Zenonin paradoksi

Kilpajuoksuparadoksi ja (aineen) loputon jaettavuus

Filosofi Zenonin (n. 490-430 eaa.) kilpajuoksuparadoksi, tai sen yksi versio, on tällainen. Akhilles juoksee sata kertaa niin nopeasti kuin kilpikonna juoksee (tai etenee). Akhilles ja kilpikonna ryhtyvät kilpajuoksuun. Kilpikonnalle annetaan 10 metrin etumatka.

   Akhilles saavuttaa 5 sekunnissa 10 metrin rajapyykin. Samassa ajassa (ja samaan aikaan)kilpikonna on edennyt sadasosan tästä, eli se on 10 metrin ja yhden desimetrin päässä lähtöviivasta.

   Akhilleen ehtiessä 10 metrin ja desimetrin kohdalle kilpikonna on taas liikkunut, nyt desimetrin sadasosan, eli se on millimetrin edellä Akhillesta. Jos juoksurata on loputtomasti jaettavissa sadasosiin, Akhilles ei koskaan aivan saavuta kilpikonnaa.

   Tosielämässä vammaton aikuinen voittaa tuota pikaa kilpikonnan. Katson: välttämätön johtopäätös on, että  a) juoksurata -- tai aine yleensä -- ei ole loputtomasti jaettavaa, vaan on olemassa tietty lyhin mahdollinen välimatka (tai pienin mahdollinen osa) b) aika ei ole loputtomasti jaettavissa -- on olemassa äärimmäisen pieni aikayksikkö, jonka aikana Akhilles liikkuu eteenpäin, mutta kilpikonna ei.

   Mistä johtuu monien uskonvarmuus, että aine on loputtomasti jaettavissa? Yksi syy voi olla ajatus, että jos pisteellä on vasen ja oikea (ylä- ja ala-)raja, se on ulotteinen ja siis jaettavissa. Pisteellä ei kuitenkaan (väitän) välttämättä ole vasenta ja oikeaa (tms.) rajaa. Pisteen vieressä täytyy olla jotakin sekä vasemmalla että oikealla (jne.) puolella, mutta tämä ei merkitse, että piste itse on ulotteinen.

   Myönnän toki: todistetuksi on tullut vain se, että aistitut juoksuradat (juoksuradanaistimukset tai -aistimussisällöt) ja/tai aika eivät ole loputtomasti jaettavissa. Aistimustemme takaisen, reaalisen aineen (aistimustemme aiheuttajan) tai ajan jaettavuudesta meillä ei ole tietoa. Rajallisen jaettavuuden (aineen tai ajan diskreettiyden) puolesta puhuu kuitenkin se plausiibelihko olettamus, että eliöiden elossaselviytyminen ja suvunjatkaminen edellyttävät sellaisia havainnonsisältöjä, jotka karkeasti vastaavat reaalista maailmaa. Tarkoitan havainnonsisältöjä, joiden rakenne (muodot) karkeasti vastaa reaalisen maailman olioiden rakennetta. Aistimuslaatujen (kuten värien) ulkomaailmankaltaisuus lienee vähemmän tärkeää.

Mitä on terveys (sairaus)?

Sanan "terveys" merkitystä on nähdäkseni parasta etsiä aloittamalla sanan "sairaus" merkityksestä: uskon, että "sairaus" on "terveyttä" vanhempi käsite -- sairaushan on poikkeama tavallisesta ja terveys (alunperin) ehkä vain sen puuttumista (tavallista on vaikea huomata joksikin).

   Mitä tarkoittamaan sana "sairaus" ja sen synonyymit on luotu? Väitin jo, että sairaus on poikkeama tavallisesta. Luontevimmalta tuntuisi ajatella, että "sairaus" on alunperin tarkoittanut tavallisesta poikkeavaa tuskallista ruumiin tilaa -- sellaista, joka on kiinteähkösti juuri kärsijän itsensä tila (erotuksena ympäristön välittömästi aiheuttamasta tuskasta, kuten neulanpiston aiheuttamasta kivusta). Myös sosiaalista pahoinvointia, kuten yksinäisyydestä tai yhteisön halveksunnasta johtuvaa, on (minun) vaikea mieltää sairaudeksi, koska se ei ole yksilön sinänsä ominaisuus. --Sanon "ruumiin tilaa", koska neuroottinen ahdistus ei tunnu minusta sairaudelta, ainoastaan kärsimykseltä. (Onko olemassakaan mielen sairauden tuntoa?)

   On myönnettävä: se, että sana on alunperin keksitty tarkoittamaan tiettyä asiaa, ei todista, että se edelleen tarkoittaisi samaa. Oma kielentajuni sanoo, että sairauden käsite on laajentunut alkuperäisestä -- että "sairaus" nykyisin tarkoittaa sellaista ruumiin tai mielen tilaa (ominaisuuskimppua), joka ei saisi tai jonka ei pitäisi olla.

   Sen, että tietty (ruumiin) tila ei saisi olla, voisi käsittää tarkoittavan, että luonto (tai DNA?) pyrkii toisenlaiseen tilaan tai että elimistö on suunniteltu toisenlaiseksi. Mutta uskommeko todella siihen, että luonnolla tai DNA:lla on pyrkimyksiä tai suunnitelmia? Tai että on olemassa jumala, joka on suunnitellut ruumiin tietynlaiseksi (ja epäonnistunut tavoitteessaan)?

   DNA näyttää toimivan ikäänkuin se pyrkisi omaan säilymiseensä -- ihmisillä ja muilla eliöillä on paljon ominaisuuksia, jotka edesauttavat DNA:n säilymistä kantajayksilössään ja/tai tämän jälkeläisissä. Tosiasiassa tämä merkinnee vain, että vain se säilyy joka pystyy säilymään -- ei ole tarpeellista olettaa pyrkimystä elossa säilymiseen.

   DNA toimii joka tapauksessa ikään kuin se pyrkisi omaan säilymiseensä. Tästä ei ole kaukana ajatus, että terveitä (ikään kuin tarkoitettuja) ovat ominaisuudet, jotka edesauttavat yksilön perimän säilymistä (yksilön hengissäpysymistä ja lisääntymistä). Tästä tosin seuraisi se melko tyly näkemys, että homoseksuaalit ja ehkäisyn käyttäjät ovat sairaita. (Voisiko terveyden määritellä tämän, ehkä ainoan mahdollisen objektiivisen kriteerin pohjalta, ja luopua ajatuksesta, että ihmisen tulee olla terve? Vai tarvitsemmeko lainkaan terveyden käsitettä? Ominaisuuksia ("oireita") voisi parantaa lääketieteen keinoin sikäli kuin kärsimme niistä tai pidämme niitä muuten ei-toivottavina, välittämättä "terveydestä", "normaaliudesta" ja normeista.)

   Joku huomauttaa ehkä, että luettelemani eivät ole ainoat mahdolliset "terveyden" merkitykset -- että "terveys" tarkoittaa vain kaikkien elintoimintojen häiriötöntä esiintymistä. Tähän vastaan: sairaankin elimistön elimet toimivat jollakin tavalla (kilpirauhanen tuottaa vähän tai paljon kilpirauhashormoneja)). "Oikeanlaisiksi" elintoiminnoiksi sanotaan sellaisia, joihin liittyy terveys (ei-sairastaminen) ja yksilön toimintakyky. "Elintoiminto" määritellään terveyden kautta, ei kääntäen.

   Lopulta: sillä, että tiettyjen ruumiin tai mielen tilojen "ei pitäisi" esiintyä, voidaan tarkoittaa, että me haluamme ("sairaudesta" puhuva haluaa) että niitä ei esiinny. Tällöin jokaisella on omat, yhtä oikeutetut kriteerinsä sairaudelle. Uskon kuitenkin, että "sairaudesta" puhuvat eivät melkein koskaan tarkoita vain jotakin omien arvojensa vastaista.

   Katson siis: "sairaus" voi tarkoittaa a) perimän säilymistä haittaavia, tavallisesta poikkeavia ominaisuuksia b) ei-toivomaamme ja tavallisesta poikkeavaa ruumiin tai mielen tilaa. Sanon "tavallisesta poikkeavaa", koska mitä tahansa ei-toivottua ominaisuutta/ominaisuuskimppua ei sanota sairaaksi. Henkilöä, joka on lihaksiltaan niin heikko, että hän ei pysty paljain käsin nostamaan Eiffel-tornia, ei pidetä tämän johdosta sairaana. Sairautta on siis ei-toivottu ja tavallisesta poikkeava ruumiin tai mielen ominaisuus(kimppu) -- terveen käsite lähenee normaalin käsitettä.

--Enemmän pohdintaa siitä, mitä "ei saa olla" tarkoittaa, tekstissä (Oikea ja väärä:) oikean ja väärän tosiasiat.

Mi(s)tä kauneus?

Mitä on kauneus (kauneudenkokemus) ja mistä se syntyy?

   Melko yleinen (niin olen käsittänyt) näkemys on, että kauneuden kokeminen on lähinnä visuaalisista hahmoista tai äänistä saatavaa mielihyvää. Tästä olen eri mieltä:

   (1) kokiessani esimerkiksi auringonlaskun kauniina en sano: "tämä tuntuu ihanalta" vaan "tuo näyttää upealta"  (2) itselläni kauneudenkokemus kääntyy usein hetken kuluttua tuskalliseksi, vaikka kauneuden kokemus säilyy. Kauneudenkokemus ei ole (olennaisesti) nautintoa, vaan objektin miellyttävänä kokemista. Tai: kauneudenkokemuksessa upeaa ei ole nautinto, vaan nähdyn tai kuullun objektin aistittu hahmo.

   Entä mitä on upeudenkokemus? Mielestäni sitä voi kutsua myös vaikuttavuuden kokemukseksi. Ja vaikuttavana (huomion vangitsevana) koetaan se, mikä on äärimmäisen (tai ainakin korostuneen) tietynlaista: kiiltävää, pehmeää, sumuista, leiskuvan tai raikkaan väristä. Myös muodoista kauniita ovat selkeät, selvästi tietynlaiset hahmot, joista "silmä saa otteen". (Sipulin muodossa on selvästi pullea ja selvästi siro komponentti.)

   Eri ihmiset kokevat tunnetusti kauniina erilaisia muotoja. Tämä ei osoita teesiäni vääräksi: eri ihmiset saattavat kokea eri muotoja selvinä -- heillä voi olla lahjoja erilaisten muotojen näkemiseen. Esitänkin, että objektin kokeminen kauniina on seurausta sen (muodon, värin jne.) selvänä kokemisesta.

   Tätä tukevat myös omakohtaiset kokemukseni: saatuani aivovaurion en nähnyt esineiden kiiltoa enkä muotoja (etenkään kolmiulotteisuutta) selvästi, enkä myöskään nähnyt niitä kauniina tai vaikuttavina.

   Teesiäni vastaan voidaan huomauttaa, että selvästi tietynlaisia voivat olla myös rumina tai (ei kauniina mutta) tyylikkäinä koetut objektit. Rumat muodot voivat olla esimerkiksi huomiotaherättävän kömpelöitä. "Selvästi tietynlaisuuden" ajatusta ei ehkä silti tarvitse hylätä -- täsmentäminen saattaa riittää (onko kömpelönä koettu muoto todella selvästi tietty muoto)?

    

Aistimuksen ja mielikuvan sekä uskomuksen ja mielikuvan ero

David Hume katsoi, että aistimus (todelliseksi koettu kokemus) eroaa mielikuvasta (ei-todelliseksi koetusta kokemuksesta) -- kokemuksena eroaa -- vain siten, että aistimus/todellisuus koetaan voimakkaampana, eloisampana kuin mielikuva/ei-todellinen. Tästä olen eri mieltä: (1) Miksi sanoisimme heikkoa kokemussisältöä (esim. vaikeasti erotettavaa kokemussisältöä, kuten kissan värisävyä hämärässä) ei-todelliseksi? Ja miksi sanoisimme voimakkaammin koettua todellisemmaksi? (2) Pystyn havaitsemaan toisenkin eron aistimuksen ja mielikuvan välillä: huomaan, että mielikuvani pysyy olemassa vain niin kauan, kuin aktiivisesti kuvittelen sen (tässä yhteydessä on samantekevää, että mielikuvasta jää muistijälki l. pystyn myöhemmin palauttamaan mieleeni saman(kaltaisen) mielikuvasisällön). Mielikuva on itse tuotettu (itse tuotetuksi koettu), aistimus annetusti olemassa mielessäni (annetuksi koettu).

   Puhumme "todellisesta" kuvitellun vastakohtana -- tarkoittaen jotakin, mikä on/pysyy olemassa ilman meidän toimintaamme("kuvitteluamme")kin.

   Hume katsoi myös uskomuksen (että kissa on aidalla) eroavan pelkästä mielikuvasta (jossa kissa on aidalla) vain siten, että uskomus on voimakkaampi kokemus (ehkä myös vakaampi, kestävämpi). Tästäkin olen eri mieltä. Jos kokemuksia on erivahvuisia, miksi meille on niin selvää, mitkä kokemuksemme edustavat todellisuutta (ovat uskomuksia)? Eikö siinä tapauksessa olisi olemassa epäselviä rajatapauksia?

   Mutta miten uskomus tosiasiassa eroaa pelkästä mielikuvasta? Mitä tarkoittaa "uskomus" ja "uskoa"?

   Ratkaisua voisi etsiä tästä suunnasta: ensimmäiset uskomuksemme (totenapitämisemme) ovat vain havaintoja siitä, että asiat ovat tietyllä tavalla (että ulkona sataa).

   Lapsina meille syntyy kuva maailmasta, kaiken (ilman kuvittelua) olemassaolevan kokonaisuudesta -- aistittavien asioiden kokonaisuudesta. Ehdotankin: uskomuksemme asiaintiloista ovat vain (suoria tai epäsuoria, pääteltyjä) havaintoja tai (vääriäkin) vaikutelmia siitä, että asiaintilat vallitsevat maailmassa (ei kuvitelmissa). Asiaintilan uskominen on vain asiaintilan näkemistä maailmassa, olemassaolevana. Toisaalta: uskominen on maailman näkemistä tietynlaisena. Ja uskominen on kokemus sen näkemisestä, miten asiat ovat.

Yhteydenotot (sms:t) 044-282 2525 (en osaa avata blogin kommenttilaatikkoa).

"ylhäällä" ja "alhaalla"

Koulukirjoissa sanotaan, että silmän verkkokalvolla kuva ympäristöstä on ylösalaisin, mutta että aivot kääntävät kuvan oikeinpäin. Mutta mitä yleensä tarkoittaa, että kuva (näkökenttä) on jotenkin päin? Mitä tarkoittaa "ylhäällä", "alhaalla", "vasemmalla" tai "oikealla"? Miten "ylhäällä" (tai "ylempänä") oleva eroaa "alhaalla" (tai "alempana") olevasta?

   Äkkiseltään tuntuisi ehkä, että kaikki suunnat ovat "samanarvoisia" -- että eri suunnilla ei ole mitään (laatu)eroa, joka antaisi aiheen eri nimiin. Kuitenkin erotamme jatkuvasti eri suunnat toisistaan. Miksi meillä on eri nimet eri suunnille? Jälleen: millä tavalla "ylempänä" oleminen eroaa "alempana" olemisesta? (Lapsuudenkokemusteni perusteella uskon, että ylä- ja alasuunnan erottaminen edeltää vasermman ja oikean erottamista.)

   Ehdotan: "alhaalla" tarkoittaa suuntaa, jossa katseemme on levätessään; "ylhäällä" tarkoittaa suuntaa, johon joudumme aktiivisesti liikuttamaan katsettamme. Katseeni liikkuu luonnostaan alhaalta ylös -- toki myös sivusuunnassa, mutta "ylhäällä" on katseen leposuunnalle vastakkainen suunta. (Vasemman ja oikean opin muistaakseni erottamaan vasta lukemaan oppiessani -- erityisesti oppiessani erottamaan toisistaan p:n ja q:n sekä b:n ja d:n.)

   Väitän siis: "alhaalla" on suunta, josta aloitamme ympäristön objektien katselun. Jos näin on, suunnan kokemukselle on samantekevää, miten päin kuva on verkkokalvolla.

Yhteydenotot (sms): 044-282 2525 (en osaa avata blogin kommenttilaatikkoa)

syyn käsite ja Hume

Syy-seuraussuhteen käsite ja Hume

David Hume katsoi -- tai niin olen tulkinnut -- että mielikuvamme syy-seurausjatkumosta (kuten tulitikun raapaisusta ja liekin syttymisestä) on vain mielikuva siitä, että objektia tai tapahtumaa X aina seuraa objekti tai tapahtuma Y. Hän katsoi että meillä ei, syy-seuraussuhdetta ajatellessamme, ole mielikuvaa muusta seuraamisen "välttämättömyydestä" kuin aina-seuraamisesta. Tämä on mielestäni intuitiivisesti epäuskottavaa.

   Näen: X:n ja Y:n toisiaan-seuraamisen kuvittelu ei vielä ole syy-yhteyden kuvittelua. Voin kuvitella toisiaan seuraavat X:n ja Y:n kuvitellen, että Y syntyy X:n jälkeen "itsestään" tai "tyhjästä". Syy-seuraussuhteen käsitteemme näyttäisi siis olevan enemmän kuin pelkän objektien tai tapahtumien toisiaan-seuraavuuden käsite.

   Toisaalta -- kuten Hume kysyi -- miten meillä voisi olla muuta "syyn", "seurauksen" tai "välttämättömyyden" mielikuvaa kuin mielikuva siitä mitä olemme havainneet: X:n ja Y:n (ainaisesta) toisiaan-seuraamisesta? (Pystymme havaitsemaan myös loogisia välttämättömyyksiä, mutta niitä emme tyypillisesti havaitse syy-seurausketjuissa, joissa syy edeltää seurausta. Käytän Humen esimerkkiä: biljardipallon 1 törmäys palloon 2 sysää pallon 2 liikkeeseen. Tähän ei ole loogista välttämättömyyttä: voidaan ristiriidattomasti kuvitella, että pallo 2 jää törmäyksessä paikalleen ja pysäyttää pallon 1 tai saa sen kimpoamaan lähtösuuntaansa.)

   Sovitan tämän ristiriidan tai omituisuuden näin: nähtyäni tarpeeksi monta kertaa Y:n seuraavan (poikkeuksetta) X:ää alan kokea, että X:stä putkahtaa Y (tulitikun raapaisusta liekki). Y ei tule vain X:n jälkeen, vaan X:stä.

   Alan kokea, että X ja Y eivät vain irrallisina seuraa toisiaan, vaan että X:llä on se ominaisuus, että siitä (aina) putkahtaa Y. Tämä on nähdäkseni se "yhdysside", jonka koemme esiintyvän syyn ja seurauksen välillä -- se, minkä koemme olevan olemassa X:n ja Y:n toisiaan-seuraavuuden lisäksi.

   Näen siis, että syy-seuraussuhteen (luonnollinen, ei-tieteellinen) käsitteemme on enemmän kuin säännöllisen seuraavuuden käsite: X:n poikkeuksettoman Y:n-putkauttamisen (Y:hyn-johtamisen) käsite.

Elizabeth Anscombe on kuuluisassa virkaanastujaispuheessaan (1971 -- oma lähteeni: Syy, toim. Gylling, Niiniluoto & Vilkko, Gaudeamus, Helsinki 2007; s. 240--) arvostellut Humen ajatusta, että emme voi koskaan havaita kausaliteettia yksittäisessä tapauksessa: "Tämän sanoja ei hyväksyisi mitään 'kausaalisuuden havaitsemiseksi'." Anscombe antaa esimerkkejä kausaalisista käsitteistä: "raapaista, työntää, kastella, kantaa, syödä, polttaa, kaataa, välttää, puristaa, nostaa meteli, tehdä paperiveneitä, satuttaa".

   Ymmärrän Anscomben luettelemat kausaaliset käsitteet esimerkeiksi siitä, että teko (tai tapahtuma) pitää sisällään aiheutumisen: raapaisu on naarmun tekemistä. Tällöin jo teon havaitseminen on aiheuttamisen havaitsemista. Itse katson, että raapaisun voi määritellä myös "kynnen vetämiseksi pitkin esineen pintaa". Jos näin on, on olemassa erikseen raapaisu (kynnen vetäisy) ja naarmun syntyminen -- raapaisu voidaan kuvitella myös ilman naarmun syntymistä. Vastaavasti (ihmisen) työntämispyrkimys ja lihassupistus voidaan erottaa "työnnetyn" esineen liikkumisesta.

   Näiden esimerkkien valossa on oikeutettua sanoa yksittäisissä tapauksissa vain, että X edeltää Y:tä: emme näe kausaalisuutta yksittäisessä tapauksessa.

   Asiaa on kenties syytä tutkia enemmän: onko raapaisu vetäisy pitkin esineen pintaa vai esineen sisällä lähellä pintaa? Tai: pystymmekö havaitsemaan yksittäisessä tapauksessa, että tuuli taivuttaa ruohonkorsia tai että polkupyörä tekee jäljet hiekkaan? Tuuli eli ilman liike on kuviteltavissa myös ilman ruohonkorsien taipumista; pyörän kulku hiekkamaalla on kuviteltavissa ilman jäljen syntyä. Kokemus opettaa kuitenkin, että aineen muutoksia ei juuri tapahdu itsestään. Siksi on luontevaa ajatella, että tuuli joka koskettaa ruohonkorsia taivuttaa ruohikkoa, ja että pyöränrenkaat, jotka koskettavat hiekkaa, synnyttävät jäljet hiekkaan.

   Selvempää on, että emme yksittäisessä tapauksessa voi nähdä oman määritelmäni mukaista aiheuttamista: X:n poikkeuksetonta Y:n-putkauttamista (Y:hyn-johtamista).

Yhteydenotot 044-282 2525 (sms:t) -- en osaa avata kommenttilaatikkoa.  

suuttumuksen hallinta

Suuttumus ja väkivalta

(mielenhallintakeinoja ja keittiöpsykologiaa)

 

yhteydenotot: 044-282 2525 (sms:t)

 

Mistä suuttumus syntyy? Kyllä: siitä, että suuttumuksen kokija on tyytymätön johonkin tekoon (ehkä tilanteeseenkin). Mutta milloin tyytymättömyys johtaa juuri suuttumukseen, ei esimerkiksi suruun?

   Moni suuttuu, jos huomaa esimerkiksi omaisuuttaan varastettavan tai lasta lyötävän -- silloin, kun pitää jotakin tekoa vääränä. Itsetarkkailun pohjalta sanon: suutun silloin, kun haluan että edessäni tehtävää tekoa ei tehtäisi ja pidän mielessäni kiinni ajatuksesta, että sitä ei saa tehdä.

   Pidän mielessäni ajatusta "ei tuota tekoa" niin kauan kuin teko kestää, tai ainakin niin kauan kuin jaksan pitää kiinni yhdestä ajatuksesta.

   Pitäessäni kiinni ajatuksestani tunnen kuin paine kasvaisi minussa (kiinnipitäminen käy työlääksi) ja haluan purkaa sen väkivaltana pahantekijää kohtaan -- häntä kohtaan ehkä siksi, että ajattelen vain häntä ja hänen tekoaan.

   Suuttumukseni ja väkivaltaimpulssini häviävät heti, kun myönnän itselleni täysin, että teko tapahtuu -- en haraa sitä vastaan "ei saa tehdä"-ajatuksellani. (Vanha kunnon kymmeneen laskeminenkin toimii ehkä siksi, että se korvaa "ei saa tehdä"-ajatuksen toisilla.) Suuttumuksen loppu ei merkitse, että hyväksyisin teon. Minä vain myönnän teon tapahtumisen lähtötilanteeksi. Haluan edelleen hävittää teon tai sen seuraukset ja saatan olla kuohuksissani niistä.

   Kuten todettu, suutumme helposti teoista joita pidämme väärinä. Emme kuitenkaan vain niistä -- muuten olisi myös vaikeaa selittää eläinten suuttumus ja väkivaltaisuus.

   Uskon, että eläin suuttuu silloin, kun sen odotukset (ennustukset) eivät täyty. Jos koira huomaa vastaan tulevan, ystävälliseltä vaikuttavan ihmisen, se saattaa odottaa että kyseinen ihminen silittäisi sitä tai muuten huomioisi sen ja suutahtaa, kun tämä kulkeekin muitta mutkitta ohi. (Koira pitää ehkä kiinni ajatuksestaan siitä, mitä se odottaa = mitä on oltava, ei siitä, mikä on ja mitä ei saa olla?) Uroshirvi saattaa suuttua huomatessaan asuinsijoillaan toisen uroksen, jos se on odottanut saavansa olla siellä rauhassa -- tämä on tietenkin vain spekulointia.

   Ihmisen yleisen ärtymisherkkyyden voisi selittää samaa kautta. Ärtymisherkkä suuttuu arjen yllättävistä mutkista (liikenteessä, kahvilajonossa...) koska hän odottaa että kaikki sujuu yksinkertaisesti ja niin kuin on aina sujunut -- koska hänellä on mielessään ajatus siitä, miten arki yleensä sujuu, eikä hän saa mieltään mukautumaan siihen, miten se todellisuudessa (nyt) sujuu. Ärtymystä voikin hallita toteamalla itselleen, että tilanne on nyt tällainen. Ainakin oma kokemukseni sanoo näin.

   Uskallan yleistää ajatukseni suuttumuksen synnystä ja hallinnasta, koska intuitioni sanoo niitä yleispäteviksi. Minusta näyttää ilmeiseltä, että väkivaltaimpulsseihin liittyvä paineen tunne voi syntyä vain takertumisesta johonkin ajatukseen. Jos jollakulla on muita kokemuksia, kuuntelen niitä mielelläni.