Tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat" (sekä lyhyemmissä moraaliteksteissäni) päädyn väittämään, että asioiden "tulee olla" (moraalisessa mielessä) niin ja niin silloin, kun joku/jokin haluaa, että asiat ovat niin ja niin. Tärkeää on se mitä halutaan; tärkeintä on se mitä halutaan pakottavimmin.
John Stuart Mill on esittänyt tähän(kin) sopivan vastaväitteen: hän olisi mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika - joten on arvokkaampaa ja tavoiteltavampaa olla älykäs (tai muussa mielessä Sokrateen kaltainen) kuin olla onnellinen.
Itse vastaan tähän: ajatellessani vaihtoehtoja "onneton Sokrates" ja "onnellinen sika" saatan pitää tavoiteltavampana vaihtoehtoa "onneton Sokrates" (en haluaisi luopua älystäni tai moraalisesta tai filosofisesta tiedostavuudestani tms.).
Mutta jos tosiasiassa olisin* onneton Sokrates, haluaisin päästä eroon onnettomuudestani. Tosiasialliseen "onnettomaan Sokrateuteen" liittyisi halu päästä onnettomuudesta - pakottava halu ainakin jos onnettomuus olisi sietämätöntä tuskaa.
En tarkoita, että tosiasiallisiin tilanteisiin liittyvät halut olisivat moraalisessa mielessä ratkaisevia. Uskon vain, että tosiasialliseen onnettomuuteen liittyvä halu on pakottavampaa kuin eri vaihtoehtojen puntarointiin liittyvä parempanapitäminen ja halu/toive. Pidän siis kiinni ajatuksesta: onnellisuus ja kärsimyksen puuttuminen on tärkeintä. (Jos olisin kaikkivaltias Jumala, muuttaisin kärsivät ihmiset sioiksi, mikäli tämä olisi ainoa keino tehdä heidät onnellisiksi.)
* En puutu tässä kysymykseen, missä mielessä minä voisin olla Sokrates - olla yhtäaikaa (jossakin mielessä) minä ja Sokrates.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti