Halujen "kohdistumisesta" (ja pientä spekulointia halujen synnystä)





Miten on mahdollista, että ,halu kohdistuu johonkin? Siis: mikä saa aikaan kokemuksen, että halu on yhteydessä kohteeseensa, koskee kohdettaan (tai kohteen mielikuvaa)? Eivätkö eri kokemuslaadut pakosta ole tajunnassa rinnakkain, erillisinä, kuten näkökentän väripisteet tai äänet näkökentän lisäksi? Hetkellä t en voi kokea samaa pistettä vihreänä ja punaisena - näin väitän - ja vaikka voisinkin, tämä ei olisi kohdistumista.





Halun kyvystä koskea kohdettaan päättelen: halu ei ole mikään kokemuslaatu, selvä jonkinlainen (kuten aniliini tai makeanmaku), joka on yksinkin jotakin - ja siis voi olla olemassa yksin. (Tämä on minusta jopa ilmeistä - halu ei ole samalla tavalla selvästi jonkinlainen kuin värit tai maut. En voisi jäljentää sitä kuten näköaistimuksesta voi piirtää kuvan, en vaikka minulla olisi kyky jäljentää kaikenlaisia aistimuksia.)

Halu ei ole itsenäinen kokemuslaatu, vaan halun kohde on osa halua. Halu on halutun (mielikuvan halutusta) ja jonkin muun suhde tajunnassa. Minkä suhde? Millainen suhde? Jaa-a.





Antaisiko tämä huomio vihjeen vastauksesta: halun yhteydessä "kohdistuminen" tai "suuntautuminen" tuntuu vahvemmin oikeutetulta ilmaukselta kuin tunteen yhteydessä. Tuntuu vähemmän luonnolliselta sanoa "tyytyväisyys kohdistuu arvosanaan" kuin "halu kohdistuu jäätelöön". (Myönnän: jälkimmäinenkään ei ole jokapäiväinen ilmaus, mutta kenties tämä johtuu vain siitä, että keskustelukumppanimme harvoin tietää meidän haluavan jotakin tietämättä mitä?) Halu tuntuu pyrkivän kohti haluttua.



Ehkä onkin siis niin, että halu on vain pyrkimystä kohti haluttua? Tosin jos näin on, miksi puhumme erikseen "haluista" ja "pyrkimyksistä"? Korjaan: ehkä halu syntyy pyrkimyksestä kohti haluttua? Ehkä se syntyy mielen askaroinnista halutun kanssa - ja siitä, että haluttua ei ole niin paljoa tai voimakkaana kuin mihin mieli/yksilö pyrkii? Tuottaako pyrkimys halun, ei (vain) kääntäen? Jos tuottaa, herää tietenkin kysymys: mistä ensimmäinen pyrkimys tai parissa-askarointi syntyy, ellei halusta? Tässä kohtaa minulla on vielä työstettävää. Jos tiedätte vastauksen, kertokaa.



Introspektion nojalla minusta näyttäisi siltä, että halu on aina halua koetun jatkumiseen (ja voimistumiseen tai "todellistumiseen", aistituksi tulemiseen). Liike muissa ihmisissä - heidän kasvonilmeissään jne. - kiinnittää huomioni, saa minut myötäilemään itseään, ja kaipaamaan kokemuksen jatkumista. Kosketuksenkaipuuni saattaa syntyä ruumiissani spontaanisti viriävistä kiinteydenaistimuksista (ehkä hengitysliikkeisiini liittyvistä), joita pyrin jatkamaan. Tai siitä, että näen toiset ihmiset ikään-kuin-kiinteinä.



Tottumuksellakin on varmasti suuri merkitys sille, minkä kanssa mieli on taipuvainen askaroimaan (vaivatta askaroi). Muistatteko tämän: "Mitä me haluamme, Clarice?...Sitä mitä näemme ympärillämme joka päivä." (Aviouskollisuus ei tosin vaatisi meiltä ponnistelua, jos tämä olisi poikkeuksetta totta.)

-On varmasti huolimatonta ajattelua, että kaikki halut syntyisivät pyrkimyksestä kohti. Myönnän: haluja tutkittaessa on syytä erottaa halut kohti (objekteja) ja halut pois (kärsimyksestä). Ehkä myös halut päästä objektien avulla eroon kärsimyksestä? Onko viileän kaipuu helteellä tällainen (vai onko se vain halua päästä kuumasta)? Entä janontunne?

Janontunne on tulkittavissa myös jatkamispyrkimykseksi: janoinen tulee tietoiseksi aistimuksista kurkussaan eikä pysty jatkamaan näitä lyhyitä hetkiä kauemmin - aistimukset ovat karheita, epäyhtenäisiä. Vesi saa aistimukset sulaviksi, samanlaisina jatkuviksi, ja janoinen haluaa lisää vettä.

Onko tämä minulta tarkoitushakuista? Voisiko kaikki halut yhtä hyvin tulkita ei-läsnäolevan kaipaamisiksi? Tätä voi kysyä, mutta kiistatonta lienee: haluaja tietää mitä haluaa, joten jostakin haluttu tulee hänen mieleensä. Voiko se tulla muualta kuin aistitusta? Herättääkö tukala kuivuudenaistimus ehkä muistrikuvan vastakohdastaan? Ja ovatko kuivuus ja märkyys aistimuslaatuina vastakohtia?

Fysikaalinen kuivuus on märkyyden vastakohta sikäli, että toinen on nesteen vähäisyyttä, toinen runsautta. Vastakohdat ovat aina jonkin saman äärimmäistä vähyyttä ja paljoutta. Voiko laaduissa olla vastakohtia, määrällisiä eroja? Nähdäkseni ei, mutta tämähän ei tarkoita, etteivät aivot voisi kytkeä kuivuudenaistimusta nesteen (tai juomisen) mielikuvaan. Kuitenkin: voivatko nämä kytkennät olla aivoissa synnynnäisesti, ilman kokemuksia kuivuudesta ja juomisesta? Pitäisikö ennemmin kysyä: herättääkö tukala kuivuudenaistimus muistikuvan siitä, mikä aikaisemmin on auttanut siihen?

Janontunnettakin vaikeampaa on (ehkä) ymmärtää, miksi haluamme jotakin aivan tiettyä juotavaa tai syötävää - sitruunalimonadia, suklaavanukasta. Ainakin minun "erikoiskaipuuni" näyttävät kuitenkin järjestyvän muutamaan pääluokkaan: kirpeän, täyteläisen, makean, suolaisen, mehevän ja kiinteän kaipuuseen. Mielentilassa, jossa kaipaan kirpeää, olen kokemuksille avoin ja levoton, kaipaan selvästi-jotakin, vaihtelua; kaivatessani täyteläistä tunnen itseni vahvaksi ja kiinteäksi sekä kaipaan kiinteän, yhtenäisen jatkumista. Sanoisin todella, että eri mielen(ruumiin?)tiloissani olen jo valmiiksi "kirpeä" tai "täyteläinen". Täyteläinen (kermaisa, lihaisa, tofuisa) on yhtenäinen, hapan "avoin", epäyhtenäinen maku. Minulta puuttuu mitä minulla on - pikkuisen. (Jos olen pikkuisen mies, haluan miehiä...?)

-Alunperin tarkoitukseni oli puhua vain kohdistumisen (filosofisesta) ongelmasta, mutta nähtävästi tulin pistäneeksi lusikkani psykologiasoppaankin. Jos tunnette muita halua koskevia filosofisia ongelmia, olen kiinnostunut kuulemaan niistä. (Minulla on pikkuisen filosofiaa, joten haluan lisää!)