Toimintaenergian "purkautumisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta

Väitän, että inhimillisen toimintaenergian purkautumispakkoa (tavallisesti käsitetyssä mielessä) tai saman energian suuntaamisvapautta eri toimintoihin ei voi olla.

Arkipuheessa ja psykoanalyyttisessä puheessa sanotaan toisinaan, että jonkun (ihmisyksilön) energia (1) purkautuu väistämättä yhteen tai toiseen toimintaan - tai (2) sen on saatava purkautua yhteen tai toiseen toimintaan (muuten yksilö tuntee kärsimystä). Puhutaan myös siitä, miten (3) alunperin tietyntyyppinen (esim. seksuaalinen) energia voidaan suunnata johonkin toiseen toimintaan (seksuaalisuuden "sublimointi", "jalostaminen").
   Tällä tavalla puhuvat uskovat siis, että psyykkisellä energialla on vapaus suuntautua (tai sen omistajalla on vapaus suunnata se) erilaisiin toimintoihin. Tämän haluan kyseenalaistaa.
   Perustelen: (psyykkinen) "energia" tarkoittaa jotakin, mikä saa aikaan jonkin toiminnon (ruumiinliikkeen, ajattelun tms.). Energiaa on siis olemassa vain silloin, kun jokin ihmisessä saa aikaan jonkin toiminnon - silloin, kun jokin toiminto tapahtuu. Toiminto joko tapahtuu (sillä on aiheuttaja, yksilöllä "on energiaa") tai ei tapahdu ("ei ole energiaa"). Mitään välimuotoa - purkautumistaan odottavaa energiaa - ei voi olla*.
   Tai: ainoa välimuoto on se, että tietyllä ruumiinliikkeellä tms. on (esimerkiksi) kolme välttämätöntä ehtoa (osa-aiheuttajaa) - esimerkiksi hermostotapahtumat A, B ja C - ja puheenaolevalla hetkellä henkilöllä X esiintyy vain A ja B.
   Tämä  mahdollisuus ei kuitenkaan pelasta energiansuuntaamis-/-purkautumisteorioita: jos vain A ja B esiintyvät, toimintoa ei synny - ei ole mitään "energian pakkoa purkautua". Joko kaikki toiminnon välttämättömät ehdot toteutuvat, toiminto tapahtuu ja yksilöllä on energiaa - tai toteutuu vain osa ehdoista/ei yhtään ehtoa, toiminto ei tapahdu eikä ole energiaa.
   Näyttäisi siltä, että toimintaenergiaa on vasta yksilön toimiessa tahdonalaisesti. Vai uskooko joku, että voi olla olemassa toiminnon riittävät ehdot, mutta että ne aiheuttavat toiminnon vasta hetken päästä synnystään (jolloin yksilö voi ehtiä valita, mihin toimintoon suuntaa energiansa)?
   Jos näin on, eikö tämä merkitse: ellei yksilö tee mitään toimintapäätöstä, sattuma ratkaisee, mikä toiminto syntyy? (Sanoinhan, että toiminnon riittävät ehdot ovat olemassa.) Onko meillä tosiasiassa joskus tahdottomia toimintoja, jotka ovat kuin tahdonalaiset toiminnot - pakkoliikkkeitä?
   Toiminnon viiveellä valikoitumista voi epäillä tälläkin perusteella: ei tunnu uskottavalta, että eri toiminnoilla olisi samat aiheuttajat (samat lukuunottamatta ehkä yksilön toimintapäätöstä). Yleissivistyskin sanoo, että lihasliikkeet vaativat erilaisia hermostotapahtumia kuin ajatteluaktit (ainakin liikehermojen aktiivisuutta). Energian suuntaamisvapauden ajatus ei näytä tässäkään valossa uskottavalta.
   Entä ajatus (2): toisinaan yksilön energian on saatava purkautua (muuten yksilö kärsii)? Mielestäni silloin, kun energia ei väistämättä "purkaudu" (synnytä toimintoa) vaan se täytyy purkaa, ei voida lainkaan puhua "purkautumisesta". Tällöin kysymys on vain energian käytöstä (sallittakoon tämä termi hetkeksi yksinkertaisuuden vuoksi).
   Kaiken kaikkiaan (väitän): energiaa on olemassa vain silloin, kun se "purkautuu" l. syntyy jokin toiminto. Ei ole olemassa "vapaata" energiaa, jonka yksilö voi suunnata haluamallaan tavalla. Ei ole (liene) olemassa energiaa, joka odottaa purkautumistaan. Eikä ole energiaa, jonka "täytyy saada purkautua".

Miten niin ei?

Mutta emmekö intuitiivisesti, itsetarkkailun avulla tiedä, että pystymme valitsemaan, mihin suuntaamme energiamme? Myönnän toki: pystymme päättämään, mitä milloinkin teemme. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että jo ennen tekoamme on toimintaenergiaa. Yhtä hyvin voidaan väittää, että toimintapäätöksemme on toiminnon osa-aiheuttaja (osa energiaa).
   Toinen mahdollinen vastaväite on: tunnemme välittömästi, että joskus meillä on enemmän, joskus vähemmän energiaa (jonka voimme suunnata mihin haluamme). Tähän vastaan: arkikielessä sanomme, että meillä "on energiaa" silloin, kun toiminta tuntuu meistä helpolta (emme tunne väsymystä) tai haluamme toimintaa. On väärin samastaa toiminnan helppous tai toimintahalu "energiaan" mielessä "aiheuttajakimppuun". Ei ole myöskään mitään loogista pakkoa selittää toiminnan helppous tai haluttuus (fysikaalisella?) energialla. (En väitä tietäväni sitä, mistä toiminnan helppouden vaihtelu syntyy.)
   Vielä: joku voi väittää, että toisinaan tunnemme intuitiivisesti, että meidän on pakko purkaa energiaamme johonkin. Tähänkin voi väittää vastaan: näin tuntiessamme meillä on vahva toimintahalu, jota ei sitäkään tarvitse samastaa energiaan = toiminnonaiheuttajaan. Seksuaalista haluakaan ei nähdäkseni ole syytä nimittää "energiaksi". Se tuntuu meistä energialta - siksikö, että sen aikana olemme niin voimakkaasti kallellamme seksuaaliseen toimintaan  - koska olemme vähällä toimia? Vai tuntuuko halu pelkän intensiteettinsä vuoksi energialta?
   Juurisanotusta huolimatta: entä ajatus, että kuka tahansa voi suunnata seksuaalisen energiansa muuhun kuin seksuaaliseen toimintaan?
   Riisuttuna energiapuheesta tässä olisi kysymys siitä, että seksihalunsa voisi sammuttaa keskittymällä johonkin muuhun. En tiedä, onko tällainen mahdollista, mutta vaikka olisi, tämä ei todistaisi että kyse on "energian uudelleensuuntaamisesta". Ja kuten olen toistellut: ei ole olemassa vapaata, eri kohteisiin suunnattavissa olevaa energiaa. Freudin ja muiden sublimoinninsta puhuvien ajattelulle tekisi mielestäni hyvää luopua puheesta määrittelemättömästä "psyykkisestä energiasta", sen "purkautumisesta" ja "suuntaamisesta".

* Jotta lause L1 - "henkilöllä H on energiaa" - tarkoittaisi eri asiaa kuin lause L2 - "henkilöllä H ei ole energiaa"  -  L1:n täytyy viitata erilaiseen konkreettiseen tilanteeseen (olemassaoleviin olioihin, niiden suhteisiin) kuin L2:n. Ja esitän L1:n tarkoittamaksi konkreettiseksi tilanteeksi: "henkilössä H tapahtuu toiminto T". Puhe energiasta ilman/ennen toimintoa on metafysiikkaa (pahassa mielessä). (Uskon, että kaikki mielekkäät väitelauseet viittaavat johonkin konkreettiseen. Tämä pätee myös matemaattisiin lauseisiin, jotka ovat tosia siten, että niiden instanssit ovat tosia.)