HUMEN GILJOTIINI = ?

Viime aikoina olen osallistunut eräänlaiseen väittelyyn Humen giljotiinin (muodossa "siitä, mitä on, ei voida johtaa mitä pitää olla") totuudesta. Sanon "eräänlaiseen", koska olen itse "puolustanut Humen kantaa" hypoteettisesta lähtökohdasta: JOS lähdetään siitä, että ilmaus "pitää olla" ilmaisee vain puhujan toiveen (niin kuin Hume ehkä lähti*1), näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi "pitämisen olla" (toiveensa siis) minkäänlaisesta olemisuskomuksesta -- edellyttäen että se mitä puhuja toivoo on hänelle arvokasta itsessään. (Kuten Humekin myönsi: päättely voi saada meidät toivomaan sitä, mikä toimii välineenä itsessään-toivomamme saamiseen.) --Väittelyn varsinainen aihe onkin ollut "itseisarvoon" ja "välinearvoon" jaottelun mielekkyys, sanojen moraalisessa ja ei-moraalisessa mielessä.

Sanoin juuri: "näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi 'pitämisen olla' (=toiveensa) olemisuskomuksesta. Tämän voi tulkita ainakin kahdella tavalla:

1. Puhuja ei voi PÄÄTYÄ KANNATTAMAAN 'PITÄMISOLLAKÄSITYSTÄÄN' (toivomaan mitä toivoo) loogisen päättelyn avulla (lähtökohtana jokin olemisuskomus). Tämä vaikuttaa ilmeisen todelta (kun kyse on itsessään arvokkaana pidetyn toivomisesta, muistutan).

2. Puhuja ei voi JOHTAA 'PITÄMISOLLAKÄSITYKSENSÄ'=TOIVEENSA OLEMASSAOLOA loogisesti olemisuskomuksista. Tällaiselle johtamiselle en näe mitään estettä (jos en tarvettakaan -- puhuja tuntenee toiveensa ilman loogista päättelyäkin). Uskomus toiveen olemassaolosta on "olemisuskomus", ja se voitaneen johtaa toisesta olemisuskomuksesta. Jos esimerkiksi uskomme, että aivofysiologista tilaa A aina säestää "aivojen omistajan" näläntunne, voimme johtaa NN:n nälän (syömistoiveen) tiedosta, että NN:n aivoissa vallitsee tila A. (Väittelyvastustajani esitti tämäntapaisen argumentin tueksi sille, että itseisarvoja voidaan johtaa loogisesti -- mutta en ollut halunnutkaan kieltää tätä vaihtoehdon 2 mielessä.)

Sivuutan keskustelun itseis- ja välinearvoista -- lause "olevasta ei voi johtaa pitävää-olla" on yleisestikin ottaen monimielinen. Mitä tarkoittaa "pitäminen olla", tai "pitämisen olla johtaminen"? Ellemme myönnä mitään (potentiaalisesti olemassaolevaa, kuviteltavissa olevaa) "pitämiseksi olla" -- tai ainakin "pitämisen olla johtamiseksi" -- giljotiini ei ole tosi vaan vailla mieltä (merkitystä).

Toisaalta: jos myönnämme jonkin aktuaalisesti olemassaolevan/tapahtuvan "pitämiseksi olla", tai "pitämisen olla johtamiseksi olevasta", olemisesta VOIDAAN johtaa pitäminen olla. Tai, ehkä paremmin: joidenkin entiteettien/tapahtumien oleminen voidaan SAMASTAA pitämiseen olla. (Tässä en aio kirjoittaa omista ajatuksistani siitä, mitä olemassaolevaa voisimme luontevasti tarkoittaa "pitämisellä olla" -- myöhemmin toivottavasti kirjoitan.)

Humen giljotiini, ainakin edellä esittämässäni kiteytetyssä muodossa, jättää siis avoimeksi "pitämisen olla" ja "pitämisen olla johtamisen" merkitykset. Hume itsekään ei tietääkseni ole missään määritellyt "pitämistä olla (tai tehdä)", mutta on joitakin viitteitä siitä, että hän piti sanaparia toiveenilmauksena*2. Ei siis toteamuksena toiveen olemassaolosta, vaan toiveen SISÄLLÖN -- "pakko olla näin" -- ilmauksena. (Toiveen olemassaolohan voitaisiin johtaa olemassaolevasta (toiveesta) loogisesti, samastuksen kautta.) Kenties väitteenä "pakon olla" olemassaolosta ulkomaailmassa, koska puhuja projisoi toiveensa ulkomaailmaan*4?

Humen giljotiini voidaan siis tulkita:

1) Siitä, mitä on, emme voi johtaa toiveitamme (sitä, minkä ilmaisemme sanaparilla "pitää olla". Ei ole mitään olemassaolevaa, jota sanoisimme "pitämiseksi olla", mutta ILMAISEMME toiveemme ilmauksella "pitää olla". Tässä mielessä voidaan kuvitella PITÄMISEN OLLA JOHTAMINEN -- toiveen johtaminen -- vaikka ei olekaan mitään PITÄMISTÄ OLLA).

2) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä minkä tosiasiallisesti pitää olla -- tosiasiallista "pitämistä olla" ei nimittäin ole, koska "pitää olla" ei viittaa mihinkään olemassaolevaan, vaan ainoastaan ilmaisee toiveen (emotivistis-ekspressivistinen kanta -- yhteensopiva tulkinnan 1 kanssa.)

Mutta voisiko "pitäminen olla" sittenkin viitata johonkin (voisiko jokin aktuaalisesti tai potentiaalisesti olemassaoleva vastata "pitämisen olla" mielikuviamme)? Myönnettäköön mahdolliseksi myös tulkinta:

3) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä, että jonkin tosiasiallisesti pitää olla, ja tosiasiallinen pitäminen-olla on kuviteltavissa. Tämän tulkinnan totuus riippuu tietenkin siitä, MITÄ "pitäminen olla" tarkoittaa. Yksi mahdollinen jatkotulkinta on naturalistinen*5:

3.1) Olemassaolevasta ei voida johtaa tosiasiallista pitämistä-olla = enemmistön "moraalisten vaadittavuusnäkemysten" olemassaoloa -- esim. toiveiden siitä, että kaikki ihmiset noudattavat tiettyä sääntöä. Tämä on ilmeisen virheellinen väite -- enemmistön toiveet ovat jotakin olemassaolevaa, eli vaadittavuus on johdettavissa olemassaolevasta (samastettavissa olemassaolevaan). Monet moraalinaturalistit eivät hyväksykään Humen giljotiinia.

Kaukana naturalismista ei ole (tietynlainen) subjektivistinen määritelmä: lause "X:n pitää olla" tai "X on moraalisesti vaadittava" tarkoittaa, että X on vaadittava PUHUJAN "moraalinäkemyksen" (yleistä käyttäytymistä koskevan toiveen) mukaan. Siis:

3.2) Olemassaolevasta ei voi johtaa pitämistä-olla = puhujan moraalinäkemysten/toiveiden olemassaoloa. Ilmeisen virheellinen väite, vastaavasta syystä kuin edellinenkin.

Kolmanneksi "tosiasiallinen pitäminen-olla" voisi tarkoittaa objektiivisten normiolioiden olemassaoloa -- ei-kokemusluonteisten ikään-kuin-toiveiden ihmisten teoista. (Uskoisin, että useimpien mielikuva moraalisesta vaadittavuudesta on tämäntapainen -- ainakin ennen filosofisille vastaväitteille altistumista. Tiedän, että omani oli.) Objektiivisten ehkä siinäkin mielessä, että pystymme välillisesti havaitsemaan näitä normiolioita. (Jos havaintomme ovat näköisiä kuvia objekteistaan = normiolioista, havaintojen sisältö on objektien määräämä, objektiivinen.) Siis:

3.3) Emme voi johtaa olemassaolevasta objektiivisten ikään-kuin-toiveiden olemassaoloa. Miten lienee? On selvää, ettemme voi johtaa asioita (pätevästi) muusta kuin siitä mitä tiedämme, siitä mitä olemme havainneet. Pystyisimmekö havaitsemaan jopa ei-kokemusluonteisia normiolioita itsejään? Selvästikään emme: havaintomme ovat aina kokemuksia. Vaikka tietäisimme, että ihmisten (moraaliaistiltaan terveen?) enemmistön moraali-intuitiot ovat näköiskuvia normiolioista, miten voisimme tietää, että alkuperäiskappaleet ovat EI-KOKEMUSLUONTEISIA? --Jotkut uskovat, että eläinten toimintaa ohjaavat tiedostamattomat, ei-kokemusluonteiset ikään-kuin-halut. Ehkä eläinten pyrkimykset ovatkin ihmiskunnan etsimiä objektiivisia moraalivaatimuksia...?

Tulkinnantarve ei suinkaan lopu tähän. Ainakin tulkinta 1) -- "emme voi johtaa olemassaolevasta toiveitamme" -- on edelleen monimielinen. Sillä voidaan tarkoittaa, että

1.1) Emme voi OIKEUTETUSTI (loogisesti pätevästi) johtaa olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA (jolloin myös 3.2) on tosi). Kuten todettu: ilmeisen virheellinen väite.

1.2) Emme TOSIASIASSA JOHDA olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA. (Tämä lienee tosi väite -- ihmiset tuntevat toiveensa ilman loogista päättelyäkin. Vielä varmemmin mielenkiinnoton väite.)

1.3) Emme voi PÄTEVÄSTI PÄÄTYÄ TOIVOMAAN tekoja olemisväitteistä lähtevän päättelyn kautta (jos puhumme vain itsessääntoivotusta). Tämä lienee totta, jos mielekästä ensinkään: mikä on "loogisesti pätevä toive"?

1.4) Emme TOSIASIASSA PÄÄDY TOIVOMAAN tekoja olemisuskomuksista lähtevän päättelyn kautta, tai päättely YKSIN ei johda toiveisiin (esim. tajunnattoman tietokoneen päättely). Lienee turvallinen väite?

Itseäni luettelon päänisisäinen aihio auttoi tunnistamaan, että minä ja naturalistivastapuoleni väittelimme eri asiasta. Toivottavasti siitä (tai edeltävästä tekstiosuudesta!) on hyötyä (tai itseisarvoa!) jollekulle muullekin.

Tässä kirjoituksessa "Humen giljotiinin" virkaa on tehnyt -- kenelle on jäänyt epäselväksi -- lause "OLEMASSAOLEVASTA ei voida johtaa, mitä pitää olla". On jossakin määrin epävarmaa, tarkoittiko Hume itse mitään näin yleistä.

Vastaan puhuu se, että Hume "giljotiinikatkelman"*3 edellä kirjoitti tähän tapaan: "Pahe ei ole löydettävissä tekoon liittyvistä objekteista tai niiden suhteista. Kun tarkastelen mielessäni murhaa, näen vain erilaisia objekteja ja tekoja -- missä siinä sijaitsee PAHE? Havaitsemme teon paheellisuuden paheksunnastamme, emme teon sisäisistä piirteistä." Tässä näyttää siltä, kuin Hume (kenties) myöntäisi, että paheen tosiasia on johdettavissa paheksunnasta -- jostakin OLEMASSAOLEVASTA, vaikka ei (paheksujan ulkopuolisista, tekoon sisältyvistä) objekteista. (Siinä tapauksessa paheellisuus on tietenkin suhteellista, arvioijasta riippuvaa.)

Toisaalla (seuraavassa lauseessa, muistelen) Hume kirjoittaa: "Tässä [paheksunnassa] meillä nyt on tosiasia, mutta...tunteen, ei järjen asia." Siis: paheellisuus ei ole JOHDETTAVISSA JÄRJELLÄ edes paheksunnan tosiasiasta? Mitä tämä voisi tarkoittaa? Miten erotamme "paheellisuuden tuntemisen" ja "paheellisuuden johtamisen tunteesta"? Jos tunnen paheksuntaa (ja havaitsen paheksuntani), voisinko VÄLTTYÄ päätymästä käsitykseen teon vääryydestä/paheellisuudesta (olettaen Humen kanssa, että kaikki "moraalikäsitykset" syntyvät tunteista)?

"Tunteminen" ja "tunteesta johtaminen" on ehkä sittenkin mielekäs erottelu. Oletettakoon, että keskustelukumppanini puhuu (nyt) minulle hypoteettisesta tilanteesta H: minä hyväksyn murhan mistä tahansa motiivista. Päättelenkö nyt, että murha on oikein tilanteessa H? Enpä tietenkään. Jos käsittäisin "oikean" TARKOITTAVAN "minun hyväksymääni (=minua harmittamatonta?)", en voisi kieltää murhan oikeellisuutta tilanteessa H, mutta en käsitä. En pidä totena lausetta: Jos minä hyväksyn sen, se on oikein. "Tunnen vain teon oikeellisuuden, en johda sitä tunteestani." Ehkä Hume tarkoitti sanoa: vakuuttuaksemme teon vääryydestä meidän on havaittava siinä JOTAKIN, jonka koemme ilmeisen vääränä -- "havaittava vääryys", sanoisimme ehkä. Meille ei riitä abstrakti tieto, ETTÄ koemme teon vääränä. Tai: moraaliarvostelija johtaa teon vääryyden tietystä kokemusSISÄLLÖSTÄÄN (jota pitää havaintona ulkomaailmasta), ei tosiasiasta, että HÄNEN MIELESSÄÄN on tietty ("vääryyden") kokemus. Ehkä: moraaliarvostelija projisoi ihmisten toimia koskevan toiveensa ulkomaailmaan -- kokee näkevänsä ulkomaailmassa PAKON TOIMIA NIIN JA NIIN, toivojattoman toiveentapaisen? Koska hän käsittää moraalivaatimukset

toivojista-riippumattomiksi, hän ei voi johtaa toiveidensa (hypoteettisesta tai toisenhetkisestä) olemassaolosta tekojen (hypoteettista tai toisenhetkistä) oikeellisuutta tai vääryyttä. (Nämä eivät siis ole minun ajatuksiani, vaan Humen -- ehkä.)

"Giljotiini" jakautuu taas ainakin kahdeksi tulkinnaksi:

a) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?*6) loogisesti mistään olemassaolouskomuksesta.

b) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?) loogisesti muista uskomuksista kuin omaa hyväksyvää asennettaan koskevasta (positiivisesta) sellaisesta.

Jokainen voi itse valita mieleisensä.

Itseisarvosta

Palaan vielä itseis-/välinearvoväittelyyni. Vastapuoleni kyseenalaisti itseisarvojen olemassaolon tähän tapaan: "herkullinen ruoka" ei OLE ihanaa, vaan AIHEUTTAA syöjässään ihanuudenkokemuksen. Realistisesta näkökulmasta (=oletettaessa ruoanaistimukset aiheuttava "ruoka sinänsä") tämä on totta, mutta itse pidän luontevampana nimittää "ruoaksi" juuri ilmenevää ruokaa, ruoanaistimuksia (itsessään ihania!).

Tuntuu ilmeiseltä, että sana "omena" on alunperin annettu nimeksi pyöreähkölle, rouskuvalle, hapokkaanmakealle jollekin, ja että tämä aistimuslaatukompleksi nykyisinkin tulee päällimmäiseksi mieliimme kuullessamme sanan "omena". TARKOITAMME "omenalla" ennen kaikkea tätä, uskallan väittää. Pidättymällä käyttämästä sanaa "aineesta sinänsä" (oletetusta omenanaistimusten aiheuttajasta) säästymme myös yhdeltä turhalta metafyysiseltä olettamukselta.

Lopulta -- ehkä tärkeimmin -- jos sovimme yhteisesti tarkoittavamme omenalla "omenaa sinänsä", teemme omenista puhumisen mahdottomaksi fenomenalisteille*7 ja idealisteille*8. Onko moraalista sulkea heidät kieliyhteisön ulkopuolelle (kysyn vain!). Sanoi Raimo Tuomela mitä tahansa: arkiajattelu olkoon käsitteiden päälähde. (Anteeksi, Tuomela, jos erehdyn, etkä sovellakaan scientia mensuraa käsitteisiin. Olen keskittynyt ajattelemaan itse eli en juuri lue kirjoja...)

Viitteet

*1 Viittaan Humen ajatukseen: vain toive voi motivoida meidät toimimaan, niin kuin moraali motivoi -- moraalikäsitykset voivat syntyä vain toiveista (olla vain toiveita?).

*2 "Giljotiinikatkelmassa"*3 (A Treatise of Human Nature [1740], 3. kirja, 1. osa, 1. osion (section) loppu) Hume näyttää samastavan hyveen ja sen mitä pitää (tehdä), sekä sanoo, että hyvettä (pitämistä tehdä?) ei voida johtaa objektien suhteista. Edeltävässä tekstiosuudessa hän sanoo, että vain tunnemme hyveen (pitämisen tehdä?), emme johda sitä järjellä. Ja kuten todettu*1, Hume kirjoitti että moraali motivoi meitä toimintaan niin kuin vain halu/toive voi tehdä.

*3 "En voi olla lisäämättä näihin päätelmiin havaintoa, joka saattaa olla jossain määrin tärkeä. Jokaisessa moraalijärjestelmässä, johon toistaiseksi olen tutustunut, olen aina havainnut, että kirjoittaja noudattaa jonkin aikaa tavanomaista päättelyä, jossa subjekti ja predikaatti on yhdistetty sanoilla ON ja EI OLE, ja todistaa Jumalan olevan olemassa tai tekee inhimillisiä asioita koskevia havaintoja, kunnes äkkiarvaamatta havaitsen, etten löydä yhtään propositiota, jonka osia ei ole yhdistetty sanoilla PITÄISI tai EI PITÄISI. Tämä muutos on huomaamaton, mutta hyvin merkittävä. Koska tämä pitäminen tai kieltäminen ilmaisee jonkin uuden relaation tai väitteen, on välttämätöntä, että se tulee huomatuksi ja selitetyksi. Samanaikaisesti täytyisi selittää myös se käsittämättömältä tuntuva asia, miten tämä uusi relaatio voi olla johdettu muista, luonteeltaan täysin erilaisista relaatioista. Mutta koska kirjoittajat eivät yleensä noudata tässä asiassa varovaisuutta, otan oikeudekseni suositella sitä lukijoille; ja olen vakuuttunut, että tämä pieni huomio kumoaa kaikki vulgaarit moraalijärjestelmät ja auttaa meitä näkemään, ettei erottelu hyveen ja paheen välillä perustu vain objektien suhteisiin eikä ole järjellä ymmärrettävissä." Suomennos Markku Oksanen, teoksessa Etiikan lukemisto (s. 155).

*4 Ulkomaailman "pakot olla" olisivat periaatteessa johdettavissa olemassaolevasta (jos selvästi määriteltyjä), mutta havaitsemmeko (jaetusti!) ulkomaailmassa jotakin, minkä tunnustaisimme "moraaliseksi (objektiiviseksi) pakoksi olla"? Vain jos havaitsemme, voimme johtaa "pakot olla" olemassaolevasta samastuksen kautta -- ja Wittgensteinista asti on ajateltu, että kaikki loogiset todistukset ovat tautologioita.

*5 Moraalinaturalismi = kanta, jonka mukaan moraalitermit viittaavat olemassaoleviin ja "luonnollisiin" (aisteilla tai introspektiolla havaittaviin, yhden määritelmän mukaan) olioihin, ominaisuuksiin tai suhteisiin. Esim. "hyvän" on tulkittu tarkoittavan "sitä, mikä tuntuu hyvältä", "mielihyvää tai mielihyvää aiheuttavaa/ kärsimystä vähentävää asiaa" (jolloin mielihyvänkokemus on "luonnollinen olio"). Tai "moraalisesti oikean toimintatavan" toimintatapaa, jota ihmisten enemmistö toivoo yleisesti noudatettavan (jolloin toiveet ovat "luonnollisia olioita" tai teon toivottuus sen "luonnollinen ominaisuus"). Muitakin "hyvän" ja "oikean" määritelmiä toki esiintyy.

*6 Empiristinä Hume ei varmaankaan olisi myöntänyt muun kuin havaitun oikeellisuuden (havaitun hyväksyttyyden) olemassaoloa. Ellei moraaliarvostelija siis TUNNE teon olevan oikein, se ei myöskään TOSIASIALLISESTI OLE oikein. Entä kääntäen -- olisiko Hume myöntänyt kaiken oikeaksi tunnetun oikeaksi? Monet tulkitsijat ovat katsoneet H:n samastaneen oikeat ja enemmistön kannattamat moraalinäkemykset. Tämä samastus kumoaa kuitenkin giljotiinin -- tulkinnan a ja b -- sehän sallii moraaliarvostelijan johtaa teon oikeellisuuden enemmistön hyväksynnän tosiasiasta.

*7 Fenomenalismi: näkemys, jonka mukaan emme voi mielekkäästi (=jotakin tarkoittaen) puhua minkään kokemustemme ulkopuolisen olemassaolosta (koska "olemassaolo" tarkoittaa "koettuna olemista"). Loogisen empirismin (positivismin) koulukunta. (Kyllä: yritän kirjoittaa niin, että tekstiäni voi ymmärtää ilman valmistavia opintoja.)

*8 Metafyysinen idealismi: näkemys, jonka mukaan on olemassa vain ajattelun kohteita (ja ajatuksia) tai vain ajattelukykyisten olentojen tajunnansisältöjä (ja tajuntoja). Vastakohta realismi.