Miksi jotakin eikä ei-mitään?

 Muun muassa Gottfried Leibniz (1646-1716) on kysynyt, miksi on olemassa jotakin ennemmin kuin ei mitään. (Tätä on pidetty metafysiikan perustavimpana kysymyksenä.) Muut ovat lisänneet: "miksi nähdä olemassaolon vaiva?".

Itse vastaisin: jos sekä olemassaolo että olemattomuus ovat (loogisesti) mahdollisia, olemassaololla ei ole syytä - se vain sattuu olemaan.

Mutta olisiko niin, että olemassaolo on (loogisesti) välttämätöntä?

Nuorena ajattelin (enää en ole asiasta varma), että olemassaolo on välttämätöntä, koska täytyy olla jonkinlainen tilanne, eikä olemattomuus olisi minkäänlaista. No - jätän ajatuksen pohdittavaksi.

Entä "olemassaolon vaiva"? Jos ainetta (tai muita olioita) on olemassa, eikö helpointa ole sen olemassapysyminen sellaisenaan? Sartrekin sanoi olemassaolevan pysyvän olemassa "vain laiskuuttaan".

Toisaalta: kaikki ei pysy olemassa sellaisenaan, laiskimmmalla mahdollisella tavalla. Maailmassa (varmimmin: tajunnoissamme) tapahtuu liikettä ja muita muutoksia.

Tekeekö jokin muutoksen loogisesti välttämättömäksi? Vai tapahtuuko muutoskin vain siksi, että se on mahdollista (yhtä lailla kuin muuttumattomuus)?

Minulle tämä on ollut vaikein metafyysinen kysymys - en ole keksinyt siihen vakuuttavaa, ilmeisen oikeaa vastausta.

Mutta voisiko olla näin: kaikki olemassaoleva pysyy (laiskuuttaan!) mahdollisimman samanlaisena, mutta liike on yksi samanapysyvistä asioista? (Koska alussa sattui tapahtumaan liikettä, sitä on jatkossakin?)

Vai onko liike välttämätöntä sille, että pisteet ovat eri suunnissa suhteessa toisiinsa?

Muualla tässä blogissa olen puolustanut näkemystä, että "ylhäällä" ja "alhaalla" näkymisen kokemus edellyttää katseen liikkumista (alhaalta ylös). Olisiko tästä työstettävissä liikkeen välttämättömyyden teoria?

Lyhyesti eternalismia (ajan harhaluonnetta) vastaan

(toivottavasti edellistä versiota selkeämpi)

Eternalismi on kanta, jonka mukaan kokemuksemme ajan kulumisesta (tilanteiden muuttumisesta?)* on illuusio - ja kaikki on tosiasiassa olemassa yhtäaikaa.

Presentismi on vastakkainen kanta, jonka mukaan tilanteet todella muuttuvat (tai tilanteet aiheuttavat niitä seuraavia tilanteita). Tämä on meille intuitiivisesti uskottavampi kanta, koska koemme ajan kuluneen ja kuluvan. Mehän pystymme muistamaan (1) kaukaisempia, täysin ohi menneitä tilanteita (2) juuri menneitä tilanteita - esimerkiksi sen, että näkemämme pyörivä pallo oli äsken paikassa A (kun nyt näemme sen paikassa B, jolloin koemme enemmän tai vähemmän välittömästi pallon liikkeen).

Vastaavalla tavalla koemme muita muutoksia siinä, mitä aistimme ympärillämme - eli tilanteiden muuttumista toisiksi - eli ajan kulumista.

Einsteinin ja Kantin on ainakin tulkittu kannattaneen vastakkaista kantaa - sitä että aika ei tosiasiassa kulu. Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ainakin kokemuksemme muuttuvat (aika kuluu niissä)?

Jos aineellinen todellisuus tai kokemuksemme eivät tosiasiassa muutu, pitäisi ainakin voida selittää, mistä illuusio niiden muuttumisesta syntyy. Moni on puhunut tästä ennen minua. Haluankin tässä esittää toisen argumentin ajan harhaluonnetta vastaan.

Meistä ainakin näyttää siltä, että jokainen meistä osaa asioita sen jälkeen, kun on oppinut ne, mutta ei sitä ennen. Mutta miten oppiminen olisi mahdollista (tai edes tarpeellista), jos kaikki olisi oikeasti olemassa yhtäaikaa?

Ja miksi meistä näyttäisi niin johdonmukaisesti siltä, että osaamme asioita vasta tietyn hetken jälkeen, jos niin ei todella olisi?

Nämä kysymykset tekevät minusta ilmeiseksi, että jotkin tapahtumat vaikuttavat toisiin ("myöhempiin") ainakin meidän mielissämme ja/tai aivoissamme - eli ajan kuluminen on tosiasia.

-Yritän vielä selventää asiaa. Käy järkeen, että edeltävät tapahtumat (oppimiset) vaikuttavat myöhempiin (osaamisiin). Mutta jos kaikki tapahtuu "todellisuudessa" yhtäaikaa, mistä syntyy se säännönmukainen harhamme, että tiedämme ja osaamme asioita (kieliä, matematiikkaa, polkupyöräilyä...) vasta (usein aina) sen jälkeen**, kun olemme tutustuneet niihin?

* Vaikka aikaa voisi olla ilman muutoksia (puhtaana kestona), ainakaan muutoksia ei ole ilman aikaa.

** Silloin, kun meillä on tutustumistapahtuma muistissamme. 

Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta

 Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen isompi kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon tyhjä avaruus. Yhtälailla se osoittaa loogisesti mahdolliseksi, että mitään tarkasteltavaksi valittua osaa ainemaailmankaikkeudesta ei ympäröi loputon määrä ainetta.*

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja (tahattomasti) sen ympärille laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä tekstissä "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta). ** Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Voiko tyhjää tilaa siis olla jokin määrä? Minun on muotoiltava uudelleen: tarkoitan "äärettömällä maailmankaikkeudella" vain ainemaailmankaikkeutta, jonka keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta.

Mitä tarkoittaa "oikea" ja "väärä" tai "moraalikäsitys"

 ((maistiainen ajattelustani 90-luvulta, jolloin olin kaksissakymmenissä enkä ollut lukenut mitään moraalifilosofiaa))

Yleisesti ajatellaan että tilanteet ja pyrkimykset määrättyjen tilanteiden toteuttamiseen tekee moraalisesti oikeiksi/vääriksi se, että yksittäiset yksilöt kokevat ko. tilanteet toivottuina tai ei-toivottuina (tuskallisina). Eli jos jokin on väärin, se on väärin jollekulle. "Oikealla" ei kuitenkaan tarkoiteta yksilöiden hyvänkokemuksia. (Siis joko mielihyvää tai etäisempää hyväksyntää.) Tämä näkyy siinä, että lauseessa "on oikein jos kaikki yksilöt kokevat mielihyvää" ei nähdä mitään outoa. Kuten olisi välttämätöntä nähdä, jos tämä tarkoittaisi: kaikilla yksilöillä on hyvänkokemuksia jos kaikki yksilöt kokevat mielihyvää. ((Nyttemmin tiedän, että G. E. Moore on käyttänyt samaa perustelua.)) "Oikealla" lauseessa tarkoitetaan selvästi jotakin muuta kuin hyvänkokemuksia.

Siitä, että "oikea" voitaisiin palauttaa yksittäisiin kokemuksiin, olisi se etu, että "oikealla" silloin tarkoitettaisiin jotakin, viitattaisiin johonkin olemassaolevaan. siis: jos ei ole niin, että "oikeassa" tilanteessa esiintyy jotakin mitä "väärässä" ei esiinny, tai "väärässä" jotakin mitä "oikeassa" - kuten että "väärässä" jollakin yksilöllä on tuskankokemus - "oikea" ja "väärä" ovat vain nimilappuja, "oikealla" ja "väärällä" ei ole todellista eroa. ((Tätä pidän isoimpana oivalluksenani tässä tekstissä. Se muistuttaa wittgensteinilaista kielen kuvateoriaa: lauseet voivat olla tosia vain jos niillä viitataan olioiden* olemassaoloon ja mahdollisesti keskinäisiin suhteisiin.))

"Oikealla" ei, kuten todettu, viitata yksilöiden kokemuksiin, joten on kysyttävä, onko "oikealle" lainkaan löydettävissä merkitystä.

Nyt voidaan sanoa: mutta mehän tarkoitamme "oikealla" jonkun oikeana pitämää, tarkoitamme oikealla jotakin minkä jonkun mielestä tulee olla (tai saa olla), ja väärällä jotakin minkä jonkun mielestä ei tule olla. Oikealla tarkoitetaan kokemusta oikeasta. 

Onko siis katsottava, että jonkun-oikeana-pitämä tarkoittaa jonkun-toivottuna-pitämää, siis että se, että joku pitää jotakin toivottuna (toivoo jotakin) tekee jonkin jonkun-oikeana-pitämäksi? Näinhän ei ole: emme nimitä kaikkea toivomaamme oikeaksi (tai vaadittavaksi). Jokainen toive ei ole moraalikäsitys - moraalikäsityksestä on kysymys vain, kun yksilö katsoo että olisi oikein etttä olisi niin ja niin. "Oikeaa" ei voida selittää yksilön toivotun-kokemuksella: vieläkään ei ole löytynyt mitään olemassaolevaa, johon "oikea" viittaisi.

Mitä siis tarkoittaa: yksilö pitää jotakin oikeana? "Yksilö pitää X:ää oikeana" tarkoittaa välttämättä, että yksilö katsoo että X:n tulee olla. Mutta yksilön toivottavuuden-kokemus ei saa yksilöä pitämään jotakin oikeana. "Tulee olla" ei siis viittaa hänen toivotun-kokemukseensa. "Oikea" tarkoittaa: jokin minkä vain tulee olla (vastakohtana sille että jonkun mielestä tulee olla), absoluuttisesti tulee olla. 

"Tulee olla" ei viittaa myöskään toisten toiveisiin. Yksilö saattaa, sen myönnän, pitää jotakin oikeana sillä perusteella  että joku toivoo tätä (tai pitää vaihtoehtoa ei-toivottavana/tuskallisena). Mutta yksilön moraalikäsitystä ei voi ilmaista lauseella "yksilö katsoo että se-ja-se toivoo sitä ja sitä. Lause kertoo vain sen-ja-sen toiveesta, ei yksilöni moraalikäsityksistä. "Yksilö pitää sitä ja sitä oikeana" ei siis tarkoita "yksilö katsoo että sen-ja-sen mielestä tulee olla niin ja niin", vaan "yksilö katsoo että vain tulee olla niin ja niin". Vielä kerran: "oikea" tarkoittaa jotakin minkä vain tulee olla, ei: jonkun toiveen mukaan tulee olla.

Silloin kun ilmauksella "tulee olla" viitataan jonkun toiveeseen, ilmauksella on selvä, yksimerkityksinen sisältö. Tilanne jonka tulee olla eroaa silloin muista tilanteista siten, että joku toivoo tällaista tilannetta. Mutta millä tavalla tilanne, jonka yleisesti, ei-yksilökohtaisesti "tulee olla", eroaa muista tilanteista? Mitkä tilanteeseen liittyvät kokemukset tai piirteet siis ovat tämä "tulee olla"?

"Tulee olla" ei kerro mitään siitä, minkä tulee olla: se ei kerro siitä, millaisesta tilanteesta on kysymys. Ilmaus ei kerro mitään tilanteesta, joten sen täytyy kertoa jonkin ei-tilanteeseen-luettavan suhteesta tilanteeseen. No - tätä en tässä kehittele pitemmälle.

"Tilanne jonka (ei-toivojakohtaisesti) ei tule olla" voidaan yhtä hyvin ilmaista: "tilanne jota ei voida hyväksyä". En näe mitään merkityseroa näiden ilmausten välillä. Mutta oikealla ei tarkoiteta minkään hyväksyjän tai hyväksynnän olemassaoloa. Juuri hyväksyntä, se että tilanne "voidaan hyväksyä", erottaa tilanteen jonka "tulee olla" muista, mutta hyväksyntää ei ajatella olevan missään. Jos "oikean" kriteeri on hyväksyntä, oikeaan täytyisi liittyä jokin hyväksyntä. Ja oikealla ei tarkoiteta mitään yksityistä hyväksyntää/yksityisiä hyväksyntiä (yksityisten yksilöiden hyväksymää tilannetta). Joten: "oikea" tai yleinen "tulee olla" ei tarkoita mitään. 

Ilmaus "voidaan hyväksyä" tekee subjektin tai kokemuksen välttämättömyyden näkyväksi selvemmin kuin "tulee olla". Ei voi olla mitään "voidaan hyväksyä" ilman hyväksyntää eikä siten mitään "tulee olla" ilman toivetta. "Sen-ja-sen mielestä oikein" tarkoittaa "sen-ja-sen mielestä ilman toivetta tulee olla". Ristiriitaa on helppo olla havaitsematta, koska on mahdollista kuvitella yleinen "tulee olla", yhdistää mielikuvia tilanteen vaatimisesta mielikuviin kaikkiallapätemisestä, ei vain yksityisissä tahdoissa pätemisestä.

Ilmauksella "sen-ja-sen mielestä oikein" ei lopulta tarkoiteta yksityisiä kokemuksia. Jos halutaan pitäytyä yksityisissä kokemuksissa, on sanottava vain: se ja se on sen-ja-sen mielestä ei-toivottavaa/tuskallista, ei siis: se ja se on sen-ja-sen mielestä ei-toivottavaa/tuskallista ja siksi se ja se on väärin. Tai on puhuttava vain toiveista, ei siitä että joku katsoo että tulee olla niin ja niin. "Oikealla" ei ole mitään johdonmukaista sisältöä, ellei sillä tarkoiteta tilannetta jossa kaikilla yksilöillä on hyvänkokemuksia, tai tällaiseen tilanteeseen pyrkimisen olemassaoloa. Ja tätä tarkoitettaessa suosittelen, että puhuttaisiin hyvästä tai tavoitellusta ennemmin kuin oikeasta. "Oikea" saattaa ei-kokemuksellisuutensa ansiosta kuulostaa vähemmän kiusallisen epätieteelliseltä kuin "hyvä", mutta on epäjohdonmukainen kieltäessään kokemuksellisuuden jossakin minkä koko sisältö on kokemuksellisuus.

-Nyttemmin olen päätynyt lopputulokseen, että sanoilla "oikea" ja "väärä" voidaan viitata johonkin olemassaolevaan: haluihin. "Oikealla" ei tarkoiteta haluttua - tai hyväksyttyä - mutta on mahdollista puolustaa näkemystä, että halut ovat yleispätevästi-toden oikeellisuuden tai vääryyden totuusehtoja (todeksi tekeviä asioita). 

Puolustan tätä ajatusta lyhyessä tekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista", helmi 2019, sekä perusteellisemmassa tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015. (Jälkimmäinen kirjoitus sisältää emotivismin kritiikin, jonka huolellisemmin ajateltu versio löytyy otsikolla "Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia", 29. huhti 2019.)

* Minun kielenkäytössäni "olio" = konkreettinen asia - jokin mikä voi olla olemassa yksin, vastakohtana usean olion suhteelle. Olio voi (edelleen minun kielenkäytössäni) olla yhtä hyvin tajunnansisältö (kokemus) kuin aineellinen objekti. Mielestäni useiden vierekkäisten pisteiden muodostamaa hahmoakin voi sanoa olioksi (yhtä hyvin kuin vierekkäisyyssuhteeksi).

Onko ajalla alkua - ymmärrettävöittämisyritys

(Kirjoitan tämän, koska jotkin lukijani ovat sanoneet etteivät ymmärrä mitä yritän väittää aihetta käsittelevissä teksteissäni.)

Yleensä ajatellaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: 1) Maailmankaikkeudella on tietty alkuhetki, joten se on syntynyt edeltävästä olemattomuudesta (mikä vaikuttaa mahdottomalta; 2) Maailmankaikkeuden historia ulottuu loputtomiin taaksepäin (ja loputtomuus on mahdoton kuvitella - joten tiedämmekö edes, mitä tarkoitamme sillä?).

Itse väitän: on mahdollista, että 3) maailmankaikkeus on ollut aina merkityksessä "maailmankaikkeuden olemassaolo on ainoa koskaan vallinnut tilanne*" - eli ensimmäinenkin tilanne! (sitä ei ole edeltänyt olemattomuus) - mutta 4) olemassaolohetket eivät ulotu loputtomiin taaksepäin.

Väitän: on mahdollista, että on ollut olemassaolohetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (olemassaolon tai olemattomuuden tilanteita). Tämä on jopa välttämätöntä: maailmankaikkeus voi olla alusta asti valmiiksi olemassa (olemassa ensimmäisestä tilanteesta asti), mutta aikajatkumo syntyy vasta ajan kuluessa. Alussa ei voinut olla jo-olleiden hetkien jatkumoa. Ensimmäinen tilanne oli pakosta menneisyydetön.

Siis: vaikka maailmankaikkeus olisi alusta asti valmiiksi olemassa = sen olemassaolo ensimmäinen tilanne, on välttämätöntä, että joskus on ollut olemassaolohetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (olemassaolon tai olemattomuuden tilanteita).

Maailmankaikkeus on ehkä ollut aina = ainoa tilanne, mutta aina ei ole ollut edeltäviä hetkiä - hetket eivät ulotu loputtomiin taaksepäin. Maailmankaikkeus on "aina-ollut", mutta jo-olleiden hetkien jono on äärellinen. On siis mahdollista, että maailmankaikkeus ei ole syntynyt tyhjästä eikä jo-olleiden hetkien jatkumo ole ääretön.

Lopulta, ensiksi: se, että maailmankaikkeuden olemassaololla oli tietty alkuhetki, ei edellytä loogisesti, että sitä edelsi olemattomuuden hetki(ä). Tai: se edellyttää sitä vain jos jo ennalta oletamme, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

On mahdollista kuvitella olemassaolon alkuhetki ilman edeltävää olemattomuutta - tässä ei ole mitään  ristiriitaa.

Toiseksi: maailmankaikkeuden olemassaolo voi olla ensimmäinen tilanne koskaan ("aina-ollut") ilman että mitään olemassaolohetkeä edeltää ääretön määrä muita olemassaolohetkiä. On mahdollista kuvitella jokin tilanne (kuten olemassaolo) ensimmäiseksi kuvittelematta ääretöntä määrää (olemassaolo)hetkiä.  

Perustelen näkemystäni alkuhetken olemassaolon välttämättömyydestä perusteellisemmin tekstissä "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

*Täsmällisemmin: on ollut vain erilaisia maailmankaikkeuden olemassaolon tilanteita.