maanantai 7. marraskuuta 2011
ilmeisen välttämättömyyden määritelmä
maanantai 31. lokakuuta 2011
--aiemmat huomiot "yksityisen kielen välttämättömyydestä" poistettu, koska Wittgenstein ei tainnut tarkoittaa sillä aivan sitä mitä oletin
maanantai 11. heinäkuuta 2011
HUMEN GILJOTIINI = ?
Viime aikoina olen osallistunut eräänlaiseen väittelyyn Humen giljotiinin (muodossa "siitä, mitä on, ei voida johtaa mitä pitää olla") totuudesta. Sanon "eräänlaiseen", koska olen itse "puolustanut Humen kantaa" hypoteettisesta lähtökohdasta: JOS lähdetään siitä, että ilmaus "pitää olla" ilmaisee vain puhujan toiveen (niin kuin Hume ehkä lähti*1), näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi "pitämisen olla" (toiveensa siis) minkäänlaisesta olemisuskomuksesta -- edellyttäen että se mitä puhuja toivoo on hänelle arvokasta itsessään. (Kuten Humekin myönsi: päättely voi saada meidät toivomaan sitä, mikä toimii välineenä itsessään-toivomamme saamiseen.) --Väittelyn varsinainen aihe onkin ollut "itseisarvoon" ja "välinearvoon" jaottelun mielekkyys, sanojen moraalisessa ja ei-moraalisessa mielessä.
Sanoin juuri: "näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi 'pitämisen olla' (=toiveensa) olemisuskomuksesta. Tämän voi tulkita ainakin kahdella tavalla:
1. Puhuja ei voi PÄÄTYÄ KANNATTAMAAN 'PITÄMISOLLAKÄSITYSTÄÄN' (toivomaan mitä toivoo) loogisen päättelyn avulla (lähtökohtana jokin olemisuskomus). Tämä vaikuttaa ilmeisen todelta (kun kyse on itsessään arvokkaana pidetyn toivomisesta, muistutan).
2. Puhuja ei voi JOHTAA 'PITÄMISOLLAKÄSITYKSENSÄ'=TOIVEENSA OLEMASSAOLOA loogisesti olemisuskomuksista. Tällaiselle johtamiselle en näe mitään estettä (jos en tarvettakaan -- puhuja tuntenee toiveensa ilman loogista päättelyäkin). Uskomus toiveen olemassaolosta on "olemisuskomus", ja se voitaneen johtaa toisesta olemisuskomuksesta. Jos esimerkiksi uskomme, että aivofysiologista tilaa A aina säestää "aivojen omistajan" näläntunne, voimme johtaa NN:n nälän (syömistoiveen) tiedosta, että NN:n aivoissa vallitsee tila A. (Väittelyvastustajani esitti tämäntapaisen argumentin tueksi sille, että itseisarvoja voidaan johtaa loogisesti -- mutta en ollut halunnutkaan kieltää tätä vaihtoehdon 2 mielessä.)
Sivuutan keskustelun itseis- ja välinearvoista -- lause "olevasta ei voi johtaa pitävää-olla" on yleisestikin ottaen monimielinen. Mitä tarkoittaa "pitäminen olla", tai "pitämisen olla johtaminen"? Ellemme myönnä mitään (potentiaalisesti olemassaolevaa, kuviteltavissa olevaa) "pitämiseksi olla" -- tai ainakin "pitämisen olla johtamiseksi" -- giljotiini ei ole tosi vaan vailla mieltä (merkitystä).
Toisaalta: jos myönnämme jonkin aktuaalisesti olemassaolevan/tapahtuvan "pitämiseksi olla", tai "pitämisen olla johtamiseksi olevasta", olemisesta VOIDAAN johtaa pitäminen olla. Tai, ehkä paremmin: joidenkin entiteettien/tapahtumien oleminen voidaan SAMASTAA pitämiseen olla. (Tässä en aio kirjoittaa omista ajatuksistani siitä, mitä olemassaolevaa voisimme luontevasti tarkoittaa "pitämisellä olla" -- myöhemmin toivottavasti kirjoitan.)
Humen giljotiini, ainakin edellä esittämässäni kiteytetyssä muodossa, jättää siis avoimeksi "pitämisen olla" ja "pitämisen olla johtamisen" merkitykset. Hume itsekään ei tietääkseni ole missään määritellyt "pitämistä olla (tai tehdä)", mutta on joitakin viitteitä siitä, että hän piti sanaparia toiveenilmauksena*2. Ei siis toteamuksena toiveen olemassaolosta, vaan toiveen SISÄLLÖN -- "pakko olla näin" -- ilmauksena. (Toiveen olemassaolohan voitaisiin johtaa olemassaolevasta (toiveesta) loogisesti, samastuksen kautta.) Kenties väitteenä "pakon olla" olemassaolosta ulkomaailmassa, koska puhuja projisoi toiveensa ulkomaailmaan*4?
Humen giljotiini voidaan siis tulkita:
1) Siitä, mitä on, emme voi johtaa toiveitamme (sitä, minkä ilmaisemme sanaparilla "pitää olla". Ei ole mitään olemassaolevaa, jota sanoisimme "pitämiseksi olla", mutta ILMAISEMME toiveemme ilmauksella "pitää olla". Tässä mielessä voidaan kuvitella PITÄMISEN OLLA JOHTAMINEN -- toiveen johtaminen -- vaikka ei olekaan mitään PITÄMISTÄ OLLA).
2) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä minkä tosiasiallisesti pitää olla -- tosiasiallista "pitämistä olla" ei nimittäin ole, koska "pitää olla" ei viittaa mihinkään olemassaolevaan, vaan ainoastaan ilmaisee toiveen (emotivistis-ekspressivistinen kanta -- yhteensopiva tulkinnan 1 kanssa.)
Mutta voisiko "pitäminen olla" sittenkin viitata johonkin (voisiko jokin aktuaalisesti tai potentiaalisesti olemassaoleva vastata "pitämisen olla" mielikuviamme)? Myönnettäköön mahdolliseksi myös tulkinta:
3) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä, että jonkin tosiasiallisesti pitää olla, ja tosiasiallinen pitäminen-olla on kuviteltavissa. Tämän tulkinnan totuus riippuu tietenkin siitä, MITÄ "pitäminen olla" tarkoittaa. Yksi mahdollinen jatkotulkinta on naturalistinen*5:
3.1) Olemassaolevasta ei voida johtaa tosiasiallista pitämistä-olla = enemmistön "moraalisten vaadittavuusnäkemysten" olemassaoloa -- esim. toiveiden siitä, että kaikki ihmiset noudattavat tiettyä sääntöä. Tämä on ilmeisen virheellinen väite -- enemmistön toiveet ovat jotakin olemassaolevaa, eli vaadittavuus on johdettavissa olemassaolevasta (samastettavissa olemassaolevaan). Monet moraalinaturalistit eivät hyväksykään Humen giljotiinia.
Kaukana naturalismista ei ole (tietynlainen) subjektivistinen määritelmä: lause "X:n pitää olla" tai "X on moraalisesti vaadittava" tarkoittaa, että X on vaadittava PUHUJAN "moraalinäkemyksen" (yleistä käyttäytymistä koskevan toiveen) mukaan. Siis:
3.2) Olemassaolevasta ei voi johtaa pitämistä-olla = puhujan moraalinäkemysten/toiveiden olemassaoloa. Ilmeisen virheellinen väite, vastaavasta syystä kuin edellinenkin.
Kolmanneksi "tosiasiallinen pitäminen-olla" voisi tarkoittaa objektiivisten normiolioiden olemassaoloa -- ei-kokemusluonteisten ikään-kuin-toiveiden ihmisten teoista. (Uskoisin, että useimpien mielikuva moraalisesta vaadittavuudesta on tämäntapainen -- ainakin ennen filosofisille vastaväitteille altistumista. Tiedän, että omani oli.) Objektiivisten ehkä siinäkin mielessä, että pystymme välillisesti havaitsemaan näitä normiolioita. (Jos havaintomme ovat näköisiä kuvia objekteistaan = normiolioista, havaintojen sisältö on objektien määräämä, objektiivinen.) Siis:
3.3) Emme voi johtaa olemassaolevasta objektiivisten ikään-kuin-toiveiden olemassaoloa. Miten lienee? On selvää, ettemme voi johtaa asioita (pätevästi) muusta kuin siitä mitä tiedämme, siitä mitä olemme havainneet. Pystyisimmekö havaitsemaan jopa ei-kokemusluonteisia normiolioita itsejään? Selvästikään emme: havaintomme ovat aina kokemuksia. Vaikka tietäisimme, että ihmisten (moraaliaistiltaan terveen?) enemmistön moraali-intuitiot ovat näköiskuvia normiolioista, miten voisimme tietää, että alkuperäiskappaleet ovat EI-KOKEMUSLUONTEISIA? --Jotkut uskovat, että eläinten toimintaa ohjaavat tiedostamattomat, ei-kokemusluonteiset ikään-kuin-halut. Ehkä eläinten pyrkimykset ovatkin ihmiskunnan etsimiä objektiivisia moraalivaatimuksia...?
Tulkinnantarve ei suinkaan lopu tähän. Ainakin tulkinta 1) -- "emme voi johtaa olemassaolevasta toiveitamme" -- on edelleen monimielinen. Sillä voidaan tarkoittaa, että
1.1) Emme voi OIKEUTETUSTI (loogisesti pätevästi) johtaa olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA (jolloin myös 3.2) on tosi). Kuten todettu: ilmeisen virheellinen väite.
1.2) Emme TOSIASIASSA JOHDA olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA. (Tämä lienee tosi väite -- ihmiset tuntevat toiveensa ilman loogista päättelyäkin. Vielä varmemmin mielenkiinnoton väite.)
1.3) Emme voi PÄTEVÄSTI PÄÄTYÄ TOIVOMAAN tekoja olemisväitteistä lähtevän päättelyn kautta (jos puhumme vain itsessääntoivotusta). Tämä lienee totta, jos mielekästä ensinkään: mikä on "loogisesti pätevä toive"?
1.4) Emme TOSIASIASSA PÄÄDY TOIVOMAAN tekoja olemisuskomuksista lähtevän päättelyn kautta, tai päättely YKSIN ei johda toiveisiin (esim. tajunnattoman tietokoneen päättely). Lienee turvallinen väite?
Itseäni luettelon päänisisäinen aihio auttoi tunnistamaan, että minä ja naturalistivastapuoleni väittelimme eri asiasta. Toivottavasti siitä (tai edeltävästä tekstiosuudesta!) on hyötyä (tai itseisarvoa!) jollekulle muullekin.
Tässä kirjoituksessa "Humen giljotiinin" virkaa on tehnyt -- kenelle on jäänyt epäselväksi -- lause "OLEMASSAOLEVASTA ei voida johtaa, mitä pitää olla". On jossakin määrin epävarmaa, tarkoittiko Hume itse mitään näin yleistä.
Vastaan puhuu se, että Hume "giljotiinikatkelman"*3 edellä kirjoitti tähän tapaan: "Pahe ei ole löydettävissä tekoon liittyvistä objekteista tai niiden suhteista. Kun tarkastelen mielessäni murhaa, näen vain erilaisia objekteja ja tekoja -- missä siinä sijaitsee PAHE? Havaitsemme teon paheellisuuden paheksunnastamme, emme teon sisäisistä piirteistä." Tässä näyttää siltä, kuin Hume (kenties) myöntäisi, että paheen tosiasia on johdettavissa paheksunnasta -- jostakin OLEMASSAOLEVASTA, vaikka ei (paheksujan ulkopuolisista, tekoon sisältyvistä) objekteista. (Siinä tapauksessa paheellisuus on tietenkin suhteellista, arvioijasta riippuvaa.)
Toisaalla (seuraavassa lauseessa, muistelen) Hume kirjoittaa: "Tässä [paheksunnassa] meillä nyt on tosiasia, mutta...tunteen, ei järjen asia." Siis: paheellisuus ei ole JOHDETTAVISSA JÄRJELLÄ edes paheksunnan tosiasiasta? Mitä tämä voisi tarkoittaa? Miten erotamme "paheellisuuden tuntemisen" ja "paheellisuuden johtamisen tunteesta"? Jos tunnen paheksuntaa (ja havaitsen paheksuntani), voisinko VÄLTTYÄ päätymästä käsitykseen teon vääryydestä/paheellisuudesta (olettaen Humen kanssa, että kaikki "moraalikäsitykset" syntyvät tunteista)?
"Tunteminen" ja "tunteesta johtaminen" on ehkä sittenkin mielekäs erottelu. Oletettakoon, että keskustelukumppanini puhuu (nyt) minulle hypoteettisesta tilanteesta H: minä hyväksyn murhan mistä tahansa motiivista. Päättelenkö nyt, että murha on oikein tilanteessa H? Enpä tietenkään. Jos käsittäisin "oikean" TARKOITTAVAN "minun hyväksymääni (=minua harmittamatonta?)", en voisi kieltää murhan oikeellisuutta tilanteessa H, mutta en käsitä. En pidä totena lausetta: Jos minä hyväksyn sen, se on oikein. "Tunnen vain teon oikeellisuuden, en johda sitä tunteestani." Ehkä Hume tarkoitti sanoa: vakuuttuaksemme teon vääryydestä meidän on havaittava siinä JOTAKIN, jonka koemme ilmeisen vääränä -- "havaittava vääryys", sanoisimme ehkä. Meille ei riitä abstrakti tieto, ETTÄ koemme teon vääränä. Tai: moraaliarvostelija johtaa teon vääryyden tietystä kokemusSISÄLLÖSTÄÄN (jota pitää havaintona ulkomaailmasta), ei tosiasiasta, että HÄNEN MIELESSÄÄN on tietty ("vääryyden") kokemus. Ehkä: moraaliarvostelija projisoi ihmisten toimia koskevan toiveensa ulkomaailmaan -- kokee näkevänsä ulkomaailmassa PAKON TOIMIA NIIN JA NIIN, toivojattoman toiveentapaisen? Koska hän käsittää moraalivaatimukset
toivojista-riippumattomiksi, hän ei voi johtaa toiveidensa (hypoteettisesta tai toisenhetkisestä) olemassaolosta tekojen (hypoteettista tai toisenhetkistä) oikeellisuutta tai vääryyttä. (Nämä eivät siis ole minun ajatuksiani, vaan Humen -- ehkä.)
"Giljotiini" jakautuu taas ainakin kahdeksi tulkinnaksi:
a) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?*6) loogisesti mistään olemassaolouskomuksesta.
b) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?) loogisesti muista uskomuksista kuin omaa hyväksyvää asennettaan koskevasta (positiivisesta) sellaisesta.
Jokainen voi itse valita mieleisensä.
Itseisarvosta
Palaan vielä itseis-/välinearvoväittelyyni. Vastapuoleni kyseenalaisti itseisarvojen olemassaolon tähän tapaan: "herkullinen ruoka" ei OLE ihanaa, vaan AIHEUTTAA syöjässään ihanuudenkokemuksen. Realistisesta näkökulmasta (=oletettaessa ruoanaistimukset aiheuttava "ruoka sinänsä") tämä on totta, mutta itse pidän luontevampana nimittää "ruoaksi" juuri ilmenevää ruokaa, ruoanaistimuksia (itsessään ihania!).
Tuntuu ilmeiseltä, että sana "omena" on alunperin annettu nimeksi pyöreähkölle, rouskuvalle, hapokkaanmakealle jollekin, ja että tämä aistimuslaatukompleksi nykyisinkin tulee päällimmäiseksi mieliimme kuullessamme sanan "omena". TARKOITAMME "omenalla" ennen kaikkea tätä, uskallan väittää. Pidättymällä käyttämästä sanaa "aineesta sinänsä" (oletetusta omenanaistimusten aiheuttajasta) säästymme myös yhdeltä turhalta metafyysiseltä olettamukselta.
Lopulta -- ehkä tärkeimmin -- jos sovimme yhteisesti tarkoittavamme omenalla "omenaa sinänsä", teemme omenista puhumisen mahdottomaksi fenomenalisteille*7 ja idealisteille*8. Onko moraalista sulkea heidät kieliyhteisön ulkopuolelle (kysyn vain!). Sanoi Raimo Tuomela mitä tahansa: arkiajattelu olkoon käsitteiden päälähde. (Anteeksi, Tuomela, jos erehdyn, etkä sovellakaan scientia mensuraa käsitteisiin. Olen keskittynyt ajattelemaan itse eli en juuri lue kirjoja...)
Viitteet
*1 Viittaan Humen ajatukseen: vain toive voi motivoida meidät toimimaan, niin kuin moraali motivoi -- moraalikäsitykset voivat syntyä vain toiveista (olla vain toiveita?).
*2 "Giljotiinikatkelmassa"*3 (A Treatise of Human Nature [1740], 3. kirja, 1. osa, 1. osion (section) loppu) Hume näyttää samastavan hyveen ja sen mitä pitää (tehdä), sekä sanoo, että hyvettä (pitämistä tehdä?) ei voida johtaa objektien suhteista. Edeltävässä tekstiosuudessa hän sanoo, että vain tunnemme hyveen (pitämisen tehdä?), emme johda sitä järjellä. Ja kuten todettu*1, Hume kirjoitti että moraali motivoi meitä toimintaan niin kuin vain halu/toive voi tehdä.
*3 "En voi olla lisäämättä näihin päätelmiin havaintoa, joka saattaa olla jossain määrin tärkeä. Jokaisessa moraalijärjestelmässä, johon toistaiseksi olen tutustunut, olen aina havainnut, että kirjoittaja noudattaa jonkin aikaa tavanomaista päättelyä, jossa subjekti ja predikaatti on yhdistetty sanoilla ON ja EI OLE, ja todistaa Jumalan olevan olemassa tai tekee inhimillisiä asioita koskevia havaintoja, kunnes äkkiarvaamatta havaitsen, etten löydä yhtään propositiota, jonka osia ei ole yhdistetty sanoilla PITÄISI tai EI PITÄISI. Tämä muutos on huomaamaton, mutta hyvin merkittävä. Koska tämä pitäminen tai kieltäminen ilmaisee jonkin uuden relaation tai väitteen, on välttämätöntä, että se tulee huomatuksi ja selitetyksi. Samanaikaisesti täytyisi selittää myös se käsittämättömältä tuntuva asia, miten tämä uusi relaatio voi olla johdettu muista, luonteeltaan täysin erilaisista relaatioista. Mutta koska kirjoittajat eivät yleensä noudata tässä asiassa varovaisuutta, otan oikeudekseni suositella sitä lukijoille; ja olen vakuuttunut, että tämä pieni huomio kumoaa kaikki vulgaarit moraalijärjestelmät ja auttaa meitä näkemään, ettei erottelu hyveen ja paheen välillä perustu vain objektien suhteisiin eikä ole järjellä ymmärrettävissä." Suomennos Markku Oksanen, teoksessa Etiikan lukemisto (s. 155).
*4 Ulkomaailman "pakot olla" olisivat periaatteessa johdettavissa olemassaolevasta (jos selvästi määriteltyjä), mutta havaitsemmeko (jaetusti!) ulkomaailmassa jotakin, minkä tunnustaisimme "moraaliseksi (objektiiviseksi) pakoksi olla"? Vain jos havaitsemme, voimme johtaa "pakot olla" olemassaolevasta samastuksen kautta -- ja Wittgensteinista asti on ajateltu, että kaikki loogiset todistukset ovat tautologioita.
*5 Moraalinaturalismi = kanta, jonka mukaan moraalitermit viittaavat olemassaoleviin ja "luonnollisiin" (aisteilla tai introspektiolla havaittaviin, yhden määritelmän mukaan) olioihin, ominaisuuksiin tai suhteisiin. Esim. "hyvän" on tulkittu tarkoittavan "sitä, mikä tuntuu hyvältä", "mielihyvää tai mielihyvää aiheuttavaa/ kärsimystä vähentävää asiaa" (jolloin mielihyvänkokemus on "luonnollinen olio"). Tai "moraalisesti oikean toimintatavan" toimintatapaa, jota ihmisten enemmistö toivoo yleisesti noudatettavan (jolloin toiveet ovat "luonnollisia olioita" tai teon toivottuus sen "luonnollinen ominaisuus"). Muitakin "hyvän" ja "oikean" määritelmiä toki esiintyy.
*6 Empiristinä Hume ei varmaankaan olisi myöntänyt muun kuin havaitun oikeellisuuden (havaitun hyväksyttyyden) olemassaoloa. Ellei moraaliarvostelija siis TUNNE teon olevan oikein, se ei myöskään TOSIASIALLISESTI OLE oikein. Entä kääntäen -- olisiko Hume myöntänyt kaiken oikeaksi tunnetun oikeaksi? Monet tulkitsijat ovat katsoneet H:n samastaneen oikeat ja enemmistön kannattamat moraalinäkemykset. Tämä samastus kumoaa kuitenkin giljotiinin -- tulkinnan a ja b -- sehän sallii moraaliarvostelijan johtaa teon oikeellisuuden enemmistön hyväksynnän tosiasiasta.
*7 Fenomenalismi: näkemys, jonka mukaan emme voi mielekkäästi (=jotakin tarkoittaen) puhua minkään kokemustemme ulkopuolisen olemassaolosta (koska "olemassaolo" tarkoittaa "koettuna olemista"). Loogisen empirismin (positivismin) koulukunta. (Kyllä: yritän kirjoittaa niin, että tekstiäni voi ymmärtää ilman valmistavia opintoja.)
*8 Metafyysinen idealismi: näkemys, jonka mukaan on olemassa vain ajattelun kohteita (ja ajatuksia) tai vain ajattelukykyisten olentojen tajunnansisältöjä (ja tajuntoja). Vastakohta realismi.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Ovatko pragmatistit oikeassa?
Referaatit joihin olen törmännyt kertovat, että ainakin jamesilaisen pragmatismin mukaan todellisuus on laisensa (ja olemassa) VAIN suhteessa kuvaajansa tavoitteisiin. Ensimmäinen vastaväite, joka tulee mieleeni, on: täytyyhän olla olemassa annettuja kokemusolioita, että tavoitteita voisi yleensä syntyä! Ja toinen: ainakin TAVOITTEIDEN on oltava annetusti olemassa, että voisi olla todellisuus-suhteessa-tavoitteisiin.
Ajateltakoon nyt avauslausetta kesympää väitettä: kaikki TODELLISUUDEN KUVAUKSET ovat suhteessa kuvaajan tavoitteisiin. Tämä on mielestäni ilmeisen virheellinen väite.
Jos kuvailen kaunista väriä - puhun syvästä, kirkkaasta, loistavasta, sakeasta, pehmeästä tai utuisesta sävystä - kuvaukseni ei lähde käytännöllisistä tavoitteistani. En huomaa taivaan sinen pehmeyttä käytännöllisten tavoitteideni vuoksi - se on kokemuksessani annetusti (ja minulle tärkeää vain kauneutensa vuoksi).
Näen, että itse kauneuskin on kokemuksessani pitkälti* annetusti - tai ruoan herkullisuus (tai pahanmakuisuus), tai sametin miellyttävä (tulen tuskallinen) tuntu. Humea myötäillen väitän: TAVOITTEITA on olemassa vain jos on tämänkaltaisia (annettuja) mielihyvän ja kärsimyksen, hyvän ja pahan kokemuksia. Näiden on oltava olemassa yksiselitteisesti, todellisuuden kuvaajan tavoitteista riippumatta. (Siitä riippumatta, edeltävätkö mieltymykset ja muut arvokokemukset tavoitteita, kaikenkattava pragmatismi johtaa loputtomaan tavoiteregressiin.)
Vähäisten tietojeni pohjalta myönnän, että pragmatistit ovat tehneet äärimmäisen tärkeää työtä käsitteiden selventämisessä (ja maailman parantamisessa edes tälle tasolle). Kiellän vain, että todellisuus on alusta loppuun pragmatistinen ja suhteellinen.
*Myönnän: jos osaan odottaa näkeväni esim. hyvin lämpimiä tai makeita värejä, koen nämä vähemmän ärsyttävinä ja rumina. Vastaavasti se, että tiedän jonkin esinelajin (esim. tuolien) koostuvan tietyistä osista, vaikuttaa siihen, kuinka kauniina koen lajin yksilöt (hyväksyn sen, että ne koostuvat näistä osista ja koen rumina esineet joissa osat erottuvat huonosti).
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Miten on mahdollista, että ,halu kohdistuu johonkin? Siis: mikä saa aikaan kokemuksen, että halu on yhteydessä kohteeseensa, koskee kohdettaan (tai kohteen mielikuvaa)? Eivätkö eri kokemuslaadut pakosta ole tajunnassa rinnakkain, erillisinä, kuten näkökentän väripisteet tai äänet näkökentän lisäksi? Hetkellä t en voi kokea samaa pistettä vihreänä ja punaisena - näin väitän - ja vaikka voisinkin, tämä ei olisi kohdistumista.
Halun kyvystä koskea kohdettaan päättelen: halu ei ole mikään kokemuslaatu, selvä jonkinlainen (kuten aniliini tai makeanmaku), joka on yksinkin jotakin - ja siis voi olla olemassa yksin. (Tämä on minusta jopa ilmeistä - halu ei ole samalla tavalla selvästi jonkinlainen kuin värit tai maut. En voisi jäljentää sitä kuten näköaistimuksesta voi piirtää kuvan, en vaikka minulla olisi kyky jäljentää kaikenlaisia aistimuksia.)
Halu ei ole itsenäinen kokemuslaatu, vaan halun kohde on osa halua. Halu on halutun (mielikuvan halutusta) ja jonkin muun suhde tajunnassa. Minkä suhde? Millainen suhde? Jaa-a.
Antaisiko tämä huomio vihjeen vastauksesta: halun yhteydessä "kohdistuminen" tai "suuntautuminen" tuntuu vahvemmin oikeutetulta ilmaukselta kuin tunteen yhteydessä. Tuntuu vähemmän luonnolliselta sanoa "tyytyväisyys kohdistuu arvosanaan" kuin "halu kohdistuu jäätelöön". (Myönnän: jälkimmäinenkään ei ole jokapäiväinen ilmaus, mutta kenties tämä johtuu vain siitä, että keskustelukumppanimme harvoin tietää meidän haluavan jotakin tietämättä mitä?) Halu tuntuu pyrkivän kohti haluttua.
Ehkä onkin siis niin, että halu on vain pyrkimystä kohti haluttua? Tosin jos näin on, miksi puhumme erikseen "haluista" ja "pyrkimyksistä"? Korjaan: ehkä halu syntyy pyrkimyksestä kohti haluttua? Ehkä se syntyy mielen askaroinnista halutun kanssa - ja siitä, että haluttua ei ole niin paljoa tai voimakkaana kuin mihin mieli/yksilö pyrkii? Tuottaako pyrkimys halun, ei (vain) kääntäen? Jos tuottaa, herää tietenkin kysymys: mistä ensimmäinen pyrkimys tai parissa-askarointi syntyy, ellei halusta? Tässä kohtaa minulla on vielä työstettävää. Jos tiedätte vastauksen, kertokaa.
Introspektion nojalla minusta näyttäisi siltä, että halu on aina halua koetun jatkumiseen (ja voimistumiseen tai "todellistumiseen", aistituksi tulemiseen). Liike muissa ihmisissä - heidän kasvonilmeissään jne. - kiinnittää huomioni, saa minut myötäilemään itseään, ja kaipaamaan kokemuksen jatkumista. Kosketuksenkaipuuni saattaa syntyä ruumiissani spontaanisti viriävistä kiinteydenaistimuksista (ehkä hengitysliikkeisiini liittyvistä), joita pyrin jatkamaan. Tai siitä, että näen toiset ihmiset ikään-kuin-kiinteinä.
Tottumuksellakin on varmasti suuri merkitys sille, minkä kanssa mieli on taipuvainen askaroimaan (vaivatta askaroi). Muistatteko tämän: "Mitä me haluamme, Clarice?...Sitä mitä näemme ympärillämme joka päivä." (Aviouskollisuus ei tosin vaatisi meiltä ponnistelua, jos tämä olisi poikkeuksetta totta.)
-On varmasti huolimatonta ajattelua, että kaikki halut syntyisivät pyrkimyksestä kohti. Myönnän: haluja tutkittaessa on syytä erottaa halut kohti (objekteja) ja halut pois (kärsimyksestä). Ehkä myös halut päästä objektien avulla eroon kärsimyksestä? Onko viileän kaipuu helteellä tällainen (vai onko se vain halua päästä kuumasta)? Entä janontunne?
Janontunne on tulkittavissa myös jatkamispyrkimykseksi: janoinen tulee tietoiseksi aistimuksista kurkussaan eikä pysty jatkamaan näitä lyhyitä hetkiä kauemmin - aistimukset ovat karheita, epäyhtenäisiä. Vesi saa aistimukset sulaviksi, samanlaisina jatkuviksi, ja janoinen haluaa lisää vettä.
Onko tämä minulta tarkoitushakuista? Voisiko kaikki halut yhtä hyvin tulkita ei-läsnäolevan kaipaamisiksi? Tätä voi kysyä, mutta kiistatonta lienee: haluaja tietää mitä haluaa, joten jostakin haluttu tulee hänen mieleensä. Voiko se tulla muualta kuin aistitusta? Herättääkö tukala kuivuudenaistimus ehkä muistrikuvan vastakohdastaan? Ja ovatko kuivuus ja märkyys aistimuslaatuina vastakohtia?
Fysikaalinen kuivuus on märkyyden vastakohta sikäli, että toinen on nesteen vähäisyyttä, toinen runsautta. Vastakohdat ovat aina jonkin saman äärimmäistä vähyyttä ja paljoutta. Voiko laaduissa olla vastakohtia, määrällisiä eroja? Nähdäkseni ei, mutta tämähän ei tarkoita, etteivät aivot voisi kytkeä kuivuudenaistimusta nesteen (tai juomisen) mielikuvaan. Kuitenkin: voivatko nämä kytkennät olla aivoissa synnynnäisesti, ilman kokemuksia kuivuudesta ja juomisesta? Pitäisikö ennemmin kysyä: herättääkö tukala kuivuudenaistimus muistikuvan siitä, mikä aikaisemmin on auttanut siihen?
Janontunnettakin vaikeampaa on (ehkä) ymmärtää, miksi haluamme jotakin aivan tiettyä juotavaa tai syötävää - sitruunalimonadia, suklaavanukasta. Ainakin minun "erikoiskaipuuni" näyttävät kuitenkin järjestyvän muutamaan pääluokkaan: kirpeän, täyteläisen, makean, suolaisen, mehevän ja kiinteän kaipuuseen. Mielentilassa, jossa kaipaan kirpeää, olen kokemuksille avoin ja levoton, kaipaan selvästi-jotakin, vaihtelua; kaivatessani täyteläistä tunnen itseni vahvaksi ja kiinteäksi sekä kaipaan kiinteän, yhtenäisen jatkumista. Sanoisin todella, että eri mielen(ruumiin?)tiloissani olen jo valmiiksi "kirpeä" tai "täyteläinen". Täyteläinen (kermaisa, lihaisa, tofuisa) on yhtenäinen, hapan "avoin", epäyhtenäinen maku. Minulta puuttuu mitä minulla on - pikkuisen. (Jos olen pikkuisen mies, haluan miehiä...?)
-Alunperin tarkoitukseni oli puhua vain kohdistumisen (filosofisesta) ongelmasta, mutta nähtävästi tulin pistäneeksi lusikkani psykologiasoppaankin. Jos tunnette muita halua koskevia filosofisia ongelmia, olen kiinnostunut kuulemaan niistä. (Minulla on pikkuisen filosofiaa, joten haluan lisää!)
maanantai 1. maaliskuuta 2010
eläinten oikeuksien filosofiaa
Tämän kirjoittamisen aikoihin mediassa keskusteltiin vilkkaahkosti siitä, tulisiko turkistarhaus kieltää lailla. Toimittaja Jussi Pullinen esitti kolumnissaan (Helsingin Sanomat Kotimaa 21.2.10): "Ihminen on paljon [eläintä] tärkeämpi" (vanhusten laitoshoito-olot tärkeämpää saada kuntoon kuin turkiseläinten olot tarhoissa).
Kärsimykseen näyttää erottamattomasti liittyvän kokemus sen loppumisen välttämättömyydestä, ehdottomasta tärkeydestä. Voitaneen siis turvallisesti olettaa: jos turkiseläin kärsii, sille on ehdottoman tärkeää päästä kärsimyksestään.
Väitän: jos turkiseläin x ja vanhus X kumpikin kokevat ehdottoman tärkeäksi elinolojensa muuttumisen (tai turkiseläin kärsimyksensä loppumisen, joka edellyttää sen elinolojen muuttumista), kummankin elinolojen muuttuminen on ehdottoman tärkeää. Mitä muuta jonkin "tärkeys" voi tarkoittaa kuin sen tärkeäksikoettuutta (tai tarpeellisuutta jonkin tärkeäksikoetun saamisessa/säilyttämisessä)? Mitä muuta "tärkeämmyys" voi tarkoittaa kuin voimakkaampaa (ehdottomampaa) tärkeäksikoettuutta? Tai, toisin: mitä tarkoittamaan sana "tärkeä" on voitu keksiä, ellei sanojan kokemaa tärkeyttä?
Moraalirekisteriin sijoittuva väite tärkeämmyydestä on mielivaltainen, ellei se viittaa olemassaolevaan tärkeyteen, vieläpä väitteenesittäjän moraalikokemuksen ulkopuolella (tätä perustelen kohta). Ja tämä voi tarkoittaa vain toisen kokijan tärkeydenkokemusta - tai väitteenesittäjän itsensä ei-moraaliarvostelmaluonteista tärkeydenkokemusta. Mikäli "ulkopuoliset tärkeydenkokemukset" ovat yhtä voimakkaita, perusteltua eettistä - henkilökohtaisen ylittävää mutta olemassaoleviin* tärkeyksiin perustuvaa - tärkeysjärjestystä on mahdoton ratkaista.
Jos tärkeintä on se mikä tärkeimmäksi (pakottavimman tärkeäksi) koetaan, tärkeintä elämässä on sietämättömimmän kärsimyksen välttäminen ja pakottavimpien halujen tyydyttäminen. Tämä on myös perusteeni sille, etten hyväksy moraalikokemusta tärkeyden tekijäksi (konstituentiksi): eettinen paheksunta tai vaatimus lienee aina heikompi tärkeydenkokemus kuin oman kärsimyksen loppumistärkeyden kokemukset tai pakottavat halut itse kokea jotakin määrättyä.
Oletettakoon, että voimme parantaa VAIN laitosvanhusten tai VAIN tarhaeläinten hyvinvointia (toivon ja uskon, että näin ei ole). Eettisesti perusteltu päätös on parantaa sen hyvinvointia, joka kärsii enemmän. Intensiivisemmän kärsijän selvillesaamisessa on omat ongelmansa ja epävarmuutensa, mutta niin on kaikkien muidenkin päätöksiimme vaikuttavien tosiasioiden.
Myös: jos teemme päätöksiä vain objektiiviseen tietoon nojautuen, emme voi tehdä mitään kärsimyksen vähentämiseksi - kärsimyshän on olemassakin vain subjektiivisesti, vain-kokijansa-havaittavissa.
Eettisen tärkeysjärjestyksen määrääminen ei edellytä kannanottoa siihen, onko olemassa erityinen ihmis- ja/tai eläinarvo (arvo kenelle?**). Tärkeitä ovat vain kokijoiden itse kokemat tärkeydet: tärkeys päästä kärsimyksestä, tärkeys saada pakottavasti-haluttu.
Entä kumpi on suurempi paha: turkiseläinten nykyisenkaltainen elämä vai tarhurin elinkeinonmenetys?
Pakko opiskella uusi ammatti ja opiskelijabudjetilla eläminen aiheuttavat epäilemättä kärsimystä - ehkä kuitenkin lievempää kuin elämä virikkeettömässä häkissä ilman mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen. Tai: kummat vaikuttavat kärsivämmiltä, televisiokuvissa esiintyvät aikuisopiskelijat vai tarhaeläimet? Mikäli oman (epäfilosofisen) vaikutelmani esittäminen sallitaan: eläimet näyttävät jatkuvasti jännittyneiltä, eivät siten kuin ne pelkäisivät kuvaajaa vain siten kuin kivustakärsijät. Satuttavatko häkkien ristikot niiden polkuanturoita, kuten biologi Sesse Koivisto kirjoitti (HS 27.2.10)?
Paras käytettävissämme oleva keino tietää, mitä eläimet haluavat (mikä tekee ne mahdollisimman tyytyväisiksi), lienee juuri tieto siitä, millaisen elämäntavan ne vapaina eläessään valitsevat. (Myönnän: valinta on eläimille mahdollinen vain joissakin asioissa, mutta ne näyttävät suhteellisen johdonmukaisesti asettavan esimerkiksi parittelun ja perheen perustamisen jatkuvan yksinelämisen edelle.) Jos pakotamme ne toisenlaisiin oloihin, tarvitsemme toisen, vielä varmemman keinon tietää, että ne ovat tyytyväisiä tällaisissa oloissa. Johtopäätökseni on: nykyisenkaltaista turkistarhausta ei voi hyväksyä. Mikäli eläintarhamaisempi turkistarhaus on taloudellisesti kannattamatonta, koko elinkeino on kiellettävä.
Vai olisinko sittenkin väärässä? Tätä unohdin kysyä: kumpi on pakottavampi tärkeydenkokemus, halu saada ihana turkisasuste vai halu päästä eroon kärsimyksestään? Tämä onkin niin kova pähkinä, että se ylittää minun tunneälykapasiteettini.
* subjektiivisesti olemassaoleviin, tajunnoissa olemassaoleviin
** Ellei jollakulla ole X:n arvon kokemusta, X:n arvoa ei liene olemassa.
- Tästä tuli lähinnä sohaisu (anteeksi!), mutta vankemmin perusteltua moraalifilosofiaa on luvassa kesäkuussa alan lehdissä - tai aikaisemmin täällä, ellei tekstiäni huolita. Lähempiä yksityiskohtia kerron, jos ja kun asia ajankohtaistuu.
yhteydenotot: tosioita@gmail.com
(en pysty lukemaan sähköpostia usein, mutta
yritän ainakin kerran viikossa - ainakin terveenä)