s and should-be:s, whose existence everyone must reasonably admit (insofar as everyone must reasonably admit the existence of other beings' experiences in general) = everyone must reasonably admit true, that some things should (not) be. This leads to the further conclusion, that a situation may have to be admitted by all to be both wrong and requisite. Therefore, a prioritization system of must-be:s and must-not-be:s, based on degrees of experienced urgency (=factual importance) or difficulty of ignoring the respective desires, is also proposed. --Suffering is found to be intrinsically prescriptive (cf. Mackie, 1977), as it cannot be separated from the desire to annihilate it.

* desires not motivated by moral beliefs

Tarkoitukseni on seuraavassa kumota Humen giljotiini -- tietääkseni uudella tavalla -- ja osoittaa: siitä, miten (eräät) asiat ovat, voidaan päätellä miten asioiden tulisi olla. Täsmällisemmin: eräiden entiteetti- tai asiaintilatyyppien, joiden esiintymiä kaikki pystyvät havaitsemaan, voidaan katsoa olevan tulemisia-olla ja ei--saamisia-olla¹. (Tähän päädyn tarkastelemalla sitä, mitä tarkoitamme "tulemisella-olla" ja (varsinkin) "ei--saamisella-olla" -- miten käytämme kyseisiä ilmauksia.)

   Puolustan siis moraalinaturalismia tässä mielessä: 1) väittämän muodon omaavat lauseet tekojen tai tilanteiden (=asiaintilojen) oikeellisuudesta ja vääryydestä ovat todella väittämiä 2) jotkin tällaiset väittämät ovat tosia 3) maailman mielipiteistä-riippumatta-todelliset piirteet tekevät moraaliväittämistä tosia 4) tekojen tai tilanteiden "oikeellisuus" ja "vääryys" vastaavat tiettyjä tekoihin tai tilanteisiin liittyviä "luonnollisia asiaintiloja" ("luonnollisia" ominaisuuksia tai olioita tai suhteita niihin) = usein ei-moraalisiksi luokiteltuja asiaintiloja, ei puhtaita moraaliarvo-olioita/-ominaisuuksia tai suhteita tällaisiin. Nämä asiaintilat ovat myös luonnollisia = aisteilla tai introspektiolla havaittavia. Luen kokemuksetkin mielipiteistä-riippumatta-todellisten olioiden (vrt. 3)) joukkoon, enkä tarkoita "moraalikokemuksia" (täsmennän tätä myöhemmin). Itse asiassa kantani voidaankin luokitella myös antinaturalismiksi tässä mielessä: "ilmiöiden arvo on riippumaton niiden luonnollisista = sisäisistä² ominaisuuksista". (Itse näen, että pystyn lopulta pelastamaan pahan- ja hyvänsisäiset preskriptiot, mutta toisilla oppini luokittelijoillahan on vapautensa eriävään mielipiteeseen.)

   Joka tapauksessa näkemykseni on objektivistinen kohtien 1), 2) ja 3) mielessä. (En puhu realismista, koska ainakin metafyysikoille sana toisi ehkä mieleen tietoisuudesta riippumattomat moraalitosiasiat, ei vain mielipiteistä³ riippumattomia.) Koska sidon oikeellisuuden ja vääryyden kokemuksiin, moni kysyy ehkä, miten kantani eroaa subjektivismista laajassa mielessä: "moraaliväittämät ovat toteamuksia puhujan tai jonkun muun asenteista tekoja tai niiden seurauksia kohtaan", mutta lupaan ennen pitkää tehdä selväksi, missä ero subjektivismiin piilee.

   Osoitettuani, että "luonnon sisäisiä moraalivaatimuksia" on, hahmottelen karkeasti, mihin ne velvoittavat meitä: miten meidän (tosiasiallisesti!) tulee elää.

   Kysymys, jonka pohtiminen johti minut tässäesittämiini ajatuksiin, kuuluu: onko sittenkin olemassa yleispätevästi tosia ja virheellisiä käsityksiä moraalisesta oikeellisuudesta ja vääryydestä. (Aikaisemmin olin virheteorian⁴ kannalla.) Jotta tähän voitaisiin vastata, on määriteltävä 1) oikea ja väärä 2) yleispätevä totuus. Ruodin "oikean" ja "väärän" merkityksiä niihin liittyvine mielikuvineen pitkään, ennen kuin pääsen ratkaisuuni. Jos pidätte ruotimistani mielenkiinnottomana, voitte kokeilla hyppäämistä suoraan Ratkaisu-osioon. Ymmärtämistodennäköisyytenne kasvaa kuitenkin huomattavasti, jos ensin luette ainakin ei--saa--olla-kokemuksen ja vääryysarvostelman erotteluni (Ei saa olla:n historia, 1. -- 6. kappale).

   Tähän asti useimmat lienevät yksimielisiä: "tilanne X on väärin" voidaan yhtä hyvin ilmaista: "tilanne X ei saa vallita", "tilanteen X on oltava vallitsematta". "Oikea" tarkoittaa vastaavasti jotakin, mikä saa olla ja "vaadittava" jotakin, minkä on oltava (tällaisia voisivat olla ihmisoikeuksien toteutuminen ja velvollisuuksiksi laskettavat teot). Mutta missä "ei--saaminen-olla" ja sen "siskot" asuvat? Ovatko ne olemassa objektiivisesti vai subjektiivisesti? Jos minä sanon: "X on väärin", tarkoitanko: minä koen, että X:ää ei saa olla (koen X:n olemisen, esimerkiksi, sietämättömänä)?

   Pidän ilmeisenä, että tarkoitan jotakin enemmän. Sanoessani X:ää "moraaliseksi vääryydeksi" tarkoitan: on tosiasia (ei vain minun tunteeni), että X ei saa olla. Kuten jo Moore toi esiin, moraaliväittämistä olisi mahdotonta olla eri mieltä, jos ne olisivat vain väitteitä esittäjänsä tunteista tai haluista.

   Kuviteltakoon, että A sanoo B:lle: "eutanasia on väärin". Subjektivistisen analyysin mukaan hän tarkoittaa: "minusta on sietämätöntä, että eutanasiaa harjoitetaan", "haluan ehdottomasti että eutanasiaa ei harjoiteta" tms. Voidaan olettaa, että niin B kuin A ymmärtävät A:n lauseen tarkoittavan tätä. (Eikö "sana tarkoittaa..." merkitse: "sanan käyttäjien enemmistö ymmärtää sanan tarkoittavan..."?) Jos näin on, se että B pitää A:n vääryysarvostelmaa virheellisenä voi tarkoittaa vain: B ei usko, että A kokee eutanasian harjoittamisen sietämättömänä (tms.). Ja yleensä emme kai tarkoita "moraalisella erimielisyydellä" tätä. Tyypillisin argumentti moraalikiistoissa ei ole: "enkö minä nyt näytä paheksuvalta/inhoavalta!".

   Tosielämän moraalikiistojen muoto vihjaa, että erimielisyytemme koskevat tekojen (seurausten) jonkinlaista sisäistä tai objektiivista pahuutta, vääryyttä jne. -- eivät moraaliarvostelijoiden asenteita tekoja (seurauksia) kohtaan.

   Teon vääryydestä kiistelevät tarkoittavat "moraalisella vääryydellä" sitä, että tekoa objektiivisen tai yleispätevän todesti ei saa tehdä. Jos "ei--saamista-olla" ei tosiasiassa ole (esimerkiksi) kokijoista riippumattomassa todellisuudessa, tämä osoittaa virheelliseksi väitteen "teko on väärin". Se ei muuta väitteen merkitystä muotoon "teko on Liisan paheksuma/inhoama". (Vastaavasti: jos voidaan osoittaa, että (yksikään) maailma ei ole syntynyt aineettoman -- olemassaolollaan aistimuksia tuottamattoman? -- tajunnan pyrkimyksestä luoda maailma, uskomus Jumalan olemassaolosta osoittautuu virheelliseksi -- "Jumala" ei lakkaa tarkoittamasta maailmanluojahenkeä.) Jos toinen kiistelijöistä tarkoitti kiistan aikana puheenaolevan teon olevan yleispätevän-todesti väärin, on kiistan jälkeenkin totta, että hän tarkoitti tätä. Ja jälleen: sana "tarkoittaa" kai sitä, mitä sanan käyttäjä (tai käyttäjien enemmistö) ymmärtää sen tarkoittavan? (Sanalla voi toki olla monta merkitystä käyttöyhteydestä riippuen. Muotoilen uudelleen: sanan merkitys tietyssä käyttöyhteydessä on kai se, mitä sanaa tuossa yhteydessä käyttävien enemmistö käsittää sen tarkoittavan?)

   Myönnän, että "väärän" merkitys ei ole kaikilta osin rinnastettavissa "Jumalan" merkitykseen. "Jumalalla" sentään on selvä merkitys (no -- toki tästäkin on kiistelty). "Yleispätevälle väärälle" on vaikeampi löytää selvä, potentiaalisesti-yksittäisiin asiaintiloihin⁵ viittaava merkitys. (Yritän myöhemmin osoittaa, että tällainen on mahdollista löytää.) Itse en ymmärrä, miksi ilmaus tarkoittaisi jotakin vain viitatessaan potentiaalisesti-yksittäisiin asiaintiloihin⁶, mutta lähdettäköön siitä, että näin on. On vaikeampi kuvitella asiaintila, jota nimittäisimme yleispäteväksi ei--saamiseksi-olla, kuin asiaintila, jota nimittäisimme "Jumalan olemassaoloksi" (maailman luomiseksi). Herää epäilys, että "yleispätevä ei--saaminen-olla" ei ole edes kuviteltavissa. Katson kuitenkin: yleispätevän totuuden vaade on moraaliarvostelmissa ("oikein"/"väärin") niin keskeinen, ettemme voi nimittää "moraaliseksi vääryydeksi" jotakin mikä ei ole yleispätevästi väärää. Jos katsomme, että 1) kaikkien ilmausten on viitattava potentiaalisiin yksityisasiaintiloihin 2) " yleispätevästi väärä" ei viittaa potentiaalisiin yksityisasiaintiloihin, meidän on luovuttava ilmauksesta "moraalinen vääryys", ei alettava viitata sillä kokijoiden inhonkohteisiin.

   Ainakin minusta vaikuttaa ilmeiseltä: jokainen normaaliälyinen (ja arvosokeutta potematon) ihminen tarkoittaa "moraalisesti väärällä" yleispätevästi ei--saavaa-olla, ellei filosofian opiskelu ole vääristänyt hänen sanatajuaan. Moraaliset kiistat ovat yksi osoitus tästä. Se, että yksilöt pyrkivät varmuuden saavuttamiseen tekojen/tilanteiden oikeellisuudesta, on toinen. (Emme ainoastaan kysy itseltämme, aiheuttaako tietty teko jotakin inhoamaamme/kavahtamaamme -- kuten kärsimystä -- enemmän kuin teosta pidättyminen. Voimme myös kysyä itseltämme, mitkä ovat niitä itseisepäarvoja, joita on vältettävä.)

   Kaiken kaikkiaan: pidän subjektivistista oikean/vääränmääritelmää ("moraaliväittämät ovat vain raportteja esittäjänsä moraalituntemuksista") virheellisenä. Nähdäkseni "vääryydestä" puhuva katsoo puhuvansa objektiivisesta/yleispätevästä ei--saamisesta-olla, ei vain omasta suhteestaan "väärään" asiaan. (Kannatan Mackien virheteoriaa ilman virhettä, voisi sanoa.)

   Olen havaitsevinani subjektivismissa, tai sen yhdessä lajissa, toisenkin ongelman. Tämän subjektivisminlajin mukaan moraaliväittämät ovat raportteja esittäjänsä paheksunnasta ja hyväksynnästä. Ainakin minun sanatajuni sanoo, että "X:n paheksuminen" tarkoittaa X:n pahana pitämistä -- uskomusta X:n ei-toivottavuudesta/ei--saamisesta-olla -- ja vain tämän seurauksena halua X:n häviämiseen.

   Se, mitä sanon "paheksunnakseni", ei ole vain inhoa tai kauhistusta. Usein siihen ei liity mitään voimakasta tunnetta. Paheksuntani on (myös) uskoa siihen, että voin oikeutetusti vaatia paheksumani tilanteen maailmastasiivoamista. (Ja oikeutus lähtee jostakin yleisemmästä kuin minun tunteistani.) Ellei uskoa hävittämisoikeutukseen olisi, puhuisin vain "inhosta" tai "kauhistuksesta". "Paheksunta" tuntuu viittaavan pääasiassa uskomukseen: "tuo on väärin", "tuota ei saisi olla/tehdä". Ja uskon voi odottaa koskevan ulkomaailmassa sijaitsevaa pahuutta/vääryyttä -- ei uskojan omaa tunnesuhdetta paheksuttuun.

    Jos paheksunta on uskoa vääryyteen, vääryyttä ei voida määritellä puhumalla paheksunnasta. Vääryysusko konstituoi paheksunnan, ei paheksunta vääryyttä. "Moraalituntemukseen" viittaaminen ei lopulta anna "oikealle" tai "väärälle" merkitystä. Merkitys saadaan, jos subjektivisti väittää moraalipuhujan sanovan jotakin tuntemuksistaan, ilman etuliitteitä -- "väärää" tekoa/tilannetta koskevasta sietämättömyydenkokemuksestaan tms. Ja tämä herättää kysymyksen: millä perusteella kutsumme joitakin tekojen sietämättömyyden kokemuksia moraalituntemuksiksi, joitakin emme. (Voin pitää tekoa esimerkiksi sietämättömän tyylittömänä ja sietämättömän kiusallisena katsella haluamatta sanoa sitä vääräksi.)

   Subjektivismi ei toki ole ainoa objektivismin vaihtoehto. Onhan (olihan) esimerkiksi emotivismi. Katson kuitenkin, että emotivismikin voidaan helposti osoittaa virheelliseksi kannaksi.

   Alfred Ayer (Sayer-McCord 1988⁷) esitti, että lauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus, eikä niillä siis ole totuusarvoa. (Toteamus "minuun sattuu" voi olla tosi tai virheellinen, kivunilmaus ei. Ayerin esittämään moraalilauseiden tekoihinvaikuttamisfunktioon en tässä puutu.) Katson, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain, jos sanan "tunteenilmaus" merkitykseen ei kiinnitetä riittävää huomiota.

   "Tunteenilmaus" tarkoittaa minun nähdäkseni jotakin (sanaa, äännähdystä, elettä...) minkä tunne lähes pakottaa ilmoille.

   Lause "Tuo taulu on hirveä!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka hirveää!⁸", vaan: "Taulu on hirveä(n ruma)"!. Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta, ja onko se sitä vain muodoltaan?.

   Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta kielenkäyttömme heijastelee (väitän) alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu (tunteenilmausfunktion lisäksi) naiivin realistisia uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.

   Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin" ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten 'objektilla X on havaitsijoista riippumaton ominaisuus "rumuus"', eivätkä ne siis ole (vain) tunteenilmauksia = tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia projektiouskomuksia (moraaliasioista kiistelemme, ikään kuin niissä olisi arvioijasta riippumaton totuus), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina, ei (vain) tunteenilmauksina.

   Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi -- ne ovat todentamiskelvottomia metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden (ainoa) funktio. Jos moraaliväittämät ilmaisevat puhujien arvoprojektioita, loogisen empiristinkin on myönnettävä ne vähintään mielettömiksi väittämiksi, pseudouskomusten ilmauksiksi.

   Tunteenilmausmääritelmäni mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta (ja projektiouskomuksesta, ehkä). Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Kysymys ei ole vääryydentunteen ilmaus -- kysyjähän on epävarma tutkimuksen vääryydestä. Mutta voisiko ajatella, että "väärällä" on eri merkitys kysymys- kuin väitelauseissa? Jos väitelauseet puhuvat eri "väärästä" kuin kysymykset, ne eivät vastaa siihen mitä kysymykset kysyvät. Pidän kiinni tästä: kysymykset eivät ole tuntemusten ilmauksia. (Mitä tarkoittaisi: "olisiko minun 'Ai!' osallistua asetutkimukseen?". Ja mitä olisi emotivistinen argumentointi asetutkimuksen vääryyden puolesta -- argumentointi 'Ai!':n puolesta? --Ayer katsoikin, että "moraaliargumentit" ovat vain keinoja taivutella vastapuoli tuntemaan samoin kanssamme -- eivät keinoja vakuuttaa hänet "vääryydestä": tällaista käsitettähän "ei ole". Tilanpuute estää minua puolustautumasta tässä, mutta pidän uskottavaa puolustusta mahdollisena.)

   Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä (tms.). Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" viittaa "minun-hirveänä-pitämääni".

   Myös preskriptivismissä -- ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" -- on omat vaikeutensa. "Väitteeni" teon X oikeellisuudesta on ehkä vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa (ihmisten usein esittämä) kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelemisen arvoinen? Mutta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelemisen arvoiseen (emme ainoastaan käytä sitä suosittelemiseen). --Ehkä tarkoitammekin "oikealla" tätä, myös väitelauseissa? Ehkä moraaliargumentit ovat yrityksiä osoittaa tekojen suosittelun- ja kieltämisenarvoisuus (mitä sitten tarkoittanemmekin "arvoisuudella")?

   Yleisenä haasteena ei-kognitivistisille opeille, joiden mukaan moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia (vaan ovat kielipelejä), voisi kysyä: voiko puhuja erehtyä kokiessaan, että hänellä on ulkomaailmaa koskeva uskomus? Onko (ulkomaailmaan projisoidun) ajatussisällön oltava selvä ja empiirisesti testattava ollakseen uskomus? Ja tekeekö epäselvyys/ei-testattavuus siitä kielipelin motiivin (ulospyrkivän tunteen, tekoihinvaikuttamishalun) tai reaktion kielipeliin (sympatian, tottelemishalun)?

   Näen siis: viittaamme puheella moraalisesta vääryydestä tai oikeellisuudesta johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme. Omalta osaltani tiedän varmasti: kun ajattelen jonkin teon vääryyttä, mieleeni tulee kuva maailman läpäisevästä, ihmisistä riippumattomasta teon ei-sallimisesta -- ei vain teon vastenmielisistä piirteistä höystettyinä vastenmielisyyden tunteellani.

   Vaikka ette yhtyisi käsitykseeni "väärän" merkityksestä, pyydän teitä huomaamaan: tässä kirjoituksessa käytän ilmausta "moraalinen vääryys" merkityksessä "yleispätevästi tosi ei-saavuus olla". Tarkoitukseni on tutkia, onko olemassa yleispätevää ei--saavuutta-olla. Tai tarkemmin: kategorista yleispätevää ei--saavuutta-olla. Kantin terminologian mukaiset "hypoteettiset imperatiivit" ovat usein yleispätevästi tosia, mutta moraaliväittäminä niitä ei pidetä.

   Esimerkki hypoteettisesta (=ehdollisesta) imperatiivista voisi olla: "Keitä kananmunia 10 minuuttia, jos haluat syödä kovia kananmunia". Tätä voi pitää toisena tapana sanoa: 10 minuutin kiehuminen on kananmunien läpikotaisen koaguloitumisen riittävä (ja helposti toteutettava) ehto. Tämä on ehkä yleispätevä tosiasia, mutta siitä ei seuraa yleispätevästi-totta velvollisuutta munien keittoajan suhteen. Imperatiivi on moraalisesti merkityksetön.

   Esimerkki kategorisesta imperatiivista voisi olla: "Älkää kalastako meriä tyhjiksi, koska lapsenlapsennekin haluavat vaihtelevaa ruokaa". Tämä käsky on perusteltu halulla, mutta se on kategorinen -- ehdoton (ehkä ei-kantilaisessa mielessä) -- sikäli, että kuulijoille ei jätetä valinnanvaraa toimiensa suhteen. Tarkoitukseni on siis tutkia, onko olemassa tässä mielessä kategorisesti yleispätevää ei--saavuutta-olla.

"Ei saa olla":n historia

Toistaiseksi olen todennut: tekoa tai tilannetta sanotaan "moraalisesti vääräksi" uskottaessa yleispäteväksi totuudeksi, että tekoa tai tilannetta ei saa olla. Mitä siis tarkoittaa, että jokin "ei saa" olla?

   Olen usein huomannut ilmausten merkitysten selvittämisen helpottuvan, jos kysyn itseltäni: mikä on voinut tehdä ilmauksen tarpeelliseksi. Tässä tapauksessa: mikä sellainen, mitä ihminen on elämässään kohdannut, on voinut saattaa hänet toteamaan (tai huudahtamaan tai vaikeroimaan): tätä ei saa olla? (Tarkoitan yleensä, ei vain moraaliyhteyksissä.)

   Yksi ilmeinen vastaus on: kokemus, että jokin on sietämätöntä. Esimerkiksi sellaisen asian menettäminen, jota ilman "emme voi kuvitella elävämme" (puolison, raajojen, yhteisön kunnioituksen). Tai "sietämätön" kärsimys, kuten voimakas kipu. Jos olisin kipua tuntiessani kiinnostunut itseilmaisusta, saattaisin hyvinkin ilmaista kokemukseni näin: tätä ei saa olla, tämän on pakko loppua. Tällaisia kokemuksia sanon jatkossa  (eläviksi) ei--saa--olla-kokemuksiksi. Nämä on erotettava vääryysarvostelmista (ei--saa--olla-arvostelmista,

ei--saa--olla-käsityksistä).

   Ei--saa--olla-kokemus on moraalisesti neutraali -- siihen ei liity käsitystä ei--saamisen-olla yleispätevästä totuudesta. Ei--saa--olla-kokemus ei ole käsitys ensinkään, vaan halu jonkin hirveäksikoetun lakkaamiseen.

   Lakkaamishaluja esiintyy usein vääryysarvostelmien yhteydessä, mutta lakkaamishalu=ei--saa--olla-kokemus ja vääryysarvostelma ovat (minun käsitejärjestelmässäni) eri asioita. Lakkaamishalu voi esiintyä ilman vääryysarvostelmaa -- voin haluta kipuni lakkaavan, mutta uskoa ettei se ole väärin, koska kukaan ihminen ei ole aiheuttanut sitä/koska hyvä ja oikeudenmukainen Jumala sallii sen. Vääryysarvostelmia voi esiintyä ilman lakkaamishalua -- voin uskoa kärsimyksen olevan aina väärin, mutta saada kostonhaluista tyydytystä pahantekijäni kärsimyksestä.

   Minulle huomautetaan ehkä: "On totta, että usein 'pidämme vääränä' kostonhalumme tyydyttämistä. Et kuitenkaan ole osoittanut, että 'vääryysarvostelmamme' on aito uskomus eikä toinen halu. Onhan meillä useinkin eri suuntiin tempovia haluja!" Tämän myönnän. Kostonhalun vastavoima on jopa välttämättä toinen halu, milloin yksilö kamppailee kostonhaluaan vastaan. Mikä muu voisi motivoida kamppailuun(kaan) kuin jokin halu, tai halun synnyttämä tahto (valittu toimintasuunnitelma)? Väitän kuitenkin, että ko. toinen halu on moraaliuskomuksen motivoima (eli on olemassa halusta erotettava moraaliuskomus). Vääryydenvälttämishalut eivät ole vain haluja halujen joukossa. Jos pidän tekoa (esim. syrjähyppyä) vääränä, pyrin välttämään sitä ehdottomasti -- pyrin pidättymään teosta, vaikka minulla olisi "pakottavan" voimakas halu teon tekemiseen. "Moraalinen haluni" on siis minulle ylittämätön toimintaohjenuora halujen joukossa, tai: olen sitoutunut pitämään sitä ylittämättömänä. Moraalinäkemykset (tyyppiä "näin on tehtävä") eivät ole vain haluja, joiden voimakkaimmuus saa moraalitoimijan tottelemaan juuri niitä, vaan moraalitoimija on päättänyt pitää niistä ehdottomasti kiinni -- nähdäkseni siksi että hän uskoo, että niiden määräämien asioiden "tulee olla" suuremmalla ehdottomuudella kuin (muiden) hänen haluamiensa asioiden. (Täsmällisemmin: moraalitoimijan uskoessa, että jokin tietty teko on väärin, hän päättää pidättyä siitä, koska on lapsena tehnyt yleisemmän päätöksen toimia aina oikein -- koska halusi tulla vanhempiensa/Jumalan rakastamaksi tms.) Väitän siis -- niille, joita oma introspektio tai kiistanmahdottomuusargumentti⁹ ei vakuuta tästä -- "vääryysarvostelmat" ovat aitoja uskomuksia. Eivät haluja, vaan moraalisitoumusten osamotiiveja. Erottelu vääryysarvostelmien ja ei--saa--olla-kokemusten=halujen välillä on oikeutettu. (Vaikka kaikki moraaliarvostelmat olisivatkin haluja, jokainen myöntänee, että kaikki halut eivät ole moraaliarvostelmia?)

   "X ei saa olla" voi siis (ei-moraalisessa käytössä) ilmaista kokemusta X:n sietämättömyydestä ja halua X:n lakkaamiseen, kokemusta "välttämättömyydestä" X:n

lakkaamiseen¹⁰. (Nämä ovat tuskin erotettavissa toisistaan. Sietämättömyydenkokemusta voi tuskin esiintyä ilman lakkaamishalua tai pakottavaa lakkaamishalua ilman sietämättömyydenkokemusta.)

   "Ei saa":lla on toinenkin tavallinen ei-moraalinen merkitys(joukko). "Et saa tehdä X:ää, Matti" on kielto -- yritys estää Mattia tekemästä X:ää.

   Kiellon passiivimuotoa -- X:ää ei saa tehdä -- käytetään tarkoitettaessa, että joku tai jokin (vanhemmat, laki/hallitsija/eduskunta, pelin säännöt) on kieltänyt X:n tekemisen (ja määrännyt siitä rangaistuksen). Tälläkin käytöllä saattaisi olla juurensa sietämättömyydenkokemuksessa. Jos valta-asemassa oleva henkilö sanoo, että X:ää ei saa tehdä, tarkoittaen "en siedä että X:ää tehdään", hänen alamaisensa tietävät elämänsä vaikeutuvan, elleivät he ota lukuun tätä sietämättömyydenkokemusta.

   --Mahdollista on toki sekin, että kielto on vanhempi "ei saa":n merkitys. Vähävaltaisempi saa tehdä toivomiaan tekoja, kuten hän saa muita hyviä (ruokaa, juomaa, omaisuutta). Joka tapauksessa sietämättömyydenkokemus ja välttämishalu ovat psykologisesti primaarisia -- kieltoja ei olisi ilman niitä.

   Sisäistäessään kiellon alamainen(alainen, lapsi)kin ajattelee: "en saa tehdä X:ää", tarkoittaen: ole tekemättä X:ää!, eli hänellä on suunnitelma, aikomus X:n tekemisen välttämiseen.

   Toistaiseksi olen puhunut (yhden laskutavan mukaan) kolmesta "ei saa olla/tehdä":n merkitysjoukosta: "haluan ehdottomasti että sitä ei ole/tehdä"/"se on minusta sietämätöntä"; "se on kiellettyä/rangaistavaa"; "aion ehdottomasti olla tekemättä sitä". Kaikkiin näihin sisältyy jonkinlainen poiskääntyminen väärästä (välttäminen tai hävittäminen, tai toive siitä).

   Onko "ei-saamisella olla" jokin neljäskin, puhtaasti moraalinen merkitys? Aivan omanlaatuisensa merkitys, ei vain objektivoitu inhimillinen poiskääntyminen tai -kääntäminen (hävittämishalu, välttämishalu tai kielto)?

   Oma kielentajuni sanoo: myös moraalinen puhe "ei-saamisesta olla" ilmaisee poiskääntymistä. Ilmaus "se on väärin" tuo mieleeni kuvan, jossa maailma itse katsoo vääryyttä ankarasti; maailma ponnistelee oksentaakseen vääryyden sisuksistaan ja saa rauhan vasta sen hävittyä. (Maailma ikään kuin ponnistelee ja ikään kuin rauhoittuu -- en pidä maailmaa todella kokevana olentona.)

   Koska minullakaan ei ole havaintoja maailman oksentamisyrityksistä, uskallan päätellä, että kyse on inhimillisen poiskääntymisen objektivoinnista.

   Mutta voinko todella väittää tarkoittavani ei--saavalla-olla jotakin, minkä maailma pyrkii oksentamaan sisuksistaan? Jos näkisin maankuoren avautuvan ja laavasuihkun syöksevän miehen avaruuteen, nyökkäisinkö vakuuttuneena: hän ei ole elänyt oikein? Tuskin. Vaikka havaitsisin varmana pitämäni merkin Maan inhosta ja aikomuksesta epäonnisen miehen poissylkemiseen, ajattelisin: Maapallo on vain yksi kokija! Maankin inho on subjektiivista -- olemassa vain Maan tajunnassa -- eikä merkki miehessä itsessään piilevästä inhuudesta.

   Lähemmäksi objektiivisen ei--saamisen-olla havaintoa pääsisi se, että Maa oksentaisi miehen pinnaltaan pyrkimyksestään, mutta ilman tunnetta (edelleen olettaen, että pystyn esim. telepaattisesti havaitsemaan Maan mielenliikkeet). Olisinko valmis nimittämään vääryyden ilmaukseksi tätä, täysin motiivitonta poissylkemistä? En -- pitäisin sitä moraalisesti merkityksettömänä (samoin kuin tahdotonta fysikaalista tapahtumaa).

   Olen valmis myöntämään, että kyse on moraalisesta vääryydestä, vain jos havaitsen että Maa sylkee miehen ulos koska havaitsee tämän tehneen väärin (muistutan: mielikuvassani Maa tai maailma näyttää ankaralta). Vääryyttä eivät konstituoikaan Maan mielenliikkeet, vaan jokin niiden ulkopuolinen, josta Maa tietää.

   Näyttää siltä, että en tarkoitakaan "ei--saamisella-olla" Maan/maailman suhdetta asioihin. Miksi siis vetosin siihen? Koska vääryysmielikuvani on ainoa vihjeeni siitä, mitä tarkoitan "moraalisella ei--saamisella-olla". Näyttää siltä, että tarkoitan "moraalisesti ei--saavalla-olla" maailman oksennettavanaolevaa (enhän voi tarkoittaa ilmauksilla jotakin, mikä ei koskaan ole mielessäni), mutta vain niin kauan, kuin en analysoi sitä loppuun.

   Periaatteessa tarkoitan objektiivista ei--saamista-olla, mutta pystyn mieltämään ei--saamisen-olla vain kuvittelemalla mielensisältöjä: hävittämispyrkimyksiä ja -haluja. (Siirtämällä ne maailmaan -- ihmisten, eläinten ja jumalolentojen mielten ulkopuolelle -- yritän tehdä niistä ei-mielensisältöjä, ei-subjektiivisia.) Vaikuttaa edelleen siltä, että moraalinen ei--saaminen-olla on vain (puolinaisesti)objektivoitua inhimillistä ei--saamista-olla. Näin ainakin, jos minun vääryysmielikuvani vastaa ihmisten enemmistön vääryysmielikuvaa. Mutta ehkä se ei vastaa?

   Uskallan väittää, että kaikkiin mielikuviin vääryydestä=ei--saamisesta-olla sisältyy suunnannäyttö: "tämä (vääryys) pois!". Väärän mielikuvaan sisältyy aina väärän poistumisliike (aloite poisliikuttamiseen, toive poistumisesta...). Tarkoitammeko ei--saamisella-olla tätä poistumisliikettä? Voisiko jonkinlainen poisliikkuminen olla etsimäämme objektiivista (ei objektivoitua) ei--saamista-olla? Siis: onko olemassa poistumisliikkeitä, jotka tunnustaisimme objektiivista ei--saamista-olla konstituoiviksi?

   Kysyn ensiksi, millaisia "poisliikkumisen" lajeja me pystymme havaitsemaan.

   Itse olen elämäni aikana havainnut 1) aktuaalisia jostakin-poistumistapahtumia, toisin sanoen aistimuksiani jonkin jostakin-poistumisesta. Luen aktuaalisiin poistumistapahtumiin myös mielikuvat (mukaanlukien muistikuvat, hallusinaatiot ja unikuvat) jostakin-poistumisesta (ellei mielikuviin liity poistamishaluja tai muita muihin luokkiin kuuluvia "poistumisliikkeitä") 2a) pyrkimyksiäni eli tahdonponnistuksiani jonkin-poistamiseen (joita motivoi poistamishalu) 2b) vaikutelmia jonkin-poistamispyrkimyksistä muissa (toiset ihmiset pakenevat ja sammuttavat tulipaloja tai poistavat tikkuja sormistaan, kuten minäkin -- uskon toistenkin liikkuvan omasta pyrkimyksestään ja sitä motivoivasta halusta) 3a) halujani jonkin-poistamiseen (joita motivoi, usein, sietämättömyydenkokemus) 3b) vaikutelmia poistamishaluista muissa ihmisissä ja eläimissä (pitkälti kuten 2b) tai inhosta/kärsimyksestä, johon liittyy -- muillakin kuin itselläni, oletan -- inhotun/kärsimyksen välttämis- tai hävittämishalu 4) suunnitelmia, päätöksiä eli aikomuksia (tulevaisuudessa, tietyissä tilanteissa) pyrkiä jonkin-poistamiseen 5) kieltoja (joita motivoi hävittämis- tai ei-ensinkään-alkamishalu) 6) tekojen rangaistavuuksia.

   Näyttää siltä, kuin emme tarkoittaisi moraalisella ei--saamisella-olla mitään näistä. 1) Silloin, kun jokin tosiasiallisesti häviää, vain tapahtuu häviäminen, ei tule tapahtua. (Täsmällisemmin: häviäminen sinänsä ei ole tulemista-hävitä. Näin ymmärrettynä hyväksyn, kyllä, Humen giljotiinin.) Tosiasialliset häviämiset ovat meistä moraalisesti neutraaleja, eivät konstituoi häviävän moraalista vääryyttä. 2), 4), 5), 6) Kohdatessamme johonkin kohdistuvan poistamispyrkimyksen kysymme itseltämme, miksi poistettava "ei saa olla". Sama pätee poistamissuunnitelmiin, kieltoihin ja rangaistuksiin. Mikään näistä ei mielestämme konstituoi moraalista ei--saamista-olla. 3) Poistamishalu on tosin poistamisen motiivi -- emme kysy, miksi poistettavaksihaluttu on poistettava (varsinkaan, jos tunnemme siihen liittyvän sietämättömyydenkokemuksen) -- mutta ei objektiivinen motiivi, jos "objektiivisella" tarkoitetaan "kokemuksista riippumatta olemassaolevaa, ei-kokemusluonteista". Objektiivinen motiivi olisi jokin, mikä olisi aivan kuin halu, mutta ei kokemusluonteinen. Ja sellaisia emme pysty havaitsemaan. (Emme myöskään saamaan vaikutelmia sellaisista -- meillä ei ole taipumusta tulkita eläinten, kasvien tai elottoman aineen liikkeitä ei-kokemusluonteisten halujen motivoimiksi.)

   Pyrin tähän: ainoat "poistumisliikkeet", joita pystymme havaitsemaan, ovat aktuaaliset poistumiset ja subjektiiviset poistamistaipumukset (myös jonkun esittämät kiellot, joita motivoi subjektiivinen poistamistaipumus). Jos uskomme ei--saamisen-olla edustavan toisenlaatuista poisliikkumista kuin nämä -- objektiivisempaa kuin halut ja pyrkimykset, normatiivisempaa kuin aktuaaliset liikkeet -- meillä ei ole tällaisesta havaintoja (tai vain poikkeusyksilöillä on). Siksi uskallan väittää: käsitys "objektiivisista ei--saamisista-olla" on halujen, pyrkimysten tai kieltojen objektivointi.

   Asian voi ilmaista lyhyemminkin: väärä on jotakin, minkä objektiivisesti on oltava olematta. Mitä "on oltava" voi tarkoittaa, ellei se ilmaise halua (ei-objektiivista) tai käskyä (moraalisesti irrelevanttia)?

   Edellä viittasin yhteen vastausmahdollisuuteen: ehkä koemme luonnostamme häviämishalun (tai hirveyden, josta se seuraa) sijaitsevan ulkomaailman objekteissa. (Tämä merkitsisi, että "objektiivisen vääryyden" idea sittenkin on peräisin kokemuksistamme. Aikuistuessamme vain opimme, että kokemuksiimme ei ole luottamista.) Ehkä emme aktiivisesti objektivoi kokemussisältöjämme, vaan opimme subjektivoimaan ne törmätessämme omistamme-poikkeaviin maailmannäkemisiin. Vääryydenkokemusten tapauksessa subjektivointi jää jostakin syystä oppimatta (huolimatta vastakkaisiin näkemyksiin törmäämisestä). Ehkä siksi, että moraalikasvattajamme pontevasti vakuuttavat meille oman vääryysnäkemyksensä oikeellisuutta? Ehkä moraalisääntöjen luonne siedettävän elämän (ja elossapysymisen) mahdollistajina saa aikaan sen, että ihmiset kokevat tärkeämmäksi levittää omia vääryys- ja oikeusnäkemyksiään kuin tyylinäkemyksiään? (Jälkimmäisiäkin levitetään huomattavalla intohimolla, myönnän. Ja uskommeko sydämissämme, ettei tyylikysymyksissä ole yhtä totuutta?)

   Voisiko tällainen projektivismi olla oikea selitys kokemukselle vääryyksien objektiivisuudesta?

   Lapsena olen hyvinkin saattanut uskoa havaitsemani hirveyden sijaitsevan ulkomaailmassa. Hirveys ei kuitenkaan ole ei--saamista-olla. Hävittämishalua voi sanoa ei--saamiseksi-olla ("tuota ei saa olla" on hävittämishalun  ilmaus). Mutta olenko joskus uskonut, että vääränhävittämishalu sijaitsee ulkomaailmassa (ei Jumalassa¹¹)? Tällaista en pysty muistamaan, vaikka muistan suuren osan lapsuudestani 3 vuoden iästä alkaen.

   Mutta ehkä olen "projisoinut" ulkomaailmaan vain osan hävittämishaluni piirteistä? Ehkä näen ulkomaailmassa vain voimakkaan pyrkimyksen väärän hävittämiseen, liikkeen väärän hävittämistä kohti? (Mitä muuta oikeastaan havaitsemmekaan halussamme? Ehkä sitä motivoivan kärsimyksen.)

   Jos "projisoitu" poispyrkiminen on ainoa "moraalisen väärän" merkitys, minun on aikuisenakin ymmärrettävä "moraalinen väärä" tätä tarkoittavana -- sikäli kuin näen vääryyksiä olevan olemassa, minun on nähtävä elottomassa ulkomaailmassa poispyrkimistä. Tämä ei ole ongelma -- juurihan myönsin, että mielikuvani ei--saamisesta-olla on kuva voimakkaasta pyrkimyksestä väärän poisoksentamiseen.

   Tarjoan silti toista, vaihtoehtoista tai täydentävää, selitystä: ideat haluajattomasta ei-saa-ollasta ja tulee-ollasta ovat syntyneet kielen aiheuttamasta sekaannuksesta.

   Moraalisen yleisen oikean ja väärän lisäksi puhumme tietyn tavoitteen saavuttamisen kannalta oikeasta ja väärästä -- ratkaisusta, käyttötavasta yms. (Kantin "hypoteettinen imperatiivi"). Jos olen menossa Jäähalliin kuuntelemaan konserttia, "oikea" tie on sellainen, joka vie minut Jäähalliin, mieluiten ennen konserttini alkua. Tässä yhteydessä olennaisemmin: äiti saattaa opettaa lapsiaan: "on tehtävä näin" (="vain näin on oikein tehdä") tarkoittaessaan "toisin tekeviä yhteisö halveksii ja hyljeksii". Koska jokainen haluaa välttyä sosiaaliselta eristämiseltä, tuntuu tarpeettomalta täsmentää: "jos haluatte välttää hyljityksi tulemisen". Ehkä idea yleispätevästä oikeasta ja väärästä on syntynyt tällaisia opetuksia kuunneltaessa?

   Ajateltakoon, miten lapsi oppii "ei saa tehdä":n merkityksen. Lapsen ensikosketus ilmauksiin "ei saa tehdä" ja "on tehtävä" on varmastikin vanhempien käsky -- niihinhän varhaisinkin kasvatus perustuu -- jonka "ymmärtäminen" merkitsee karkeistaen sitä, että lapsi noudattaa käskyä. (Jos tottelemattomuudesta seuraa rangaistus, jonka lapsi ehdottomasti haluaa välttää, käsky ei ole hänen kannaltaan hypoteettinen imperatiivi -- hän ei punnitse joka kerralla erikseen, valitako rangaistus vai rangaistuksettomuus.)

   Lapsi oppii vastaamaan käskyihin toimimalla käskyjen mukaisesti -- koska samat käskyt ovat jatkuvasti voimassa, sitoutumalla niiden mukaisiin toimintasuunnitelmiin. Käskyn "merkitys" on hänelle olennaisesti hänessä syntyvä aikomus tehdä mitä sanotaan -- toki myös ajatussisältö "puhuja odottaa, että teen niin ja niin". Käsky on kimmoke muodostaa tietty toimintasuunnitelma, edellyttäen että lapsi uskoo tulevansa muussa tapauksessa rangaistuksi. (Lapsen sitoutumishalua toimintasuunnitelmaan vahvistaa epäilemättä se, että vanhemmat saavat lapsen vakuuttumaan kiellettyjen tekojen rumuudesta tai tuskallisista seurauksista jollekulle, tai siitä että käskyjen noudattaminen on Jumalan tahto tai muuten ihailtavaa.)

   Kun lapsi nyt tuntee käskyjen "merkityksen", ja hänelle opetetaan, miten elämässä on toimittava -- mainitsematta vaihtoehtona olevaa yhteisön karsautta-- hän "ymmärtää" opetukset niin, että jokin odottaa häneltä ehdottomasti sitoutumista tiettyyn toimintatapaan. Nähtävästi kyse ei ole vain vanhempien halusta, koska 1) vanhemmatkin noudattavat sääntöjä, vaikka eivät haluaisi 2) samat säännöt tunnetaan kaikkialla yhteiskunnassa.

   Lapselle syntyy mielikuva toimintaohjeesta, joka itse odottaa noudattamistaan -- vaatimuksesta, joka on olemassa riippumatta inhimillisistä vaatijoista ja heidän haluistaan. Ohjeen "objektivointi" on vain subjektien kieltämistä. Lisäksi: pyrkiessään sisäistämään tietystä teosta pidättymisen ohjeen lapsen täytyy kuvitella mielessään (vähintään) teosta pois suuntautuva liike. Vähitellen lapsi arvattavasti oppii ajattelemaan tekoa vain yhdistettynä poissuuntautuvaan liikkeeseen. Ehkä tästä syntyy mielikuva elottoman maailman teonhävittämispyrkimyksestä? Tai tekoon itseensä sisältyvästä häviämispyrkimyksestä? (En väitä, että käsitys subjektittomasta vaatimuksesta riittäisi pienelle lapselle motiiviksi noudattaa vaatimusta. Puhuin vain "objektiivisen ei--saamisen-tehdä" merkityksestä. Edellä esitin joitakin mahdollisia motiiveja. --Aikuiselle usko "objektiiviseen ei--saamiseen-tehdä" saattaa hyvinkin riittää laukaisevaksi pidättymismotiiviksi, koska hänellä on jo "tahto", aikomus, toimia aina oikein.)

   Lapsi yhdistää käskyt ehdottomaan odotukseen (uskallan yleistää), koska (?) hänen vanhempansa ovat esittäneet käskyjään sitkeästi, hellittäen vasta lapsen totellessa -- mutta hän kieltää odottajien olevan toimintaohjeen lähteitä -- lähteiksi ilmoittautuvia odottajiahan ei näy missään.

   Katson siis: viittaamme moraalisilla "vääryyksillä" ja "välttämättömyyksillä" vain universaalin ja aina-pätevän toimintaohjeen, joka vaatii noudattamistaan, olemassaoloon. (Tai jonka noudattamista eloton maailma vaatii.) Kielenkäyttäjä voi, kuten todettu, tarkoittaa ilmauksillaan vain jotakin, mikä ainakin joskus on hänen mielessään.

   Määritelmä tuntuu ehkä epätyydyttävältä. Jos jossakin onkin ihmisvaatijoista riippumattomia (ja ei-kokemusluonteisia) ikään-kuin-vaatimuksia, mitä siitä? Miksi meidän pitäisi sovittaa toimintamme niiden mukaisiksi? Vaatimukset ovat moraalisia vain jos ne ovat perusteltuja!

   Nähtävästi mielissämme on sittenkin (toisinaan) vielä-mainitsematon moraalisen kiellettyyden ja vaadittavuuden kriteeri: peruste. Entä mitä tarkoitamme tässä "perusteella"? Millä tavalla tilanteen objektiivinen ei-vallitsemisvaatimus seuraa perusteestaan? Loogisesti, kausaalisesti?

   Onko "ei saa olla"-vaatimuksen totuuden seurattava perusteestaan loogisesti -- tai ei--saamisen-olla totuuden (mitä olisi vaatimuksen totuus?)? Mitä yleensäkään on ei--saamisen-olla totuus? Totuuden korrespondenssiteorian mukaan lause on tosi vain jos se vastaa asiaintilaa, joka vallitsee -- olioita (ja niiden suhteita), jotka ovat olemassa¹². Tämän mukaisesti ei--saaminen-olla voi olla totta vain jos on olemassa jonkinlainen ei--saaminen-olla -- ehkä objektiivinen "ei saa olla"-vaatimus. Nyt: ei--saamisen-olla totuus -- "ei saa olla"-vaatimuksen olemassaolo -- voidaan johtaa loogisesti vain jostakin ("väärän" teon/tilanteen piirteestä?), joka sisältää "ei saa olla"-vaatimuksen. (Loogiset todistukset ovat tautologioita -- mm. Wittgenstein 1997¹³. Philippa Foot ([1958]/2010) on esittänyt, että useampi ei-arvoluonteinen komponentti saattaisi yhdessä muodostaa arvon¹⁴, mutta itse en pysty näkemään, mitä pitäisimme vaatimuksen komponentteina, ellemme sitten halua, sen ilmaisua ja sen ymmärtämistä.) Mutta tällaistako perustetta me kaipaamme ei-olemisvaatimuksille? Tarkoitammeko "teon kiellon perusteella" todistetta siitä, että kielto on olemassa? Uskon: siinäkin tapauksessa, että tietäisin (objektiivisenkin) vaatimuksen olevan olemassa, kaipaisin vaatimukselle perustetta, ennen kuin tunnustaisin sen moraaliseksi vaatimukseksi. Emmekö ennemmin tarkoita "perusteella" todistetta siitä, että teko pitäisi tai olisi hyvä kieltää?

   Näen: arjen moraalipohdinnoissa kelpuutamme teon kieltämisen viimekätiseksi perusteeksi sen, että teko johtaa pahaan seuraukseen -- kauheana kokemaamme asiaan, kuten toisen ihmisen tuskaan tai maailman rumuuteen. Jos teko aiheuttaa -- tai sillä pyritään aiheuttamaan -- enemmän pahaa kuin hyvää, useimmat myöntävät enempää kyselemättä, että tekoa ei saa tehdä. Paha ei ole ei-saamisen looginen peruste eikä hyvä täytymisen (ainakaan ilmeisellä tavalla), mutta se on yleisesti hyväksytty peruste. (Yhteys on silmiinpistävän analoginen sen yhteyden kanssa, joka (mieli)hyvällä ja (mieli)pahalla on haluun. Koska mango maistuu minusta paremmalta kuin sitruuna, haluan syödä mangon ennemmin kuin sitruunan.) Pidämme teon aiheuttamaa pahaa perusteena teon välttämiseen. Ehkä siis tunnustaisimme tilanteen X moraalisesti vääräksi, jos "tilanteen sinänsä"¹⁵ ei-kokemusluonteinen hirveys johtaisi maailman ei-kokemusluonteiseen vaatimukseen tilanteen lakkaamisesta, vastaavasti kuin sietämättömyydenkokemukset johtavat tilanteiden hävittämishaluun? Tässä olisi kyse kausaalisesta seuraavuudesta, ei loogisesta -- ainakaan päältä katsoen. Myöntäisimmekö tämän etsimäksemme perusteltuudeksi? Tai vähemmänkin -- teon seurauksen ei-kokemusluonteisen¹⁶ hirveimmyyden, jonka vuoksi seuraus ansaitsisi hävittämishalumme pikemmin kuin minkään vaihtoehtoisen teon seuraus? Tai subjektiivisen hirveyden (kärsimyksen?), jonka maailma havaitsee oikein (havainnon ollen "objektiivinen" = objektinsa näköinen), ja joka johtaa maailman ei-kokemusluonteiseen lakkaamisvaatimukseen?

   --Tekee mieli kysyä, miksi oikeastaan kaipaamme perusteluja tilanteiden objektiivisille "ei--saamisille-olla". Ehkä vakuuttuaksemme siitä, että ne ovat ei--saamisia-olla? Mutta eihän ei--saamis-olla-väitteen totuus kaipaa muuta todistetta kuin ei--saamisen-olla olemassaolon.

   Voisiko kuvatussa mielessä objektiivista vääryyttä -- mahdollisesti ei-kokemusluonteista hirveyttä, joka mahdollisesti johtaa ei-kokemusluonteisiin vaatimuksiin -- olla olemassa? Moni materialisti puolustaisi varmaankin kantaa: minkä tahansa kokemussisällön olemassaolo olisi loogisesti mahdollista myös ei-kokemusluonteisena, ei-ilmenemänä.

   Yhtä hyvin kuin voidaan kuvitella ei-kokemusluonteinen (ainekappaleen) ulotteinen muoto, voidaan kuvitella ei-kokemusluonteinen vaatimus (tai lakkaamisvälttämättömyyden tai hirveyden "kokemus"). Tai yhtä huonosti: ei-kokemusluonteista muotoakaan ei voida kuvitella. Kuten jo Berkeley huomautti, jokainen kuviteltu "ei-koettu puu" on puunmielikuva, kokemus.

   Toisaalta: ei-kokemusluonteinen (ei-ilmenemäluonteinen) puu tai muu ainekappale voi olla ajateltavissa, vaikka se ei ole kuviteltavissa. On ajateltavissa olio, jolle on ominaista 1) nähdyn puun hahmo 2) itsessään-ilmenemättömyys (olio ehkä aiheuttaa aistimuksia, mutta ei ole aistimus). Ei-kokemusluonteiset vaatimukset, halut ja hirveydet ovat samassa mielessä ajateltavissa. Mutta toisaalta (kolmantaalta?): jos ei-kokemusluonteisia vaatimuksia, haluja tai hirveyksiä onkin olemassa, niistä ei ole avuksi tosielämän moraaliratkaisuihin -- emmehän pysty havaitsemaan niitä tai päättelemään niiden läsnäoloa. Maailma ansaitsee parempaa!

Ratkaisu

Maailmasta ei ehkä löydy havaittavia, tarkasti vääryyden=ei--saamisen-olla mielikuviamme vastaavia entiteettejä tai suhteita -- ei-kokemusluonteisella pahuudella perusteltuja (ja/tai itse ei-kokemusluonteisia) vaatimuksia (olettaen, että mielikuvamme ovat tämänsisältöisiä). Jos sellaisia olisi, ne olisi varmaankin löydetty jo antiikin aikana ja lapset oppisivat ne koulussa kertomataulun rinnalla. Mutta ehkä maailmasta löytyisi jotakin, mitä olisimme valmiita kutsumaan objektiiviseksi tai tosiasialliseksi ei--saamiseksi-olla?

   Kuten todettu, objektiiviset = kokemuksista riippumattomat, ei-kokemusluonteiset ei--saamiset-olla ovat meille mahdottomia havaita. Mutta miksi vääryyden olisi oltava kokemuksista riippumatonta? Eikö riitä, että se on tosiasia, jota kukaan ei voi järkevästi kiistää -- näkökulmasta riippumaton tosiasia? Useinhan sanaa "objektiivinen" käytetään tässäkin mielessä -- asioista, joiden havaittavuus/myönnettyys ei riipu ("normaalien") subjektien eroista.

   Kokemukset ovat ensinmainitun määritelmän mukaan subjektiivisia, mutta ne ovat lähes kaikkien myöntämästi olemassaolevia -- jopa toisten subjektien kokemukset. Vähintään: jos toisten ihmisten ja eläinten kokemuksia ei ole, suuri osa moraalista käy tarpeettomaksi (kaikki paitsi kauhistuksia ja iljettävyyksiä¹⁷ (Jumalalle) -- kuten seksiä äidin- tai eläimenjulkisivun kanssa -- koskevat kiellot?).

   Suurin osa moraaliratkaisuista tehdään joka tapauksessa lähtien epävarmasta uskomuksesta, että kärsimyksen, mielihyvän ja tyytyväisyyden kokemuksia on olemassa, muuallakin kuin moraaliratkaisuntekijän tajunnassa. Miksi itse moraaliarvoja ei voisi perustaa kokemuksia koskevaan tietoon/uskoon? (Puhun hypoteettisesti, enhän ole vielä osoittanut, että näin olisi perusteltua tehdä.) Ehdotan tyytymistä vaatimukseen: moraalisten ei--saamisten-olla on oltava kaikkien myönnettäviä (käytännön ratkaisuja tehtäessä myönnettäviä, ellei filosofoitaessa) tosiasioita.

   Nyt: mitä tarkoittaa "tosiasia" tai "totuus"? Olen edelleen korrespondenssiteorian määritelmän kannalla: lause tai käsitys voi olla tosi tai virheellinen vain siten, että se pitää yhtä tai on ristiriidassa sen kanssa, mitä on¹². Se, että tilanne ei saa vallita, on totuuskelpoinen väite vain jos on olemassa tai kuviteltavissa jokin, minkä tunnustaisimme ei--saamiseksi-vallita. On siis kysyttävä: esiintyykö (joissakin) "väärissä" tilanteissa jokin, jota olisimme valmiita nimittämään "ei--saamiseksi-olla" itsekseen?

   Humen giljotiini, tai paremmin: giljotiinin vahva tulkinta, kieltää tämän. Hume vastusti tuntemiaan eetikkoja tähän tapaan (A Treatise of Human Nature [1740]): "En malta olla lisäämättä näihin päätelmiin havaintoa, joka saattaa olla jossain määrin tärkeä. Jokaisessa moraalijärjestelmässä, jonka olen toistaiseksi kohdannut, olen havainnut kirjoittajan harjoittavan jonkin aikaa tavanomaista päättelyä, jossa subjekti ja predikaatti on yhdistetty sanoilla on ja ei ole -- postuloivan Jumalan olemassaolon tai tekevän huomioita inhimillisistä asioista -- kun äkkiarvaamatta huomaan, etten löydä yhtään propositiota, jonka osia ei ole yhdistetty sanoilla pitäisi tai ei saa. Muutos on huomaamaton, mutta äärimmäisen tärkeä. Koska tämä pitäminen tai ei-saaminen nimittäin ilmaisee jonkin uuden suhteen tai väitteen, se täytyisi ehdottomasti huomata ja selittää. Selittää täytyisi myös se käsittämättömältä tuntuva seikka, miten tämä uusi suhde voi olla johdettu muista, luonteeltaan täysin erilaisista suhteista. Mutta koska kirjoittajat eivät yleensä käytä tätä varokeinoa ((perustelun ymmärtämättä jäämistä vastaan? Suom. huom.)), otan oikeudekseni suositella sitä lukijoille. Olen varma, että tämä pieni tarkkaavaisuus kumoaa kaikki totunnaiset moraalijärjestelmät ja osoittaa, ettei ero paheen ja hyveen välillä perustu vain objektien suhteisiin eikä sitä tunnisteta järjellä ("...that the distinction of vice and virtue is not founded merely on the relations of objects, nor is perceiv'd by reason")." Lainaus Hume 2003¹⁸. Suomennos omani, vahvoin varauksin¹⁹.

   Jos katkelmaa tarkastellaan erillisenä, Humen puhe saattaa näyttää maltilliselta -- hänhän sanoo vain, että tuntuu käsittämättömältä, miten suhde voi olla johdettu toisenlaisista suhteista; että paheen ja hyveen eroa ei käsitetä/tunnisteta järjellä (ei, että se ei teoriassa ole käsitettävissä järjellä). Jopa kohta "...kumoaa...totunnaiset moraalijärjestelmät ja osoittaa, ettei hyveen ja paheen ero perustu vain objektien suhteisiin" on tulkittavissa heikosti: Humen tuntemissa moraaliteksteissä eetikot eivät ole päätyneet "hyve"- ja "pahe"-leimoihinsa vain mainitsemiensa objektisuhteiden perusteella; hänen tuntemiensa moraalijärjestelmien perustelut tulevat kumotuiksi riittämättöminä.

   "Giljotiinikatkelmaa" edeltävä teksti näyttäisi kuitenkin osoittavan, että oikea tulkinta on vahvempi: hyvyyttä/pahuutta/pitämistä-tehdä ei voida periaatteessakaan johtaa loogisesti objektien suhteista, tai siitä, mitä on olemassa. Hume kysyy nimittäin, sijaitseeko pahe faktisesti objekteissa -- onko jokin esim. murhaan sisältyvistä asioista itse pahe (paheolio, pahesuhde) -- ja vastaa kieltävästi. Siksi uskon, että giljotiinin tavanomainen, vahva tulkinta -- "tosiasioista ei voida johtaa arvoja (tai normeja)"  -- on oikeutettu.

   Vastausta vailla on vielä kysymys, mitä Hume tai myöhemmät giljotinistit kelpuuttavat "objektien", "olemassaolevan" tai "tosiasioiden" piiriin. Mooren puhe "luonnollisista ominaisuuksista" tai "kuvailevista termeistä" ei tee asiaa selvemmäksi. Kuten Philippa Foot (2010) huomauttaa, sanan "kuvaileva" tavanomaisessa mielessä "hyvä" on kuvaileva termi.

   Hume itse antaa Treatisessa vihjeen asiasta: hän sanoo, että havaitsemme teon paheellisuuden omasta paheksunnastamme; "tässä meillä on tosiasia, mutta ei järjen vaan tunteen kohde; ei objektissa, vaan itsessämme sijaitseva"²⁰. Hume näyttää katsovan, että mikään muu kuin moraaliarvostelijan tunne ei voi²¹ konstituoida pahetta tai vääryyttä. Jos olen oikeassa, on yhdentekevää, olisiko hän periaatteessa tunnustanut esimerkiksi vääryyden uhrin kärsimyksen "objektiksi". Giljotiinin voi täsmentää muotoon: "pahuutta jne. ei voi johtaa loogisesti mistään muusta olemassaolevasta kuin moraaliarvostelijan tuntemuksesta (joka ei tee tekoa yleispätevästi pahaksi?)". Lisäksi Hume näyttää katsovan, että moraaliarvostelija ei johda pahuutta edes omasta tunteestaan ("ei järjen kohde"), mitä tämä sitten tarkoittaneekin¹⁹ -- hän vain tuntee sen. Jos näin on, on oikeutettua panna Humen tiliin vielä yleisempi väite: "hyvyyttä/pahuutta/pitämistä-tehdä ei voi johtaa loogisesti mistään, mikä on millään tavalla olemassa".

   Itse aion tutkia giljotiinin totuutta sen tästä hiukan kavennetussa muodossa: moraalinormeja (tulemista-olla, ei--saamista-olla) ei voida johtaa loogisesti mistään olemassaolevasta.

   Näin tulkittuna väitteen totuuden välttämätön ehto on: asiaintilan X vallitseminen ei koskaan ole asiaintilan (X, Y tai Z) tulemista vallita. Jos jonkin entiteetin oleminen olisi yhtä kuin (toisen) tuleminen-olla, edellisestä voitaisiin ongelmitta "johtaa" jälkimmäinen. Mikäli Hume halusi kieltää tämän mahdollisuuden -- piti tulemisen-olla johtamista olevasta mahdottomana, koska olevaa ja tulemista-olla ei voida samastaa -- hänelle voisi huomauttaa Footia mukaillen²²: väite, että oleminen ei koskaan ole tulemista-olla, on itsestäänselvästi tosi vain jos olemme etukäteen päättäneet, että emme nimitä mitään olevaa tulemiseksi-olla. (Lisää voimme varmistella rajaamalla "olevan" objektiivisesti olemassaolevaan, ei-kokemusluonteiseen.)

   Tutkimista vaatii sekin, mitä yleensä tarkoitamme "tulemisella olla". Ellemme tunnusta mitään kuviteltavissa olevaa "tulemiseksi olla", giljotiini ei ole tosi vaan merkityksetön, vailla mieltä. Mutta ehkä Hume antoikin mielessään sille merkityksen?

   Tiedämme, että Hume tarkoitti "paheella" paheksuttua. Olettakaamme hänen järkeilleen: vastaavasti kuin sana "hyvä" vain ilmaisee puhujan (mieli-)hyvänkokemuksen, ilmaus "tulee olla" on vain puhujan toiveenilmaus tai vaatimus. (Itse en ehkä sanoisi kumpaakaan tuntemuksenilmaukseksi²³, mutta olettakaamme että Hume olisi sanonut -- en näe mitään muuta keinoa löytää giljotiinille mieltä.) Vaatimus ei ilmaise tosiasiaa eikä siis voi olla päättelyn tulos; toiveeseensa puhuja päätyy sisäisestä taipumuksesta, ei päättelemällä. Ergo: olemisuskomuksista ei voi johtaa "tulemisuskomuksia" eli toiveita tai vaatimuksia. (Tai: vain päättely, joka näyttää osoittavan että tietty teko johtaa moraaliarvostelijan toivomaan tilanteeseen, voi saada hänet toivomaan myös tekoa l. päätymään "teko tulee tehdä -uskomukseen". Itseisarvoja ei voida johtaa loogisesti olemisuskomuksista.)

   Näin ajateltaessa lause "olemisesta ei tulemista" saisi mielen: olemassaolevaa koskevista uskomuksista ei voida johtaa subjektiivisia toiveita tai vaatimuksia. --Välihuomautuksena: nähdäkseni Mooren ilmaus "luonnollinen ominaisuus" selventää "tosiasiaa" ja oikeuttaa väitteen "tosiasioista ei voida johtaa arvoja" (toisin kuin perustelematon arvojen ei-tosiasioiksi julistaminen²⁴) vain jos sillä tarkoitetaan (moraali)arvioinnin kohteen ominaisuutta (kohteen omaan luontoon/luonteeseen kuuluvaa ominaisuutta!) ja "ei-luonnollisella" arvioinnin kohteeseen sisältymätöntä (arvo-)ominaisuutta. (Tällöin subjektiiviset arvot -- kuten miellyttävyys ja haluttuus -- ovat yhtä "ei-luonnollisia" kuin objektiiviset arvot, tietyllä varauksella²⁵. En väitä, että Moore itse olisi tarkoittanut tätä²⁵.) Siksi määrittelin johdannossa "luonnollisen ominaisuuden" tilanteen sisäiseksi ominaisuudeksi.

   Lause "olemisesta ei voi johtaa tulemista-olla" on mielekäs ja tosi näillä ehdoilla: moraaliyhteyksissä käytämme, ja olemme oikeutettuja käyttämään, ilmausta "tulee olla" vain toiveenilmauksena tai vaatimuksena. Mitään olemassaolevaa emme saa kutsua "tulemiseksi olla" -- muutenhan meidän olisi johdettava olemisesta tuleminen. Ilmaus "tulee olla" ei saa olla edes toteamus puhujan toiveen olemassaolosta. Se voi olla vain puhujan toiveenilmaus -- pakottavan toiveen kirvoittama lähes-parahdus -- tai vaatimus, yritys saada muut toteuttamaan puhujan toive. --Hume ei eksplisiittisesti määritellyt "tulemista olla" näin²⁶, myönnän.

  Muotoilen aiemman kysmymykseni uudelleen: onko olemassa jotakin, jota olisimme valmiita ja oikeutettuja nimittämään tulemiseksi-olla tai ei--saamiseksi-olla? Oma vastaukseni on myöntävä.

   Jos vaikeasti ymmärrettävät moraali-ilmaukset ja hypoteettinen imperatiivi sivuutetaan²⁷, jää nähdäkseni viisi havaittavaa asiaa, jotka ilmaisemme sanatriolla "ei saa olla/tehdä": teon tai asiaintilan 1. kielto 2. kiellettyys (jonkun-muun-kieltämyys), 3. kielletyn teon rangaistavuus, 4. ei--saa--olla-kokemus (sietämättömyydenkokemus, johon liittyy halu sietämättömän häviämiseen), 5. tahto teon tekemättömyyteen = pysyvähkö aikomus pidättyä jostakin teosta tai yrittää estää muita tekemästä tiettyä tekoa/aiheuttamasta tiettyjä seurauksia. Siksi näen: tekoon tai asiaintilaan kohdistuvaa kieltoa, rangaistusta, häviämishalua (muidenkin kuin puhujan tuntemaa sellaista) ja pidättymis-/estämisaikomusta voidaan luontevasti kutsua teon tai asiaintilan ei--saamisiksi-olla.

   Mahdollinen vastaväite on se, että normaalissa kielenkäytössä ei koskaan puhuta ei--saamisen-olla asiaintilasta tai oliosta. Normaalissa kielenkäytössä sanotaan vain, että jotakin ei saa olla (tai tehdä) -- ja tämä on vain puhujan toiveen ilmaus (eikä toteamus puhujan toiveen olemassaolosta).

   Tähän puolustaudun: emme käytä ilmausta "ei saa olla/tehdä" vain omien toiveidemme ilmauksena. 1) Rangaistukset tai lain kiellot, joiden olemassaoloon "ei saa tehdä" viittaa, eivät selvästikään ole puhujan toiveita. 2) Moraalisessa kielenkäytössä "ei saa olla" viittaa nimenomaan puhujan ulkopuolella sijaitsevaan "ei--saamiseen-olla" -- objektiiviseen vaatimukseen tms., johon puhuja uskoo. Jos moraalikiistojen osapuolet puhuisivat (= ymmärtäisivät puhuvansa) vain omista toiveistaan, moraalikiistat olisivat mahdottomia. Kielenkäyttöömme kuuluu kuin kuuluukin idea ei--saamisen-olla asiaintilasta tai olemassaolosta -- olemassaolevasta vaatimukse(nkaltaise)sta, joka konstituoi asiaintilan "X ei saa olla". Siksi pidän oikeutettuna kysyä, onko olemassa ei--saamista-olla.

   Jos jokin olemassaoleva vastaa mielikuviamme siitä, mitä "ei saa olla" tarkoittaa, olemme oikeutettuja väittämään, että on olemassa ei--saaminen-olla. Mitä siis käsitämme "ei saa olla":n tarkoittavan tai ilmaisevan? Vastaan: 1. kieltoa, 2. kiellettyyttä, 3. rangaistavuutta, 4. ei--saa--olla-kokemusta ja (ehkä) 5. teonvälttämistahtoa = -aikomusta. Nämähän ovat ainoat merkitykset, joissa käytämme ilmausta "ei saa olla/tehdä". Tai, täsmällisemmin: ne ovat ainoat alkuperäiset, ei-objektivoidut merkitykset, ja objektivoitu (moraalinen) merkitys on välttämättä niiden kaltainen. Katson siis: kieltoa, rangaistusta ja ei--saa--olla-kokemusta voidaan pitää olemassaolevina ei--saamisina-olla. (Teen tuonnempana vielä lisäyrityksen sen osoittamiseksi, että tämä ei ole mielivaltaista kielenkäyttöä.) Asiaintilaa tai tekoa, johon kohdistuu kielto, rangaistus tai ei--saa--olla-kokemus, on siten pidettävä tosiasiallisesti ei--saavana-olla. Väitehän on tosi sikäli kuin se kuvaa oikein jonkin olemassaolevan.

   Tarkastelkaamme nyt eri kandidaatteja lähemmin.

   Ensiksi: viittaako kielloksi tarkoitettu ilmaus "ei saa" tosiasialliseen ei--saamiseen-tehdä? Kielto on yritys estää muita tekemästä jotakin. Kielloksi tarkoitettu ilmaus "ei saa..." on vain kielipelin merkki -- se ei viittaa mihinkään olemassaolevaan. Kieltävällä "ei saa olla":lla ei siis ole totuusarvoa.

   Ilmausta "sitä ei saa tehdä" käytetään kuitenkin myös "toisen kertaluvun" merkityksessä: tarkoitettaessa, että "se" on kiellettyä -- vanhemman, hallitsijan, lain, Jumalan kieltämää -- eli on olemassa siihen kohdistuva kielto (tai kielto on joskus esitetty ja edelleen voimassaolevaksi tarkoitettu). Kieltolauseet eivät viittaa ei--saamiseen-olla, mutta itse kieltoja (ja rangaistuskäytäntöjä) voitaisiin sanoa olemassaoleviksi ei--saamisiksi-tehdä. Mutta tekeekö tämä kiellettyydestä moraalisen tosiasian? Luoko se kiistämättömän teon tai tilanteentuottamisen välttämisvelvoitteen?

   Edellä totesin, että pidämme kieltoja ja vaatimuksia moraalisina vain jos ne ovat perusteltuja. Jokainen pystyy havaitsemaan, että kielto sinänsä ei sisällä omaa perusteluaan tai perustettaan.

   Toinen vastaperuste kiellon moraalitosiasialuonteelle voisi olla se, että kielto ei ole "asia itse". Kielto on vain ilmaus halusta, että tekoa ei tehdä (teon tai sen seurausten sietämättömäksikokemisesta, tai halusta hallita potentiaalista tekijää). Tarkoitan: kiellon "merkitys", kielipelinmerkkiys, syntyy vaikuttamisyrityksestä. (Voidaanko kappaleen Don't Speak esittämistä pitää kieltona?) Vaikuttamisyritystä ei ole ilman halua vaikuttaa -- tai ilman tahtoa (aikomusta) vaikuttaa, mutta tahtokin syntyy nähdäkseni halusta, esimerkiksi tahto käydä töissä joka arkipäivä halusta olla menettämättä toimeentuloaan. Koska kieltoa ei ole ilman halua (vähintään joskus-ollutta halua, kirjallisesti tai muulla tavoin tallennettujen kieltojen tapauksessa), onko edes tarpeellista tuoda halujen rinnalle muita ei--saamisia-olla?

   Ehdotan, että epäämme kiellolta ja kiellettyydeltä pääsyn moraalisten tosiasioiden joukkoon.

Mutta mitä on sanottava kiellon sukulaisilmiöstä, rangaistuksesta? Onko teon rangaistavuutta pidettävä sen tosiasiallisena ei-saamisena esiintyä? Jossakin mielessä se on sitä kiistatta. Sanomme "sitä ei saa tehdä" tarkoittaessamme, että "se" on rangaistavaa. Voisiko rangaistuksesta sanoa saman kuin kiellosta: pidämme sitä moraalisena vain jos se on perusteltu? Ei -- rangaistushan on peruste teon välttämiseen!

   Näinkin voi sanoa. Rangaistus on tosin teon välttämisperuste (tai kiinnijäämisen välttämisperuste...) vain toimijalle, joka haluaa välttää rangaistuksen. Ei halua, ei välttämisperustetta.

   On toinenkin syy kysyä, onko rangaistus sinänsä "tosiasiallinen ei--saaminen-tehdä". Käytämme ilmauksia "ei saa tehdä" ja "on pakko olla tekemättä" silloin, kun jokin "pakottavasti" ohjaa teon välttämiseen. Rangaistus ei ohjaisi (johtaisi) ihmisiä teon välttämiseen, ellei olisi tekijäehdokkaiden rangaistuksenvälttämishalua. Tässäkin halu on "ei--saamisen" viimekätinen tuottaja. Miksi ryhtyä kaksoiskirjanpitoon?

   Neljänneksi: voidaanko yksilöiden teoistapidättymistahtomuksia -- päätösten tuloksena "voimassaolevia" pidättymisaikomuksia -- pitää ei--saamisina-tehdä? (Jos aikomukset syntyvät aina haluista, ei selvästikään itsenäisesti olemassaolevina ei--saamisina-tehdä.)

   Lause "en saa tehdä sitä-ja-sitä" on itselle osoitettu kielto. "En saa..." on yritys vahvistaa toimintasuunnitelmasssa pysymistä ja siis aikomuksen ilmaus. Mutta sanoisimmeko teostapidättymisaikomustamme olemassaolevaksi ei--saamiseksi-tehdä?

   Koemmeko ehkä, että teot ovat ei--saavia-tapahtua vain (seuraustenvälttämis)halujemme tai moraalisen vääryytensä voimasta (asioiden, jotka johtavat pidättymisaikomuksiimme)? Ovatko aikomukset vain yrityksiä välttää valmiiksi ei--saava-olla? Itse tunnen houkutusta sanoa: pidättymisaikomukset sinänsä eivät ole ainakaan perusteltuja ei--saamisia-olla, sisällä omia perusteitaan. Halut ja vääryysnäkemykset ovat niiden perusteita. Toisaalta voidaan katsoa: pidättymispäätöksemme saa meidät myös haluamaan teon välttämistä (vaikka alunperin haluaisimme välttää vain seuraukset). Haluamme, koska tahdomme. Siksi: sikäli kuin halut ovat kiistattomia ei--saamisia-olla, tahtomukset eivät koskaan ole moraalisesti yhdentekeviä.

   Miten siis on: voidaanko ei--saa--olla-kokemusta (sietämättömyydenkokemusta ja sietämättömän asian häviämishalua) pitää tosiasiallisena ja velvoittavana ei--saamisena-olla?  Vastaukseni on myöntävä. Mutta ennen kuin perustelen tätä, haluatte ehkä tietää, miten ajatus ei--saa--olla-kokemuksesta vääryyden konstituoijana eroaa subjektivismista.

   Subjektivismin mukaan teon oikeellisuudesta puhuva tarkoittaa vain, että hänellä on kielteinen tai myönteinen asenne tekoa kohtaan. Oikeellisuus on siten puhujakohtaista, ei yleispätevää. Itse väitän, että tarkoitamme puheellamme moraalisesta "oikeudesta" ja "vääryydestä" yleispäteviä tosiasioita, mutta olemme oikeutettuja myöntämään (havaitsemistamme asioista) yleispätevästi tosiksi oikeellisuus/vääryyskonstituenteiksi vain "ei saa olla-", "saa olla-" tai "tulee olla"-kokemukset (yleispätevästi tosiksi oikeellisuuksiksi/vääryyksiksi vain asiaintilat, joihin kohdistuu jokin näistä haluista). Halut ovat jotakin olemassaolevaa eli yleispäteviä tosiasioita. Kiellot, rangaistukset ja tahtomuksetkin ovat, mutta nämä ovat olemassa vain halujen varassa.

   Tilanteen (esimerkiksi) vääryys=ei--saaminen-vallita=ei--saa--olla-kokemus kenties sijaitsee vain yhdessä tajunnassa, mutta on kaikkienmyönnettävästi olemassa, kaikkienmyönnettävä tosiasia. Näinhän ajattelemme toisten kokemuksista yleensäkin, sikäli kuin niistä ilmenee merkkejä. Korostan: Juhanin tuntema kärsimys ei ole "Juhanille väärin". Kärsimyksen vääryys=ei--saaminen-olla sijaitsee Juhanin tajunnassa, mutta kärsimys on kaikkienmyönnettävästi väärin eli ei--saava-olla (tervettä järkeä käyttävien myöntämästi), sikäli kuin Juhanin kokemasta ei--saamisesta-olla²⁸ esiintyy ulkopuolisten havaittavia merkkejä. (Eikö kaikki tosiasiallinen sijaitse vain-jossakin?) Moraalitieto on objektiivista mielessä "kaikkienmyönnettävää", mutta se on hankittava subjekteja tarkkailemalla. Subjektien kokemukset ovat myös sen totuusehtoja. --Totutuinta objektivismin muotoahan tämä ei edusta, joten selvintä lienee kutsua sitä omalla nimellä. Ehdotan "omnivoluntaarista²⁹ objektivismia". Tai, vähemmän tärkeilevästi, omnivoluntarismia.

   Onko tällaisesta moraalifilosofiasta apua käytännön moraaliratkaisuihin? Kaikki "ei saa olla"-kokemukset, "saa olla"-kokemukset ja "on oltava"-kokemuksethan ovat yhtä lailla olemassa. Toinen ei ole toista todellisempi. Tilanteet voivat siis olla sekä oikein (jopa vaadittavia) että väärin. Tämä on loogisesti ongelmatonta, koska vaadittavuus ja vääryys "sijaitsevat eri paikoissa"³⁰, mutta käytännön kannalta hankalaa.

   Moraalisesti vain-oikea tilanne olisi vain tilanne, jossa yhdelläkään kokijalla ei ole sietämättömyydenkokemusta ja kaikki "on oltava"-kokemukset (halut) tyydyttyvät. Eturistiriidat tekevät tilanteen vaikeaksi saavuttaa, jopa tavoitella. Toiselle kokijalle sietämättömän asiaintilan muuttaminen saattaa aiheuttaa jotakin toiselle sietämätöntä. Ääriesimerkkinä voidaan ajatella sadistia, joka tuntee sietämätöntä kärsimystä, ellei saa tyydyttää pakottavaa haluaan uhrin kiduttamiseen.

   Moraalisesti vain-hyväksyttävä tilanne saattaa (kaikkien yllätykseksi?) olla saavuttamaton ihanne, mutta voimme sentään tavoitella oikeinta mahdollista tilannetta. Ajateltakoon vääryyksiä, asioita joihin kohdistuu ei--saa--olla-kokemuksia. Jos on olemassa (niin kuin näyttäisi) pakottavampia ja vähemmän pakottavia ei--saa--olla-kokemuksia, edellisten kohteet ovat enemmän väärin. Saadaksemme käsityksen siitä, mitä on tärkeintä välttää ja tavoitella, meidän on arvioitava, mitkä asiat ovat ehdottomimmin tärkeiksi koettuja. Tämä on vaikeaa ja tuloksiltaan epävarmaa, mutta emmekö nykyisinkin tee moraaliratkaisuja tällaisten arvioiden (ihmisten ja erilajisten eläinten enemmistön prioriteetteja koskevan tiedon) perusteella?

   Palaan vielä oikeuksien ja vääryyksien priorisointiin. Mutta nyt, uudestaan: voidaanko tilannetta koskevaa ei--saa--olla-kokemusta pitää tilanteen tosiasiallisena ja velvoittavana ei--saamisena-olla? Ensiksi: voidaanko ei--saa--olla-kokemuksen olemassaoloa lainkaan (ilman mielivaltaa) sanoa ei--saamiseksi-olla? Väitän, että voidaan.

   Esimerkkinä voidaan ajatella (uskoakseni) pakottavinta ei--saa--olla-kokemusta: yksilön kokemusta, että hänen kärsimyksensä (kuten kipunsa) on sietämätöntä ja sen on pakko lakata, sitä ei saa olla. Ei--saa--olla-kokemusta voidaan yhtä hyvin nimittää lakkaamispakon kokemukseksi.

   Nyt: mitä muuta "pakko lakata" voisi tarkoittaa kuin jotakin pakottavan lakkaamishalun kaltaista -- moraalisissakaan yhteyksissä? Kun puhumme moraalisesta välttämättömyydestä vääryyden loppumiseen, emme selvästikään tarkoita, että vääryys väistämättä loppuu -- loppuu loogisella tai fysikaalisella välttämättömyydellä. X:n väistämätön (hidaskaan) loppuminen ei velvoittaisi meitä X:n lopettamiseen -- sitä ei voi pitää lopettamisvaatimuksena. Tarkoitamme (kuvittelemme) jotakin senkaltaista, että maailma pyrkii vääryyden loppumiseen, ilman vääjäämätöntä menestystä -- eikä vain joutessaan pyri, vaan huutaa vääryyden loppumista ja tyyntyy vasta sen loputtua. (Tunnemme moraalin vaatimukset pakottavina.)

   Mistä tällainen "huuto" olisi meille tuttu, ellei kärsimyksestä ja pakottavasta halusta (tai ehdottomasta aikomuksesta)? Kärsijän mieli huutaa kärsimyksen loppumista; kohtisuuntautuva halu huutaa tyydyttymistään. (Pelkkä pyrkimys teon tekemiseen ei näyttäydy ainakaan minulle "pakottavana" tekoon suuntautumisena niin kuin halu, enkä tunne houkutusta sanoa sitä "huudoksi teon perään".)

   Näen: jos voimme luontevasti nimittää kuvittelemiamme objektiivisia "maailman huutoja"

"ei--saamisiksi-olla", voimme vaivatta nimittää samanrakenteisia (mutta "paikallisia", ei maailman läpäiseviä) ei--saa--olla-kokemuksia ei--saamisiksi-olla.

   --Minulle huomautetaan ehkä sen tosiasian ilmeisyydestä, ettemme viittaa vääryyspuheellamme kieltoihin tai rangaistuksiin sen enempää kuin väistämättä-loppumisiin (emmekä pidä niitä moraalisesti velvoittavina). Puolustaudun: edellä käsittelin kieltoja ja rangaistuksia potentiaalisina "ei-saamisina" siksi, että ne muistuttavat velvoittavaa vaatimusta huomattavasti enemmän kuin aktuaaliset väistämättä-loppumiset.

   Kuvittelemamme "moraaliset lakkaamispakot" ovat siis (katson) ei-kokemusluonteisia ikään-kuin-haluja. Myöntäisimmekö moraalisiksi lakkaamispakoiksi myös ei-kokemusluonteiset kiellot ja rangaistukset? Vaikka myöntäisimmekin, väitän että koemme myös kiellot ja rangaistukset "pakoiksi olla tekemättä" vain halujen ansiosta. Ne pakottavat meidät pidättymään teoista joko kieltäjän halun vuoksi, joka tarttuu meihin, tai alkuperäisesti-oman rangaistuksenvälttämishalumme vuoksi. Jopa: emme tunnistaisi kieltoa kielloksi (yritykseksi estää), ellemme näkisi halua "kiellon takana". Kiellon konstituoi yritys estää kiellettävä teko; yritystä, pyrkimystä ei ole ilman halua. (Mahdollisessa sieluttomassa fysikaalisessa todellisuudessa on vain tapahtumista ja ei-tapahtumista, ei pyrkimystä tapahtumiseen.) Voimme tunnistaa kiellon, pyrkimyksen teon ei-tekemiseen, vain siellä missä näemme halun tai (halusta syntyneen) tahdon siihen, että tekoa ei tehdä.

    Vaikuttaa siltä, että ainoa asia joka saa meidät luokittelemaan jotakin tilanteen ei--saamiseksi-vallita, on tilanteeseen kohdistuva loppumishalu -- tai ei-kokemusluonteinen ikään-kuin-halu. Siispä: jos on olemassa halu siihen että tilanne ei vallitse, on olemassa tilanteen ei--saaminen-vallita. Tilanteen ei--saaminen-vallita on tosiasia. Vieläpä perusteltu (ja siis moraalisesti relevantti?) tosiasia: loppumishalu on peruste kauhean hävittämiseen. Niin myös sietämättömyydenkokemus -- pahuudenkokemus! -- joka motivoi sitä. (Edellähän väitin, että pahuus on ainoa yleisesti tunnustettu vääryyden peruste.)

   --Siitä, seuraako ei--saa--olla-kokemuksesta velvollisuuksia ei--saavan-olla hävittämiseen, puhun myöhemmin, osiossa Velvoittavuus.

   Vielä kerran: jokainen ei--saa--olla-kokemus on olemassaoleva ei--saaminen-olla -- ei--saamisen-olla tosiasia, joka jokaisen on myönnettävä. Asian voi ilmaista toisinkin, kielelle vähemmän väkivaltaa tehden. Kovaa kipua tuntiessaan kärsijä kokee, että hänen kipunsa lakkaaminen on ehdottoman tärkeää, välttämätöntä. Kärsijän moraaliarvostelma saattaa sanoa, että kipu on hyväksyttävää (että muuten Jumala ei sallisi sitä tms.), mutta moraaliarvostelman ohella hänellä on elävä kokemus kivun loppumisen välttämättömyydestä. Kärsijän mielessä on kokemus kivun loppumisen tärkeydestä. Siis: on olemassa kivun loppumisen tärkeys. (Mitä muuta "tärkeä" voisi tarkoittaa kuin tärkeäksi koettua³¹ -- tai ei-kokemusluonteisesti ikään-kuin-koettua?) Loppumistärkeys on olemassa eli tosiasia.

   Pienenä retorisena syrjähyppynä: mikä voisi olla pakottavamman tärkeää kuin se, mitä koetaan pakottavimman tärkeäksi -- sietämättömästä kärsimyksestä pääseminen, pakottavan halun täyttyminen? Jos tilanteeseen kohdistuisi ei-koettu ikään-kuin-sietämättömyydenkokemus ja ikään-kuin-loppumishalu, olisiko sen hävittäminen todella tärkeämpää kuin koetusti hirveän, tuskallisen (tuskankokemuksen) hävittäminen?

   Haluan vielä korostaa: ei--saa--olla-kokemus konstituoi vääryyden, ei--saa--olla-arvostelma (vääryysarvostelma) ei.

   Arvostelma, joka sanoo että tilanne ei saa vallita, on uskomus tilanteen yleispätevästä ei--saamisesta-vallita. Uskomus voi olla tosi tai virheellinen. Tosi se on vain jos on olemassa tilanteen ei--saaminen-vallita -- välttämättä muu kuin ei--saa--vallita-uskomus itse. Jos uskomus viittaa itseensä, päädytään loputtomaan regressiin: uskon, että on olemassa uskomus, että tilanne ei saa vallita, eli että on olemassa uskomus, että tilanne ei saa vallita... Mitä "ei--saaminen-vallita" lopulta tarkoittaa? --Jos kaikki moraaliarvostelmat ovat ulkomaailmaan projisoituja haluja, kaikki vääräksi arvioitu on todella väärin (ja vaadittavaksi arvioitu vaadittavaa), mutta nytkin välttämishalun voimasta, ei moraaliuskomuksen.

   --On mahdollista, että pitkäaikainen (vanhemmilta omaksuttu?) usko tilanteen vääryyteen tekee tilanteen myös vastenmieliseksi vääryysarvostelmantekijän silmissä, hänelle sietämättömäksi. Tällaisessa tapauksessa tilanne on -- en voi kiistää tätä -- väärin(kin). Tästä tehtäviin käytännön johtopäätöksiin menen myöhemmin.

Naturalismi ja itseään sallimaton paha

Tähän mennessä olen sanonut: tilanteen vääryyden tai vaadittavuuden konstituoi jokin mikä on suhteessa tilanteeseen: ihmis- tai eläinyksilön "ei saa olla"-kokemus=tilanteenlakkaamishalu tai "on oltava"-kokemus=positiivinen halu. Tätä voidaan ongelmattomasti nimittää moraaliobjektivismiksi (-realismiksi), sikäli kuin halujen olemassaolo on mielipiteistä riippumatonta. Mutta voidaanko moraalinaturalismia, johdannossa määrittelemäni ei-antinaturalismin mielessä, puolustaa? Voisiko vaadittavuus tai vääryys piillä tekojen tai tilanteiden luonnollisissa, sisäisissä ominaisuuksissa -- ei jonkin suhteessa niihin?  (Teossa/tilanteessa itsessään sijaitsevaa vaadittavuutta tai vääryyttä voidaan sanoa myös teon/tilanteen objektiiviseksi = objektissa piileväksi vaadittavuudeksi tai vääryydeksi, riippumatta sen kokemusluonteisuudesta. Tämä onkin jo neljäs esille tullut merkitys sanalle "objektiivinen".)

   John L. Mackie ([19779]/1988³²) on pohtinut kysymystä näin (kursivoinnit omani):

"Väite, että jonkinlaisia objektiivisia arvoja tai sisäisesti preskriptiivisiä entiteettejä tai ominaisuuksia on olemassa, ei näkemykseni mukaan ole merkityksetön vaan epätosi. Platonin ideat antavat dramaattisen kuvan siitä, millaisia objektiivisten arvojen täytyisi olla.Tieto hyvän ideasta antaa tiedon haltijalle sekä toimintaohjeen että ylittämättömän motiivin. Tieto siitä, että jokin asia on hyvä, kertoo haltijalleen, että hänen on tavoiteltava asiaa, ja saa hänet tosiasiassa tavoittelemaan sitä. Objektiivisesti hyvää asiaa tavoittelisi kuka tahansa, jolle asia paljastuu. Tämä ei johdu mistään kontingentista tosiseikasta, kuten siitä että asian havaitsija tai koko ihmislaji on geneettisesti ohjelmoitu haluamaan kyseistä asiaa, vaan siitä, että tavoittelukehotus ja tavoiteltavuus on jollakin tavoin sisäänrakennettuna asiaan. Vastaavasti, jos olisi olemassa objektiivisia oikean ja väärän periaatteita, jokainen väärä (mahdollinen) teko sisältäisi jollakin tavoin oman kieltonsa ja vältettävyytensä. Vaihtoehtoisesti olisi oletettava jotakin senkaltaista kuin Clarken esittämät tilanteiden ja tekojen yhteensopivuussuhteet, jolloin tietyntyyppiseen tilanteeseen aina sisältyisi vaatimus tietyntyyppisestä teosta." Suomennos omani.

   Jos Mackien määritelmä muutetaan seurauseettiseksi, tekojen sijasta asiaintiloihin keskittyväksi, "sisäisesti preskriptiivisiä entiteettejä" on (väitän) olemassa. On olemassa asiaintiloja/entiteettejä, jotka kieltävät itseään olemasta olemassa, ja me kaikki olemme havainneet niitä. Kärsimykseen sisältyy aina halu siihen, että kärsimys ei olisi (tai vähintään lakkaisi heti).

   Tähän asti olen mukavuussyistä käyttänyt ilmausta "kärsimys (sietämättömyydenkokemus) joka motivoi lakkaamishalun". Tosiasiassa näen, että kärsimystä ja lakkaamishalua ei voida erottaa toisistaan. Tai: on olemassa lakkaamishaluja ilman kärsimystä, mutta ei kärsimystä ilman lakkaamishalua. (Kutsuisimmeko "kärsimykseksi" kokemusta, jonka kokijalle on yhdentekevää, jatkuuko se?) Jokainen kärsimyksenkokemus sisältää "kieltonsa"=ei--saa--olla-kokemuksensa.

   Mackie kirjoitti: objektiivisesti hyvää asiaa tavoittelisi jokainen, jolle se paljastuu. Käänteisesti voisi sanoa: objektiivista vääryyttä (seurauseettisesti: väärää asiaintilaa) välttäisi jokainen, joka havaitsisi sen. Nähdäkseni tämäkin pätee kärsimykseen. Kärsimys voidaan havaita vain tuntemalla se (toisissa havaitaan vain merkkejä kärsimyksestä). Jokainen, joka havaitsee=tuntee kärsimyksen, motivoituu poistamaan sen, jos suinkin pystyy (ellei pyri kärsimyksen(aiheuttajan) avulla pitkällä-tähtäimellä-tärkeämpänä pitämäänsä tavoitteeseen). Mackieta mukaillen: tieto pahasta antaa haltijalleen motiivin hävittää se. (Motiivi ei aina ole ylittämätön, mutta kaikkea hyvää ei kai voi saada. Ja tämähän ei vie normilta "objektiivisuutta".)

   Jokaiseen kärsimyksenkokemukseen sisältyy kärsimyksenolemassaolo"kielto", kärsimyksenolemattomuushalu. Vastaavasti: jokaiseen tilanteen-sietämättömänäkokemiseen sisältyy tilanteenvallitsemis"kielto", tilanteenvallitsemattomuushalu. Tätä voidaan pitää heikompana "sisäisyyden" tapauksena, koska kielto ei sisälly tilanteeseen itseensä. Toisaalta: sietämättömänä voidaan kokea vain koettu tilanne, tilanteenkokemus (jonka kokija hahmottaa "ulkomaailman tilanteena"). Voidaan siis sanoa, että tilanne=tilanteenkokemus sisältää ei--saa--olla-kokemuksen. Ja nimenomaan sisältää, näen (ei "ole suhteessa" ei--saa--olla-kokemukseen). Emme koe sietämättömyyttä yhtäällä ja tilannetta toisaalla, joten voinemme sanoa, että tilanteenkokemus sisältää sietämättömyydenkokemuksen (tai sitä leimaa sietämättömyydenkokemus).

   Positiiviset "pakot olla" sopivat malliin huonommin. Kohti-suuntautuvaa halua leimaa, että haluttua kokemusta tai asiaintilaa ei vielä ole. Kohtisuuntautuva halu (jonkinolemisvaatimus) ei siis ole leipoutunut hyvään itseensä, haluttuun kokemukseen tai asiaintilaan -- ainoastaan epätyydyttävän ohueen mielikuvaan siitä.

   Mutta onko asia välttämättä nähtävä näin? Kohtisuuntautuvaa halua voidaan mielestäni luontevasti kuvata koetun (mielikuvansisällön tai aistimuksen) jatkumis- ja voimistumishaluna. Jos näin on, positiiviset halutkin ovat (hyvän)sisäisiä preskriptioita. Havaittu hyvä (havaitsemme vain omia mielensisältöjämme!) sisältää vaatimuksen jatkumisestaan ja voimistumisestaan.

   On olemassa sekä pahansisäisiä preskriptioita (häviä!) että hyvänsisäisiä preskriptioita (jatku, voimistu!). Näyttää vieläpä siltä, että kaikki havaittavissamme olevat preskriptiot (halut) ovat hyvän- ja pahansisäisiä preskriptioita. Halu ei voi esiintyä yksin, vaan sillä on oltava kohde. Halu on aina leipoutuneena³³ kokemukseen siitä mitä halutaan (saavuttaa tai välttää).

   Toisin muotoillen: vaadittavuus ja vääryys ovat tilanteiden=tilanteenkokemusten luonnollisia = sisäisiä ominaisuuksia. Tässä mielessä oppiani voidaan pitää moraalinaturalismina. Niin myös siinä mielessä, että halut ovat "luonnollisella" introspektiokyvyllä havaittavia ominaisuuksia/olioita/suhteita. --Johdannossa väitin oppiani objektivistiseksi/realistiseksi (naturalismihan on objektivismin/realismin alalaji) sikäli, että postuloimani moraalitosiasiakonstituentit ovat mielipiteistä riippumattomia. Ovatko halut ja kärsimys (johon sisältyy lakkaamishalu) siis olemassa kokijansa mielipiteestä riippumatta? Voiko kokemusta oman halun tai kärsimyksen olemassaolosta kutsua mielipiteeksi? Jos "mielipidekysymyksellä" tarkoitetaan kysymystä, johon on useita yhtä oikeita vastauksia, useimmat vastannevat: ei. Yleisesti katsotaan (yleinen mielipide on?), että kokija on etuoikeutetussa asemassa kokemustensa havaitsemiseen. Sitä, tunnenko minä tai joku muu kärsimystä, ei ainakaan yleisesti pidetä mielipidekysymyksenä.

   Lopulta: johdannossa esitin moraaliopin naturalistisuuden kriteeriksi (minimalistisesti) sitä, että oppi väittää oikeellisuuden ja vääryyden olevan redusoitavissa todellisuuden muihin kuin puhtaisiin moraaliarvo-ominaisuuksiin. (Ainakin reduktiivisen naturalismin kriteeri tämä taatusti on. Naturalistiset Cornellin realistit kannattavat -- myönnän -- ajatusta moraaliominaisuuksista, jotka ovat luonnollisia = tieteellisesti selitysvoimaisia, mutta eivät redusoitavissa esim. psykologiaan.) Ovatko tilanteiden lakkaamis- ja jatkumishalut, joita pidän tilanteiden vääryyksiä ja vaadittavuuksia konstituoivina, siis tilanteenkokemusten ei-moraalisia ominaisuuksia? Eiköhän näin voida väittää.

   Puhumme usein pakottavista haluista ja sietämättömyydenkokemuksista -- omistamme ja muiden -- esittämättä moraaliväittämiä. Normaalisti emme luokittele kokemusta siitä, että jonkin on lakattava, yleispätevästi todeksi (=moraaliseksi) lakkaamisvälttämättömyydeksi. Välttämis- ja saavuttamishalut muuttuvat meille moraalitosiasioiksi vasta 1) nimetessämme ne ei--saamisiksi-olla ja tulemisiksi-olla -- ilman puhetta "kokemuksista" (nähdessämme, että "ei--saamisella-olla" ja "tulemisella-olla" on merkitys vain niiden viitatessa haluihin tai ikään-kuin-haluihin) 2) todetessamme niiden yleispätevästi-toden olemassaolon. Puhe haluista ei sinänsä ole moraalipuhetta, joten voitaneen väittää, että oppini "oikea" ja "väärä" viittaavat jonkin ei-moraalisen olemassaoloon. Oppini voitaneen luokitella naturalismiksi (omnivoluntaariseksi naturalismiksi?).

Velvoittavuus

Niin kuin olen moneen kertaan todennut: on olemassa ei--saamisia-olla, lakkaamisvälttämättömyyksiä (negatiivisia haluja) sekä jatkumis-/voimistumisvälttämättömyyksiä (positiivisia haluja). Johtaako tämä kuitenkaan velvollisuusetiikkaan? Kärsijän kokemus sanoo vain että kärsimys ei saa olla, ei että jotakin on tehtävä tai jätettävä tekemättä (että meillä on positiivisia tai negatiivisia velvollisuuksia).

   Tutkittakoon: onko meillä velvollisuuksia (potentiaalisia) kärsijöitä kohtaan?

Koska etsin moraalisia tosiasioita, voin vedota vain tosiasioihin: olemassaoleviin kokemuksiin.

   Jokainen, joka tuntee kärsimystä, kokee että sitä ei saa olla. Turvallisesti voitaneen jatkaa: jokainen kärsijä kokee, että tekoja, jotka johtivat hänen kärsimykseensä, ei olisi saanut olla. On olemassa kokemus: kärsimystä ei saa aiheuttaa -- on tosiasia, että kärsimystä ei saa aiheuttaa. (Puhun mukavuussyistä "kärsimystä aiheuttavista teoista", ikään kuin teot olisivat kärsimyksen synnyn riittäviä syitä.)

   Mutta hetkinen: entä jos kärsijä ei tiedä, miten hänen kärsimyksensä on aiheutettu? Entä jos joku on salaa lisännyt hänen kahviinsa tuskatiloja aiheuttavaa kemikaalia? Entä jos kärsijä on hyönteinen, joka ei tiedä, että sitä kivuliaasti rusentava jokin on toinen toimija? Tällaisissa tapauksissa ei esiinny "kärsimystä ei saa aiheuttaa"-kokemusta. Sanon tätä ongelmaksi 1. Ongelma 2 on: ennen kuin tietty kärsimys aiheutetaan, ei ole halua sen ei-olemiseen. (Emme elä elämäämme ajatellen: "en halua kärsiä millään tavalla", niin että meidän voisi katsoa haluavan myös mainitun kärsimysinstanssin ei-olemista.) Onko ennen kärsimyksen K syntyä siis K:n ei-saamista-olla?

   Yritän uudelleen. Jokainen kärsimysinstanssi on ei-saava-olla (sisältää kärsimysinstanssin-ei-olemishalun).  Mitään kärsimystä ei siis saa olla. Jos on olemassa tulevaisuus: mitään nykyistä tai tulevaa kärsimystä ei saa olla. Oletettakoon: jos tehdään teko T, syntyy kärsimys K. Nyt: 1) ei saa olla K 2) jos T, niin K, joten 3) ei saa olla T.

   Todistelun alustusta -- "mitään nykyistä tai tulevaa kärsimystä ei saa olla" -- voidaan (jos se hyväksytään) pitää myös ongelman 2 ratkaisuna. Jokaiseen kärsimykseen, myös tulevaan, pätee että sitä ei saa olla. Onko todistelu 1), 2), 3) kuitenkaan pitävä? Jos on T, on (kohta) jotakin mitä ei saa olla, mutta onko niin että T ei saa olla? Etukäteen tiedämme vain, että K ei saa olla (siihen sisältyy ei-olemishalu). T on ei--saava-olla vain jos T on K (+ jotakin muuta) -- vain jos T sisältää K:n. Logiikka ei saa ei--saamista-olla (ei-olemishalua) ulottumaan K:sta johonkin K:n ulkopuoliseen. (Voiko ei--saaminen-olla irtautua halusta ja pysyä tosiasiana?)

   Voimmeko siis sanoa, että T sisältää K:n? Jos T tapahtuu ensin ja K seuraa perässä, on hetki jona on T ilman K:ta. T:n ei voi sanoa sisältävän K:ta kirjaimellisesti, siten kuin kokonaisuus sisältää osansa. (Käytännölliselle järjelle on kadehdittavan ilmeistä: jos kärsimystä ei saa olla, kärsimystä ei saa aiheuttaa.) Toisaalta T on kärsimyksen aiheuttamista vain sen voimasta että (ja silloin kun) kärsimys syntyy. Voidaan sanoa että kärsimyksen aiheuttamista ei koskaan saa esiintyä, koska se sisältää kärsimyksen. Mutta miksi tekoa, ennen kuin teosta tulee kärsimyksen aiheuttamista, ei saisi tehdä?

   Minulle huomautetaan ehkä: T ja K ovat erottamattomia kausaalisuhteen ("Jos T, niin myöhemmin K") ansiosta. T sisältyy aina ajassa jatkuvaan T--K-pakettiin. Paketti sisältää K:n, joten sitä ei saa olla. Mutta onko tämäkään totta? Onko premissi 2) -- "jos T, niin (aina) K" -- koskaan tosi, jos T on ihmiselle mahdollinen teko? Aiheuttaako mikään tekotyyppi (kuten varkaus tai varkausyritys) aina kärsimystä? Potentiaalinen uhri voi usein puolustautua tai vaikuttaa siihen, kärsiikö hän aiheutetusta tilanteesta. Kokemukseni sanoo, että pystyn viemään kipuaistimuksiltanikin tuskallisuuden pitämällä huomioni kiinteästi jossakin muussa (tai nauttimalla särkylääkettä).

   Olisiko kärsimyksen aiheuttaminen parempi määritellä kontrafaktuaalisesti: jos ei-T, niin ei-K? Tai, uskottavammin: jos ei yhtäkään kärsimyksenaiheuttajaa (T1, T2...Tn), niin ei-K? Tähän mukautettu negatiivisten velvollisuuksien puolustus vaatii halun positiivista ilmaisemista: on oltava ei-K. Tämä ei varmaankaan ole ongelma. Koen: haluni siihen, että läsnäolevaa kipuani ei ole, voidaan ilmaista yhtä hyvin "kivun on oltava poissa" kuin "kipu ei saa olla". Uusi muotoilu kuuluu: 4) tulevaisuudessa(kin) on oltava ei-K 5) jos ei yhtäkään kärsimyksenaiheuttajaa (T1, T2...Tn), tekoluonteista tai ei, niin myöhemmin ei-K 6) on oltava tilanne ilman yhtäkään

kärsimyksenaiheuttajaa (T1, T2...Tn). Tilanne ilman kärsimystä voi³⁴ (tässä maailmassa) toteutua vain tulevaisuudessa ja vain tapahtumasarjassa, "kokonaispaketissa", jonka alkupäässä ei ole kärsimyksenaiheuttajia. Jos siis on vallittava täysi kärsimyksettömyys (edes tulevaisuudessa), on oltava "kokonaispaketti" ilman kärsimyksenaiheuttajia.

   Premissi 4) herättää kysymyksen: jos tulevaisuudessa on vallittava täysi kärsimyksettömyys, tyydyttääkö nykytilanne ei-T1 & T2 (josta seuraa ei-K1 & K2) moraalin vaatimuksia lainkaan paremmin kuin T1 & T2 (josta seuraa K1 & K2)? Jos kärsimystä joka tapauksessa seuraa eikä 6) toteudu, eikö ole samantekevää, mitä minä teen? Tähän vastaan: ei ole olemassa "rypäshalua" "on oltava ei-K1 & ei-K2 &... ei-Kn", vaan joukko itsenäisiä (aktuaalisia ja potentiaalisia) kärsimyksen ei-olemishaluja. Toiset halut voivat tyydyttyä (oikein) toisten jäädessä tyydyttymättä (väärin). Premissi 4) olisikin parempi korvata toisella: on oltava ei-K1 & on oltava ei-K2 &... on oltava ei-Kn.

   Asiat ovat oikeammalla tolalla tilanteessa, jossa on (jonka lähimenneisyydessä oli?) vähemmän tietynasteisen kärsimyksen aiheuttajia (tai ainoastaan lievemmän kärsimyksen aiheuttajia) kuin vertailutilanteessa. Pienempi määrä kärsimystä aiheuttavia tekoja on osa oikeampaa "kokonaispakettia", johon kuuluu pienempi määrä kärsimystä lopputilanteessa. "Kärsimyksenaiheuttajateot" eivät aina aiheuta kärsimystä, mutta tilastollisesti on totta: vähemmän kärsimyksenaiheuttajatekoja, vähemmän kärsimystä. Jos siis vertaamme toisiinsa suuria tapahtumajoukkoja A ja B, kärsimys on vähäisempää siinä tapahtumajoukossa, jossa on vähemmän kärsimyksenaiheuttajia (tekoluonteisia tai ei). Suuressa mittakaavassa vähäisempi kärsimys toteutuu vain osana "kokonaispakettia", jossa on vähemmän kärsimyksenaiheuttajia. Siispä: jos on oltava mahdollisimman vähän kärsimystä, on oltava mahdollisimman vähän kärsimyksenaiheuttajia sisältävä "kokonaispaketti".

   Periaatteessa on totta: on vallittava täysi kärsimyksettömyys. Vain tämä on yksinomaan oikein. Yksinomaan oikea on vain kokonaispaketti, jossa eloton maailma ja eliöt yhdessä toimivat tavalla, joka synnyttää täyden kärsimyksettömyyden. Alkeishiukkasetkin ovat periaatteessa velvollisia tavoittelemaan täyttä kärsimyksettömyyttä. Koska hiukkaset kuitenkin tiedetään välinpitämättömiksi velvollisuuttaan kohtaan, minäkin luovun moraalivaatimusten³⁵ esittämisestä niille. (Etiikka on loppujen lopuksi käytännöllistä filosofiaa. Tai, paremmin: jokainen täytyminen-olla huutaa toteutumistaan ja tyyntyy vasta toteuduttuaan.)

   Jos tyydyn vaatimaan tai suosittelemaan vain sitä, minkä on mahdollista toteutua = minkä toteutumista moraalisuositukseni edes saattaisivat edistää, minun on muotoiltava: on toteuduttava "kokonaispaketti", joka sisältää jonkin sellaisen moraaliargumenteille vastaanottavaisille toimijoille mahdollisten tekojen ja pidättymisten yhdistelmän, jonka lopputulos sisältää vähäisimmän heidän toimi(mattomuuksi)llaan saavutettavan (sietämättömän) kärsimyksen määrän. (Vähäisimmän määrän tapahtumasarjan lopputilanteena, koska menneisyyttä on mahdotonta muuttaa ihmisvoimin, ehkä jumalvoiminkin.)

   Oletettakoon nyt, että pienin mahdollinen = pienin ihmisten-toteutettavissa-oleva määrä kärsimystä voi toteutua vain pienimmällä määrällä kärsimyksenaiheuttajatekoja. Pienin mahdollinen määrä kärsimystä sisältyy siis aina kokonaispakettiin, tapahtumasarjaan, jonka alussa on pienin ihmisille-mahdollinen määrä kärsimyksenaiheuttajatekoja. Ergo: jos kärsimysköyhimmän mahdollisen vaihtoehdon (paremman puutteessa) on toteuduttava, on toteuduttava jokin kokonaispaketti, jossa on minimimäärä kärsimyksenaiheuttajatekoja. (Päteekö myös negatiivinen väite: jos ei saa olla enemmän kärsimystä, ei saa olla enemmän kärsimyksenaiheuttajatekoja sisältävää kokonaispakettia? Ehkä, mutta minun oli helpompi osoittaa tämä positiivisesti muotoillen.)

   Jos kärsimyksen aiheuttamisesta pidättyminen ei ole paras keino kärsimyksen minimoimiseksi, on samantekevää 1) ehkäisemmekö kärsimystä pidättymisillä vai teoilla 2) keskitymmekö kärsimyksen ehkäisemiseen vai vähentämiseen. Uudelleen: ihmiskunnan on suoritettava sellaisia tekoja ja pidättymisiä, joiden lopputulos sisältää vähäisimmän mahdollisen (sietämättömän) kärsimyksen määrän. Tai -- koska kukaan ei voi välittömästi hallita koko ihmiskunnan tekoja (pragmaattinen näkökulma jälleen) -- jokaisen yksilön on suoritettava sellaisia tekoja (myös yhteistoiminta- ja lakialoitteita) ja pidättymisiä, joiden avulla hän pystyy (jollakin todennäköisyydellä) toteuttamaan suurimman määrän kärsimyksen ehkäistymistä tai vähenemistä.

   Miten tahansa, negatiiviset velvollisuudet eivät ole ilmeisellä tavalla positiivisia painavampia. Kärsimystä aiheuttava teko voi olla oikeutettu, jos teon avulla ehkäistään/tyydytetään suuremman kärsimyksen (pakottavampi) lakkaamishalu -- tai pakottavampi positiivinen halu! -- eikä kasvateta tulevaisuudessa esiintyvän tyydyttymättömyyden määrää. "Kasvunvaara" sisältyy esimerkiksi siihen, että käytämme toisia ihmisiä pahan hävittämisen välineinä heidän tahtonsa vastaisesti. Tämän voi odottaa heikentävän ihmisten välinen luottamusta, ja mitä seurauksia tällä on ihmisten halukkuudelle yhteistyöhön, jota yhteiskunnan toiminnaksikin kutsutaan? (Olivat seuraukset mitkä tahansa, jokaisella on kärsimysminimiperiaatteenkin mukaan velvollisuus pidättyä mielivaltaisesta kärsimyksen aiheuttamisesta. Jos aiheutan jollekulle kärsimystä, näin syntyvä kärsimyksenhäviämishalu velvoittaa minua auttamaan häntäkin, joten pystyisin aikaansaamaan paremman kokonaistilanteen pidättymällä hänen kiusaamisestaan ja keskittymällä muiden auttamiseen.)  

   Positiivisten velvollisuuksien olemassaolo, johon viittasin, tuntuu hankalalta kysymykseltä lähdettäessä perinteisestä vastuuajattelusta. Onko meillä velvollisuus vähentää kärsimystä? Suurin osa maailman kärsimyksestä olisi olemassa ilman minuakin -- en kai minä ole vastuussa kärsimyksestä, jota en ole aiheuttanut? Ei kai ole minun vikani, että maailma on olemassa?

   Katson, että tähänkin on etsittävä vastausta tosiasioista, olemassaolevista haluista. Positiivisten velvollisuuksien olemassaoloa voisi puolustaa, paitsi äskeisellä "halutun sisältymispakolla", näin.

   Jokainen kärsijä haluaa ehdottomasti, että hänen kärsimyksensä loppuu. Kärsijä haluaa, että hänen kärsimyksensä loppuu, millä keinolla tahansa, kenen ansiosta tahansa. (On mahdollista, että kärsijä ei hyväksyisi tiettyjä keinoja, esimerkiksi lapsiaan vahingoittavia sellaisia. Moraaliratkaisujen kannalta poikkeukset ovat suhteellisen merkityksettömiä -- jäähän jäljelle laaja kirjo tekoja, joiden tekemistä kärsijän voidaan sanoa varauksetta haluavan ja hänen lastensakin sietävän.) On ehdottoman tärkeäksi koettua -- on olemassa ehdoton tärkeys -- että joku/jokin auttaa kärsijää. Mutta -- onko kognitiivisesti yksinkertaisemmilla eliöillä apuunkaan kohdistuvaa halua? Onko niillä mielikuvaa avusta tai "mikä-tahansisuudesta", "mistä tahansa" apukeinosta? Ehkä onkin parasta pitäytyä sisältymispakkoperustelussa. Siis: aina kun joku/jokin kärsii, on olemassa kärsimyksen loppumishalu, loppumispakko. Kärsimyksen on loputtava, ja sen loppuminen voi toteutua vain "kokonaispaketin" avulla, johon sisältyy moraaliagenttien kärsimyksenpoistamistekoja. Toisin: jokaisen moraaliagentin on vähennettävä kärsimystä maailmasta niin paljon kuin voi. (Ajatuksen ankaruus pelottaa minua, joten teette viisaasti suhtautumalla skeptisesti älylliseen rehellisyyteeni sen pehmentämisyrityksissä.)

   Toisaalta: oman kärsimyksen välttäminen on yhtä tärkeää kuin muiden. (Jokainen "itse" kokee kärsimyksensä loppumisen ja alkamattajäämisen yhtä tärkeäksi kuin jokainen "muu".) Oma kärsimykseni on myös ainoa kärsimys, jonka havaitsen välittömästi -- sen olemassaolo on minulle varmempi tosiasia kuin näkemieni ihmis- ja eläinhahmojen (hahmonaistimusten aiheuttajiin kytköksissä olevien mielten) kärsimys.

   Vaikka pitäisimmekin toisten mielten olemassaoloa ja kärsimystä tosiasioina: tunnettua on, että ylenmääräinen itsensä rasittaminen johtaa tuskalliseen uupumukseen, kognitiivisen suorituskyvyn heikkenemiseen sekä ruumiin ja mielen sairauksiin. Missä määrin meidän on suojeltava olemassaolevia voimavaroja -- ruumiin ja mielen voimia ja kykyjä -- jotka menettäessämme menetämme kykyämme vähentää ja ehkäistä kärsimystä tulevaisuudessa, jopa kykyämme huolehtia itsestämme? Ehkä olisikin muotoiltava lempeämmin: jokaiselta voimiensa mukaan?

   Entä mikä on juuri minun velvollisuuteni? On varmasti hyödyllistä pohtia, millä alueilla juuri omat lahjat, tiedot ja taidot sekä (jaksamisen ylläpitämiseksi) mielenkiinto saisivat eniten hyvää aikaan -- jopa kartuttaa omia tietoja ja taitoja. Mitä tietoihin tulee, lisään: koska jokainen kokija itse tietää parhaiten, milloin hän kärsii, kokija itse pystyy nopeimmin puuttumaan omiin kärsimyksenaiheisiinsa. Uskallan suositella jokaiselle työskentelyä oman(kin) onnellisuutensa hyväksi ja taitonsa kehittämistä tässä. Tosiasian, että jokainen on oman onnensa valppain vartija, voi nähdä johtavan maltilliseen egoismiin. (Toisaalta, jos tunnustamme tiedollisten etulyöntiasemien merkityksen, meidän on pääteltävä -- ellemme lähde solipsismista -- myös, että jokaisella on erityisen vahva velvollisuus auttaa niitä, joiden yksin hän (kärsijän itsensä ohella) tietää kärsivän.) Maltillisesta egoismista on johdettavissa sellaisen kasvatuksen toivottavuus, joka auttaa lasta (tai aikuista) kehittymään itsenäisenä ongelmanratkaisijana.

   --Huomaan puoltavani päämääriä, jotka ovat ilman minuakin suosiossa nyky(länsi)maailmassa, ainakin pääkirjoituspuheen tasolla. Huolestuttavaa ajatteluni itsenäisyyden kannalta? Itse asiassa pystynkin seisomaan ehdottomasti vain näiden väitteiden takana: 1. Voidaan katsoa, että meillä on velvollisuus välttää kärsimyksen aiheuttamista. 2. Voidaan katsoa, että meillä on velvollisuus vähentää kärsimystä. Missä määrin, jää auki. Uskallan kuitenkin suositella edes vähäisiä yrityksiä pahan vähentämiseksi. 3. Moraaliratkaisuja tehtäessä saattaa olla hyödyllistä muistaa myös voimavarojensäilymiskysymys ja kärsijän etuoikeutettu asema oman kärsimyksensä (sen olemassaolon, esiintymishetkien ja parannuskeinojen) tuntijana. Ja itsekunkin hiukan vähemmän etuoikeutettu asema lähiympäristönsä kärsimyksen tuntijana.

   Pyydän teitä huomaamaan, että moraalitosiasiat -- olemassaolevat halut -- paljastavat välittömästi vain itseisarvot ja itseisepäarvot, joita on tavoiteltava ja vältettävä. Muita moraaliratkaisujen perusteita olen tutkinut liian vähän ollakseni pätevä käytännön eetikko. Muilla perusteilla tarkoitan ainakin kysymyksiä 1) mitkä ovat parhaat keinot laajimman tyytyväisyyden saavuttamiseksi 2) missä määrin tyytyväisyydenlisäämisvoimavaroja on käytettävä nyt, missä määrin säästettävä tulevaa käyttöä varten.

Ihanne

Toistaiseksi olen keskittynyt negatiivisiin normeihin ja sanonut: mitään, mistä koetaan että sitä ei saa olla, ei saa olla. Vastaavasti voidaan sanoa: kaiken, mistä koetaan että sen on oltava, on oltava (kaikkien mielikuvien, joista koetaan että niiden on realisoiduttava, on realisoiduttava). Kohti-suuntautuvien halujen tyydyttyminen on (usein) yhtä lailla välttämättömäksi koettua -- tosiasiallisesti välttämätöntä -- kuin kärsimyksenlakkaamishalujen. Jos myönnämme välttämishalut moraalitosiasioiksi (velvoittaviksi ei--saamisiksi-olla), johdonmukaisuus vaatii, että myönnämme saavuttamishalutkin sellaisiksi (velvoittaviksi tulemisiksi-olla). Ainakaan itse en löydä tälle mitään vastaperustetta. Lisäksi, koska pakottavien positiivisten halujen tyydyttymättäjääminen säännöllisesti johtaa kärsimykseen ja lakkaamishaluun, kysymys "onko moraali perustettava myös positiivisten halujen pohjalle" on lopulta vain akateeminen kysymys (mikäli akatemioita väheksyvä ilmaus sallitaan).

   Täydellisestä maailmasta, jossa kaikki olisi vain oikein, puuttuisi kaikki, minkä yksikin olento elävästi  kokee ei--saavaksi-olla (sietämättömäksi). Täydellisessä maailmassa kaikki halut tyydyttyisivät pian ilmaannuttuaan (ja elämä olisi silti kiinnostavaa ja haasteellista. Vai aivotonta euforiaa?). Omassa maailmassamme tätä on ilmeisen vaikea saavuttaa. Mitä siis on tehtävä tilanteissa, joissa on mahdotonta tyydyttää kaikkien positiiviset ja negatiiviset halut? Minkä halujen (tai haluajien) tyydyttäminen on asetettava etusijalle?

   Lykkään vastaamista hieman, koska epäilen, että kaikki lukijat eivät hyväksy täydellisen maailman mallianikaan. Täydellisessä maailmassa -- ei ole lainkaan sietämättömyydenkokemuksia ja kaikki positiiviset halut tyydyttyvät viivytyksettä?

   Eetikot luottavat ymmärtääkseni laajalti sääntöön: moraalijärjestelmä, joka poikkeaa ihmisten enemmistön moraali-intuitioista, on epäiltävä ellei hylättävä. On kieltämättä vaikeaa löytää ihminen, jonka moraalitaju kehottaisi tottelemaan kaikkia välttämishaluja ja positiivisia haluja -- tai moraalijärjestelmää, joka kehottaisi samaan. Hengeltään periaatteeni vastaa kuitenkin kultaista sääntöä: tee toisille niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän. Tavoite poistaa kaikki sietämättömyydenkokemukset ja tyydyttää kaikki halut on myös tavoite, johon erotuksettoman empaattinen olento pyrkisi (olento, joka ei arvostelisi ulkoa käsin: tuo on pinnallinen/epäkypsä/sairas/itsekäs halu; ilman tuotakin tulet hyvin toimeen).

   Puoltamani periaatteen tuntemattomuus on välttämätön seuraus jo siitä, että sääntöä "tyydytä kaikkien halut" on käytännössä mahdotonta noudattaa, ellei satu olemaan kaikkivaltias jumala (joka kykenee sijoittamaan jokaisen kokijan omaan suljettuun virtuaalimaailmaansa). Voisi olettaa, että moraalijärjestelmiä luotaessa on pyritty käytännöllisyyteen, noudattamiskelpoisuuteen. Moraalijärjestelmä on noudattamiskelpoinen vain jos se nostaa jotkin halut tai päämäärät -- tai haluajat tai päämääränasettajat -- muita tärkeämmiksi (ja niinhän aion itsekin tehdä).

   Epäilen, että yksi tärkeä syy spontaanireaktioihin periaatettani vastaan on se ankaruus itseämme kohtaan, jonka olemme oppineet omaksuessamme jonkin rajallisten resurssien maailmamme moraalijärjestelmistä. Ehkä ylpeyskin, jota tunnemme tahdonvoimastamme kieltäessämme itseltämme "synnit". "Tyydyttämällä kaikkien halut luomme pumpulissa kasvaneiden vätysten yhteiskunnan!"

   --Sanoessani, että kaikkien halujen tyydyttäminen on tärkeää, tarkoitan myös tulevia haluja. Jos moraalisubjekti S haluaa syödä sairastuttavaksi tiedettyä ruokaa, on ratkaistava, onko tämä halu tärkeämpi tyydytettävä kuin S:n todennäköinen tuleva halu parantua sairaudestaan.

   Toisaalta: kuinka kohtalokasta yhteensopimattomuus (tai kitkainen yhteensopivuus) enemmistön moraali-intuitioiden kanssa on? Enemmistön moraali-intuitioita käytetään vertailukohtana paremman puutteessa -- koska puolueetonta tietoa oikeasta ja väärästä "ei ole". Tieto välttämis- ja saavuttamishaluista on tätä puolueetonta tietoa. Välttämis- ja saavuttamishalut ovat kaikkienmyönnettävästi olemassaolevia ei--saamisia-olla ja tulemisia-olla, tai kaikkienmyönnettävästi olemassaolevia tärkeyksiä. Ehdotan, että hylkäämme mielipidedemokratian ja korvaamme sen halujen demokratialla.

Halujen tärkeysjärjestys

Kaikkien halujen tyydyttäminen on, kuten todettu, vain ihanne sinisessä horisontissa. Miten on toimittava tosielämän tilanteessa, jossa tietyn asiaintilan toteutuminen on sekä oikein tai vaadittava että väärin? Tarjosin jo alustavaa vastausta: on vältettävä sitä mikä on eniten väärin. Nyt perustelen tätä hiukan.

   Tähän mennessä olen sanonut: se, mikä koetaan tärkeäksi, on tosiasiallisesti tärkeää. Johdonmukaisesti voitaneen jatkaa: se, mikä koetaan tärkeimmäksi, on tosiasiallisesti tärkeintä. Jos koettujen tilanteiden=tilanteenkokemusten ei--saa--olla-kokemuksia esiintyy eriasteisina (mitä useimmat pitävät ilmeisenä), ehdottomimmin ei--saavia-olla ovat ne tilanteenkokemukset, joihin liittyy ehdottomin ei--saa--olla-kokemus, pakottavin välttämishalu. (Näiden tilanteenkokemusten yhteydessä on olemassa ehdottomin välttämättömyys tilanteen lakkaamiseen -- tilanteiden on tosiasiallisesti ehdottomimman välttämätöntä lakata.) Kääntäen: tärkeintä on niiden positiivisten halujen tyydyttäminen, joiden tyydyttäminen koetaan ehdottomimman tärkeäksi -- pakottavimpien ja hellittämättömimpien halujen. Kokemus kertoo, että näiden tyydyttymättäjääminen aiheuttaa myös voimakkainta kärsimystä (ehdottominta välttämishalua).

   Näistä lähtökohdista on selvää: jos tilanne on sekä väärin että oikein=hyväksyttävä muttei vaadittava, vääryys painaa enemmän. Aktiivinen välttämishalu painaa enemmän kuin kokemus saamisesta-vallita, sieto -- paremmin: välttämishalun puuttuminen. Sekä-väärää-että-oikeaa tilannetta on kohdeltava vääränä. Vain positiivisesta halusta on vastusta negatiiviselle.

   Siirryttäköön vaikeampaan kysymykseen: halujen voimakkuuden arviointiin. Millä perusteilla moraalitoimija voi pitää toista halua voimakkaampana kuin toista (elleivät halut ole hänen omiaan)? Yritän ensiksi hahmotella, mitkä välttämishalut ovat voimakkaampia kuin toiset.

   Tähän asti olen puhunut lähinnä kärsimykseen liittyvistä sietämättömyydenkokemuksista ja lakkaamishaluista. Myönnän, että muitakin eläviä lakkaamis- ja alkamattomuushaluja (ei vääryyskäsityksiä) on. On 2) ehdottomasti--halutun asian (rakastetun, liikuntakyvyn, yhteisön kunnioituksen) menetyksiä, jotka kirvoittavat huudahduksia: tätä ei saa tapahtua (ja säännöllisesti johtavat kärsimykseen). On 3) "myötäkärsimystä", toisen ihmisen tai eläimen kärsimyksen näkemisen sietämättömyyttä. On 4) kokemuksia maisemien, ihmisten, tekojen ja puheiden sietämättömästä rumuudesta tai groteskiudesta, joka "vie niiltä oikeuden olla olemassa" (kuten rumuudenkokija saattaa vitsikkäästi muotoilla). On (näitäkin voimakkaampia?) 5) inhon tunteita esimerkiksi lian tai hyönteisten koskettamista kohtaan. On 6) epämiellyttäviä, vaikka ei kivuliaita aistimuksia -- pahoja hajuja ja makuja, ärsyttäviä ääniä. On 7) pelkoja kärsimyksen tai muiden sietämättömien asioiden (myös kuoleman) tulevaa toteutumista kohtaan -- ja 8) pelkoja näiden (otaksuttuja) aiheuttajia kohtaan (työpaikan menetys -- tulojen menetys -- siedettävän elämän menetys). On 9) päätöksiä tekojen tekemiseen, jotka johtavat siihen, että teon käydessä mahdottomaksi päättäjä kokee: näin ei saa käydä. 10) Moraalisäännön omaksuminen on, samansukuisesti, päätös olla hyväksymättä tiettyä tilannetta tai tekoa (tai vaatia sitä tapahtumaan) -- ja saattaa johtaa omanlaiseensa ei--saa--olla-kokemukseen -- usein 11) suuttumukseen. Moraalisäännön kannattamiseen liittyy -- myönnettäköön -- usein myös 12) vastenmielisyys "vääryyttä" kohtaan ja halu sen hävittämiseen. (Mikäli edellä esittämäni kaltainen projektivismi on edes joskus oikea selitys moraalikokemusten synnylle, vastenmielisyys saattaa olla moraaliarvostelman lähdekin.)

   Katson ensiksi, voisinko yksinkertaistaa tehtävääni: ovatko jotkin sietämättömien luokat päällekkäisiä?

   Oma kokemukseni on, että pahat hajut ja maut ovat tuskallisia kokea -- ääritapauksissa äärimmäisen tuskallisia, lievissä tapauksissa moraalikeskustelulle merkityksettömiä. Sijoitan ne siis kärsimyksen luokkaan. (Kyllä: nojaan voimakkuusarvioissani pitkälti introspektioon. Tämä on vain keskustelunavaus -- muut voivat tulla ja tutkia asiaa tieteellisemmällä otteella. Ovat kenties tutkineetkin.) Voimakkaasti vastenmielisen koskettaminen (uhkaava tai toteutunut) puolestaan herättää pelkoa.

   Tunteena pelko tulevaa sietämättömän aiheuttajaa kohtaan ei nähdäkseni poikkea pelosta sietämätöntä kohtaan. Pelot pääsevät yhteiseen luokkaan. Vastaavasti: vastenmielisyys moraalista vääryyttä kohtaan (milloin se ei ole myötäkärsimystä) ei nähdäkseni poikkea tunteena muista rumuuden kokemuksista -- ellei sitten olemalla näitä heikompi.

   Myötäkärsimys voidaan nähdäkseni poistaa luettelosta jo siksi, että sitä aiheuttava tilanne on sietämätön jo "alkuperäisen kärsijän" alkuperäisen kärsimyksen voimasta (milloin myötäkärsimys ei ole aiheetonta).

   Näillä kevennyksillä (en yritäkään poistaa kaikkia päällekkäisyyksiä) sietämättömien luettelo näyttää tältä:

   1. kärsimys

   2. ehdottomasti-halutun menetys

   3. rumuus

   4. pelätyt tulevat/läsnäolevat sietämättömyydet tai niiden aiheuttajat (aktivoituneen pelon yhteydessä, tilanteissa joissa pelätty näyttää lähestyvän tai on läsnä)

   5. päätöksenvastaiset, ei-hyväksytyt tekojen laiminlyönnit tai moraaliset vääryydet (myös vaadittavan toteutumattajäämiset)

   6. suuttumuksenaiheet.

   Myönnän: myös menetykset, rumuudenkokemukset ja pelot ovat usein tuskallisia. Sijoitan ne eri luokkiin kuin kärsimys siksi, että kokemukseni mukaan ne eivät ole olemuksellisesti, välttämättä tuskallisia (vaikka ovatkin ei-haluttuja). Tuskallisimpaankin, ehdottomasti-halutun menetyksen kokemukseen, sisältyy taukoja kärsimyksestä -- eikä kärsimys ole yhtä tuskallista kuin kipu tai ahdistus voi olla.

   Mitkä näistä koetaan vaikeimmiksi sietää?

Sanoisin: ehdottomin ei--saa--olla-kokemus minulla on silloin, kun tunnen voimakasta kärsimystä. Vain silloin koen: tämän on PAKKO loppua (vain tämän kokemuksen luonne vaatii versaalin käyttöä. Minun on helppo unohtaa tämä silloin kun en kärsi, mutta jokainen sietämätön kipu tai muu tuska muistuttaa minua siitä, mikä on todella tärkeää. Uskon, että asian sisäistäminen on välttämätön ehto johdonmukaisesti moraaliselle toiminnalle). Tosiasiallisesti tärkeintä olisi siis sietämättömän kärsimyksen tuottamisen välttäminen, ehkäiseminen ja vähentäminen.

   Ensisilmäyksellä tämä näyttää ilmeiseltä, mutta onko se älyllisesti rehellinen väite? Sietämätöntä rumuutta nähdessänikin (vaikka se olisi vain "mieltäkääntävää" eikä aiheuttaisi minulle suoranaista kärsimystä) saatan kokea, että sen on pakko hävitä maailmasta. Voisiko sanoa näin: edellisessä tapauksessa kärsimykseni on sietämätöntä, jälkimmäisessä rumuus, mutta sietämättömyysaste on sama? (Aikaisemmin harkitsin ratkaisua: edellisessä tapauksessa kokemukseni on sietämätön, jälkimmäisessä ulkopuolinen objekti. Mutta onhan näkemäni ruma objektikin kokemukseni.) No -- jätän kysymyksen pohdittavaksi.

   Turvallisesti voitaneen väittää: oma äärimmäinen kärsimys on senlaatuinen ei--saa--olla-kokemus, jota kokija ei voi hävittää kääntämällä huomionsa muualle (ellei se ilmeisellä tavalla johdu tietystä huomionkohteesta, josta huomio on helppo irrottaa) niin kuin nähdessään jotakin rumaa tai (jopa) kokiessaan vaikean menetyksen. Arkijärki sanoo: milloin kokija voi helposti itse hävittää sietämättömyydenkokemuksensa, ulkopuolinen apu on vähemmän tärkeää. Esitän siis: tilanteissa, joissa kaikkien sietämättömyydenkokemusten "toimintakäskyjä" ei voida noudattaa, on asetettava etusijalle ne sietämättömyydenkokemukset, joita niiden kokijoiden on vaikein ignoroida. Käytännön johtopäätös pitää: tärkeintä on sietämättömän kärsimyksen välttäminen.

   Helpoksi en väitä huomion kääntämistä pois menetyksistäkään (kohti jäljellejääneitä hyviä), mutta näkisin vaikeuden johtuvan enemmän halun kuin kyvyn puutteesta. Myös: menetyksiinkin liittyy tilanteen sietämättömyyden ohella kärsimystä, mutta (kuten todettu) ainakin itselläni tämä on ollut lievempää kuin kipuun tai tiedostamattomista syistä johtuvaan ahdistukseen liittyvä kärsimys. Suotavaa olisi, että vaikeat menetykset voitaisiin välttää, mutta prioriteettiasemaa vältettävyyksien joukossa en myönnä niille. Esteettisen sietämättömyyden edelle ne kuitenkin pääsevät. Rumuuden näkeminenkin saattaa aiheuttaa intensiivistä kärsimystä, mutta tästä kärsimyksestä voi helpohkosti vapautua kääntämällä huomionsa muualle.

   Väitän: kaikkein helpointa on omien päätösten vastaisten, myös moraalisesti tuomittujen, tilanteiden ignoroiminen. Päätöksessä pysyminen vaatii yritystä -- irtipäästäminen ei mitään. Myös: rumuuden näkeminen on kauheaa, menetykset ovat kauheita, mutta tuomittavaksi arvioidun näkeminen laimea kokemus, ellei sitä vahvista jokin muu sietämättömyys, kuten myötäkärsimys tai voimakas rumuudenkokemus. Siksi esitän: moraalisesti tuomitut tilanteet eivät kuulu "tosiasiallisten vääryyksien" luetteloon.

   Pelätty sietämätön koetaan ääritapauksissa ehdottoman välttämättömäksi välttää. Jos aion olla johdonmukainen, en voi kieltää moraalista välttämättömyyttä pelätynuhkien tai pelkojen poistamiseen -- riippumatta siitä, onko pelko tuskallista.

   Onko pelko yhtä vaikeasti ignoroitava ei--saa--olla-kokemus kuin kärsimyksenvälttämishalu? Pelätynuhkiakin on tyypillisesti vaikea ignoroida -- usein moraalisesti epäviisastakin, koska viimeistään toteutuessaan pelätty koetaan sietämättömäksi. Ehkä pelätynuhkia pitäisikin arvostella toteutuneen pelätyn sietämättömyysasteen mukaan -- luopua niiden kohtelusta itsenäisenä vääryyskategoriana?

   Tämä saattaisi olla perusteltua, ellei olisi irrationaalisia pelkoja. Nyt tarkoitan pelkoja, joiden kohteessa ei ole pelkääjälle muuta sietämätöntä kuin pelättyys. Omalla kohdallani muun muassa pimeänpelko on ollut tällaista: päästettyäni irti ajatuksesta "täältä on päästävä pois, heti" ja korvattuani sen "olen täällä"-ajatuksella totesin, että pimeässä oleskelussa ei ole mitään epämiellyttävää. Universaalimpi tapaus pelätystä, joka ei toteutuessaan ole sietämätön, on kuolema.

   Näen siis, että pelätynuhat on säilytettävä omana vääryyskategorianaan. Eroaako niiden vääryysaste kärsimyksen vääryysasteesta? Omakohtainen kokemukseni sanoo, että pelkojen voittaminen on helpompaa kuin kipuaistimusten kokeminen tuskattomina (jälkimmäinenkin on mahdollista, mutta vaatii huomattavasti enemmän asiantuntemusta). Annan siis kärsimykselle pelkoja suuremman vääryyspainoarvon. (Ainakin itse olen kokenut, että voimakkainkaan pelko ei ole suoranaista kärsimystä. Enintään pitkään jatkuva pakoonpyrkiminen johtaa tuskalliseen väsymykseen.)

   Käsittelemättä on enää suuttumuksenaiheiden kategoria.

Suuttumus kohdistuu tyypillisesti henkilöihin, ei tilanteisiin³⁶ -- usein henkilöihin, jotka ovat tehneet jotakin suuttujan moraalisesti tuomitsemaa. Suuttuessani jollekulle moraalisyistä koen, että a) väärintekijän olemassaolo on sietämätöntä b) väärintekijän katumattomuus ja teon seurausten oikaisemattomuus, mikäli väärintekijän vallassa, on sietämätöntä.

   Ellei kukaan/mikään koe väärintekijän olemassaoloa, katumattomuutta jne. sietämättöminä riippumatta moraalisesta tuomiosta(an), erehdyn arviossani näiden vääryydestä. Eniten oikein olisi, että tiedostaisin tuomioni aiheettomuuden ja rauhoittuisin. (Tosiasiallisesti eniten oikein? Kuka näin kokee? Väitän näin, koska jokainen ei--saa--olla-kokemuksen lakkaaminen hävittää jonkin vääryyden -- ja koska erehdyksen huomaaminen on helppo tapa hävittää ei--saa--olla-kokemus.) Kuitenkin: niin kauan kuin suuttumukseni -- elävä ei--saa--olla-kokemus -- on olemassa, sitä on pidettävä vääryyden konstituoijana. (Kyllä: myös väärintekijän olemassaolon vääryyden. Muistutan, että tilanteet voivat olla sekä väärin että vaadittavia.) Mikä siis on suuttumuksenaiheiden painoarvo vääryyksinä?

   Kokemukseni mukaan suuttumukseni johtuu aina siitä, että ajattelen tai koen: noin ei saa olla. Vääryysarvostelmat ovat siis omiaan herättämään suuttumusta. Muitakin suuttumuksenaiheita toki on: jos minua arvostellaan mielestäni perusteettomasti, suutun, koska odotan että muut näkevät minut niin kuin olen. Vahvuutenihan ovat jokaisen nähtävissä! Elämmehän yhteisessä maailmassa! (Koen, että muiden pitäisi nähdä asiat niin kuin ne ovat. En kuitenkaan sanoisi tätä moraaliarvostelmaksi, vaan eläväksi "on oltava"-kokemukseksi.)

   Suuttumukseni syntyy ajatuksesta: "tuota ei saa olla", ja kiinnipitämisestäni ajatuksesta. "En voi" päästää irti tilanteen kiellon ajatuksesta ja antaa tilanteen vallita -- edes lähtötilanteena, jota pyrkisin muuttamaan. Pyrin tähän: heti kun täydesti myönnän itselleni, että paha tilanne vallitsee -- lakkaan ponnistelemasta mielessäni sitä vastaan -- suuttumukseni lakkaa. Tosiasian silmiin katsominen hävittää suuttumuksen. (Tämä pätee myös yleisen ärtyvyyden synnyttämään suuttumukseen³⁷. Mutta miten uskallan väittää, että suuttumus aina syntyy näin? Hiukan yksinkertaistetusti: sitä, että vain hellittämätön kiinnipitäminen ajatuksesta voi synnyttää painetta, joka toisinaan purkautuu väkivaltana, pidän intuitiivisesti yhtä ilmeisenä kuin loogisesti sitä, että kaikki poikamiehet ovat naimattomia. Niille, jotka sanovat tätä perusteettomaksi väitteeksi: looginen ilmeisyys on viime kädessä yhtä perustelematonta kuin intuitiivinen ilmeisyys.) Suuttumusta on helppo hallita päätöksellä hyväksyä tosiasia tosiasiaksi -- kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi kuin ruumiillista kärsimystä, menetystuskaa tai pelkoja. Siksi annan sille matalan vääryysarvon. Koska suuttumuksenhallinta kuitenkin vaatii hiukan asiantuntemusta, se lienee vaikeammin ignoroitavaa kuin rumuus tai (suuttumusta herättämättömät) päätöksenvastaisuudet.

   --On myönnettävä: henkilölle, joka ei tunne suuttumuksenhallintatekniikoita, suuttumuksen voittaminen on yhtä saavuttamaton tavoite kuin kivun voittaminen henkisin keinoin. Suuttumuksenaiheiden matala vääryysarvo on ehkä silti perusteltu: voimakkaana tunteena suuttumus kestää vain vähän aikaa kerrallaan. Luonto oikaisee nopeasti suuttumuksenaiheiden vääryyden, jos suuttumus yksin konstituoi näiden vääryyden.

   Alustava vääryysjärjestykseni, vältettävimmästä vähiten vältettävään, kuuluu:

   1. kärsimyksenaiheet tai kärsimys

   2. pelätynuhat tai pelko (myös inhonkohteet tai inho)

   3. ehdottomasti-halutun menetykset tai menetysten ei-hyväksyminen

   4. suuttumuksenaiheet tai suuttumus

   5. rumat objektit (tai äänet) tai rumuudenkokemus

   6. päätöksenvastaiset (myös moraalin vastaiset) tilanteet tai päätökset (moraali?).

Epävarmin olen kohtien 2 ja 3 järjestyksestä.

   Entä positiivisten halujen painoarvot? Moni aineellisesti hyväosainen yksilö olisi varmaankin valmis sanomaan, että seksuaalinen halu on voimakkain. Arvelen kuitenkin: kärsittyään nälkää tarpeeksi kauan useimmat ihmiset tuntevat pakottavaa houkutusta jopa mullan syömiseen. Ruumiillisten halujen (en sano "tarpeiden"³⁸) voimakkuus näyttäisi korreloivan vahvasti niiden tyydyttämättömyyden keston kanssa.

   Tosiasiaksi jää joka tapauksessa: seksuaalinen halu on (monilla, usein) pakottavaa -- jopa heti ilmaantuessaan. Haluajien on siis (tosiasiallisesti) saatava tilaisuus sen tyydyttämiseen. Tämä pätee myös nuoriin (lapsiinkin), vanhuksiin, vammaisiin ja laitoksessa hoidettaviin/asuviin ihmisiin sikäli kuin nämä ovat haluajia -- sekä työ- tai koulupäivän aikaisiin haluihin.

  Erityisryhmien seksuaalinen syrjintä on (uskon) tässä maassa yhä laajemmin tuomittua -- monella vanhemmalla on tosin selvä näkemys ikärajasta, jonka alittava lapsi "ei voi" pakottavasti haluta seksiä. Eläinten seksuaalisista vapauksista en sen sijaan ole huomannut edes keskusteltavan. Uskommeko todella, etteivät eläimet tunne pakottavaa halua tai kärsi seksin puutteesta? Usein kotiin hankitaan vain yksi lemmikki, ja sen seksuaaliset aloitteet omistajaa kohtaan -- torjutaan kylmästi (!). (Tuotantoeläimistä en ryhdy edes puhumaan.) Jos koira siis haluaa tyydyttää kiihkoaan omistajan säärtä vasten, onko sen annettava tehdä niin? Tosiasiamoraali sanoo: kyllä, ellei tälle ole painavaa vastaperustetta. Omistajan lievä nolostuminen on köykäinen vastaperuste eläimellisen kiihkon imperatiiville. Milloin etiikka ja etiketti joutuvat ristiriitaan, etiketin on joustettava! (Tämä herättää kysymyksen raiskausten oikeutuksesta. Itse uskaltaisin yleistää, että itsetyydytys riittää laukaisemaan kaiken sen halun³⁹, jonka intensiteetti ylittää raiskauksen uhrin kärsimyksestään pääsemisen halun intensiteetin. Eniten oikeinhan on tilanne, jossa sekä seksihalu että molempien osapuolten tuskanvälttämishalut tyydyttyvät tai jäävät syntymättä.)

   Melko turvallisesti voitaneen väittää, että ruumiin tuntemuksista syntyvät halut, myös kosketuksen kaipuu, ovat vaikeampia ignoroida kuin esimerkiksi kauniin esineen omistamishalu. Huomio on vaikeampi kääntää pois oman ruumiin aistimuksista kuin ulkomaailman objekteista. Asetan siis ruumiilliset halut (niinsanotut tarpeet, jotka myös ylläpitävät terveyttä -- hyvänrakentamisresursseja) jälkimmäisten (niinsanottujen oikkujen) edelle. Niin myös toiminnanhalun ja seuranhalun, ihmisen ja monen muun lajin kohdalla. (Halua levätä en luokittele positiiviseksi haluksi, vaan haluksi välttää kärsimystä, tuskallista ponnistelua väsyneenä.) Muuten minulla ei ole erityistä sanottavaa positiivisista haluista. Muut ovat kenties tutkineet asiaa perusteellisemmin. Esimerkiksi Maslow'n tarvehierarkia vastaa omani sukuiseen kysymykseen: mitkä halut tulevat ignoroiduiksi muiden halujen voimasta. Tätä lähemmäksi ignoroitavuuden kvantifiointia on vaikea päästä.

   Yhteenvetona: vääryyksistä eniten väärin on kärsimys, joka ei ilmeisellä tavalla johdu helposti-ignoroitavasta (kärsijän ruumiin ulkopuolisesta) huomionkohteesta (kuten rumasta esineestä), sekä pakottavimpien (ruumiillisten?) halujen tyydyttymättä jääminen. Painavimmin vaadittavaa on siis tällaisten negatiivisten ja positiivisten halujen tyydyttäminen tai ehkäiseminen.

   Kärsimys on tuskallista ja sen hävittäminen lisää mielihyvää; pakottavien halujen tyydyttämättömyys on tuskallista ja niiden tyydyttäminen aiheuttaa mielihyvää. Siksi: hedonistiset utilitaristit ovat oikeassa! (No, ainakin karkeasti.) Eniten oikein on tilanne, joka sisältää vähiten kärsimystä ja eniten mielihyvää. Esteettiset moraalijärjestelmät (kuten Nietzschen) ovat väärässä: kukaan ei koe elämän tai ihmisen uljautta tärkeämmäksi (tai vaikeammin ignoroitavan tärkeäksi) kuin oman sietämättömän kärsimyksensä lakkaaminen. Liberalistinen etiikka on väärässä myöntäessään yksilöille oikeuden niin valitessaan tapella keskenään tai muuten aiheuttaa itselleen kipua. Kipua tuntiessaan jokainen kokee, että sitä "ei saa olla". Vain tulevasta kivusta on mahdollista olla välittämättä.

  Hedonistis-utilitaristisin termein: täydellistä vähäisemmän mielihyvän kasvattaminen on aina vaadittavaa. Jokainen kokija, jonka mielihyvä ei ole särötöntä, haluaa täydempää mielihyvää. Uskallan tehdä tämän yleistyksen, koska näen: täydellistä vähäisempi mielihyvä on kärsimyksen sekaista -- ja jokainen kärsijä haluaa eroon kärsimyksestään. Halua lisätä omaa mielihyvää ja halua päästä omasta (intensiivisestä) kärsimyksestä voidaan siis molempia pitää kärsimyksenvälttämishaluina. Intensiivisen kärsimyksen välttämishalu on, voisi olettaa, ehdottomampaa kuin laimean kärsimyksen välttämishalu. Siksi: intensiivisen kärsimyksen hävittäminen on ehdottomammin tärkeää kuin mielihyvän täydellistäminen (tilanteissa, joissa on pakko valita). Utilitaristisessa kalkyylissä on annettava suurempi painoarvo intensiivisen kärsimyksen hävittämiselle ja ehkäisemiselle (eli olen negatiivisen utilitarismin kannalla, sikäli kuin huomioon otetaan vain mielihyvää ja kärsimystä koskevat halut).

   Jos intensiivinen kärsimys ja epätäydellinen mielihyvä nähdään saman (kärsimys-)jatkumon pisteinä, käy mahdottomaksi ajatella hyvän tekemistä nollasummapelinä (jossa lopputulos on neutraali nolla, mikäli --5:n arvoon yhtäällä lisätään +5:n arvo toisaalla). Mikään ei voi vähentää intensiivisen kärsimyksen vääryyttä.

   Väitän myös: intensiivisen kärsimyksen poistaminen yhdeltä kokijalta on tärkeämpää kuin lievemmän kärsimyksen poistaminen monilta. Ajateltakoon lähtötilannetta, jossa yhden kokijan kärsimysarvo on 8 (intensiivinen kärsimys), ja viiden kokijan kärsimysarvo 2 (epämukavuus) -- sekä kahta jatkokehitysmallia: a) kaikkien viiden "kakkosen kärsijän" kärsimysarvo "oikaistaan" pyöreäksi nollaksi (särötön onnellisuus) ja "kahdeksikon kärsijän" kokemus jätetään ennalleen b) "kahdeksikon kärsijän" kärsimysarvo lasketaan kuutoseen ja "kakkosen kärsijöiden" kokemukset jätetään ennalleen. Jatkotilanteessa a) kokonaisuuden vääryys ei ole vähentynyt lähtötilanteesta. Se on edelleen väärin kahdeksikon ehdottomuudella: on olemassa kahdeksikon vääryys. Tilanteessa b) ei ole olemassa kuutosta suurempaa vääryyttä, joten se on vähemmän väärin.

   Eri kokijoiden kärsimysarvoja ei ole laskettava yhteen ja katsottava, montako ehdotonta ei--saa--olla-kokemusta niistä muodostuu -- lievät kärsimyksethän eivät todellisuudessa kasaannu yhteen äärimmäisiksi kärsimyksiksi. Tilanne, jossa esiintyy korkein yksittäinen kärsimysarvo, on ehdottomimmin väärin.

   Onko siis oikein madaltaa yhden kokijan kärsimysarvoa kahdeksasta seitsemään aiheuttamalla kymmenelle onnelliselle seitsikon arvoinen kärsimys? Minun on pakko vastata: itsessään kyllä. Käytännössä tämä ei välttämättä ole eniten oikein, koska ennen-onnellisten kärsimyksenaiheet saattavat merkittävästi heikentää heidän voimiaan ja kykyjään rakentaa hyvää ja ehkäistä pahaa tulevaisuudessa. (Pelkään myös pahoin, että laillisen "uhraamisen" tai pakkotyön käyttöönotto johtaisi laajamittaiseen pelkoon, onnellisuusvartijoiden pakoiluun ja vaihtoehtoisiin yhteiskuntiin etsiytymiseen.)

   Kärsimyksen voimakkuuden arviointi on vaikeaa, mutta jos haluamme toimia mahdollisimman oikein ja jos tilanteiden vääryysaste riippuu kärsimyksen voimakkuudesta, emme voi välttää arviointiyrityksiä. Moraaliratkaisuissa joudumme toimimaan epävarman tiedon pohjalta (toisin kuin liike-elämässä, politiikassa, maanviljelyksessä ja hoitotyössä?).

   Tässäkin maassa tavallinen mutta vähän keskusteltu tapaus vähäisen edun⁴⁰ hankkimisesta suurelle joukolle pienen joukon kustannuksella on lehtien meluisa yöjakelu. On ihmisiä, jotka herättyään jakajan tömistelyyn portaissa aamuyöllä (omillakin kotikulmillani usein jo kahden aikoihin) eivät pysty enää nukahtamaan ennen aamunousua. Vaikka heitä olisi vain promille nukkujista, tämä tekisi meluisasta yöjakelusta painokkaan vääryyden. Monta tuntia liian vähän nukkuneelle koko seuraava päivä on tuskaa -- käytännössä koko elämä, koska yöjakelu on jatkuvaa. Unenriisto saattaa kuitenkin olla vältettävissä luopumatta yöjakelusta, mahdollisesti jopa ilman lisäkustannuksia kustantamoille tai yhteiskunnalle⁴¹.

Haluajien tärkeysjärjestys

Koska filosofinen asenne sanoo: älköön mitään pidettäkö ajattelematta selvänä, on tarkasteltava tätäkin: ovatko kokijat asetettavissa tärkeysjärjestykseen?

   Ainoat ehdottomat moraalinormit, joihin edelläsanottu johtaa, ovat sietämättömän kärsimyksen välttäminen ja pakottavien positiivisten halujen tyydyttäminen. Pakottavien positiivisten ja negatiivisten halujen tyydyttäminen on aina ehdottoman tärkeää (=koetaan ehdottoman tärkeäksi), samantekevää, kenen tai minkä halu on kyseessä. Kaikkien  kokijoiden -- rumien ja kauniiden, tyhmien ja älykkäiden, arkisten ja sielukkaiden, eläinten ja ihmisten -- pakottavat halut on ehdottoman tärkeää tyydyttää (tai hävittää). Myös: kunnottomien kärsimyksen välttäminen on yhtä tärkeää kuin kunnollisten! Aikuisten kärsimyksen välttäminen on yhtä tärkeää kuin lasten! Oman kärsimyksen välttäminen on yhtä tärkeää kuin toisten.

   Pahinkin kiduttaja/rikollinen kokee kärsimyksensä loppumisen ehdottoman tärkeäksi -- on olemassa sen ehdoton tärkeys, sen ehdoton tärkeys on tosiasia. Rikollisia rankaisemalla pyritään tietenkin rikollisuuden ehkäisemiseen(kin), mutta moraalisesti paras vaihtoehto olisi rikosten (jatkumisen) ehkäiseminen ilman rangaistuksia. Mahdollisuuksia tähän on tutkittava (ja tutkittukin). Katson myös, että kostonhalun hillitsemiseksi kaiken kärsimyksen vääryyttä olisi ahkerasti teroitettava jo pienten lasten mieliin.

   Vastaavasti: aikuinen kokee sietämättömän kärsimyksensä yhtä sietämättömäksi kuin lapsi omansa = sen välttäminen on yhtä tärkeää. Aikuisen altistaminen kärsimystä tuottavalle tilanteelle on lapsen altistamista hyväksyttävämpää vain jos aikuisella on kyky kärsiä tilanteesta vähemmän -- välittömästi tai pitkällä aikavälillä -- kuin lapsi kärsisi. Tämä toki lieneekin yleisempi tilanne kuin vastakkainen. Kuviteltavissa on kuitenkin myös tapaus, jossa aikuinen katkeroituu loppuelämäkseen (ja unohtaa kaiken moraalin?), jos hän lastensa vuoksi luopuu (esimerkiksi) uudesta elämänkumppaniehdokkaasta, "siitä oikeasta". Vastakkain olevien halujen (en vieläkään sano "tarpeiden"³⁸ painoarvoja on punnittava tapauskohtaisesti.

   En malta olla varoittamatta äärimmäisyyteen menemisestä tähänkään suuntaan, aikuisten "oikeuksien"⁴² ylikorostamisesta. Pienten lasten jättäminen muiden hoiviin vanhempien (vaikka vain viikonloppu)loman ajaksi on, tai saattaa olla, painokkaasti väärin, ehkä erityisesti silloin, kun lomanaikaishuoltajat eivät jatkuvasti ole lapsen huoltajia (suurperheessä tai kommuunissa).

   Itse jäin viikonlopuksi (todellako vain viikonlopuksi? Niin äitini on kertonut) mummoni huoltoon ollessani 2-vuotias -- ainoa tapaus tuolta iältä jonka muistan. Heti vanhempieni lähdettyä aloin odottaa heitä (mitä tahansa muuta teinkin) -- ehkä siksikin, että äitini oli sanonut etteivät hän ja isäni olisi kauaa poissa. Turha odotus kääntyi nopeasti tuskaksi ja voimani kiinnittyivät siihen, niin että kaikki toiminta kävi minulle lähes ylivoimaisen raskaaksi. (Tämä johtui vain odottamisesta -- en luullut vanhempieni hylänneen minua.) Sairastuin siis vaikeaan depressioon (jälkikätinen itsediagnoosi). Pienten päiväkotilasten kokemuksia voin vain arvailla. Viikonlopun ero lähimmistä saattaa olla aikuiselle pikkujuttu, mutta (normaalille? erityisen kiintyneelle? odottamaan ohjeistetulle?) lapselle helvettiä. Murunen käytännöllistä filosofiaa: jos vanhemmat kaipaavat lepoa, ehkä he voisivat palkata lastenhoitajan ja pysyä kotona?

    Pakottavien halujen tyydyttämisen yksin-tärkeys johtaa kokijoiden tasa-arvoon. Vai johtaako? Mahdollinen olisi tämäkin johtopäätös: ehdottomin pakko on niiden kokijoiden halujen tyydyttäminen, joiden positiiviset halut ja sietämättömyydenkokemukset ovat intensiivisimpiä. Voimakastunteiset ensin!

   Johtopäätös on välttämätön, mikäli vain osa kokijoista kykenee äärimmäisiin (esimerkiksi) kärsimyksenkokemuksiin. Tämä on tuskin evoluutiopsykologisesti uskottavaa. Esimerkiksi ruumiin silpoutumisen välttäminen on yksilön elossapysymiselle siksi tärkeää, että sen sietämättömyysasteissa ei voi odottaa suurta yksilöiden välistä vaihtelua. Vaikka suurta vaihtelua esiintyisikin, käytännössä on vaikea saada selville, kenen sietämättömyydenkokemukset ovat voimakkaimpia. Oletusten tekeminen asiassa on vaarallista ja helppoa. Romaanissaan Uncle Tom's Cabin (luvussa XVI) Harriet Beecher Stowe piirtää epämukavan tutunomaisen kuvan seurapiirinaisesta, joka katsoo: "ei mustilla [orjilla] ole sellaisia perhetunteita kuin meillä" ja (johdonmukaisesti) tulkitsee lapsistaan erotetun Mammyn ilottoman olemuksen "murjottamiseksi". Jo itseihailu kallistaa monia uskomaan, että heidän/heidän "heimonsa" kaikki kokemukset ovat voimakkaampia kuin toisten. Taipumusta on tuskin viisasta ruokkia tunne-/haluintensiteettien eroja korostavilla moraalijärjestelmillä. Ja tästä riippumattomienkin tietoteoreettisten ongelmien vuoksi lienee parasta välttää kaikkien kokijoiden todennäköisiä sietämättömyydenkokemuksia.

   Viimeksisanottu nostaa esiin vielä yhden ongelman. On parasta välttää kaikkien kokijoiden sietämättömyydenkokemuksia, kaikkien kärsijöiden kärsimystä. Mutta ketkä ja mitkä ovat kärsijöitä? Eläimet eivät pysty kertomaan meille mahdollisista kärsimyksistään sanallisesti, usein eivät sanattomastikaan. Kalat, matelijat tai selkärangattomat eivät pysty huutamaan tuskasta eikä niillä ole ilmeitä tuottavia kasvojen pintalihaksia. Miten ahkerasti tutkimmekin, emme voi olla varmoja niiden kärsivyydestä. Mistä tiedämme, että ne eläinten käyttäytymismallit jotka itsellämme liittyvät kipuun (vaurioituneen ruumiinosan hierominen äyriäisillä, (näennäisen?) huomion kääntyminen pois ulkomaailmasta kaloilla, karvaan/emäksisen kipulääkeliuoksen itseannostelu rotilla -- vrt. Braithwaite 2010), aina esiintyvät vain koetun kivun yhteydessä? Kaikki kokemussisällöt voivat loogisesti olla olemassa myös ei-kokemusluonteisina (ja sellaisina vaikuttaa haltijansa käyttäytymiseen?), niin kauan kuin emme pysty määrittelemään "kokemuksen" ja "ei-kokemuksen" (ilmenemän ja ei-ilmenemän) eroa.

   Varmoja emme voi olla, mutta olisihan hirveää (tosiasiallisesti hirveää!) aiheuttaa kärsimystä olennolle, jota olemme epäilleet kärsimiskykyiseksi, varmuuden puuttumisen varjolla. Arkijärkeni sanoo myös: kyky tuntea mielihyvää, kärsimystä ja halua on luonnon kannustin, joka saa eliön pyrkimään tiettyjä tilanteita kohti ja välttämään toisia. Liikkumiskykyinen eliö, jolla ei olisi kiputuntoa⁴³ (onko kipurefleksejä olemassakaan?⁴⁴), teloisi itseään yhtä mittaa. Jos "mekaaninen" ärsyke--reaktio-ketju riittäisi liikuttamaan eläimiä, miksi ihmiselläkään on kokemuksia? (No -- ehkä kärsimystä tarvitaan motivoimaan älykkäimmät eläimet valitsemaan paras vaurionvälttämisstrategia, ja vain nämä eläimet liikkuvat vasta päätöksestään? Tai ehkä sitä tarvitaan useiden ristiriitaisten ärsykkeiden vaikuttaessa, jotta eläin osaisi priorisoida suurimman pahan välttämisen? Jos näin on, mm. taimenet ja erakkoravut ovat ilmeisen kokevia -- op. cit.⁴⁵.)

   Epifenomenalistit eivät usko halujen ja pyrkimyksenkokemusten kykyyn aiheuttaa ruumiinliikkeitä, vaan pitävät niitä tiettyjen aivotapahtumien evolutiivisesti merkityksettöminä sivutuotteina. Heille sanon: 1) mielihyvä ja kärsimys, jotka ovat ajallisessa yhteydessä haluihimme, ovat juuri sellaisia kokemuksia, jotka pystyisivät motivoimaan meitä tavoittelu- ja välttämisliikkeisiin. Jos koen jotakin hirveänä, luonnollisesti haluan eroon siitä. Eikö ole melkoinen sattuma, että liikkeisiin johtavat aivotapahtumat tuottavat sivutuotteinaan juuri tällaisia (arvoladattuja) kokemuksia? 2) vaikka haluilla, kärsimyksellä jne. ei olisi kausaalista voimaa, niitä esiintyy ihmisillä tiettyjen aivotapahtumien yhteydessä ja tietyissä ympäristöolosuhteissa -- onko meillä mitään syytä olettaa, että tämä ei päde muihin eläinlajeihin? (Konklusiivisia todisteita nämä eivät tietenkään ole.)

   Ehdotan sääntöä: jos se näyttää liikkuvan havaintojensa ohjaamana, se pystyy mahdollisesti haluamaan ja kärsimään. Mitä ja mistä, jää auki. Vihjeitä tästä saadaan toki tarkkailemalla, mitä eliö(laji) tekee luontaisessa elinympäristössään, jossa sillä on valinnanvaraa enemmän kuin esimerkiksi tehotuotantokarjatilalla tai kalanviljelylaitoksella. Mutta voimmeko luottaa siihen, että koti- ja lemmikkieläimet haluavat elää samoin kuin luonnonvaraiset lajitoverinsa?

   Per Jensenin 1970--luvun avauksesta lähtien tutkimukset ovat osoittaneet, että kesyt eläimet käyttäytyvät pitkälti samoin kuin villit kantamuotonsa saadessaan siihen tilaisuuden (Jensenin kesysiat tonkivat maata, järjestyivät sosiaalisiksi ryhmiksi jne.). Sitä, mikä on kotieläimille tärkeää, on tutkittu myös järjestämällä niille valintatilanteita. Jopa sitä, kuinka tärkeinä eläimet pitävät erilaisia asioita, voidaan tutkia tarkkailemalla, paljonko vaivaa ne ovat valmiita näkemään saadakseen erilaisia etuja. Aivan arvauksen varassa emme joudu toimimaan.

   Lemmikki- ja tuotantoeläimiä pitäessämme meidän on syytä huomioida ainakin tällaiset mahdolliset kärsimyksen ja tyydyttämättömien halujen lähteet: kipu, melu, sopimaton lämpötila, sopimattomat (toimintaa tai lepoa vaikeuttavat) valaistusolosuhteet, pahat hajut, vastenmielisen makuinen tai sairastuttava ruoka; puute ravinnosta, vedestä, happipitoisesta ilmasta, levosta (häiriöttömästä nukkumisympäristöstä), seksistä, kosketuksesta ja muusta seurasta, toiminnasta ja vaihtelusta; "puolison", "lasten", "vanhempien" tai tutun hoitajan menetys; liikkumavapauden rajoittaminen. (Unohdin varmaankin jonkin olennaisuuden -- pyydän anteeksi.) Toimimme voittopuolisesti-oikein vain jos järjestämme tuotantoeläimille olot jotka ne itse valitsisivat -- parhaan tutkimustiedon valossa -- tarkistuslistan kaikissa kohdissa. Väitän näin jo siksi, että eläinten halujen tyydyttäminen on yhtä tärkeää kuin ihmisten halujen (mikä on tärkeää!). Eläinten halut ovat yhtä pakottavia -- ainakaan itse en tunne yhtäkään hyvää syytä uskoa toisin (vrt. Vilkka 1996⁴⁶).

   Eläinten haluntyydytyksen tunnontarkka mahdollistaminen tekee ehkä tuotantoeläinten pidon taloudellisesti kannattamattomaksi. Jos näin on, moraalinen johtopäätös on helppo: tuotantoeläinten pito on lopetettava. Kummat mahtavat olla kokijalleen helpommin ignoroitavia haluja: ihmisen halu saada lihaa, kalaa, munia, maitoa tai nahkaa vai eläimen halu päästä kivusta⁴⁷ tai tuskallisesta väsymyksestä⁴⁷, halu juosta ja loikkia⁴⁸, halu paritella, halu koskettaa toista eläintä, halu pitää poikaset lähellä tai halu yleensä tehdä jotakin (muutakin kuin nokkia ja purra vierustoveria)? Kysymys on luultavasti väärin asetettu: emme tiedä, että eläimet edes pyrkisivät ignoroimaan halujaan. Jos ne eivät pyri siihen, ne eivät taatusti onnistu siinä. Eläinten kaikki halut ovat kokijoilleen mahdottomia ignoroida. Jos aion olla johdonmukainen, voin tehdä vain tämän johtopäätöksen: elleivät eläimet pyri hallitsemaan halujaan, eläinten halujen tyydyttäminen on tärkeämpää kuin ihmisten.

   Halut, joita tuotantoeläinkysymyksessä on punnittava vastakkain, ovat nimenomaan eläinten halut (aristoteelisesti ilmaistuna) toteuttaa laji- tai yksilöolemustaan ja ihmisen halu syödä hyvältä maistuvaa lihaa (tai pukeutua hyvältä näyttävään ja miellyttäväntuntuiseen nahkaan). Terveenä pysyäkseen ihminen ei tarvitse eläinravintoa (Foer 2011⁴⁹), muutamia poikkeuksia ehkä lukuunottamatta (ihmiset joiden elimistö ei valmista kasviöljystä tiettyjä rasvahappoja, moniallergiset).

   Ravintoeläintuotantoa ollaan puolustettu myös työllistymisnäkökohdilla, jolloin vastakkain ovat eläimen halu erilaisiin laji-/yksilötyypillisiin käyttäytymismuotoihin ja ex-maatilatyöntekijän/kalafarmarin pakko opiskella uusi ammatti tai pahemmassa tapauksessa työttömyys. Oma vaakani ei tästä heilahda eläintuotannon hyväksi. Kolmanneksi on puhuttu peltojen lannantarpeesta (ekologisesti kestävässä viljelyssä tai tulevaisuudessa, öljypohjaisten lannoitteiden loppuessa). Kysyä voi: onko kotieläintuotanto todella ainoa keino pitää viljelysmaat ravinteikkaina? Eivätkö vuoroviljely, guanolannoitus ja/tai kastemadot riitä? (Tosin: aiheuttavatko maatalouskoneet kärsimystä kastemadoille?) En ole asiantuntija tässä kysymyksessä, mutta on varmasti syytä vastustaa houkutusta oikeuttaa oma lihansyönti helpoilla argumenteilla, asiaa syvemmin tutkimatta. Nykyisenkaltaista karjantuotantoa, joka korostaa helppoutta tilalliselle (mm. kastraatiot ilman puudutusta sääntönä), lannoitusargumentti ei varmasti oikeuta. 

   Vaikka eläinten elinolot pyrittäisiin järjestämään olennaisilta osin -- parhaan tutkimustiedon valossa eläinten-olennaisina-kokemilta -- luonnonoloja vastaaviksi, asiaan jäisi vakavia moraalisia ongelmia.

   Ensiksi tutkimukseen liittyvät ongelmat: pystyykö ihminen oman aistikykynsä ja muun kokemusmaailmansa varassa edes kuvittelemaan kaikki asiat, jotka ovat toisenlajisille eläimille tärkeitä -- esittämään oikeat kysymykset? (Tai, toisaalta: onko tutkijoilla taipumus liialliseen antropomorfismin välttämiseen -- esimerkiksi oletukseen, että eläimet eivät kärsi rumasta ympäristöstä?) Voimmeko tarjota valintakokeissamme eläimille tarpeeksi monia vaihtoehtoja löytääksemme sen jonka eläimet valitsisivat -- tarpeeksi monia liikkumapinta-alavaihtoehtojakaan⁵⁰? Ohjaavatko taloudelliset intressit, tai tutkijoiden käsitykset siitä, millaiset parannukset ovat realistisesti (=tuotantoeläinten käytöstä luopumatta) toteutettavissa, tutkimusta? Parhaimmillaankin tutkimus antaa tietoa vain siitä, mitä tietyn lajin eläimet keskimäärin haluavat -- entä poikkeusyksilöt? Ja normaaliyksilöiden poikkeusmielentilat?

   Edellä sanoin, että jokainen on oman onnensa valppain vartija. Rajoittaessamme eläimen vapautta vähennämme sen mahdollisuuksia vartioida omaa onneaan -- tyydyttää halujaan ja pyrkiä eroon kärsimyksistään sitä mukaa kuin niitä ilmaantuu. Vapauden rajoittaminen kasvattaa kärsimykselle ja tyydyttämättömille haluille altistumisen vaaraa. Onko se siis oikeutettua ilman vahvoja perusteita (kuten olosuhteita, joissa ihmisen selviytyminen riippuu eläintenpidosta)? Jo klassinen utilitarismi pitää oikeana toimintana sitä, joka varmistaa suurimman määrän mielihyvää (tai edullisimman mielihyvä-/kärsimystaseen) kaikkien kokijoiden joukossa. Toiminta, joka suoranaisesti kasvattaa kärsimyksen vaaraa (voimakkaamman kuin lihansyönnistä pidättyminen aiheuttaa ihmiselle), ei taida vastata tätäkään oikean toiminnan kuvausta. Eläimet kärsivät toki usein (ravinnon puutteesta, kuivuudesta jne.) myös luonnossa eläessään, mutta tämä ei tee argumenttia tyhjäksi. Emmehän me ota tuotantoeläimiä luonnosta ja pelasta niitä vielä pahemmilta elinoloilta. Kasvattamalla tuotantoeläimiä tuotamme uusia kärsijöitä luonnossa kärsivien eläinten lisäksi. (Eikö eettisesti kestävä johtopäätös luonnonvaraisten eläinten kärsimyksistä olisi ennemmin se, että meidän on autettava luonnonvaraisia eläimiä?) On vaikeaa oikeuttaa eläinten kasvattamista vankeudessa, ellei voida osoittaa lihantuotantoa jne. vaihtoehdoiksi jollekin vielä pahemmalle.

   Vielä ongelmallisemmaksi eläintenkasvatuksen tekee se, että nykyoloissa tavallinenkin eläinten hyvinvointitaso on täysin hoitajien varassa. Jos hoitaja sairastuu masennukseen eikä jaksa huolehtia eläintensä ruoan- ja vedensaannista, "eläinsuojaan" suljettu eläin voi vain kärsiä passiivisena. Tämä vaara sisältyy aina eläintenpitoon, erityisesti silloin, kun hoitajia on vain yksi. Voimmeko hyväksyä tämän, jos vaara realisoituu tässä maassa esimerkiksi viidellä tuotantotilalla vuodessa? Paremmin: voivatko eläimet kestää tämän? Ja teurastamoissa tapahtuvan tarkoituksellisen tai tietoisen kivunaiheuttamisen⁵¹ (missä valta, siellä väärinkäytös!) sekä teurastuksen "tehokkuudesta" johtuvat "ikävät vahingot" (elävät eläimet joutuvat kaltatuiksi)? Edellä päädyin siihen, että pienen joukon äärimmäistä kärsimystä on tärkeämpi välttää kuin suuren joukon lievää. Turvallinen jatkojohtopäätös lienee: pienen joukon äärimmäisen kärsimyksen välttäminen on tärkeämpää kuin suuren joukon kulinaaristen nautintojen tai ammatin säilymisen takaaminen.

   Minulle huomautetaan ehkä, ettemme voi koskaan poistaa maailmasta kaikkia vääryyksiä; voimme säätää lakeja ja valvoa niitä, mutta kaikkia rikoksia ja vahinkoja ei koskaan voida estää. (Kun rapataan, niin roiskuu!) Tämä on sinänsä totta, mutta näen, että tuotantoeläinten pitoon liittyy poikkeuksellisen kärsimyksentuottamisen mahdollisuus. Harva rikoksentekijä riistää uhriltaan pitkäksi aikaa liikkumavapauden niin, että uhri ei pysty hankkimaan itselleen ruokaa ja vettä (ainakin rauhan aikana, vankiloiden ulkopuolella ja Suomessa harva). Ihmisen helpostiunohdettava⁵² halu syödä lihaa, juustoa tai jäätelöä ei oikeuta (minkäänlaisen ihmisiin rajoittumattoman utilitaristisen kalkyylin nojalla) eläinten altistamista tarpeettoman äärimmäisen kärsimyksen vaaralle.

   --Viimeksi sanottu nostaa esiin kysymyksen: mikä on tarpeellista kärsimyksen aiheuttamista tai kärsimykselle altistamista? Puhuessamme "tarpeellisesta" tai "väistämättömästä" kärsimyksen aiheuttamisesta lähdemme siitä, että kärsimyksenaiheuttaja tavoittelee jotakin, mikä on tärkeämpää kuin aiheutetun kärsimyksen välttäminen -- mahdollisesti että lisävaivaa tai

-rahanmenoa, joka ehkäisisi kärsimyksen, on tärkeämpää välttää (esim. kaloja "ei voi" troolareilla tappaa yksitellen, vaan ne jätetään tukehtumaan). Tosiasiamoraali sanoo kuitenkin, että mikään ei ole tärkeämpää (vaikeammin ignoroitavasti tärkeää) kuin kärsimyksen välttäminen ja pakottavien halujen tyydyttäminen. Oikeutettua on siten sellainen eläinten hyväksikäyttö, joka tyydyttää pakottavan ruoan, seksin tms. puutteen, välittömästi tai välillisesti (vetojuhdat, metsästyskoirat...). Entä oikeuttaako ilmastonmuutoksen tai pienhiukkasten torjuminen paluun traktoreista ja autoista aitoihin hevosvoimiin? Uskon, että moni ideaaliutilitaristinen kalkyyli antaisi tähän myöntävän vastauksen. Hevosten pitämistä ahtaissa soolopilttuissa se ei varmasti oikeuta. Eläimen on saatava liikkua ja seurustella silloin kun eläin haluaa, ei silloin kun ihmiselle sattuu sopimaan.

Viimeiset puolustussanat

Edellä olen uskoakseni johdonmukaisesti väittänyt, että ennen kaikkea fenomenaaliset tilanteet (joihin sisältyy haluja) ovat väärin tai vaadittavia -- ne, tekojen seuraukset, voivat tehdä teot vääriksi tai vaadittaviksi. (Tekoon sinänsäkin voi toki kohdistua ei--saa--olla-kokemus tai on--oltava-kokemus.)

   Arkipuheessa "vääriksi" ja "vaadittaviksi" sanotaan ennen kaikkea tekoja -- ehkä yksinomaan niitä. H. A. Prichard (2010⁵³) katsoi, että oikeaoppisessa puheessa ei koskaan sanota "niin ja niin tulee olla", vaan ilmaus on kielen väärinkäyttöä. Tästä olen eri mieltä Prichardin kanssa.

   Jos selvitämme itsellemme, millaisia ominaisuuksia tarkoitamme "vääryydellä" ja "vaadittavuudella", saatamme hyvinkin päätyä toteamaan, että nämä ominaisuudet kuuluvat myös tilanteille (asiaintiloille). Katson, että juuri näin on: tarkoitamme "vääryydellä" kaikkienmyönnettävästi-totta, olemassaolevaa ei--saamista-olla; olemassaoleva ei--saaminen-olla (jonka pystymme havaitsemaan) voi olla vain ei--saa--olla-kokemus tai ei--saa--olla-kokemuksen synnyttämä (kiellot yms.): on olemassa vääriä asiaintiloja = sellaisia (objektin)kokemusten olemassaoloinstansseja, joihin sisältyy ei--saa--olla-kokemus (tuskalliset kokemukset ja muut sietämättömänkokemukset).

   Vaadittava asiaintila on sellainen (objektin)kokemuksen olemassaoloinstanssi, johon sisältyy on--oltava(--ja--voimistuttava)-kokemus -- positiivisen halun kohde. Ja oikea = hyväksyttävä asiaintila on sellainen (objektin)kokemuksen olemassaoloinstanssi, johon ei sisälly ei--saa--olla-kokemusta.

   Toinen kohta, jossa kielenkäyttöni poikkeaa tavanomaisesta, on se, etten sano mitään asiaintilaa tai tekoa vain vääräksi, vain oikeaksi tai vain vaadittavaksi. Eikö tämä ainakin ole kielen väärinkäyttöä? Eikö ymmärrykseemme "vaadittavan" ja "väärän" merkityksestä liity olennaisesti se, että teot tai asiaintilat ovat vain vaadittavia tai väärin? En tiedä -- kenelle on mikäkin olennaista. Mieleni tekisi kuitenkin puolustautua näin:

   "Vaadittavuus" ja "vääryys" on olennaisesti tulemista-olla ja ei--saamista-olla. Jos löydämme maailmasta jotakin kaikkienmyönnettävästi tulevaa(kin)-olla ja ei--saavaa(kin)-olla, olemme löytäneet vaadittavan ja väärän. Olemme vain erehtyneet uskomuksessamme, että vaadittava olisi vain-vaadittavaa ja väärä vain-väärää.

   Niin tai näin, moraalijärjestelmäni käytäntöönsovellettavuutta "sekä-ettyys" ei estä -- voimme ratkaista, mitkä asiaintilat ja teot ovat eniten vaadittavia ja eniten väärin. Vai onko minun oikeutettua puhua "vaadittavasta", "väärästä" ja "moraalijärjestelmästä"? Korjaan: ajatusrakennelmani on sovellettavissa käytäntöön -- se sallii meidän ratkaista, mitkä asiaintilat ja teot ovat kaikkienmyönnettävästi välttämättömimpiä ja kaikkienmyönnettävästi ei--saavimpia-olla. (Ei ehkä moraalijärjestelmä, mutta tyhjää parempi?)

   Vakavampi syytös kielen väärinkäyttämisestä taitaa kuitenkin olla tämä: vaadin kielenkäyttäjää sanomaan ei--saavaksi-vallita tilannetta, jonka joku toinen kokee ei--saavaksi-vallita. (Puhuin tästä jo edellä, mutta asian oleellisuuden vuoksi toistan sen.) Tosielämässä emme koskaan käytä kieltä tällä tavalla. Käytämme ilmausta "ei saa olla/vallita" vain omasta puolestamme -- tarkoittaen: "minä haluan, että ei ole/vallitse".

   Kiistän jälkimmäisen väitteen. Tekstin alkupuolella päädyin johtopäätökseen, että moraalisessa kielenkäytössä "väärä" viittaa nimenomaan omista haluistamme riippumatta ei--saavaan-olla -- objektiiviseen tai yleispätevästi-toteen ei--saamiseen-olla. Moraalikeskusteluissa puhumme jatkuvasti omista haluistamme riippumattomasta ei--saamisesta-olla.

   "X:n ei--saamisen-olla" ymmärrämme (uskallan yleistää) tarkoittavan sitä, että jokin huutaa X:n loppumista -- samoin kuin X:n välttämishalun yhteydessä. Siksi voimme luontevasti sanoa välttämishaluja ei--saamisiksi-olla. Vai voimmeko? Normaalistihan emme tunnusta yksilöiden haluja ei--saamisiksi-olla. Syy tunnustamattomuuteemme on uskoakseni kuitenkin vain se, että emme pidä haluja yleispätevinä ei--saamisina-olla (koska ne "eivät voi olla kaikki yhtäaikaa tosia"? koska ne ovat paikallisia?). Edellä olen mielestäni osoittanut, että halujen konstituoimat ei--saamiset-olla jne. (väitteet niistä) ovat yleispätevästi tosia. Haluthan ovat lähes kaikkien myöntämästi olemassaolevia. Käytämme kieltä aivan oikein sanoessamme ei--saavaksi-olla koettua "ei--saavaksi-olla" (ja "moraalisesti vääräksi", sikäli kuin ei--saa--olla-kokemus on myös perusteltu pahuudella -- kuten katson sen aina olevan).

   Moraalipuheessa kaipaamme jatkuvasti yleispätevästi-totta ei--saamista-olla -- emme vain ole huomanneet, että (toisen kokijan tai itsemme) ei--saa--olla-kokemus on tällainen.

   Tästä huolimatta (uudelleen): ovatko esittämäni "tulemiset-olla" (eli halujen kohteet) moraalisesti vaadittavia? Kieltävää vastausta voidaan perustella ainakin kahdella tavalla jo-mainitsemani lisäksi.

   1) Sanomme (ja olemme valmiita sanomaan?) "moraalinormeiksi" vain vaatijattomia vaatimuksia ja haluajattomia haluntapaisia 2) edellä olen hyväksynyt moraalisen vääryyden perusteeksi minkä tahansa jollekulle-/jollekin-pahan, jonka häviämistä joku/jokin haluaa. Useimmat katsonevat kuitenkin, etteivät yhden yksilön halut eivätkä kenenkään oikut (esim. lievät halut) ole moraaliperusteita. "Moraalisen vääryyden perusteen" nimen ansaitsee vain jokin, mikä on kaikkien yhteisön jäsenten/ihmisten tms. yhteenlasketun onnellisuuden/yhteenlaskettujen ylimpien preferenssien tms. kannalta enemmän vahingollista kuin edullista. (Itse lyön ensin lukkoon (moraaliset?) vääryydet, vasta "jälkikäteen" lasken vääryyksien painoarvoja kokonaisuudessa.)

   Huomautuksiin on vaikea väittää vastaan. Ehkä en lainkaan onnistukaan moraaliobjektivismin puolustamisessa. Tästä en kuitenkaan ole kovin huolissani.

   Olen mielestäni osoittanut, että tiettyjen tilanteiden täytyminen-olla ja ei--saaminen-olla ovat yleispäteviä tosiasioita. On olemassa tiettyjen tilanteiden täytyminen-lakata -- pakottava lakkaamishalu -- joten jokaisen on myönnettävä, että näiden tilanteiden tosiasiallisesti täytyy lakata. Ja kenen tahansa täytyy huolehtia niiden lakkaamisesta, sikäli kuin hänen voimansa sallivat. (Kaiken lakkaavaksihalutun täytyy lakata -- paremman puutteessa mahdollisimman suuren osan siitä -- ja mahdollisimman monen lakkaavaksihalutun lakkaaminen toteutuu vain tapahtumasarjassa, jonka alussa moraaliagentit pyrkivät lakkaavaksihaluttujen lakkaamiseen.) Pidän tätä -- jokaisenmyönnettävää vaadittavuutta -- olennaisempana kuin sitä, onko kyse moraalisesta vaadittavuudesta.

   "Yleispätevästi ei--saava-olla" on itse asiassa vahvemmin ei--saavaa-olla kuin "moraalisesti väärä", mikäli jälkimmäisellä tarkoitetaan jotakin sisällöllisesti spesifioitua, kuten "kokonaisonnellisuutta vahingoittavaa". Siitä, että teko vahingoittaa "kokonaisonnellisuutta", seuraa vain että teosta on pidätyttävä sikäli kuin kokonaisonnellisuutta tavoitellaan. Ehdollisesti, ei kategorisesti. (Ja jos "moraalisesti väärä" = kokonaisonnellisuutta vahingoittava ja yleispätevästi ei--saava-olla, moraaliset vääryydet eivät ole ainoita, joita olemme velvollisia välttämään.)

   Kaikki eivät ehkä myönnä, että "täytymisellä" olisi viittaava merkitys (muu kuin "looginen/fysikaalinen välttämättömyys"). Heitä pyydän ajattelemaan lausetta: "kipuni täytyy loppua". Lause on kieltämättä pakottavan loppumishalun ilmaus -- loppumishalu pakottaa sen ilmoille. Mutta sillä on myös kognitiivinen sisältö. Lause on parahdus, mutta ei merkityksetön parahdus. "Täytyminen" on tietyn kokemussisällön, pakottavan halun, nimi. (Tekisi myös mieli kysyä: ellei pakottava halu ole täytymistä-tapahtua, mikä on?)

   Tarkoitamme "täytymisellä" pakottavan halun olemassaoloa tai läsnäoloa. (Emme "minun pakottavan haluni olemassaoloa", näen⁵⁴.) Vai onko lausuttu tai ajateltu lause yritys käskeä kipu pois? Ja vain sitä? Eikö meillä lainkaan ole täytymiskokemuksia? Katson siis: normaalissa suomenkielessäkin "täytymisellä" viitataan toisinaan haluun. Tässä minua ei voida (oikeutetusti!) syyttää uudisterminologiasta. Se, että puhumme "täytymisestä" lähinnä oman halumme yhteydessä, johtuu ehkä siitä, että vain oman halumme koko pakottavuus ilmenee meille.    

   Käsitekysymykset syrjään: preskriptiivisessä etiikassani kulmakarvoja kohotuttavinta on kenties se, että se näyttää nostavan kärsimyksen aiheuttamisen suuremmaksi vääryydeksi kuin ihmisen (tuskattoman) tappamisen. Pelätyt asiat ovat vääryysluettelossani vasta kakkossijalla. Jos murhan tekee salaa, esimerkiksi nukkumaanmenijälle annettavalla myrkyllä, se ei ehkä herätä uhrissa pelkoakaan. Onko meidän pääteltävä: tällainen murha ei ole millään tavalla väärin, ellei uhrilla ole suremaan jääviä läheisiä eikä hän tee merkittävää työtä hyvän lisäämiseksi maailmassa?

   Katson todella, että kärsimyksen tuottaminen on itsessään suurempi vääryys kuin tappaminen -- silloinkin, kun uhri tietää ja pelkää kuolevansa. Jos lääkäri pelastaa potilaansa hengen kivuliaalla toimenpiteellä, potilaan on kivun aikana mahdotonta hetkeksikään ignoroida "kipua ei saa olla"-kokemustaan. Lähes jokainen toki pitää tärkeämpänä elämänsä jatkumista kuin hetkelliseltä kivulta välttymistä, mutta sietämätön kipu on aina vaikeampi ignoroida kuin pelkkä ajatus⁵⁵, mukaanlukien ajatus omasta kuolemasta (jota ilman kuolemanpelkoa ei ole).

   En kuitenkaan suosittele ihmisten tappamista yleiseksi käytännöksi. Näen, että se on hyödyllistä pitää normaalioloissa kriminalisoituna (eutanasia on kysymys erikseen). Valistunut arvaukseni on: jos joutuisimme pelkäämään laillisen tapon kohteeksi joutumista, luottamuksemme toisiamme kohtaan kävisi varaukselliseksi. Luottamuksen muretessa vähenisivät monenlaiset sosiaaliset (seksuaaliset, yhteistoiminta-, kauppa)suhteet, jotka ylläpitävät tyydyttävää elämää. Tämä perustelu ei tietenkään osoita aborttia, tai edes vastasyntyneen tappamista, vääräksi.

   Toinen vakava ongelma, joka "tosiasiamoraalissa" saatetaan nähdä, on se että se kumoaa velvollisuutemme tajuttomia (ihmisiäkin) kohtaan. Tajuttomilla ei ole haluja, "tosiasiallisia tulemisia-olla". Tähän vastaan: tosiasiamoraalikin kieltää tajuttoman (esimerkiksi) pahoinpitelyn tai lompakon varastamisen sikäli, kuin voidaan odottaa tajuttoman virkoavan kärsimään näiden tekojen seurauksista. Tajuttoman ihmisen ryöstömurhaa se ei kiellä, mutta tämänkin myöntäminen lailliseksi oikeudeksi heikentäisi (arvelen) ihmisten välistä luottamusta ja haittaisi yhteiskunnan toimintaa -- ainakin sairaat saattaisivat miettiä kaksi kertaa, ennen kuin suostuisivat leikkaukseen anestesian alaisina. Lisäksi: vaikka puolustaisinkin tajuttomien tappamisoikeutta tai tahdonvastaista eutanasiaa hoitokeinona satunnaisiin vatsakipuihin, uskon että voisimme edelleen nukkua yömme rauhassa. Hallitus, joka kieltää tuskalliset syöpähoidot ja sallii tahdonvastaisen eutanasian, on pian entinen hallitus. Yleisemminkin lienee turvallista väittää: milloin ihmisillä on vahvoja "vaikeimmin ignoroitavat halut" ylittäviä preferenssejä, he sopivat keskenään näitä preferenssejä kunnioittavista pelisäännöistä ja kannustavat vastalauseita esittävää tosiasiaeetikkoa keskittymään enemmän perheeseensä ja harrastuksiinsa.

Viitteet

1 Moraalisesti oikea (paremmin: vaadittava) on asia jonka tulee olla; vaadittavuus = tuleminen-olla. Moraalisesti väärä on asia joka ei saa olla; vääryys = ei--saaminen-olla.

2 Useimmiten "luonnollisella ominaisuudella" tarkoitetaan uskoakseni aisteilla tai (introspektioksi tiedostetulla) introspektiolla havaittavaa ominaisuutta -- tai mitä tahansa ominaisuutta, joka ei ole objektiivinen arvo-ominaisuus. Miksi siis puhe "tilanteen sisäisestä ominaisuudesta" (ja mitä tarkkaan ottaen tarkoitan ilmauksella)? "Sisäinen ominaisuus" on ainoa järkevä tulkinta, jonka löydän Mooren puheelle "luonnollisesta ominaisuudesta" -- ks. Ratkaisu-osio, kappaleet 9 ja 13 ("Tutkimista vaatii...") - 15 sekä erityisesti viite 25. Tähän asian selvittäminen vaatisi liian pitkän alustuksen.

3 Mielipiteellä tarkoitan jotakin sellaista kuin Hannun mielensisältö: "Kertun leninki on kaunis (leningissä itsessään piilee kauneus -- joka pitää sitä rumana, erehtyy)". Mielipide on osittain arvokokemuksen synnyttämä käsitys tosiasioista. (Minulla on perusteeni määritellä mielipide näin.*) Kokemukseksi voi sen sijaan sanoa Hannun ihastusta hänen katsoessaan Kerttua leningissään, kognitioista riisuttua kauneudenelämystä. Mielipiteeseen liittyy siis poissulkeva totuusvaade (leninki on vain kaunis, ei ruma), siinä missä kokemus vain on. Mielipide voi olla poissulkevana uskomuksena virheellinen (leninki on noidan mielestä mauton), kun taas kokemuksen olemassaolo on yleispätevä tosiasia. (Niin on toki mielipiteenkin olemassaolo, mutta ei mielipiteen sisältö.) Vääryyden jne. "mielipiteistä riippumaton totuus" tarkoittaa tässä, että vääryysuskomukset eivät konstituoi vääryyttä. (Eivät myöskään vääryyskokemukset, jos on mahdollista puhua kognitioista riisutuista vääryyskokemuksista. Mitkä kokemukset konstituoivat, siitä myöhemmin leipätekstissä.)

* Arkipuheessa mielipide ehkä samastetaankin arvokokemukseen -- "Valkoinen talo on minusta kaunis" tarkoittaa: "koen Valkoisen talon kauniina (eivätkä muiden kokemukset ole minun kokemustani väärempiä)". Tällainen puhekäytäntö hävittää kuitenkin (toisistaan eroavat) mielipiteet. (Emmehän me ole eri mieltä siitä onko Valkoinen talo Annikan kauniina kokema, vaan siitä, onko Valkoinen talo kaunis.)  Koska haluan erottaa tosiasiakysymykset mielipidekysymyksistä l. kysymyksistä joista on monta yhtä oikeaa käsitystä, minun täytyy määritellä mielipide käsitykseksi (joka vain syntyy arvokokemuksista).

4 Ajatuksen, että moraalitermit kuten "oikea" ja "väärä" tarkoittavat (kielenkäyttäjien enemmistö ymmärtää niillä tarkoitettavan) jotakin yleispätevästi totta -- "väärä" jotakin, mikä yleispätevän todesti ei saa olla -- mutta että yleispätevästi-totta ei--saamista-olla jne. ei ole olemassa. --En sano "Mackien virheteorian", koska päädyin ajatukseen itsenäisesti ja koska en tiedä, hyväksyisikö Mackie määritelmäni kaikki yksityiskohdat.

5 Puhun "potentiaalisesti-yksittäisestä asiaintilasta" tarkoittaen tarkoitetta, joka on analysoitavissa kuviteltavissa oleviin alkeisosiin -- kokemuslaatuihin, kuten aistimuslaatuihin (yleiskäsitteiden tapauksessa joukkoon vaihtoehtoisia kokemuslaatu(komplekse)ja), vastakohtana 1) jollekin mikä voisi alkaa olla olemassa/totta "metafyysisesti", ilman että mikään muuttuisi konkreettisissa olioissa tai niiden spesifeissä (kuviteltavissa olevissa) suhteissa. ("Konkreettisella oliolla" tarkoitan jotakin, mikä voidaan kuvitella olemassa itsenäisesti -- laatu(kompleksi)a, kuten väri(yhdistelmä)ä -- riippumatta ilmenevyydestä*.) 2) kielipelin merkin (ilmauksen joka ei ole kuva maailmasta), esim. käskyn, "merkitykselle" (funktiolle yrityksenä vaikuttaa toisen toimintaan). Relevantti kysymys on, pystymmekö yleensä mieltämään merkityksen, jota emme pysty kuvittelemaan. Negaation avulla kyllä ("ääretön", "olemattomuus"). Ja "väärä"kin kuvitellaan ehkä negaation avulla: jokin mikä objektiivisesti = ei-kokemusluonteisesti ei saa olla (vastakohtana sille, että jonkin halutaan olevan olematta).

* Mikäli ilmenevyyttä pidetään todellisuuden (tai yksityisasiaintilan) ehtona, alkuräjähdyskään ei ole voinut tapahtua (olla yksityisasiaintila) ilman tietoista havaitsijaa.

6 Viittaavuus potentiaalisesti-yksittäisiin asiaintiloihin on ilmauksen totuuskelpoisuuden ehto, mutta ei sanan merkityksen. Sanan merkitys on idea jonka sana tuo mieleemme, ellei kyse ole kielipelin merkistä. Jos sana tuo mieleemme epäselvän mielikuvan tai keskenään ristiriitaisia tunnusmerkkejä, sana tarkoittaa jotakin epäselvää tai sisäisesti ristiriitaista. Jos sana tuo mieleemme jotakin, mikä ei ole potentiaalisesti-yksittäinen asiaintila -- esim. asiaintilan, jolla on keskenään ristiriitaisia tunnusmerkkejä* -- sana ei viittaa potentiaalisesti-yksittäiseen asiaintilaan.

* Myöhemmin leipätekstissä osoitan, että oma vääryyden käsitteeni/mielikuvani on sisäisesti ristiriitainen.

7 Sayre-McCord, G. (toim., 1988): Essays on Moral Realism: Ayer, A. J.: "Critique of Ethics and Theology". Cornell University Press, Ithaca. 27--.

8 Tämäkään lause ei ehkä olisi vailla merkityssisältöä, kuten: tämä on hirveää, tunteeni on sietämätön. Jos myönnetään, että lauseella on enemmän merkityssisältöä kuin "Ai!":lla, myönnetään, että sillä on merkityssisältö. "Hirveä" on vähintään tietyn kokemussisällön nimi.

9 Kuten johdannossa (alk. kappale 8) esitin: moraaliset kiistat tai erimielisyydet olisivat mahdottomia, jos ilmaus "X on väärin" tarkoittaisi (=puhuja ja kuuntelijat ymmärtäisivät puhujan tarkoittavan sillä) vain: "haluan, että X:ää ei tehdä".  Tavanomaiset moraalierimielisyydet, jotka eivät koske osapuolten haluja, ovat mahdollisia vain, koska moraaliväittämät ilmaisevat puhujan uskoa jonkinlaiseen hänen haluistaan riippumattomaan ei--saamiseen-olla. Myös ihmisten enemmistön introspektiot sanovat siis: "moraaliuskomukset" ovat aitoja uskomuksia, eivät haluja. Jos yksilö kokee että hänellä on (ulkomaailmaa koskeva) uskomus, voiko hän erehtyä tässä -- riippumatta siitä, syntyykö uskomus hänen halustaan? (Kysymys nousee merkitykselliseksi Ratkaisu-osion lopussa, loputonta regressiä koskevassa todistelussa.)

10 Haluni kivun tms. lakkaamiseen tuntuu minusta tietynlaiselta kivunpoistumispyrkimykseltä -- siltä kuin kipu itse pyrkisi poistumiseensa, olisi kallellaan poistumiseen, pysymispyrkimyksensä ohella. Lakkaamishaluuni liittyy siis kokemus siitä, kuin kipu aktuaalisesti lakkaisi (melkein) välttämättä. Ehkä siksi ilmaisemme myös haluja sanoilla "sen on välttämätöntä/pakko lakata"?

11 Kokemukseni mukaan useimmat uskovat pitävät vaikeasti nielaistavana ajatusta, että väärä saisi vääryytensä siitä, että Jumala haluaa sen häviävän. Jumalan uskotaan haluavan väärän tilanteen häviämistä, koska Hän tietää sen olevan väärin ja koska Hän on ehdottoman oikeamielinen. Kuten Russell kysyi: jos "oikea" tarkoittaisi Jumalan tahtomaa, mikä mieli olisi lauseella "Jumala on hyvä"?

12 Määritelmä ei ehkä kata loogisia totuuksia (tyyppiä "jos x, niin väärin"), joita voidaan pitää toteamuksina kielellisten ilmausten merkityksistä, mutta tässä puhunkin "faktuaalisesta totuudesta": siitä, että joihinkin tekoihin tai asiaintiloihin soveltuu termi "oikea" tai "väärä" (tilanteessa, jossa termeille on jo annettu selvä merkitys).

13 Wittgenstein, L. (1997): Tractatus logico-philosophicus (Tractatus logico-philosophicus, 1921). Suom. Heikki Nyman. WSOY Porvoo--Helsinki--Juva. 6.1--.

14 Täsmällisemmin: arvottava johtopäätös voisi olla johdettavissa useammasta ei-arvottavasta alkuehdosta. Foot sanoo tekevänsä tämän huomautuksen vain täydellisyyden vuoksi ja esittää sen sijaan: teko on väärä, jos se täyttää yleisesti hyväksytyt kriteerit "väärän teon" tarkoitteelle. Johtopäätöstä teon vääryydestä ei Footin mukaan voi väistää kukaan, joka suostuu osallistumaan moraalikeskusteluun (itse haluaisin täsmentää: tietynlaiseen tuomitsemiseen tai vaatimiseen, joka poikkeaa tunnetuilla tavoilla esim. käytöstapojen tuomitsemisesta tai vaatimisesta). Jos olemme suopeita, voimme myöntää, että Footin ratkaisussa vääryys perustuu yleisesti tunnustettuihin vääryyskriteereihin (siihen, että vääräksi arvioimatta jättäminen olisi kielen väärinkäyttöä). Ratkaisu jättää kuitenkin auki, mikä konstituoi teon vääryyden = vältettävyyden, teosta pidättymisen välttämättömyyden tai vaatimuksen. (Foot ehdottaa, Benthamia myötäillen, että (moraalipuheen?*) sanoilla "väärä", "pitää" jne. on merkitys vain utiliteetin periaatteen kanssa käytettyinä. Väärä teko olisi siis teko, josta kannattaa pidättäytyä, kun tavoitellaan suurinta yleistä onnellisuutta. Tämäkään tulkinta ei mahdollista toimijalle päätymistä siihen, että hänen pitäisi välttää "väärää" tekoa, pelkistä ei-arvottavista alkuehdoista päättelemällä -- riippumatta siitä, haluaako hän edistää yleistä onnellisuutta.) Toistan: ellei "väärä" teko/tilanne sisällä ei-esiintymisvaatimustaan, siitä ei voida johtaa sitä. Vaikutelmani on, että puheellaan kielellisestä käytännöstä Foot pyrkii kääntämään katseemme pois normien "sijaintia", olemassaolotapaa koskevasta kysymyksestä. Myönnän tosin, etten ole lukenut hänen muuta tuotantoaan. Lähteeni on Foot, P.: "Moraaliset perustelut"²⁴, 217-224.

* Footkaan ei varmaankaan halua väittää, ettei ilmausta "pitää olla (olematta)" koskaan käytetä ei-moraalisesti, ilmaisemassa halua tai rangaistuskäytännön olemassaoloa.

15 Tilanteenhavaintojemme aiheuttajan. Viittaan tilanteenaistimuksiimme ja niiden (aistintemme ulkopuoliseen) fysikaaliseen aiheuttajaan. On myös ajateltavissa, että ei-kokemusluonteinen hirveys (fysikaalisen tilanteen rakenneosa, trooppi) aiheuttaa ihmisissä hirveyden"havaintoja" l. hirveydenkokemuksia, jotka ovat ei-kokemusluonteisen hirveyden näköiskuvia (viileämpiä moraalisia hirveydenkokemuksia tai, jos hirveä sijaitsee havaitsijan ruumiissa, tuskankokemuksia?). Näin ollessa voisi puhua myös objektiivisista pahuudenhavainnoista.

16 Muistellessani asioita, jotka koin elävimmin vääriksi lapsena (jolloin filosofian tuntemus ei totisesti sumentanut arkikielen merkitysten tajuani), minusta vaikuttaa: käsitin "tosiasiallisesti väärän tilanteen" tarkoittavan nimenomaan tilannetta, joka ansaitsee tulla hävitetyksi -- joka on sisäisesti niin kauhea, että sen havaitsijalle on luonnollista, ymmärrettävää haluta sen häviämistä (vai ajattelinko jopa: väistämätöntä?). Kauhea asia ei välttämättä ollut ei-kokemusluonteinen -- se saattoi olla sitä, esim. ympäristön (sisäisenä pitämäni) kauneuden pilaaminen, mutta myös oman haluni tyydyttämisen estämisestä syntyvä kärsimys, jolloin ainoa "objektiivisuus" oli kärsimyksen havainnon vääristymättömyys. Kokemustensisäistäkin hirveyttä voidaan (myönnän) pitää objektiivisena (=kokemusolioille sisäisesti ominaisena) pahuutena ja siten objektiivisesti vääränä = hävittämisensä ansaitsevana. Sivuutan kuitenkin käsittelyssäni tämän "objektiivisen väärän" tulkinnan -- ilman painavampaa syytä kuin se, että asia tuli mieleeni vasta tekstini ollessa muilta osin valmis. Epäilemättä tämänkin ajatuksen varaan voisi rakentaa omanlaisensa moraalinaturalismin. Tähän tapaan: jos toteamme x:n kiistattoman pah(imm)uuden, "saavutamme yksimielisyyden x:n vääryydestä" = meissä syntyy jaettu halu tuhota x. Jätän itsekunkin arvioitavaksi, olisiko tämä lupaamaani normatiivista naturalismia.

17 Ks. esim. 3. Moos., 18:22--23. Raamattu, v. 1933 suomennos.

18 Hume, D. (2003): A Treatise of Human Nature. Lyh. & toim. Wright, J. P., Stecker, R., Fuller, G. Everyman, J. M. Dent, Lontoo. 258 (book III, part I, section I).

19 Olen käyttänyt aineksia pääosin Seppo Sajaman käsialaa olevasta oivaltavasta käännöksestä, teoksessa Oksanen, M., Launis, V., Sajama, S. (toim., 2010): Etiikan lukemisto, Gaudeamus, Helsinki. Mm. 344.

20 Hume (2003¹⁸), 257. Suomennos ja kursivointi omani.

21 Pahaksi tai vääräksi tunteminen on ainoa pahan tai väärän havainto. Empiristinä Hume ei varmaankaan olisi tunnustanut havaitsemattoman pahuuden tai vääryyden olemassaoloa.

22 Mitä tarkoittaisi, että kieltäydymme johtamasta hyväksynnästämme (tyytymyksestämme) oikeellisuutta (vaikka hyväksyntämme on oikeellisuuskäsitystemme lähde)? Kuviteltakoon, että keskustelukumppanini puhuu (nyt) minulle hypoteettisesta tilanteesta H: minä hyväksyn mistä tahansa motiivista tehdyn murhan. Ellen päättele nyt, että murha on oikein tilanteessa H, kieltäydyn johtamasta hyväksynnästäni oikeellisuutta. (Jos käsittäisin "oikean" tarkoittavan "minun hyväksymääni", en voisi kieltää murhan oikeellisuutta tilanteessa H.) Ehkä Hume ajatteli: vakuuttuaksemme teon vääryydestä meidän on koettava että havaitsemme vääryyden -- havaittava teossa jotakin, jonka koemme vääränä -- meille ei riitä tieto, että koemme sen vääränä.

23 "Hyvä" (tai "hirveä") tunteenilmauksena: vrt. johdannon emotivismipohdintani, alk. 18. kappale ("Subjektivismi ei toki ole..."), myös suluissa oleva osuus; "täytyy olla" (sic) halunilmauksena: ks. päätösosasto, alk. 17. kappale ("Kaikki eivät ehkä myönnä..." ).

24 Foot itse sanoo (pitkä kursivointi omani): "[Mooren jälkeisten naturalismin kriitikoiden] ajatuksena oli, että emotiivista tai käskevää voimaa omaavia sanoja kuten 'hyvä' ei voida määritellä käyttämällä sanoja, joiden merkitys on pelkästään kuvaileva. Tätä havaintoa pidettiin merkittävämpänä kuin se tosiasiassa oli, koska näytti siltä kuin arvojen ja tosiasioiden luokat olisi tunnistettu toisistaan erillään ja todettu, etteivät ne koskaan kohtaa, vaikka itse asiassa tosiasiallinen tai kuvaileva määriteltiin poissulkemalla se arvojen maailmasta. Sanan 'kuvaileva' tavanomaisessa mielessä 'hyvä' on kuvaileva termi, ja termin 'tosiasia' tavanomaisessa mielessä sanomme, että on tosiasia, että se ja se on hyvä ihminen. Moraalifilosofiassa termejä käytetään siis jotenkin poikkeuksellisella tavalla. Mutta näiden termien poikkeuksellista filosofista merkitystä ei ole koskaan, ainakaan minun tietääkseni, selitetty muuten kuin asettamalla vastakkain arvo ja tosiasia. Sanaa tai lausetta näytetään sanottavan kuvailevaksi silloin, kun se ei ole emotiivinen, kun se ei käske, kun siitä ei seuraa käskyä ja niin edelleen teorian mukaisesti. ...Usein sanotaan, että arvottavaa johtopäätöstä ei voi johtaa kuvailevasta alkuehdosta. Mutta miten tämä voitaisiin osoittaa? Jos kuvaileva alkuehto määritellään uudelleen sanomalla, että se on alkuehto, josta ei seuraa arvottavaa johtopäätöstä, naturalismin vastustaja on turvannut selustansa, mutta tietenkään hän ei ole sanonut mitään kiinnostavaa." Oksanen, M., Launis, V., Sajama, S. (toim., 2010): Etiikan lukemisto: Foot, P.: "Moraaliset perustelut" ("Moral Arguments", Mind 67, 1958, 502-513; julkaistu uudelleen teoksessa Foot, P.: Virtues and Vices and Other Essays in Moral Philosophy, luku 7). Suom. J. Räikkä. Gaudeamus, Helsinki. 221.

25 Moore piti moraalitiedon lähteenä intuitiota*/**, ei tunteisiin/haluihin kohdistuvaa introspektiota. Mitä hän siis tarkoitti "luonnollisilla ominaisuuksilla"? Hänen mukaansa* "luonto" on sitä mitä luonnontieteet ja psykologia tutkivat. Tätä voi tuskin kutsua määritelmäksi -- se on määrittelyvastuun ulkoistamista. Sen perusteella, mitä tiedämme luonnontieteistä ja psykologiasta, voidaan kuitenkin päätellä: Moore piti luonnollisina olioina ja ominaisuuksina 1) sellaisia, jotka voidaan havaita ihmisen aisteilla tai jotka -- tieteellisen realismin mukaisesti -- vaikuttavat ihmisen aistimussisältöihin suoremmin tai epäsuoremmin, ja joiden olemassaolo päätellään tieteessä jaettujen (havaitsijoiden enemmistön kokemien) aistimussisältöjen nojalla (mm. elektronien, pimeän energian tai ruskolevän olemassaolo). Kuitenkaan -- koska hän piti mielihyvää "luonnollisena objektina"** -- Moore ei voinut perustellusti tarkoittaa vain "aisteilla havaittavia/aisteihin vaikuttavia ominaisuuksia". Oman onnellisuutemme havaitsemme introspektiolla, toisten onnellisuudesta saamme vaikutelmia -- intuitioita! -- aistihavaintojen yhteydessä, kuten moraalisesta hyvyydestäkin. (Onnellisuustutkimuksessa ei ehkä luoteta intuitioihin, vaan subjektien kertomuksiin, mutta olisimmeko koskaan oppineet sanan "onni" merkitystä ilman äitiemme ilmeiden intuitiivista tulkitsemista?) Voidaan siis päätellä: Moore piti l. o.:ina myös sellaisia, jotka 2) voidaan havaita introspektiolla (oman mielen havainnoinniksi tiedostetulla introspektiolla, erotuksena intuitiosta), kuten tietoisuus, tunteet ja halut. Näistä lähtökohdista Mooren lause "l. o.:ista ei voida johtaa ei-l:ia" saa merkityksen: aisteilla tai introspektiolla havaituista ominaisuuksista ei voida johtaa intuitiolla havaittuja tai oivallettuja. Muistettakoon lisäksi, että Moore määritteli "intuitiivisesti oivalletun" asiaintilan todistamiskelvottomaksi (ja todeksi) asiaintilaksi*. Siis: aisteilla tai introspektiolla havaituista ominaisuuksista ei voida johtaa todistuskelvottomia tosia ominaisuuksia? Tämä on epäilemättä totta -- mistään ei voida pätevästi johtaa todistuskelvottomia asiaintiloja -- mutta niin triviaalia, että on vaikea uskoa Mooren ajaneen takaa tätä. Ehdotan, että unohdamme Mooren mainitut määritelmät ja keskitymme hänen esimerkkeihinsä (ei-)luonnollisista ominaisuuksista. Näin: keltaisuudesta tai mielihyvästä ei voida johtaa keltaisuuden tai mielihyvän moraalista hyvyyttä (tai muita arvo-ominaisuuksia). Mikä voisi oikeuttaa tämän väitteen? Ensiksi: vaikka Moore sanoo, että hyvää ei voida määritellä, näyttää ilmeiseltä että hän tarkoittaa sillä objektiivisesti itsessään-arvokkaan ja tulevan-olla yhteenkietoutumaa**. Keltaisen tai mielihyvän mielikuvamme eivät välttämättä sisällä kuvaa tällaisesta yhteenkietoutumasta, emmekä siis voi loogisesti johtaa keltaisesta tai mielihyvästä niiden "yhteenkietoutumallisuutta" (hyvyyttä). Sama pätee kaikkiin inhimillisiin kokemussisältöihin (paitsi mielikuvaan mainitusta yhteenkietoutumasta itsestään). Siis: aina, kun koemme havaitsevamme teon/seurauksen moraalisen hyvyyden, koemme havaitsevamme lisän teon/seurauksen aisteilla ja introspektiolla havaittaviin ominaisuuksiin -- asian, joka on vain suhteessa teon tms. "luonnollisiin ominaisuuksiin". "L. o:ista ei voida johtaa ei-l:ia" on uskottava väite, jos sillä tarkoitetaan: teon/seurauksen sisäisistä/arvoltaan arvosteltavista ominaisuuksista ei voida johtaa teon/seurauksen suhteellisia/"lisä"ominaisuuksia (arvoarvostelun johtopäätöksiä). "Suhteellisia ominaisuuksia" ovat paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset arvo-ominaisuudet (kuten miellyttävyys) -- paitsi niissä tapauksissa, joissa arvioimme juuri (teon seurauksen) jollekulle-miellyttävyyden arvoa (miellyttävyyden ollen seurauksen luonnollinen = arvioitava ominaisuus). Luonnollisesta ominaisuudesta "miellyttävyys teon kohdehenkilölle" voidaan tietenkin "johtaa" subjektiivinen arvo "miellyttävyys teon kohdehenkilölle". Koska emme koskaan kysy, onko tekojen moraalinen hyvyys hyvää (moraalisesti hyvää tai nautittavaakaan) l. kohtele mor. hyvyyttä "l. o.:na",  mor. hyvyyden kohdalla vastaava "luonnollisesta johtaminen" ei onnistu (arvioimmeko tosin nautittavuudenkaan subjektiivista arvoa kokijalleen?). Päädymme kieltämään objektiivisten arvojen johdettavuuden ja vain niiden, kuten Moorekin. Tämä "l. o.:n" tulkinta on ehkä yhteensopiva Mooren kirjoitusten kanssa, mutta jos Moore olisi perustanut ajatuksensa tähän, hän olisi varmaankin sanonut sen. Itse tarkoitan jatkossa "naturalismilla" ajatusta, jonka mukaan 1) moraalisesti arvioitavista asiaintiloista voidaan johtaa niiden moraaliset ominaisuudet -- vääryys ym., (koska) 2) väärät ym. asiaintilat ovat vääriä ym. sisäisten = itsestään erottamattomien ominaisuuksiensa voimasta. (Anteeksi "sisäisen ominaisuuden" kaksoiskäyttö!) Mooren ajatusten lähteinä * Miller, A. (2003): An Introduction to Contemporary Metaethics. Polity, Cambridge. 10--. ** Oksanen, M. ym. (toim., 2010): Etiikan lukemisto, teksti Moore, G. E.: "Etiikan tutkimuskohde" ("The Subject-Matter of Ethics" teoksesta Moore, G. E.: Principia Ethica. Toim. Thomas Baldwin, 2. laitos, 1993). Suom. J. Pietarinen. 78--. "Hyvän" merkitys erit. 91 loppu.

26 Treatisessa Hume ei minun havaintojeni mukaan missään kohtaa analysoi "tulemista olla" (sanaa ought) tai edes sukulaiskäsitettä "oikea". Aavistelen silti Humen "tulemisen" takaa kytköstä toiveeseen, koska Hume katsoi moraalin syntyvän (järjen lisäksi) mieltymyksistä ja niiden aiheuttamista haluista (passions). Vain halu tai toive voi Humen mukaan motivoida meitä toimintaan, kuten moraali motivoi.

27 Hypoteettista imperatiivia l. lausetta "sinun on tehtävä X, jos haluat saavuttaa Y:n" voi pitää toisena tapana sanoa: "X on Y:n välttämätön/riittävä ehto". Koska tämä on ilmiselvästi (sinänsä) moraalisesti merkityksetöntä, sivuutan sen käsittelyssäni. Haluja tai rangaistuksia en sano (vielä) hypoteettisiksi imperatiiveiksi -- jos ne osoittautuvat moraalisesti merkityksellisiksi, niiden käskyt ovat kategorisia l. eivät jätä toimijalle valinnanvaraa.

28 Yhtä hyvin: merkkejä Juhanin kärsimyksestä. Kärsimykseenhän liittyy aina ei--saa--olla-kokemus, halu kärsimyksen häviämiseen.

29 Voluntas viittaa tässä (saavuttamis- tai välttämis)haluun, ei tahtoon "(tavoittelu- tai välttämis)aikomuksen" saati "aikomusten noudattamiskyvyn" tai "toimintapyrkimyksen" mielessä.

30 Ehkä* paremmin: on ristiriidatonta, että samaan tilanteeseen liittyy sekä ei--saaminen-olla (ei--saa--olla-kokemus) että pakko olla (on oltava -kokemus), kumpikin kokemus omassa tajunnassaan -- tai vaikka samassakin tajunnassa.

* Toisaalta: miksi ei voisi sanoa, että tilanteen vääryys = ei--saaminen-olla sijaitsee tajunnassa, kuten vihreän värin instanssi? Tämä ei merkitsisi, että se olisi muualta katsoen ei-todellista. Kaikki tosiasiallinenhan sijaitsee vain-jossakin (paitsi maailmankaikkeus tai tajunta kokonaisuudessaan).

31 Tai -- koska puhun tosiasiallisesta tärkeydestä -- mihin muuhun sana voisi viitata? "Tärkeän", kuten "ei--saavan-olla", merkitys hämärtyy usein, koska puhuja vaikenee siitä, kenelle (tai minkä kannalta) tärkeästä on kysymys. "Tärkeä" muistuttaakin pitkälti moraalitermejä, erityisesti "vaadittavaa", "jotakin minkä on oltava/mikä on tehtävä". "Tämä on tärkeää" voi tarkoittaa 1) "muista tehdä tämä", eli käskyä (halun synnyttämää vaikuttamisyritystä!) 2) moraalisesti tärkeää (mikä ei avaa "tärkeän" merkitystä lainkaan) 3) jollekulle-tärkeää eli jonkun kiihkeästi haluamaa 4) hypoteettista imperatiivia, "tärkeää X:n saavuttamiseksi" (usein implikoituna: ja X on tärkeää -- puhujan haluamaa? moraalisesti tärkeää?), mistä ei ole "tärkeän" moraaliseksi merkitykseksi.

32 Sayre-McCord, G. (toim., 1988): Essays on Moral Realism: Mackie; J. L.: "The Subjectivity of Values" (ensijulk. Mackie, J. L.: Ethics: Inventing Right and Wrong, Lontoo 1977). 112. Cornellin yliopisto, Ithaca. Suosittelen myös tätä seuraavan tekstiosuuden lukemista, etenkin niille jotka eivät näe ongelmaa mahdollisuudessa, että (ei-kokemusluonteisilla) asiaintiloilla voisi olla sisäinen vääryysominaisuus.

33 Nimenomaan leipoutuneena, erottamattomissa halun kohteen kokemuksesta. Ajateltakoon positiivista halua: jos halu ja halun kohde ovat kaksi itsenäistä, erillistä kokemusta, miten voimme kokea että halu koskee tai tarkoittaa kohdettaan, kohdistuu tai suuntautuu kohteeseensa? Vain liikkuva voi suuntautua jotakin kohti, ja halua voi tuskin sanoa liikkuvaksi. (Halutessamme jotakin me toki liikumme sitä kohti, ainakin mielikuvissamme.) Halun voi (väitän) kokea "suuntautuvan" kohteeseensa vain jos se sisältää kohteenkokemuksen, osaksi koostuu kohteenkokemuksesta. Tässä mielessä halunkokemus ja kohteenkokemus ovat yhteenkietoutuneita tai -leipoutuneita (kumpaa sitten pidettäneenkin taikinana, kumpaa täytteenä).

34 Tämän maailman menneisyydessä kärsimystä on, peruuttamattomasti -- tämän maailman menneisyys ei voi olla kärsimyksetön. Kärsimyksettömyyden tulevalla olemisella ei ole ainakaan tätä estettä. En tarkoita "tulevaisuudessa-voimisella" mitään tätä vahvempaa (vielä).

35 Ilmauksellani "on toteuduttava" on sekä vaatimus- tai suosittelufunktio että yleispätevän "tulemisen-olla" totuusehtojen toteutumisen (=halun olemassaolon) toteava funktio.

36 Näyttää siltä, kuin suuttua voisi vain vastuulliselle henkilölle tai henkilöryhmälle. Itse olen kylläkin useasti suuttunut solmuun menneelle langalle parsimisyrityksen yhteydessä. Mutta eikö lanka olekin läheisempää sukua henkilölle kuin tilanteelle? Pidänkö siis lankaa vastuullisena solmuun menemisestään? Luulen, että kyse on ennemmin tästä: "langan solmussaoleminen" on liian abstrakti ja vaikeasti ylläpidettävä mielle herättääkseen tunteita.

37 Omakohtainen kokemukseni ärtymisherkkyydestä on vähäistä, mutta se sanoo (yhdessä suuttumusta koskevan tietoni kanssa): ärtyvyys johtuu mielen vähäisestä joustavuudesta. Monet asiat suututtavat ihmistä, joka odottaa että asiat sujuvat hänen aikomustensa mukaan (liikenteessä tai missä tahansa toiminnassa) -- että mikään ei estä tai hidasta häntä tekemästä mitä aikoo. Jos henkilö sopeutuu hitaasti yllättäviin käänteisiin -- muuttunut tilanne ei muuta hänen odotuksiaan tilanteesta -- hän tulee odottaneeksi, että esteetön alkutilanne säilyy, eli suuttuu yllätyskäänteestä. Mielen jähmeys, vähäinen taipumus "omaksua uuden tilanteen muoto" esimerkiksi väsyneenä (ja hyvinkehittynyt kyky pitää kiinni odotuksista) johtaa suuttumisherkkyyteen. Tämänkin aiheuttama suuttumus estyy, jos suuttumisherkkä pakottaa itsensä näkemään, että uusi käänne on totta. Toisin: jos hän päästää irti ei--saa--olla-ajatuksesta ja ottaa tilanteen sellaisena kuin se on.

38 Puhe "tarpeista" sekoittaa asiaa mielestäni tarpeettomasti (sic). Sanoessamme "hän tarvitsee X:n" tarkoitamme (näkisin) usein: "hänen on saatava X, jotta hän saisi/säilyttäisi Y:n, johon hänellä on oikeus. (X on esimerkiksi terveyden, hengissäpysymisen tai siedettävän elämän edellytys). Halut ja toiveet sijaitsevat yksinkertaisesti haluajan ja toivojan mielessä. Tarve sen sijaan on jotakin, minkä "tyydyttämistä" tarpeesta puhuja pitää vaadittavana. Kuten todettu, vaadittavuutta ei voida perustella uskomuksella vaadittavuudesta päätymättä loputtomaan regressiin. --Tarpeista puhutaan toki muissakin merkityksissä -- sanomme: "Viivi tarvitsee telan (saadakseen maalatuksi asuntonsa, kuten hän aikoo tehdä)" -- "tarvittava" on väline sen saavuttamiseen, mitä "tarvitsija" tavoittelee -- mutta nämä ovat tuskin olennaisia moraalikeskustelussa.

39 Myytin mukaan raiskauksen motiivi ei koskaan ole seksi- vaan aina alistamishalu. Tätä epäilen. Jokainen laihduttaja tietää, miten vaikeaa jo oman syömisen säännöstely on. Mikä siis takaa meille kaikille tarvittavan tahdonvoiman pidättyä seksihalumme tyydyttämisestä tavalla, jolla varsinaisesti haluamme tyydyttää sen -- toisen ihmisen kanssa (tai avulla)?

40 Suuri joukko saa asiasta etua, jos vähäinen jakajien määrä (jakelun nopeuteen ja meluisuuteen johtava) pitää lehtien hinnat alhaisempina.

41 Asiaa on tutkittava: missä työvaiheessa jakajat herättävät nukkujat? Ehkä jo kolauttaessaan lehtikärryn kerrostalon alaovea vasten? Jos nukkujat heräävät vasta portaissa tömistelyyn, herääminen on ehkäistävissä jo sillä, että jakajat siirtyvät käyttämään hissiä. Pelkään kuitenkin, että herättävä melu ei ole ehkäistävissä ilman jakelun hidastamista (hissinoven kolautusten vaara) ja lisäkustannuksia lehtitaloille. (Työn "tehostaminen" näyttäisi yleensäkin merkitsevän, että muut arvot kuin tuotantomäärä jätetään huomiotta. Vrt. lihan tehotuotanto.) Vaikka se olisikin, liikkumistavan valintaa ei voida jättää (valvomattomille) jakajille -- tämä on tuloksiltaan epävarmaa ja siis väärin. Koska "kustannusneutraali" on päivän sana, muistutan niistä kustannuksista, joita yhteiskunnalle aiheutuu jatkuvasta univajeesta kärsivien yksilöiden lisääntyneistä terveysongelmista sekä työtehon, älyllisen suorituskyvyn ja luovan ongelmanratkaisukyvyn laskusta.

42 En näe perusteita puheelle oikeuksista. "Oikeudella" -- subjektille kuuluvalla, luovuttamattomalla -- tarkoitetaan (näkisin) subjektin tilannetta, jota on pidettävä ehdottomana päämääränä -- johon toisten on aktiivisesti pyrittävä tai jota heidän (vähintään) on oltava riistämättä subjektilta. (Pelkkä halukin on ehkä oikeus = täytyminen-olla, mutta tarkoitetaanko ihmisoikeudella vain tätä -- esim. "N:llä on oikeus työhön, mutta tästä ei seuraa kenellekään positiivisia tai negatiivisia velvollisuuksia"? Olisiko tämä moraalipuhetta?) En näe tosiasioiden = halujen johtavan (edes negatiivisiin) luovuttamattomiin oikeuksiin. Konkretisoin: jos voimme pelastaa useimpien laivan matkustajien hengen uhraamalla muutaman, meidän on tehtävä niin (tyynnytettävä edes joidenkin kuolemanpelko, estettävä edes joidenkin läheisten suru jne.) sen sijaan, että välttäisimme loukkaamasta kenenkään "oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen".

43 "Kipu" tarkoittakoon tässä mitä tahansa kudosvaurioon liittyvää tuskallista tai "pahaa" kokemusta, joka motivoi eliön välttämään ko. kokemusta ja/tai sen lähdettä, tai samanlaista kokemussisältöä, johon ei liity kudosvauriota.

44 Yleisesti ajatellaan, että koskettaessamme kuumaa esinettä vetäydymme siitä refleksin seurauksena, tietoisuuden ehtimättä väliin, tuntematta tuskallista aistimusta. Oma introspektioni puhuu toista: lapsena juuri kärsimys (myöhemmin tietoisuus kärsimyksen uhasta) sai minut ripeästi pudottamaan esim. kuuman kattilankannen. Huolehdin myös siitä, että kansi putoaa muualle kuin jaloilleni. En koe liikettäni automaattiseksi lihaskouristukseksi -- se tuntuu siis pyrkimykseni tuottamalta. Oletammeko virheellisesti: nopea toiminta ei voi olla tietoisesti suunniteltua? Sekoitammeko tietoisen suunnitteluaikomuksen tietoiseen suunnitteluun? Ja oletammeko: missä ei tietoista ajattelua, siellä ei tietoista tuntemusta? Ainakaan minun kokemukseni ei osoita, että on olemassa tiedostamattomien kipuärsykkeiden laukaisemia refleksejä.

45 Koeoloissa taimenet välttävät akvaarion sitä aluetta, jolla saavat lieviä sähköiskuja, mutta ovat valmiita uimaan sen läpi päästäkseen toisten taimenten seuraan. Sähköiskujen välttämiskäyttäytyminen riippuu siis kokonaistilanteesta eikä ole "mekaaninen" toiminto (tai on, mutta seuran"havainto" estää sen?). Cichlidae-heimon kirjoahvenet näyttävät vastaavasti päättävän, tapellako reviiristä vai välttää haavat (ja erakkoravut tapellako kotikuoresta), riippuen siitä kuinka vahvaksi ne tietävät vastustajansa. Braithwaite, V. (2010): Do Fish Feel Pain?. Oxford University Press, Oxford. 104-106; 91-94; 125-126. Braithwaite päätyy muuten (toisin perustein kuin minä) siihen, että kalat tuntevat kipua yhtä todennäköisesti kuin nisäkkäät.

46 Leena Vilkan mukaan Raymond G. Frey katsoo, että eläimillä ei ole haluja ensinkään: 1) jotta eläimellä olisi haluja, sillä täytyisi olla uskomuksia 2) jotta kissalla olisi uskomus "jääkaapissa on silakoita", sillä täytyisi olla tietoisuus kielen ja maailman suhteesta. Kiistän kohdan 2). Pidän  uskottavana tällaista mahdollisuutta: kun kissa näkee tai haistaa silakan, sille tulee mieleen silakan maku (ja se haluaa silakkaa). Kissalle syntyy mielikuva, jossa silakan ulkonäkö, haju ja maku ovat yhteenkietoutuneina, "kappaleeksi", kuten ihminen sanoisi. Jos mielikuvan kokeminen on kissalle kuin maailman kokemista (jos se ei osaa pitää mielikuvaa "pelkkänä kuvitelmana"), se suhtautuu mielikuvaan kuin todellisuuteen -- uskoo mielikuvan sisältöön, jos halutaan. Ja myönnettiin tämä uskomukseksi tai ei, kissalla on maailmaan projisoitu mielikuva, johon halu voi kohdistua. Vilkka, L. (1996): Eläinten tietoisuus ja oikeudet. Yliopistopaino, Helsinki. 72--.

47 Oletettavia kipuja eläimille aiheuttaa jo pitkälle mennyt "jalostus" (maallikon on vaikea havaita nykyeläinten jalommuus). Nopeasti kasvavat, painavalihaksiset broilerit kärsivät oletettavasti jalkavaurioiden aiheuttamista kroonisista kivuista. Eniten munivat kanat kärsivät usein kalkinpuutteen aiheuttamista luunmurtumista (olematon liikunta haurastuttaa luita edelleen -- lähde unohtunut). Monenlajiset tuotantoeläimet kärsivät turhautuneiden asuintovereidensa nokkimisesta ja hännän pureskelusta. Ahtaissa tiloissa elävät sonnit häiritsevät toistensa lepäämisyrityksiä. Viljeltyjen lohien (ilmeisesti tuntoherkät) evät tapaavat olla huonokuntoisia, mikä viittaa kärsittyihin kipuihin. Syvänmerentroolauksen (massakäsittelyä sekin) yhteydessä nopeat paineenmuutokset paisuttavat kalan uimarakkoa, joskus voimalla joka pakottaa kalan sisäelimet ulos suun ja peräaukon kautta. Telkänranta, H.: "Hyvinvoinnin tutkimus tuo kotieläimille valoa, tilaa ja virikkeitä". Tiede 3/2006. 26--. Braithwaite, V., 2010⁴⁵. 159-160; 176-178.

48 Uskommeko, että suomalaiset luomutuotantoeläimet odottavat ulkoilemaan pääsemistä tyytyväisinä läpi talven?

49 Foer, J. S. (2011): Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009). Suom. A. Immonen. Atena, Jyväskylä. 177. Foer lainaa American Dietetic Associationin tekemää tieteellisen kirjallisuuden yhteenvetoa, jonka mukaan hyvin suunniteltu kasvisruokavalio sopii kaikille ihmisille kaikissa elämäntilanteissa, urheilijat mukaanlukien.

50 Vihjeen eläinlajille tyypillisistä liikkumishaluista antaa kieltämättä se, kuinka laajoilla alueilla sen yksilöt luonnonvaraisina liikkuvat. (Tyydyttyykö lohen vaellusvietti kassissa?) 

51 Foer kertoo, että salaa tehtyjen tutkimusten mukaan yhdysvaltalaiset teurastamotyöntekijät usein purkavat turhautumistaan eläimiin (tarkoituksellinen kivunaiheuttaminen) tai taipuvat esimiestensä vaatimuksiin pitää teurastuslinjat käynnissä, tapahtui mitä tahansa -- esim. tainnutuspistoolin rikkoutuessa lehmän niska leikataan auki ilman puudutusta ja se kuolee hitaasti, tuskasta "ölisten" (tietoinen muttei tarkoituksellinen kivunaiheuttaminen). Op. cit., 304-305. Niskanleikkaamiskuvaus (kirjassa perusteellisempi) peräisin teurastamotyöntekijän haastattelusta kirjasta Eisnitz, G. (2006): Slaughterhouse, Prometheus Books, Amherst, NY. 145.

52 Itse opin olemaan ajattelematta lihaa (harvoin poikkeuksin) muistaakseni kuukaudessa, kahdessa. Tärkeiksi kokemistani makuelämyksistä luopumista kasvissyöjäksi ryhtyminen ei merkinnyt -- mm.  paahdetut pähkinät ovat maultaan lihamaisen vahvoja ja maustamaton tofu juustomaisen täyteläistä, koen. Lihan sitkeänkiinteää suutuntumaa jäin kaipaamaan, mutta päätettyäni lakata odottamasta sitä kasvisruoka ei ole tuottanut minulle pettymyksiä..

53 Oksanen, M., Launis, V., Sajama, S. (toim., 2010): Etiikan lukemisto: Prichard, H. A.: "Perustuuko moraalifilosofia väärinkäsitykseen?" ("Does Moral Philosophy Rest on a Mistake?", Mind 21 (1912), 21-37). Suom. M. Oksanen. 112. Gaudeamus, Helsinki.

54 Parahtaessani pakottavasta lakkaamishalusta kokemussisällön itselleni-kuulumisen ajatus on minulle yhdentekevä. Huomioni on vain sisällössä, "täytymisessä". En erityisesti halua sanoa, että minulla on täytyminen-lakata.

55 Toisaalta: voidaanko väittää, että kuolemanpelko on helposti ignoroitavaa, jos kukaan ei tosielämässä ignoroi sitä? Tai: voitaisiinko ajatella, että lopussa koittava suurempi/yleisempi onni on tärkeämpää kuin hetkellinen kärsimys, jonka avulla siihen päästään? (Tämä oikeuttaisi yleisemminkin resurssien säilyttämisen priorisoinnin.) Myönnän, että kysymys on kiperä. 

Yhteydenotot (sms): 044-282 2525