torstai 30. heinäkuuta 2009

"Elämän" merkityksestä

"ELÄMÄN" MERKITYKSESTÄ
lukukelpoisessa muodossa, joskin kursivoinnit kadonneet kopioidessa

1. Elämä on mitä elämällä tarkoitetaan

Elämän määrittelyn ei pitäisi olla mahdotonta. Elämähän on sitä, mitä tarkoitamme puhuessamme elämästä. Toisin: maailmassa ei ole valmiiksi rajattua ilmiökokonaisuutta "elämä", vaan elämä-sana (kielen käyttäjien tapa ymmärtää se) asettaa elämän rajat. Elävää on se, minkä käsitämme eläväksi. Elämän tunnusmerkit ovat ne, jotka käsitämme elämän tunnusmerkeiksi.
Kysymystä ei voi ratkaista empiirisesti - tarkkailemalla eliöiden faktisia ominaisuuksia - vaan se on ratkaistava tarkkailemalla mielensisältöjämme. Saattaahan olla olemassa eliöitä yhdistäviä piirteitä, jotka ovat käsitteen kannalta merkityksettömiä (jotka eivät kuulu ymmärtämiimme elämän kriteereihin).
Myös: empiirinen tarkastelu saattaisi paljastaa, että joiltakin eliöiksi nimittämiltämme entiteeteiltä puuttuukin osa elämän kriteereistä (jälleen: elämän kriteereiksi käsittämistämme piirteistä). Näin käydessä elämän määritelmää ei ole muutettava (elämä on edelleenkin vain sitä, mitä tarkoitamme sanalla "elämä"), vaan todettava, että kyseessäolevat "eliöt" eivät tosiasiassa olekaan eläviä.
Koska elämä on sitä, mitä tarkoitamme elämä-sanalla, sen määrittelyn pitäisi olla helppoa. Täytyyhän meidän tietää, mitä itse tarkoitamme?
Nyt: olemme voineet antaa nimen "elämä" vain jollekin, mitä olemme - anteeksi ilmaus - elämässämme kohdanneet, siis havainneet ympärillämme. (No hyvä: esivanhempamme ovat voineet jne. vain jollekin mitä ovat kohdanneet.) Siis: "elämän" täytyy tarkoittaa jotakin arjenläheistä, ilman tutkimusvälineistöäkin havaittavaa. Sanahan on keksitty ennen biologian syntyä. On tosin myönnettävä: ei ole varmaa, että sanan merkitys on säilynyt samana sen keksimisestä asti. On mahdollista, että uudempien polvien biologiantietämys on muuttanut sanan merkitystä (=tapaamme ymmärtää sana).
Itse näkisin, että meillä biologiatieteen vaikutuksesta nykyisin on (vähintään) kaksi elämän käsitettä: arjen havainnoista syntynyt, jonka omaksumme pieninä lapsina, ja biologinen, jonka opimme kouluiässä. Pidän kiinnostavampana arjenläheistä, alkuperäistä (?) käsitettä, ja käsittelenkin tässä tekstissä melkein yksinomaan sitä.

2. Ratkaiseva laatuero

Mitä tarkoitamme (lapsina tai yksityisissä ajatuksissamme) "elämällä"? Minkä piirteiden katsomme tekevän ainekappaleesta (en sano "olennosta", koska olennoilla kai tarkoitetaan vain eläviä ainekappaleita tai henkiä) elävän?
Aloitan vastauksen etsimisen tästä: sana "elävä" tuntuisi viittaavan ratkaisevaan laadulliseen eroon "elottomasta" - ei pelkkiin teknisiin aineen käyttäytymisen piirteisiin, ainakaan triviaaleihin sellaisiin.
Toiseksi: laajin yksimielisyytemme näyttää koskevan kokevien ainekappaleiden elävyyttä. Omalla kuolemallamme tarkoitamme juuri kokevuutemme loppua. (Henkilö, joka ei usko kokemustensa loppuvan elintoimintojensa lakkaamisen myötä, katsoo elämänsä jatkuvan "kuoleman" jälkeen.) Uskoisin jopa: jokainen (normaalilahjainen eikä liikaa opiskellut) myöntää ainakin kokevat ainekappaleet eläviksi.
Väitänkin: "elävän" alkuperäinen merkitys on juuri kokeva. Kokevan ero ei-kokevaan, ellei mikään muu, on tarpeeksi järeä laatuero oikeuttamaan elämä-nimityksen.
Useimpien meistä silmissä vaikuttaa ilmeiseltä, että useimmat eläimet kokevat. Eläimillä on ilmeitä, jotka näyttävät ilmaisevan erilaisia mielentiloja. Myös: eläinten liikkeet eivät johdu vain ulkoisista voimista (tuulesta, merivirroista), vaan eläimet näyttävät liikkuvan omasta pyrkimyksestään kohti haluamaansa ja poispäin pelkäämästään tai tuskallisena kokemastaan.
Yhtä ilmeisenä useimmat (länsimaiset) nykyihmiset näyttäisivät pitävän, että kasveilla ei ole kokemuksia. Mistä siis kasvien "elävyys"?
Viittaan kysymystä edeltävään lauseeseen: "useimmat nykyihmiset näyttävät pitävän ilmeisenä". Luokittelu elävään ja elottomaan on tiettävästi syntynyt vuosituhansia sitten (Raamattu ym.). Lisäksi: kasvien kokemuksettomuus ei ehkä ole meillekään ilmeistä - käsitys, johon kasvia katsomalla välttämättä päätyy - vaan meille lapsina opetettu "fakta".
Kasvienkaan liikkeitä ei selitä havaittava ulkoinen voima. Nekin liikkuvat "itse" (ei yhtä kuin pyrkimyksestä - sisäisetkin liikevoimat voivat olla fysikaalisia) - kääntyvät valoa kohti ja sulkevat kukkansa yöksi. Ajatus, että kasvitkin pyrkisivät kohti sitä mistä nauttivat ja pois siitä mistä kärsivät (herkät emit ja heteet kylmästä yöstä?), ei ole kaukana. Kasveilla on myös ilmeitä, jotka eivät tosin häikäise vaihtelunopeudellaan. Kasviyksilö voi (koen) näyttää esimerkiksi onnelliselta, ankaralta tai miettiväiseltä. Tämäkin kallistaa vaikutelmaan kasvien sielunelämästä. Pidän uskottavana, että kasvien lukeminen elävien joukkoon alunperin johtuu juuri näistä syistä.

3. Ikään kuin kokeva

Olisiko jokin toinenkin selitys mahdollinen? Edellä sanoin: "elämä" ei tunnu viittaavan triviaaleihin, teknisiin aineen käyttäytymisen piirteisiin. Mutta ehkä on olemassa myös merkittävästi erottaviksi koettuja aineen käyttäytymisen piirteitä?
Jos olisimme ensimmäisenä ihmispolvena luomassa kieltä, pitäisimmekö oikeutettuna (laadullisesti erottavan) elämä-nimityksen käyttämistä kasveista niiden pelkän (esimerkiksi) kasvun tai lisääntymisen perusteella?
Väittäisin, että Eevan asemassa itse näkisin sieluttomat mutta kasvavat ja lisääntyvät kasvit vain jonkinlaisina maan kasvannaisina, en "elävinä". Nähtävästi en ole ainoa tällä tavalla kokeva/kokenut: suomenkielen sana "eläin" viittaa elävyyteen, mutta "kasvi" ei.
"Elävän" alkuperäinen merkitys on - mahdollisesti - "kokeva". Kuitenkaan, kuten itsekin edellä totesin, useimmat nykyihmiset eivät näyttäisi pitävän kasveja kokevina. Jos "elävän" ainoa merkitys edelleenkin olisi "kokeva", emme voisi hyväksyä kasvien lukemista eliöihin. Miksi siis nykyisinkin pidämme kasvien "elävyyttä" luontevana ilmauksena? Miksi myös biologiaa tuntemattomat lapset hyväksyvät sen?
Esitän: kasvien yhtäläisyydet eläinten (ilmeisen elävien) kanssa tekevät luontevaksi lukea molemmat samaan "elävien" luokkaan.
Kasveilla, kuten eläimillä, on usein (voisi sanoa) ruumis - ainakin osittain pehmeälihainen ja suhteellisen monimutkainen rakenne. Lapsen silmissä näyttäisi: liian monimutkainen ollakseen voinut syntyä ulkoisten voimien vaikutuksesta. Tästä saattaa syntyä mielikuva pyrkimyksestä - koetusta ilmiöstä, mielenilmiöstä - joka on luonut rakenteen. Nykyisinkin saatamme kuvitella, vaikka emme ehkä uskoa, että geneettinen ohjelma pyrkii tietyn rakenteen luomiseen.
Edelleen: kasvitkin kasvavat "lapsesta" "aikuiseksi" (pyrkimänsä muotoisiksi?) ja lopulta rappeutuvat ja hajoavat. Ehkä juuri rappeutuminen ja hajoaminen on olennaista? Kasvi näyttää kuolevan - sille tapahtuu jotakin karkeasti samannäköistä kuin eläimelle sen kokevuuden (oletetusti) päättyessä - ja kuolla voi vain se joka on elänyt.
Vielä: kasvi, kuten eläinkin, voi näyttää joko hyvinvoivalta ja kukoistavalta tai heikolta tai haavoittuneelta. Hyvinvointi - tyytyväisyys, heikkous - heikkoudentunne. Jälleen viittauksia sielunelämään.
Aineenvaihdunnasta yhdistävänä piirteenä en puhu, koska kasvien aineenvaihduntaa emme arjessa havaitse. (Tarkoituksenihan oli tutkia sitä, miten valistumattomat lapsetkin voivat hyväksyä puheen kasvien elävyydestä.) Saatamme havaita kasteluveden vähenemisen mullasta, mutta vain olettaa, että kasvin juuret imaisevat sen. Sitäpaitsi aineenotto on vasta puoli aineenvaihduntaa. Ainakaan Suomen kesän lämpötiloissa emme pysty havaitsemaan veden haihtumista lehdistä.
Kasvien lisääntymisenkin havaitseminen on harvinaisehko tapahtuma, joka vaatii pitkän aikavälin seurantaa - emokasvin siementenpudottamisesta taimien ilmaantumiseen - vieläpä mullan tonkimista, jotta siemenen kiinniolo idussa tai nuoressa taimessa voidaan havaita.
On myönnettävä: lapset ovat tietoisia siitä, että kasvit syntyvät emokasvin siemenistä, vaikka eivät sitä itse havaitsisikaan. Ehkä lisääntyvyys sittenkin on kasvien "elävyyden" (osa)oikeuttaja?
Kasvin kasvu ja lisääntyminen on mahdollista nähdä sukulaisilmiöinä - siten, että kasvi molemmilla pyrkii valtaamaan lisää tilaa itselleen. Aktiivisessa pyrkimyksessä on jälleen kaikuja kokevasta elämästä.
Kenties pelkkä sisältäohjautuva liikekin (myös kasvu, lisääntyminen) riittää meille elämäksi - merkittävästi elottomasta luonnosta eroavaksi? Sanommehan tilanteiden "elävän" niiden muuttuessa. Itselleni on tosin epäselvää, pystynkö näkemään sisältäohjautuvaa liikettä näkemättä sitä intuitiivisesti pyrkimyksen ohjaamana.

4. Summaari

Kertauksen vuoksi: esitän, että
1. "elämä" on alunperin annettu nimeksi kokevalle, jonka piiriin myös kasvit on luettu. Kasvien "menetettyä sielunsa" alkuperäinen elävät/elottomat -jako on säilynyt.
2. kasvien lukeminen eliöiden luokkaan saa nykyihmisenkin hyväksynnän johtuen niiden yhtäläisyyksistä eläinten kanssa (ja eroista muuhun olevaan). Ei ehkä puhtaan aineellisista yhtäläisyyksistä, vaan yhtäläisyyksistä, jotka viittaavat sielunelämään tai johonkin ikään kuin sielulliseen. Ikään kuin pyrkimykseen, ikään kuin tunteisiin. Moni kielenkäyttäjä näkee ehkä juuri pyrkimyksen (tiettyyn muotoon järjestymiseen tai maan täyttämiseen kaltaisillaan) tai pyrkimyksenvaikutelman elämän olennaisena piirteenä.
Myönnän: myös biologian havainnot (lisääntymisestä, aineenvaihdunnasta, DNA:sta) ovat saattaneet vaikuttaa siihen, miten me (lapset mukaanlukien) ymmärrämme "elämän". Tällä tavalla - tekisi mieli sanoa: keinotekoisesti - syntyneitä merkityksiä en vain itse pidä kiinnostavina (enkä siis käsittele). Joka minulta kysyy, saa vastauksen: elävä tarkoittaa kokevaa. Siksi: kasvitiede pois biologianopetuksesta! Sillä ei ole sinne mitään asiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti