Voiko aistimuslaatu syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä)

 Tekstiluettelo löytyy kaksi tekstiä tästä alaspäin.

Useimmat (filosofit ja ei-filosofit) näyttäisivät uskovan, että aineen elementeillä (atomeilla, kvarkeilla, aalloilla...) ei ole laatua, kuten punainen tai vihreä, makea tai hapan - vaan että kokemuslaatuja* syntyy vain aivoissa tai hermostoissa. Tätä sanotaan laatujen emergenssiksi laaduttomasta. (Mm. Kari Enqvist on esittänyt, että aine aivojen ulkopuolella on "vain ykkösiä ja nollia".)

Emergenssillä tarkoitetaan sitä, että 1) jollakin kokonaisuudella on ominaisuus, jota osasilla ei ole 2) "uusi" ominaisuus  (tässä: laatu) ei ole vain osien summa 3) "uusi" ominaisuus ei synny niin, että kokonaisuus putkauttaisi sisuksistaan uuden ominaisuuden/olion (punaisen pisteen tms.) - vaan laatu jollakin tavoin muodostuu osasten kokonaisuudesta - ainakin minun sanatajuni mukaan. 

Siitä, että jokin kokonaisuus "putkauttaisi sisältään" jonkin laatupisteen, seuraisi ainakin, että laatupiste pysyisi olemassa, vaikka kokonaisuus (jokin aivosähkötoiminto?) lakkaisi olemasta.

-Huomautan, että tässä tekstissä en puhu muista emergenssin tapauksista kuin laatujen emergentistä synnystä.

Mutta nyt: mitä tarkoittaa, että jokin laatupiste muodostuu sähköisesti aktiivisesta aivosolukompleksista? Mihin voimme viitata laatupisteen osista "muodostumisella", jos emme siihen, että näemme osaset, joista laatupiste muodostuu?

Voimme ehkä nähdä, että violetti pinta tai piste muodostuu sinisestä ja punaisesta. Mutta miten voisimme nähdä, että jokin väripinta muodostuu laaduttomista  pisteistä? Voivatko laaduttomat pisteet edes olla olemassa ja muodostaa laatupisteen, jos niitä ei nähdä?

Mutta voitaisiinko kuvitella, että laaduttomista pisteistä muodostuisi punaista (tai laadullisista ei-punaisista, kuten valkoisista - voimmehan kuvitella vain laadullisia pisteitä)? Siis: olisiko mahdollista, että on olemassa punaisen osasia? Että on punainen läiskä ja sen osaset, jotka ovat kuin nähty läiskä ja sen nähdyt osaset, mutta joita  kukaan ei koe?

Jos laaduttomia ja tyhjiä pisteitä ("ykkösiä ja nollia") on vierekkäin, ne näyttävät (jos miltään) erillisiltä pisteiltä, eivät yhdeltä punapisteeltä/-läiskältä. Entä jos laaduttomat ja tyhjät pisteet ovat päällekkäin, niin kuin sininen ja punainen violetissa? Eikö ole ilmeistä, että laadutonta ja tyhjää sekoittamalla ei synny punaista? Että punainen ei ole jotakin laaduttoman ja tyhjän väliltä?

Sitäpaitsi: entä ajatus aineesta laaduttomina "ykkösinä ja nollina" (jonakin ja tyhjänä)? Jos elementillä ei ole laatua, miten se eroaa tyhjästä? Osittain näistä syistä uskon, että kaikki aine-elementitkin ovat laatuja.

-Olen tutkaillut näitä kysymyksiä tarkemmin pitemmissä teksteissäni emergenssistä, perusteellisimmin "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. Nyt lukemanne teksti oli lähinnä tiiseri.

*Koettuja tai ei-koettuja, mutta olemassaolevia.

Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

Tekstiluettelo löytyy heti tämän tekstin alapuolelta.

Mitä tarkoitamme sanoessamme, että jokin lause tai käsitys on tosi (kuten se että pallo on sininen tai ulkona sataa)? Ensiksi: miten sana "tosi" on alunperin syntynyt?

Sana "tosi" (kuten useimmat sanat*) lienee keksitty tarkoittamaan jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että alunperin (kivikaudella tms.) olemme sanoneet lausetta tai käsitystä todeksi silloin, kun havaitsimme että jokin on niin tai näin - kun meillä oli tietynlainen aistimus (sinisestä pallosta tai siitä, että luolan ulkopuolella sataa). 

Toisin: kun meille ilmeni sininen pallo tms., jonka koimme olevan itsemme ulkopuolella (todellisempi kuin kuvitelmamme).

Alunperin olemme siis (ehkä) sanoneet lausetta/käsitystä todeksi silloin, kun se piti yhtä havainnoitsijan ulkopuoliseksi koetun maailman kanssa ("korrespondoi"** ulkopuolisen maailman kanssa).

Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki meille ilmenevä on mielessämme (osa meitä) - ja että todellinen totuus on mieltemme ulkopuolella.

Mitä tarkoittaa tämä "ulkopuolinen totuus/todellisuus"? Olen taipuvainen vastaamaan: tarkoitamme "oikealla todellisuudella" tai "aineellisella maailmalla" jotakin, mikä aiheuttaa meissä aistimuksia - välittömämmin aivojamme, välillisemmin jotakin, mikä on yhteydessä aivoihimme - valoaaltoja tms.

Tämä näkemys ainakin sopisi yhteen sen tiukassa istuvan uskomuksemme kanssa, että aistimussisältömme (eritoten näköaistimussisältömme) muistuttavat ulkopuolista maailmaa - antavat meille likimääräisesti oikeaa tietoa maailmasta.

Lauseen tai käsityksen "totuus" tarkoittaisi siis sitä, että lause tai käsitys pitää (karkeasti) yhtä aistimustenaiheuttajaolioiden muodostelmien ja niiden muiden ominaisuuksien kanssa. 

Tästä herää ainakin yksi kysymys: jos tosi on jokin, joka pitää yhtä ulkomaailman kanssa, miten menneisyyttä tai tulevaisuutta koskeva lause/käsitys voi olla tosi? Mennyttä ei (enää) ole; tulevaisuutta ei (vielä) ole.

Menneisyyden totuuden voisi ehkä pelastaa ajattelemalla, että mennyt tilanne MT1 on nykytilanteen (välittömämpi tai välillisempi) aiheuttaja. Vastaavasti tuleva tilanne TT1 on nykytilanteen seuraus.

* Poikkeus tästä on ainakin "ääretön". Äärettömän käsite on muodostettu negaation kautta: jokin, mitä ei voi laskea loppuun. Toteutuneena sitä ei voi havaita tai kuvitella.

** Totuuden korrespondenssiteoria on näkemys, jonka mukaan lause tai käsitys on tosi silloin, kun se pitää yhtä jonkin (olemassaolevan? objektiivisen maailman?) kanssa.

 

Tekstiluettelo joulukuuhun 2023

Blogin alkuun (v. 2009) ulottuva luettelo löytyy 3 tekstiä tästä alaspäin.

Halutun tekstin saa esiin klikkaamalla postausajankohtaa ajankohtaluettelosta sivun oikeassa reunassa blogin alussa (yläpäässä).

Tekstien uudemmat versiot ovat yleensä ajatussisällöltään parempia kuin vanhemmat, mutta vanhemmissakin on näkökohtia, jotka uudemmista puuttuvat.

Jos pidätte tekstrejäni hyvinä, pyydän että suosittelisitte niitä tuttavillennekin - ehkä niillekin, jotka eivät vielä tiedä olevansa kiinnostuneita filosofiasta.

-Minulla on toinenkin blogintapainen (olemassamielessa.blogspot.com), jossa on muutama mieltä käsittelevä teksti (ei filosofiaa, lähinnä introspektiota) - mm. kärsimyksen synnystä (lyhyesti) sekä henkisten lahjojen ja aistimistavan yhteydestä.

Joulu 2023: Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Loka 2023: Leibnizin monadologian perusteluista (pari näkökohtaa)

Elo 2023: Mitä on sairaus (tai terveys) II

28. heinä 2023: Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta II

19. heinä 2023: Voiko A tuntea B:n kivut? (kommentteja Wittgensteinin ajatuksiin)

Touko 2023: Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista. Väitän, että tietyt moraalikäsitykset ovat tosiasioita ja perusteltavissa loppuun asti tosiasioilla - lähes kaikkien myöntämillä asioilla (jollakin olemassaolevalla). PIDETTY ESITELMÄNÄ Luonnonfilosofian seurassa 2.4.2024 (toisella otsikolla).

Huhti 2023: Voivatko aistimuslaadut syntyä emergenssin kautta III

9. helmi 2023: Onko eläimillä käsitteitä?

8. helmi 2023: Tietoisuus ilman minätietoisuutta mahdollinen?

Joulu 2022: Onko multiversumin mahdollisuus uskottava?

Marras 2022: Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä - viimeinen (?) selvennysyritys

8. heinä 2022: Ihmisyys arvokkaampaa kuin onnellisuus?

5. heinä 2022: Mielen synty mielettömyydestä, aistimuslaadun laaduttomuudesta? (emergenssistä)

Kesä 2022: kokemusten ja aivotilojen samuudesta II (Jaegwon Kim ja empiirisesti sama)

Huhti 2022: Mieli ilman ainetta (aivoja) sittenkin mahdollinen?

Maalis 2022: Inhimillisen energian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta III

28. tammi 2022: Mihin perustan ajatukseni

7. tammi 2022: Maailmankaikkeuden menneisyyden äärellisyys ei edellytä tyhjästä syntymistä - alustus

25. marras 2021: Miksi jotakin eikä ei-mitään?

5. marras 2021: Lyhyesti eternalismia (ajan harhaluonetta) vastaan

Touko 2021: Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta

Huhti 2021: Mitä tarkoittaa "oikea" ja "väärä" tai "moraalikäsitys" (teksti 90-luvulta)

Helmi 2021: Onko ajalla alkua - ymmärrettävöittämisyritys

Marras 2020: Aine koostuu välttämättä laaduista (kvalioista)

Loka 2020: kokemusten ja aivotilojen "samuudesta"

Heinä 2020: Mielikuvan ja todellisuudenkokemuksen (aistimuksen tai uskomuksen) erosta II

Kesä 2020: Näkökentän väitetystä "oikein päin kääntämisestä" (tai sen tarpeellisuudesta)

Helmi 2020: Maailmankaikkeuden alkuhetken olemassaolo ei edellytä tyhjästä syntymistä (äärilyhyesti)

28. syys 2019: Aine ja aika jaettavissa loputtomasti? (Zenonin kilpajuoksuparadoksista II)

16. syys 2019: Lyhyin mahdollinen moraalin perusteltavuuden puolustus

Kesä 2019: Moraaliväittämien totuuden ja virheellisyyden ehdoista

29. huhti 2019: Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia? (SUOSITUS: puolisoni mukaan paras lyhyehköistä teksteistäni)

13. huhti 2019: Mitä on "välttämätön seuraus"?

Maalis 2019: Pari huomautusta ajan harhaluonnetta vastaan

Helmi 2019: Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista (JULKAISTU Humanisti-lehdessä). Pääpointti: vääryyden ja vaadittavuuden voi perustella tosiasioilla - ei vain omalla valmiilla käsityksellä, että jokin on väärin/vaadittavaa - tai omalla toiveella että jotakin tehdään/ei tehdä.

Heinä 2018: Toimintaenergian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta

Maalis 2018: Onko ajalla alkua (tai loppua). SUOSITUS: tätä on sanottu "ajatuksia möyhiväksi tekstiksi".

Elo 2017: Hajahuomioita syyn ja seurauksen käsitteistä

Helmi 2017: Muistiinpanoja elämän tarkoituksesta

Elo 2016: Facts of right and wrong II

Heinä 2016: The facts of right and wrong

Maalis 2016: Lyhyt ehdotus todellisuudeksi (aineesta)

Marras 2015: Oikean ja väärän tosiasiat. Perusteluja Humen giljotiinia vastaan - väitän että jostakin, mikä on, voi päätellä, mitä pitää (tai ei saa) tehdä.

Loka 2015: Energian purkamisen mahdottomuudesta (psyykkisen energian)

Touko 2015: Zenonin paradoksi (aineen loputtomasta jaettavuudesta)

Helmi 2015: Mitä on terveys (sairaus)?

Tammi 2015: Mi(s)tä kauneus?

Joulu 2014: Aistimuksen ja mielikuvan sekä uskomuksen ja mielikuvan ero

Marras 2014: "Ylhäällä" ja "alhaalla"

Syys 2014: Syyn käsite ja Hume

16. touko 2014: Suuttumuksen hallinta (käytännön neuvoja, ei filosofiaa)

13. touko 2014: Aineen olemus (ehdotus todellisuudeksi)

Syys 2013: Maailmankaikkeuden alkuhetken olemassaolo ei edellytä tyhjästä syntymistä

Marras 2012: joukko yhtä suuri kuin osajoukkonsa?

Kesä 2012: Oikean ja väärän tosiasiat. Humen giljotiinia vastaan = väitän että jostakin, mikä on, voi päätellä, mitä pitää (tai ei saa) tehdä.

Marras 2011: Ilmeisen välttämättömyyden määritelmä

31. loka 2011: Metafyysinen välttämättömyys

Heinä 2011: "Humen giljotiini" =?

Kesä 2011: Ovatko pragmatistit oikeassa? (olen ehkä ymmärtänyt pragmatistisen totuuskäsityksen liian ehdottomasti)

Kesä 2010: Halujen "kohdistumisesta" ja pientä spekulointia halujen syntymisestä

Maalis 2010: Tärkeintä on tärkeimmäksi koettu (eläinten oikeuksista)

Joulu 2009: Kivun ja kärsimyksen syy (hiukan lyhennetty versio, lyhyempi löytyy blogista olemassamielessa.blogspot.com)

Loka 2009: Kävely: (sittenkin) tietoista toimintaa

30. heinä 2009: Kivun ja kärsimyksen syy (täyspitkä)

30. heinä 2009: "Elämän" merkityksestä

15. heinä 2009: Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja (mielenhallintaa, ei filosofiaa) 

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys, aineen olemassaoloa on täytynyt edellyttää olemattomuuden tilanne. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina").

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon* syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

* "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.) 

Leibnizin monadologian perusteista (pari näkökohtaa)

Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:

   "Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."

Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)

On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).

Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?

Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).

Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.

* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.

** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.

 

Mitä on sairaus (terveys)?

Vaikuttaa intuitiivisesti uskottavalta, että sana "sairaus" on alunperin keksitty tarkoittamaan pahaa oloa. Ei kuitenkaan esimerkiksi neulanpiston aiheuttamaa tuskaa, vaan tuskaa, jonka syy on kiinteämmin kärsijän ruumiissa.

Sanoisin, että sanaa ei ole keksitty tarkoittamaan mielessä olevaa tuskaa - edes sellaista ahdistuskohtausta, jolla ei ole syynä läsnäolevaa ei-toivottua tilannetta. (Sanon näin, koska en itse ole taipuvainen nimittämään tällaistakaan ahdistustani sairaudeksi.)

Läsnäolevan ei-toivotun tilanteen, joka aiheuttaa ahdistusta kestonsa ajan, voisi rinnastaa neulanpistoon. Ahdistus, jonka aiheuttajaa kokija ei tiedosta, on sentään lähempänä esittämääni alkuperäistä sairauden käsitettä.

Joskus esitetään, että "sairaus" (ainakin nykyisin) tarkoittaisi "häiriötä elintoiminnoissa". Tähän vastaan: elintoimintoa sanotaan "häiriintyneeksi" sillä perusteella, että se aiheuttaa jonkin sairauden.

Sanoin, että sana "sairaus" lienee keksitty tarkoittamaan pahaa oloa, jonka syy on kiinteähkösti sairastajan ruumiissa. Ilmeistä on kuitenkin, että nykyisin sairauden käsite on tätä laajempi.

Sairaudeksi (tai häiriöksi) nimitetään esimerkiksi AD(H)D:ta, keskittymiskyvyn heikkoutta, johon sattaa liittyä "liiallinen" aktiivisuus. Omakin (nykyihmisen) mielikuvani sairaudesta on jokin ruumiin tai mielen tila, jonka ei pitäisi tai kuuluisi* vallita.

"Ei-pitäviksi-olla" nimitämme sellaisia ruumiin tai mielen tiloja, jotka ovat ei-toivottuja ja joissa useimmat ihmiset (tai muiden lajien edustajat) eivät (useimmiten) ole. "Terveellä" tarkoitetaan siis normaalia - toivottua ja tavallista**. (Esimerkkinä tästä: emme nimitä henkilöä sairaaksi sillä perusteella, että hän ei kykene nostamaan kahtasataa kiloa.)

Tästä herää kysymys, kenen kokema toivottuuus (kenen toive) ratkaisee, mikä on tervettä tai normaalia. Miksi esimerkiksi tavallisen ylittävä aktiivisuus ("ADHD:n" yhteydessä) olisi ei-toivottua = sairasta? (Siksikö, että se haittaa yksilön menestystä nykyisenkaltaisessa koulujärjestelmässä?)

Myös: usein lahjattomuuteen tietyllä alalla liittyy lahjakkuus toisella. Miten ratkaistaan, kumpi lahjakkuus on tärkeämpää, normaaliuteen olennaisemmin kuuluvaa?

On arvokysymys, mikä on sairasta/epänormaalia. Sairauden arvopohjaisuus voidaan ehkä välttää määrittämällä sairauksiksi ominaisuudet, jotka haittaavat yksilön elossapysymistä tai lisääntymistä. (Tähän voidaan tosin huomauttaa, että tietyt lahjat saattavat edesauttaa selviytymistä ympäristössä A, toiset ympäristössä B.)

Jos sairaus määritellään tällä tavalla, täytyy päätellä, että homoseksuaalisuus (ja ehkäisyn käyttö!) on sairautta. Tämä kuulostaa melko karulta - ellei pidetä mielessä, että näin ajateltaessa "sairaus" tarkoittaa vain "elossapysymistä- tai lisääntymistähaittaavuutta". En missään tapauksessa tarkoita, että kukaan ei saisi olla homoseksuaalinen tai käyttää ehkäisyä.

Kysymys sinänsä on, mitä iloa (tällaisesta tai muusta) sairauden käsitteestä on. Miksi näinkin täydellä maapallolla pitäisi*** pyrkiä lisääntymisen edistämiseen? Tai miksi ihmisille pitäisi kertoa, että he ovat vääränlaisia?

Vaikka sairauden käsite eliminoitaisiin, lääkäreille riittää kyllä töitä. Heitä tarvitaan pahan olon ja kärsimyksen vähentämiseen. (Ehkä olisikin syytä siirtyä alkuperäiseksi otaksumaani "sairauden" käsitteeseen: paha olo, jonka syy on ruumiissa (tai mielessä?) sikäli, että se ei katoa heti ympäristöolosuhteiden muuttuessa?)

* Mielikuvaani kuuluu jopa se,että elimistö pyrkii toimimaan tietyllä ("terveellä") tavalla.

** Eikö siis ole mahdollista olla tavallista terveempi - esim. tavallista energisempi tavallista paremman suojaravintoaineiden saannin ansiosta? Ehkä on, jos "terveydellä" viitataan myönteisiin ominaisuuksiin, jotka ovat mahdollisia (useimmille?) tarpeeksi hyvissä olosuhteissa. Ilmeistä on (näen) kuitenkin, että sanalla "terveys" on aikaisemmin tarkoitettu vain normaaliutta - tavallista ei-toivotun puuttumista. (Uskon, että sana "sairas" on vanhempi kuin "terve" - koska terveys (sairaudettomuus) on useimmiten vallitseva tila (useimmissa tapauksissa - en puhu tavallista-energisemmyydestä), emme helposti huomaa sitä joksikin, niin kuin sairautta. "Terve" lienee siis aiemmin tarkoittanut vain ei-sairasta, kaikkein aikaisimmin pahaolottomuutta.)

*** En käytä sanaa "sairaus" eri merkityksessä kuin äsken. Pyrin tähän: miksi kiinnittää huomio lisääntymiseen ja ei-lisääntymiseen, jos niiden arvossa ei ole eroa?

Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta II

Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa (näen) ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon avaruus - ainejatkumo tai tyhjä avaruus*. (Emme ehkä voi kuvitella maailmankaikkeutta jota ei ympäröi laajempi avaruus, mutta voimme nähdä kokonaisuuden näkemättä mitään sen ympärillä.)

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja sen ympärille (tahattomasti) laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä puhun tekstissäni "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta)**. Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Tyhjä ei ole mitään, joten tyhjyys voi "olla olemassa" vain täyttymisen mahdollisuutena. (Toisin: miten jotakin ympäröivä "tyhjä tila" eroaa siitä, että ko. jotakin ei ympäröi mikään?***) Ehkä siis onkin (toisin kuin väitin) niin, että jos 1) ainemaailmankaikkeutta "ympäröi tyhjä tila", niin 2) ainemaailmankaikkeuden reunat ovat läpäisevät eli objektit voivat liikkua maailmankaikkeuden ulkopuolelle (kasvattaen maailmankaikkeutta).

Ainemaailmankaikkeutta saattaisi tässä mielessä "ympäröidä tyhjä tila", mutta ei voitaisi sanoa, että tyhjää tilaa on jokin määrä (rajallinen tai loputon).

Avoimeksi jää edelleen sekä 3) onko maailmankaikkeus loputon määrä ainetta että 4) ovatko maailmankaikkeuden reunat läpäisevät. Tässä pystyn varmuudella päättelemään ainoastaan, että äärellinen ainekokonaisuus on loogisesti mahdollinen.

*** Minusta voi vaikuttaa siltä, että voin kuvitella tyhjän tilan, mutta oikeastaan kuvittelen tällöin jotakin valkoista, mustaa tai harmaata (eli olemassaolevaa jotakin, ei tyhjyyttä).