maanantai 29. huhtikuuta 2019

Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia?

Alfred Ayer esitti, että moraalilauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat vain*1 tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus, eikä niillä siis ole totuusarvoa - ne eivät ole tosia eivätkä virheellisiä, koska eivät väitä mitään. (Tämä kanta tunnetaan nimellä "emotivismi".)
   Tunteenilmaukset on erotettava tunteita koskevista väittämistä. Tarkoitan: lause "minuun sattuu" on väite puhujan tuntemuksista, joka on tosi tai virheellinen (valheellinen); kivunilmauksella "Ai!" ei ole totuusarvoa. -Kanta, jonka mukaan moraalilauseet ovat väitteitä puhujan tunteista, tunnetaan subjektivismina. Sen mukaan lause "varkaus on väärin" tarkoittaisi jotakin sellaista kuin "minä inhoan varkauksia". Itse pidän subjektivismia virheellisenä kantana (tarkoitamme "moraalisella vääryydellä" jotakin yleispätevämmin pahaa kuin omia pahan (epämiellyttävän) -tuntemuksiamme - perustelen tätä tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat".
   Ayer siis katsoi, että lause "varkaus on väärin" on tunteenilmaus eli tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "varkaudet hyi!". Itse näen, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain jos sanan "väärä" käyttötapoihin ei kiinnitetä riittävää huomiota. Myös sanan "tunteenilmaus" merkitystä on syytä tarkastella.

Tunteenilmaus vai väite ulkomaailmasta?
  Ensiksi: "tunteenilmaus" tarkoittaa nähdäkseni jotakin (sanaa, äännähdystä, elettä...) minkä tunne lähes pakottaa*2 ilmoille. Lause "Tuo taulu on hirveä!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka hirveää!" vaan "Taulu on hirveä(n ruma)!". Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta (ei vain rumuudenkokemuksesta), ja onko se sitä vain muodoltaan?
   Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta kielenkäyttömme heijastelee (väitän) alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu (tunteenilmausfunktion lisäksi) naiivin realistisia*3 uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.
   Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin"*4 ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten "objektilla X on havaitsijasta riippumaton ominaisuus 'rumuus'/'pahuus' ", eivätkä ne siis ole (vain) tunteenilmauksia = tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia "projektiouskomuksia" (tämä on ainakin mahdollista*5), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina, ei (vain) tunteenilmauksina.
   Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi - ne ovat todentamiskelvottomia, metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden (ainoa) funktio. Jos moraalilauseet ilmaisevat puhujien arvoprojektioita, loogisen empiristinkin pitäisi myöntää ne väittämiksi - kenties mielettömiksi väittämiksi, pseudouskomusten ilmauksiksi.
   Jokainen voi tykönään pohtia, "tarkoittaako" mielessään "väärällä" teolla vain (tai lainkaan) inhottavaa/kauhistuttavaa tekoa - onko sana kammoksunnan tms. ulospurskahdus - vai onko sanalla (muita) merkityksiä (sen herättämiä mielikuvia).
   -Emotivismia vastaan on huomautettu: kiistelemme moraalikysymyksistä, ikäänkuin tarkoittaisimme tekojen "vääryydellä" jotakin (tietynlaisia tekoja, joiden sellaisuuden pyrimme todistamaan). Tähän voisi väittää vastaan (kuten Ayer suurin piirtein tekikin): vääriksi nimittämämme teot (tai niiden seuraukset) ovat sellaisia, joita kammoksumme (tai inhoamme tms.), ja koska haluamme muidenkin välttävän niiden tekemistä, yritämme moraaliväittelyissä kiinnittää heidän huomionsa ko. tekojen (seurausten) niihin piirteisiin, joita uskomme melkein kaikkien kammoksuvan. Tämä argumentti ei siis osoita emotivismia vääräksi.

Tunteenilmauksia kysymyslauseissa?

Mutta nyt ydinasiaan. Tunteenilmausteoriani mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta (ja kenties projektiouskomuksesta), toteamus jolla on totuusarvo. Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Jos kysyn, onko jokin väärin, en sano sitä vääräksi - esitä tunteenilmausta. (Lähden siitä, että sana "väärä" tarkoittaa samaa kysymys- ja väitelauseissa.) Näyttää siis siltä, että vääryysväitteet eivät ole (vain) tunteenilmauksia, vaan aitoja väittämiä.
   Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä (tms.). Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" tarkoittaa "minun-hirveänä-pitämääni". (Kuten alussa totesin, pidän tätäkin kantaa vääränä.)
   Preskriptivismissä - ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" - on vastaava vaikeus. "Väitteeni" teon oikeellisuudesta/vaadittavuudesta on ehkä vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa (ihmisten usein esittämä) kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelun arvoinen? Mutta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelun arvoiseen (emme ainoastaan käytä sitä suositteluun). -Ehkä tarkoitammekin "oikealla" tätä, myös väitelauseissa? Ehkä moraaliargumentit ovat yrityksiä osoittaa tekojen suosittelun- ja kieltämisenarvoisuus (mitä sitten tarkoitammekin kieltämisen "arvoisuudella" - ehkä teon seurausten pahuutta ((huonoutta)), joka saa meidät haluamaan sen kieltämistä)?
   Lisähaasteena ei-kognitivistisille opeille, joiden mukaan moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia (vaan ovat kielipelin siirtoja), voisi kysyä: voiko puhuja erehtyä kokiessaan, että hänellä on vääryyttä ajatellessaan ulkomaailmaa koskeva uskomus? Ja tekeekö vääryysmielikuvan epäselvyys tai sen mukaisen vääryyden ei-testattavuus siitä kielipelin motiivin (ulospyrkivän tunteen, tekoihinvaikuttamishalun)?

Jos ei tunteenilmauksia niin mitä?

   Näen siis: viittaamme puheella moraalisesta vääryydestä johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme. Omalta osaltani tiedän varmasti: kun ajattelen jonkin teon vääryyttä, mieleeni tulee kuva maailman läpäisevästä, ihmisistä riippumattomasta teon ei-sallimisesta, loppumisen odotuksesta - kenties ei-kokemusluonteisesta sellaisesta - ei vain teon vastenmielisistä piirteistä höystettyinä vastenmielisyyden tunteellani. (Merkitys on ehkä syntynyt mieleeni osittain vanhempieni hellittämättömästä odotuksesta, että en tekisi tiettyjä, "tuhmia" tekoja - tai siitä, että lapsena opin itse odottamaan itseltäni näiden tekojen välttämistä.)
   Kysymys erikseen on, onko tällaista tai muunlaista objektiivista (ei-kokemusluonteista) vääryyttä olemassa. Jos on, moraaliobjektivismi on oikea kanta; jos ei, virheteoria (yhdenlaisen sellaisen luoja on John L. Mackie) pätee.
   Itse olen päätynyt näkemykseen, että 1) tarkoitamme "vääryydellä" jonkinlaista objektiivista tai yleispätevästi totta ei-saamista-olla; 2) on olemassa (ei objektiivista mutta) yleispätevästi totta ei-saamista-olla: haluja, että jotakin tekoa tai sen seurauksia ei esiinny. Jos nimittäin sanomme teon (seurausten) hävittämishalua teon ei-saamiseksi-olla (käytämmehän ilmausta "ei saa olla" muun muassa silloin, kun haluamme että jotakin ei ole), jokaisen on myönnettävä että on olemassa sen ei-saaminen-olla (tai sen tärkeys, että sitä ei ole). Kutsun tätä kantaa "omnivoluntaariseksi objektivismiksi" ja puolustan sitä perusteellisemmin blogitekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" sekä (vielä paljon perusteellisemmin) tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat" (lyhyemmin osiossa "Ratkaisu").

*1 Ayerin esittämään moraalilauseiden funktioon toisten tekoihin vaikuttamisen yrityksinä en tässä puutu.

*2 Onko tämä mielivaltainen määritelmä? Eikö "tunteenilmaukseksi" voi kutsua vähemmänkin pakottavaa (vähemmän intensiivisen) tunteen ilmausta - eikö tunne voi saattaa (vaikkei pakota) ilmausta esiin - esim. lausetta "Tämä elokuva on vähän tylsä"? Tästä voidaan keskustella, mutta johtopäätösteni kannalta ei ole olennaista, miten tunteenilmaus tarkalleen määritellään. (Johtopäätökseni ovat: jonkin vääräksi väittäminen voi olla myös uskomuksen ilmaus; sana "väärin" ei ole kaikissa lauseissa tunteenilmaus.)

*3 "Realismilla" tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan on olemassa ulkomaailma (jotakin tajuntojemme ulkopuolista, joka kenties synnyttää meissä aistimuksia), tai (nyt käsittelemässäni tapauksessa) näkemyksiä, joiden mukaan jokin tietty asia (kuten rumuus, vääryys tai pahuus) on olemassa tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa.

*4 "Projektiouskomuksella" tarkoitan uskomusta, joka on syntynyt tunteen tai muun kokemuksen projisoinnista (heijastamisesta) ulkomaailmaan - uskomusta, että kokemussisältö sijaitsee ulkomaailmassa, kuten juuri rumuus taulussa. (Tässä yhteydessä on samantekevää, heijastaako yksilö kokemuksensa ulkomaailmaan aktiivisesti vai automaattisesti.)

*5 On mahdollista = ei ole todistettu, että niin ei ole.

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti