HUMEN GILJOTIINI = ?

Viime aikoina olen osallistunut eräänlaiseen väittelyyn Humen giljotiinin (muodossa "siitä, mitä on, ei voida johtaa mitä pitää olla") totuudesta. Sanon "eräänlaiseen", koska olen itse "puolustanut Humen kantaa" hypoteettisesta lähtökohdasta: JOS lähdetään siitä, että ilmaus "pitää olla" ilmaisee vain puhujan toiveen (niin kuin Hume ehkä lähti*1), näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi "pitämisen olla" (toiveensa siis) minkäänlaisesta olemisuskomuksesta -- edellyttäen että se mitä puhuja toivoo on hänelle arvokasta itsessään. (Kuten Humekin myönsi: päättely voi saada meidät toivomaan sitä, mikä toimii välineenä itsessään-toivomamme saamiseen.) --Väittelyn varsinainen aihe onkin ollut "itseisarvoon" ja "välinearvoon" jaottelun mielekkyys, sanojen moraalisessa ja ei-moraalisessa mielessä.

Sanoin juuri: "näyttää mahdottomalta, että puhuja johtaisi 'pitämisen olla' (=toiveensa) olemisuskomuksesta. Tämän voi tulkita ainakin kahdella tavalla:

1. Puhuja ei voi PÄÄTYÄ KANNATTAMAAN 'PITÄMISOLLAKÄSITYSTÄÄN' (toivomaan mitä toivoo) loogisen päättelyn avulla (lähtökohtana jokin olemisuskomus). Tämä vaikuttaa ilmeisen todelta (kun kyse on itsessään arvokkaana pidetyn toivomisesta, muistutan).

2. Puhuja ei voi JOHTAA 'PITÄMISOLLAKÄSITYKSENSÄ'=TOIVEENSA OLEMASSAOLOA loogisesti olemisuskomuksista. Tällaiselle johtamiselle en näe mitään estettä (jos en tarvettakaan -- puhuja tuntenee toiveensa ilman loogista päättelyäkin). Uskomus toiveen olemassaolosta on "olemisuskomus", ja se voitaneen johtaa toisesta olemisuskomuksesta. Jos esimerkiksi uskomme, että aivofysiologista tilaa A aina säestää "aivojen omistajan" näläntunne, voimme johtaa NN:n nälän (syömistoiveen) tiedosta, että NN:n aivoissa vallitsee tila A. (Väittelyvastustajani esitti tämäntapaisen argumentin tueksi sille, että itseisarvoja voidaan johtaa loogisesti -- mutta en ollut halunnutkaan kieltää tätä vaihtoehdon 2 mielessä.)

Sivuutan keskustelun itseis- ja välinearvoista -- lause "olevasta ei voi johtaa pitävää-olla" on yleisestikin ottaen monimielinen. Mitä tarkoittaa "pitäminen olla", tai "pitämisen olla johtaminen"? Ellemme myönnä mitään (potentiaalisesti olemassaolevaa, kuviteltavissa olevaa) "pitämiseksi olla" -- tai ainakin "pitämisen olla johtamiseksi" -- giljotiini ei ole tosi vaan vailla mieltä (merkitystä).

Toisaalta: jos myönnämme jonkin aktuaalisesti olemassaolevan/tapahtuvan "pitämiseksi olla", tai "pitämisen olla johtamiseksi olevasta", olemisesta VOIDAAN johtaa pitäminen olla. Tai, ehkä paremmin: joidenkin entiteettien/tapahtumien oleminen voidaan SAMASTAA pitämiseen olla. (Tässä en aio kirjoittaa omista ajatuksistani siitä, mitä olemassaolevaa voisimme luontevasti tarkoittaa "pitämisellä olla" -- myöhemmin toivottavasti kirjoitan.)

Humen giljotiini, ainakin edellä esittämässäni kiteytetyssä muodossa, jättää siis avoimeksi "pitämisen olla" ja "pitämisen olla johtamisen" merkitykset. Hume itsekään ei tietääkseni ole missään määritellyt "pitämistä olla (tai tehdä)", mutta on joitakin viitteitä siitä, että hän piti sanaparia toiveenilmauksena*2. Ei siis toteamuksena toiveen olemassaolosta, vaan toiveen SISÄLLÖN -- "pakko olla näin" -- ilmauksena. (Toiveen olemassaolohan voitaisiin johtaa olemassaolevasta (toiveesta) loogisesti, samastuksen kautta.) Kenties väitteenä "pakon olla" olemassaolosta ulkomaailmassa, koska puhuja projisoi toiveensa ulkomaailmaan*4?

Humen giljotiini voidaan siis tulkita:

1) Siitä, mitä on, emme voi johtaa toiveitamme (sitä, minkä ilmaisemme sanaparilla "pitää olla". Ei ole mitään olemassaolevaa, jota sanoisimme "pitämiseksi olla", mutta ILMAISEMME toiveemme ilmauksella "pitää olla". Tässä mielessä voidaan kuvitella PITÄMISEN OLLA JOHTAMINEN -- toiveen johtaminen -- vaikka ei olekaan mitään PITÄMISTÄ OLLA).

2) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä minkä tosiasiallisesti pitää olla -- tosiasiallista "pitämistä olla" ei nimittäin ole, koska "pitää olla" ei viittaa mihinkään olemassaolevaan, vaan ainoastaan ilmaisee toiveen (emotivistis-ekspressivistinen kanta -- yhteensopiva tulkinnan 1 kanssa.)

Mutta voisiko "pitäminen olla" sittenkin viitata johonkin (voisiko jokin aktuaalisesti tai potentiaalisesti olemassaoleva vastata "pitämisen olla" mielikuviamme)? Myönnettäköön mahdolliseksi myös tulkinta:

3) Olemassaolevasta ei voida johtaa sitä, että jonkin tosiasiallisesti pitää olla, ja tosiasiallinen pitäminen-olla on kuviteltavissa. Tämän tulkinnan totuus riippuu tietenkin siitä, MITÄ "pitäminen olla" tarkoittaa. Yksi mahdollinen jatkotulkinta on naturalistinen*5:

3.1) Olemassaolevasta ei voida johtaa tosiasiallista pitämistä-olla = enemmistön "moraalisten vaadittavuusnäkemysten" olemassaoloa -- esim. toiveiden siitä, että kaikki ihmiset noudattavat tiettyä sääntöä. Tämä on ilmeisen virheellinen väite -- enemmistön toiveet ovat jotakin olemassaolevaa, eli vaadittavuus on johdettavissa olemassaolevasta (samastettavissa olemassaolevaan). Monet moraalinaturalistit eivät hyväksykään Humen giljotiinia.

Kaukana naturalismista ei ole (tietynlainen) subjektivistinen määritelmä: lause "X:n pitää olla" tai "X on moraalisesti vaadittava" tarkoittaa, että X on vaadittava PUHUJAN "moraalinäkemyksen" (yleistä käyttäytymistä koskevan toiveen) mukaan. Siis:

3.2) Olemassaolevasta ei voi johtaa pitämistä-olla = puhujan moraalinäkemysten/toiveiden olemassaoloa. Ilmeisen virheellinen väite, vastaavasta syystä kuin edellinenkin.

Kolmanneksi "tosiasiallinen pitäminen-olla" voisi tarkoittaa objektiivisten normiolioiden olemassaoloa -- ei-kokemusluonteisten ikään-kuin-toiveiden ihmisten teoista. (Uskoisin, että useimpien mielikuva moraalisesta vaadittavuudesta on tämäntapainen -- ainakin ennen filosofisille vastaväitteille altistumista. Tiedän, että omani oli.) Objektiivisten ehkä siinäkin mielessä, että pystymme välillisesti havaitsemaan näitä normiolioita. (Jos havaintomme ovat näköisiä kuvia objekteistaan = normiolioista, havaintojen sisältö on objektien määräämä, objektiivinen.) Siis:

3.3) Emme voi johtaa olemassaolevasta objektiivisten ikään-kuin-toiveiden olemassaoloa. Miten lienee? On selvää, ettemme voi johtaa asioita (pätevästi) muusta kuin siitä mitä tiedämme, siitä mitä olemme havainneet. Pystyisimmekö havaitsemaan jopa ei-kokemusluonteisia normiolioita itsejään? Selvästikään emme: havaintomme ovat aina kokemuksia. Vaikka tietäisimme, että ihmisten (moraaliaistiltaan terveen?) enemmistön moraali-intuitiot ovat näköiskuvia normiolioista, miten voisimme tietää, että alkuperäiskappaleet ovat EI-KOKEMUSLUONTEISIA? --Jotkut uskovat, että eläinten toimintaa ohjaavat tiedostamattomat, ei-kokemusluonteiset ikään-kuin-halut. Ehkä eläinten pyrkimykset ovatkin ihmiskunnan etsimiä objektiivisia moraalivaatimuksia...?

Tulkinnantarve ei suinkaan lopu tähän. Ainakin tulkinta 1) -- "emme voi johtaa olemassaolevasta toiveitamme" -- on edelleen monimielinen. Sillä voidaan tarkoittaa, että

1.1) Emme voi OIKEUTETUSTI (loogisesti pätevästi) johtaa olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA (jolloin myös 3.2) on tosi). Kuten todettu: ilmeisen virheellinen väite.

1.2) Emme TOSIASIASSA JOHDA olemassaolevasta TOIVEIDEMME OLEMASSAOLOUSKOMUSTA. (Tämä lienee tosi väite -- ihmiset tuntevat toiveensa ilman loogista päättelyäkin. Vielä varmemmin mielenkiinnoton väite.)

1.3) Emme voi PÄTEVÄSTI PÄÄTYÄ TOIVOMAAN tekoja olemisväitteistä lähtevän päättelyn kautta (jos puhumme vain itsessääntoivotusta). Tämä lienee totta, jos mielekästä ensinkään: mikä on "loogisesti pätevä toive"?

1.4) Emme TOSIASIASSA PÄÄDY TOIVOMAAN tekoja olemisuskomuksista lähtevän päättelyn kautta, tai päättely YKSIN ei johda toiveisiin (esim. tajunnattoman tietokoneen päättely). Lienee turvallinen väite?

Itseäni luettelon päänisisäinen aihio auttoi tunnistamaan, että minä ja naturalistivastapuoleni väittelimme eri asiasta. Toivottavasti siitä (tai edeltävästä tekstiosuudesta!) on hyötyä (tai itseisarvoa!) jollekulle muullekin.

Tässä kirjoituksessa "Humen giljotiinin" virkaa on tehnyt -- kenelle on jäänyt epäselväksi -- lause "OLEMASSAOLEVASTA ei voida johtaa, mitä pitää olla". On jossakin määrin epävarmaa, tarkoittiko Hume itse mitään näin yleistä.

Vastaan puhuu se, että Hume "giljotiinikatkelman"*3 edellä kirjoitti tähän tapaan: "Pahe ei ole löydettävissä tekoon liittyvistä objekteista tai niiden suhteista. Kun tarkastelen mielessäni murhaa, näen vain erilaisia objekteja ja tekoja -- missä siinä sijaitsee PAHE? Havaitsemme teon paheellisuuden paheksunnastamme, emme teon sisäisistä piirteistä." Tässä näyttää siltä, kuin Hume (kenties) myöntäisi, että paheen tosiasia on johdettavissa paheksunnasta -- jostakin OLEMASSAOLEVASTA, vaikka ei (paheksujan ulkopuolisista, tekoon sisältyvistä) objekteista. (Siinä tapauksessa paheellisuus on tietenkin suhteellista, arvioijasta riippuvaa.)

Toisaalla (seuraavassa lauseessa, muistelen) Hume kirjoittaa: "Tässä [paheksunnassa] meillä nyt on tosiasia, mutta...tunteen, ei järjen asia." Siis: paheellisuus ei ole JOHDETTAVISSA JÄRJELLÄ edes paheksunnan tosiasiasta? Mitä tämä voisi tarkoittaa? Miten erotamme "paheellisuuden tuntemisen" ja "paheellisuuden johtamisen tunteesta"? Jos tunnen paheksuntaa (ja havaitsen paheksuntani), voisinko VÄLTTYÄ päätymästä käsitykseen teon vääryydestä/paheellisuudesta (olettaen Humen kanssa, että kaikki "moraalikäsitykset" syntyvät tunteista)?

"Tunteminen" ja "tunteesta johtaminen" on ehkä sittenkin mielekäs erottelu. Oletettakoon, että keskustelukumppanini puhuu (nyt) minulle hypoteettisesta tilanteesta H: minä hyväksyn murhan mistä tahansa motiivista. Päättelenkö nyt, että murha on oikein tilanteessa H? Enpä tietenkään. Jos käsittäisin "oikean" TARKOITTAVAN "minun hyväksymääni (=minua harmittamatonta?)", en voisi kieltää murhan oikeellisuutta tilanteessa H, mutta en käsitä. En pidä totena lausetta: Jos minä hyväksyn sen, se on oikein. "Tunnen vain teon oikeellisuuden, en johda sitä tunteestani." Ehkä Hume tarkoitti sanoa: vakuuttuaksemme teon vääryydestä meidän on havaittava siinä JOTAKIN, jonka koemme ilmeisen vääränä -- "havaittava vääryys", sanoisimme ehkä. Meille ei riitä abstrakti tieto, ETTÄ koemme teon vääränä. Tai: moraaliarvostelija johtaa teon vääryyden tietystä kokemusSISÄLLÖSTÄÄN (jota pitää havaintona ulkomaailmasta), ei tosiasiasta, että HÄNEN MIELESSÄÄN on tietty ("vääryyden") kokemus. Ehkä: moraaliarvostelija projisoi ihmisten toimia koskevan toiveensa ulkomaailmaan -- kokee näkevänsä ulkomaailmassa PAKON TOIMIA NIIN JA NIIN, toivojattoman toiveentapaisen? Koska hän käsittää moraalivaatimukset

toivojista-riippumattomiksi, hän ei voi johtaa toiveidensa (hypoteettisesta tai toisenhetkisestä) olemassaolosta tekojen (hypoteettista tai toisenhetkistä) oikeellisuutta tai vääryyttä. (Nämä eivät siis ole minun ajatuksiani, vaan Humen -- ehkä.)

"Giljotiini" jakautuu taas ainakin kahdeksi tulkinnaksi:

a) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?*6) loogisesti mistään olemassaolouskomuksesta.

b) Moraaliarvostelija ei voi johtaa teon oikeellisuutta (=ei voi johtaa pätevästi EIKÄ tosiasiassa päädy kannattamaan näkemystään johtamalla?) loogisesti muista uskomuksista kuin omaa hyväksyvää asennettaan koskevasta (positiivisesta) sellaisesta.

Jokainen voi itse valita mieleisensä.

Itseisarvosta

Palaan vielä itseis-/välinearvoväittelyyni. Vastapuoleni kyseenalaisti itseisarvojen olemassaolon tähän tapaan: "herkullinen ruoka" ei OLE ihanaa, vaan AIHEUTTAA syöjässään ihanuudenkokemuksen. Realistisesta näkökulmasta (=oletettaessa ruoanaistimukset aiheuttava "ruoka sinänsä") tämä on totta, mutta itse pidän luontevampana nimittää "ruoaksi" juuri ilmenevää ruokaa, ruoanaistimuksia (itsessään ihania!).

Tuntuu ilmeiseltä, että sana "omena" on alunperin annettu nimeksi pyöreähkölle, rouskuvalle, hapokkaanmakealle jollekin, ja että tämä aistimuslaatukompleksi nykyisinkin tulee päällimmäiseksi mieliimme kuullessamme sanan "omena". TARKOITAMME "omenalla" ennen kaikkea tätä, uskallan väittää. Pidättymällä käyttämästä sanaa "aineesta sinänsä" (oletetusta omenanaistimusten aiheuttajasta) säästymme myös yhdeltä turhalta metafyysiseltä olettamukselta.

Lopulta -- ehkä tärkeimmin -- jos sovimme yhteisesti tarkoittavamme omenalla "omenaa sinänsä", teemme omenista puhumisen mahdottomaksi fenomenalisteille*7 ja idealisteille*8. Onko moraalista sulkea heidät kieliyhteisön ulkopuolelle (kysyn vain!). Sanoi Raimo Tuomela mitä tahansa: arkiajattelu olkoon käsitteiden päälähde. (Anteeksi, Tuomela, jos erehdyn, etkä sovellakaan scientia mensuraa käsitteisiin. Olen keskittynyt ajattelemaan itse eli en juuri lue kirjoja...)

Viitteet

*1 Viittaan Humen ajatukseen: vain toive voi motivoida meidät toimimaan, niin kuin moraali motivoi -- moraalikäsitykset voivat syntyä vain toiveista (olla vain toiveita?).

*2 "Giljotiinikatkelmassa"*3 (A Treatise of Human Nature [1740], 3. kirja, 1. osa, 1. osion (section) loppu) Hume näyttää samastavan hyveen ja sen mitä pitää (tehdä), sekä sanoo, että hyvettä (pitämistä tehdä?) ei voida johtaa objektien suhteista. Edeltävässä tekstiosuudessa hän sanoo, että vain tunnemme hyveen (pitämisen tehdä?), emme johda sitä järjellä. Ja kuten todettu*1, Hume kirjoitti että moraali motivoi meitä toimintaan niin kuin vain halu/toive voi tehdä.

*3 "En voi olla lisäämättä näihin päätelmiin havaintoa, joka saattaa olla jossain määrin tärkeä. Jokaisessa moraalijärjestelmässä, johon toistaiseksi olen tutustunut, olen aina havainnut, että kirjoittaja noudattaa jonkin aikaa tavanomaista päättelyä, jossa subjekti ja predikaatti on yhdistetty sanoilla ON ja EI OLE, ja todistaa Jumalan olevan olemassa tai tekee inhimillisiä asioita koskevia havaintoja, kunnes äkkiarvaamatta havaitsen, etten löydä yhtään propositiota, jonka osia ei ole yhdistetty sanoilla PITÄISI tai EI PITÄISI. Tämä muutos on huomaamaton, mutta hyvin merkittävä. Koska tämä pitäminen tai kieltäminen ilmaisee jonkin uuden relaation tai väitteen, on välttämätöntä, että se tulee huomatuksi ja selitetyksi. Samanaikaisesti täytyisi selittää myös se käsittämättömältä tuntuva asia, miten tämä uusi relaatio voi olla johdettu muista, luonteeltaan täysin erilaisista relaatioista. Mutta koska kirjoittajat eivät yleensä noudata tässä asiassa varovaisuutta, otan oikeudekseni suositella sitä lukijoille; ja olen vakuuttunut, että tämä pieni huomio kumoaa kaikki vulgaarit moraalijärjestelmät ja auttaa meitä näkemään, ettei erottelu hyveen ja paheen välillä perustu vain objektien suhteisiin eikä ole järjellä ymmärrettävissä." Suomennos Markku Oksanen, teoksessa Etiikan lukemisto (s. 155).

*4 Ulkomaailman "pakot olla" olisivat periaatteessa johdettavissa olemassaolevasta (jos selvästi määriteltyjä), mutta havaitsemmeko (jaetusti!) ulkomaailmassa jotakin, minkä tunnustaisimme "moraaliseksi (objektiiviseksi) pakoksi olla"? Vain jos havaitsemme, voimme johtaa "pakot olla" olemassaolevasta samastuksen kautta -- ja Wittgensteinista asti on ajateltu, että kaikki loogiset todistukset ovat tautologioita.

*5 Moraalinaturalismi = kanta, jonka mukaan moraalitermit viittaavat olemassaoleviin ja "luonnollisiin" (aisteilla tai introspektiolla havaittaviin, yhden määritelmän mukaan) olioihin, ominaisuuksiin tai suhteisiin. Esim. "hyvän" on tulkittu tarkoittavan "sitä, mikä tuntuu hyvältä", "mielihyvää tai mielihyvää aiheuttavaa/ kärsimystä vähentävää asiaa" (jolloin mielihyvänkokemus on "luonnollinen olio"). Tai "moraalisesti oikean toimintatavan" toimintatapaa, jota ihmisten enemmistö toivoo yleisesti noudatettavan (jolloin toiveet ovat "luonnollisia olioita" tai teon toivottuus sen "luonnollinen ominaisuus"). Muitakin "hyvän" ja "oikean" määritelmiä toki esiintyy.

*6 Empiristinä Hume ei varmaankaan olisi myöntänyt muun kuin havaitun oikeellisuuden (havaitun hyväksyttyyden) olemassaoloa. Ellei moraaliarvostelija siis TUNNE teon olevan oikein, se ei myöskään TOSIASIALLISESTI OLE oikein. Entä kääntäen -- olisiko Hume myöntänyt kaiken oikeaksi tunnetun oikeaksi? Monet tulkitsijat ovat katsoneet H:n samastaneen oikeat ja enemmistön kannattamat moraalinäkemykset. Tämä samastus kumoaa kuitenkin giljotiinin -- tulkinnan a ja b -- sehän sallii moraaliarvostelijan johtaa teon oikeellisuuden enemmistön hyväksynnän tosiasiasta.

*7 Fenomenalismi: näkemys, jonka mukaan emme voi mielekkäästi (=jotakin tarkoittaen) puhua minkään kokemustemme ulkopuolisen olemassaolosta (koska "olemassaolo" tarkoittaa "koettuna olemista"). Loogisen empirismin (positivismin) koulukunta. (Kyllä: yritän kirjoittaa niin, että tekstiäni voi ymmärtää ilman valmistavia opintoja.)

*8 Metafyysinen idealismi: näkemys, jonka mukaan on olemassa vain ajattelun kohteita (ja ajatuksia) tai vain ajattelukykyisten olentojen tajunnansisältöjä (ja tajuntoja). Vastakohta realismi.

Ovatko pragmatistit oikeassa?

OVATKO PRAGMATISTIT OIKEASSA?

Referaatit joihin olen törmännyt kertovat, että ainakin jamesilaisen pragmatismin mukaan todellisuus on laisensa (ja olemassa) VAIN suhteessa kuvaajansa tavoitteisiin. Ensimmäinen vastaväite, joka tulee mieleeni, on: täytyyhän olla olemassa annettuja kokemusolioita, että tavoitteita voisi yleensä syntyä! Ja toinen: ainakin TAVOITTEIDEN on oltava annetusti olemassa, että voisi olla todellisuus-suhteessa-tavoitteisiin.

Ajateltakoon nyt avauslausetta kesympää väitettä: kaikki TODELLISUUDEN KUVAUKSET ovat suhteessa kuvaajan tavoitteisiin. Tämä on mielestäni ilmeisen virheellinen väite.

Jos kuvailen kaunista väriä - puhun syvästä, kirkkaasta, loistavasta, sakeasta, pehmeästä tai utuisesta sävystä - kuvaukseni ei lähde käytännöllisistä tavoitteistani. En huomaa taivaan sinen pehmeyttä käytännöllisten tavoitteideni vuoksi - se on kokemuksessani annetusti (ja minulle tärkeää vain kauneutensa vuoksi).

Näen, että itse kauneuskin on kokemuksessani pitkälti* annetusti - tai ruoan herkullisuus (tai pahanmakuisuus), tai sametin miellyttävä (tulen tuskallinen) tuntu. Humea myötäillen väitän: TAVOITTEITA on olemassa vain jos on tämänkaltaisia (annettuja) mielihyvän ja kärsimyksen, hyvän ja pahan kokemuksia. Näiden on oltava olemassa yksiselitteisesti, todellisuuden kuvaajan tavoitteista riippumatta. (Siitä riippumatta, edeltävätkö mieltymykset ja muut arvokokemukset tavoitteita, kaikenkattava pragmatismi johtaa loputtomaan tavoiteregressiin.)

Vähäisten tietojeni pohjalta myönnän, että pragmatistit ovat tehneet äärimmäisen tärkeää työtä käsitteiden selventämisessä (ja maailman parantamisessa edes tälle tasolle). Kiellän vain, että todellisuus on alusta loppuun pragmatistinen ja suhteellinen.


*Myönnän: jos osaan odottaa näkeväni esim. hyvin lämpimiä tai makeita värejä, koen nämä vähemmän ärsyttävinä ja rumina. Vastaavasti se, että tiedän jonkin esinelajin (esim. tuolien) koostuvan tietyistä osista, vaikuttaa siihen, kuinka kauniina koen lajin yksilöt (hyväksyn sen, että ne koostuvat näistä osista ja koen rumina esineet joissa osat erottuvat huonosti).

Halujen "kohdistumisesta" (ja pientä spekulointia halujen synnystä)





Miten on mahdollista, että ,halu kohdistuu johonkin? Siis: mikä saa aikaan kokemuksen, että halu on yhteydessä kohteeseensa, koskee kohdettaan (tai kohteen mielikuvaa)? Eivätkö eri kokemuslaadut pakosta ole tajunnassa rinnakkain, erillisinä, kuten näkökentän väripisteet tai äänet näkökentän lisäksi? Hetkellä t en voi kokea samaa pistettä vihreänä ja punaisena - näin väitän - ja vaikka voisinkin, tämä ei olisi kohdistumista.





Halun kyvystä koskea kohdettaan päättelen: halu ei ole mikään kokemuslaatu, selvä jonkinlainen (kuten aniliini tai makeanmaku), joka on yksinkin jotakin - ja siis voi olla olemassa yksin. (Tämä on minusta jopa ilmeistä - halu ei ole samalla tavalla selvästi jonkinlainen kuin värit tai maut. En voisi jäljentää sitä kuten näköaistimuksesta voi piirtää kuvan, en vaikka minulla olisi kyky jäljentää kaikenlaisia aistimuksia.)

Halu ei ole itsenäinen kokemuslaatu, vaan halun kohde on osa halua. Halu on halutun (mielikuvan halutusta) ja jonkin muun suhde tajunnassa. Minkä suhde? Millainen suhde? Jaa-a.





Antaisiko tämä huomio vihjeen vastauksesta: halun yhteydessä "kohdistuminen" tai "suuntautuminen" tuntuu vahvemmin oikeutetulta ilmaukselta kuin tunteen yhteydessä. Tuntuu vähemmän luonnolliselta sanoa "tyytyväisyys kohdistuu arvosanaan" kuin "halu kohdistuu jäätelöön". (Myönnän: jälkimmäinenkään ei ole jokapäiväinen ilmaus, mutta kenties tämä johtuu vain siitä, että keskustelukumppanimme harvoin tietää meidän haluavan jotakin tietämättä mitä?) Halu tuntuu pyrkivän kohti haluttua.



Ehkä onkin siis niin, että halu on vain pyrkimystä kohti haluttua? Tosin jos näin on, miksi puhumme erikseen "haluista" ja "pyrkimyksistä"? Korjaan: ehkä halu syntyy pyrkimyksestä kohti haluttua? Ehkä se syntyy mielen askaroinnista halutun kanssa - ja siitä, että haluttua ei ole niin paljoa tai voimakkaana kuin mihin mieli/yksilö pyrkii? Tuottaako pyrkimys halun, ei (vain) kääntäen? Jos tuottaa, herää tietenkin kysymys: mistä ensimmäinen pyrkimys tai parissa-askarointi syntyy, ellei halusta? Tässä kohtaa minulla on vielä työstettävää. Jos tiedätte vastauksen, kertokaa.



Introspektion nojalla minusta näyttäisi siltä, että halu on aina halua koetun jatkumiseen (ja voimistumiseen tai "todellistumiseen", aistituksi tulemiseen). Liike muissa ihmisissä - heidän kasvonilmeissään jne. - kiinnittää huomioni, saa minut myötäilemään itseään, ja kaipaamaan kokemuksen jatkumista. Kosketuksenkaipuuni saattaa syntyä ruumiissani spontaanisti viriävistä kiinteydenaistimuksista (ehkä hengitysliikkeisiini liittyvistä), joita pyrin jatkamaan. Tai siitä, että näen toiset ihmiset ikään-kuin-kiinteinä.



Tottumuksellakin on varmasti suuri merkitys sille, minkä kanssa mieli on taipuvainen askaroimaan (vaivatta askaroi). Muistatteko tämän: "Mitä me haluamme, Clarice?...Sitä mitä näemme ympärillämme joka päivä." (Aviouskollisuus ei tosin vaatisi meiltä ponnistelua, jos tämä olisi poikkeuksetta totta.)

-On varmasti huolimatonta ajattelua, että kaikki halut syntyisivät pyrkimyksestä kohti. Myönnän: haluja tutkittaessa on syytä erottaa halut kohti (objekteja) ja halut pois (kärsimyksestä). Ehkä myös halut päästä objektien avulla eroon kärsimyksestä? Onko viileän kaipuu helteellä tällainen (vai onko se vain halua päästä kuumasta)? Entä janontunne?

Janontunne on tulkittavissa myös jatkamispyrkimykseksi: janoinen tulee tietoiseksi aistimuksista kurkussaan eikä pysty jatkamaan näitä lyhyitä hetkiä kauemmin - aistimukset ovat karheita, epäyhtenäisiä. Vesi saa aistimukset sulaviksi, samanlaisina jatkuviksi, ja janoinen haluaa lisää vettä.

Onko tämä minulta tarkoitushakuista? Voisiko kaikki halut yhtä hyvin tulkita ei-läsnäolevan kaipaamisiksi? Tätä voi kysyä, mutta kiistatonta lienee: haluaja tietää mitä haluaa, joten jostakin haluttu tulee hänen mieleensä. Voiko se tulla muualta kuin aistitusta? Herättääkö tukala kuivuudenaistimus ehkä muistrikuvan vastakohdastaan? Ja ovatko kuivuus ja märkyys aistimuslaatuina vastakohtia?

Fysikaalinen kuivuus on märkyyden vastakohta sikäli, että toinen on nesteen vähäisyyttä, toinen runsautta. Vastakohdat ovat aina jonkin saman äärimmäistä vähyyttä ja paljoutta. Voiko laaduissa olla vastakohtia, määrällisiä eroja? Nähdäkseni ei, mutta tämähän ei tarkoita, etteivät aivot voisi kytkeä kuivuudenaistimusta nesteen (tai juomisen) mielikuvaan. Kuitenkin: voivatko nämä kytkennät olla aivoissa synnynnäisesti, ilman kokemuksia kuivuudesta ja juomisesta? Pitäisikö ennemmin kysyä: herättääkö tukala kuivuudenaistimus muistikuvan siitä, mikä aikaisemmin on auttanut siihen?

Janontunnettakin vaikeampaa on (ehkä) ymmärtää, miksi haluamme jotakin aivan tiettyä juotavaa tai syötävää - sitruunalimonadia, suklaavanukasta. Ainakin minun "erikoiskaipuuni" näyttävät kuitenkin järjestyvän muutamaan pääluokkaan: kirpeän, täyteläisen, makean, suolaisen, mehevän ja kiinteän kaipuuseen. Mielentilassa, jossa kaipaan kirpeää, olen kokemuksille avoin ja levoton, kaipaan selvästi-jotakin, vaihtelua; kaivatessani täyteläistä tunnen itseni vahvaksi ja kiinteäksi sekä kaipaan kiinteän, yhtenäisen jatkumista. Sanoisin todella, että eri mielen(ruumiin?)tiloissani olen jo valmiiksi "kirpeä" tai "täyteläinen". Täyteläinen (kermaisa, lihaisa, tofuisa) on yhtenäinen, hapan "avoin", epäyhtenäinen maku. Minulta puuttuu mitä minulla on - pikkuisen. (Jos olen pikkuisen mies, haluan miehiä...?)

-Alunperin tarkoitukseni oli puhua vain kohdistumisen (filosofisesta) ongelmasta, mutta nähtävästi tulin pistäneeksi lusikkani psykologiasoppaankin. Jos tunnette muita halua koskevia filosofisia ongelmia, olen kiinnostunut kuulemaan niistä. (Minulla on pikkuisen filosofiaa, joten haluan lisää!)

TÄRKEINTÄ ON TÄRKEIMMÄKSI KOETTU

eläinten oikeuksien filosofiaa



Tämän kirjoittamisen aikoihin mediassa keskusteltiin vilkkaahkosti siitä, tulisiko turkistarhaus kieltää lailla. Toimittaja Jussi Pullinen esitti kolumnissaan (Helsingin Sanomat Kotimaa 21.2.10): "Ihminen on paljon [eläintä] tärkeämpi" (vanhusten laitoshoito-olot tärkeämpää saada kuntoon kuin turkiseläinten olot tarhoissa).



Kärsimykseen näyttää erottamattomasti liittyvän kokemus sen loppumisen välttämättömyydestä, ehdottomasta tärkeydestä. Voitaneen siis turvallisesti olettaa: jos turkiseläin kärsii, sille on ehdottoman tärkeää päästä kärsimyksestään.

Väitän: jos turkiseläin x ja vanhus X kumpikin kokevat ehdottoman tärkeäksi elinolojensa muuttumisen (tai turkiseläin kärsimyksensä loppumisen, joka edellyttää sen elinolojen muuttumista), kummankin elinolojen muuttuminen on ehdottoman tärkeää. Mitä muuta jonkin "tärkeys" voi tarkoittaa kuin sen tärkeäksikoettuutta (tai tarpeellisuutta jonkin tärkeäksikoetun saamisessa/säilyttämisessä)? Mitä muuta "tärkeämmyys" voi tarkoittaa kuin voimakkaampaa (ehdottomampaa) tärkeäksikoettuutta? Tai, toisin: mitä tarkoittamaan sana "tärkeä" on voitu keksiä, ellei sanojan kokemaa tärkeyttä?

Moraalirekisteriin sijoittuva väite tärkeämmyydestä on mielivaltainen, ellei se viittaa olemassaolevaan tärkeyteen, vieläpä väitteenesittäjän moraalikokemuksen ulkopuolella (tätä perustelen kohta). Ja tämä voi tarkoittaa vain toisen kokijan tärkeydenkokemusta - tai väitteenesittäjän itsensä ei-moraaliarvostelmaluonteista tärkeydenkokemusta. Mikäli "ulkopuoliset tärkeydenkokemukset" ovat yhtä voimakkaita, perusteltua eettistä - henkilökohtaisen ylittävää mutta olemassaoleviin* tärkeyksiin perustuvaa - tärkeysjärjestystä on mahdoton ratkaista.

Jos tärkeintä on se mikä tärkeimmäksi (pakottavimman tärkeäksi) koetaan, tärkeintä elämässä on sietämättömimmän kärsimyksen välttäminen ja pakottavimpien halujen tyydyttäminen. Tämä on myös perusteeni sille, etten hyväksy moraalikokemusta tärkeyden tekijäksi (konstituentiksi): eettinen paheksunta tai vaatimus lienee aina heikompi tärkeydenkokemus kuin oman kärsimyksen loppumistärkeyden kokemukset tai pakottavat halut itse kokea jotakin määrättyä.

Oletettakoon, että voimme parantaa VAIN laitosvanhusten tai VAIN tarhaeläinten hyvinvointia (toivon ja uskon, että näin ei ole). Eettisesti perusteltu päätös on parantaa sen hyvinvointia, joka kärsii enemmän. Intensiivisemmän kärsijän selvillesaamisessa on omat ongelmansa ja epävarmuutensa, mutta niin on kaikkien muidenkin päätöksiimme vaikuttavien tosiasioiden.
Myös: jos teemme päätöksiä vain objektiiviseen tietoon nojautuen, emme voi tehdä mitään kärsimyksen vähentämiseksi - kärsimyshän on olemassakin vain subjektiivisesti, vain-kokijansa-havaittavissa.

Eettisen tärkeysjärjestyksen määrääminen ei edellytä kannanottoa siihen, onko olemassa erityinen ihmis- ja/tai eläinarvo (arvo kenelle?**). Tärkeitä ovat vain kokijoiden itse kokemat tärkeydet: tärkeys päästä kärsimyksestä, tärkeys saada pakottavasti-haluttu.

Entä kumpi on suurempi paha: turkiseläinten nykyisenkaltainen elämä vai tarhurin elinkeinonmenetys?

Pakko opiskella uusi ammatti ja opiskelijabudjetilla eläminen aiheuttavat epäilemättä kärsimystä - ehkä kuitenkin lievempää kuin elämä virikkeettömässä häkissä ilman mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen. Tai: kummat vaikuttavat kärsivämmiltä, televisiokuvissa esiintyvät aikuisopiskelijat vai tarhaeläimet? Mikäli oman (epäfilosofisen) vaikutelmani esittäminen sallitaan: eläimet näyttävät jatkuvasti jännittyneiltä, eivät siten kuin ne pelkäisivät kuvaajaa vain siten kuin kivustakärsijät. Satuttavatko häkkien ristikot niiden polkuanturoita, kuten biologi Sesse Koivisto kirjoitti (HS 27.2.10)?

Paras käytettävissämme oleva keino tietää, mitä eläimet haluavat (mikä tekee ne mahdollisimman tyytyväisiksi), lienee juuri tieto siitä, millaisen elämäntavan ne vapaina eläessään valitsevat. (Myönnän: valinta on eläimille mahdollinen vain joissakin asioissa, mutta ne näyttävät suhteellisen johdonmukaisesti asettavan esimerkiksi parittelun ja perheen perustamisen jatkuvan yksinelämisen edelle.) Jos pakotamme ne toisenlaisiin oloihin, tarvitsemme toisen, vielä varmemman keinon tietää, että ne ovat tyytyväisiä tällaisissa oloissa. Johtopäätökseni on: nykyisenkaltaista turkistarhausta ei voi hyväksyä. Mikäli eläintarhamaisempi turkistarhaus on taloudellisesti kannattamatonta, koko elinkeino on kiellettävä.

Vai olisinko sittenkin väärässä? Tätä unohdin kysyä: kumpi on pakottavampi tärkeydenkokemus, halu saada ihana turkisasuste vai halu päästä eroon kärsimyksestään? Tämä onkin niin kova pähkinä, että se ylittää minun tunneälykapasiteettini.

* subjektiivisesti olemassaoleviin, tajunnoissa olemassaoleviin
** Ellei jollakulla ole X:n arvon kokemusta, X:n arvoa ei liene olemassa.

- Tästä tuli lähinnä sohaisu (anteeksi!), mutta vankemmin perusteltua moraalifilosofiaa on luvassa kesäkuussa alan lehdissä - tai aikaisemmin täällä, ellei tekstiäni huolita. Lähempiä yksityiskohtia kerron, jos ja kun asia ajankohtaistuu.

yhteydenotot: tosioita@gmail.com
(en pysty lukemaan sähköpostia usein, mutta
yritän ainakin kerran viikossa - ainakin terveenä)

KIVUN JA KÄRSIMYKSEN SYY -
versio, jonka jaksaa lukea?

Tämä kirjoitus on vain pieneltä osalta filosofiaa. Löytääkseni itseäni tyydyttävän vastauksen siihen, miten kärsimys syntyy, olen tarvinnut filosofisen analyysin lisäksi introspektiota, intuitiota ja epäsystemaattista järkeilyä. Kutakuinkin koko henkistä kapasiteettiani.

- Jos haluatte heti tietää kaikki johtopäätökseni, voitte lukea päätösosaston: Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä.


- Kivunhallinta- ja onnellisuustekniikoiden kuvaukset (loppupäässä, alkaen Vastaus vastaesimerkkiin -osasto) lihavoitu.


Mikä tekee jotkin aistimukset tuskallisiksi, esimerkiksi kipuaistimuksiksi? Kysyn tätä, koska mihinkään aistimuslaatuun (aniliiniin, kovantuntuun tms.) ei loogisesti tarvitsisi liittyä tuskallisuutta. Tarkoitan: mikään aistimuslaatu ei ole tuskallisuutta. Voidaan siis kysyä, mikä "lisää" tuskallisuuden aistimuksiin.
Kokemukseni mukaan useimmat pitävät kysymystä ongelmattomana, tieteen kauan sitten ratkaisemana: tuntohermonpäästä välittyy keskushermostoon 1) tiettyä tuntoaistimuslaatua vastaava impulssi 2) tuskankokemusta vastaava impulssi, ja keskushermosto "kääntää" impulssiyhdistelmän (kuin toiselle kielelle) kivunkokemukseksi.
Tämän voisi ilmaista toisin: hermosto lisää tiettyyn aistimuslaatuun (kokemukseen) kärsimys-laadun (kokemuksen). Jos näin on, kärsimys on itsenäinen kokemus1, itsenäinen laatu1, ja tuskalliset aistimukset aistimuslaadun ja kärsimys-laadun yhdistelmiä. Tällaiset yhdistelmät ovat kuitenkin - väitän - mahdottomia.
Jos olisi olemassa erityinen kärsimys-laatu, se ei voisi sijaita aistimuslaadussa. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, kahta jonkinlaisen-kokemusta (sinistä ja violettia tms.). Jos on kaksi laatua, on kaksi paikkaa. Kuvittelisin tämän olevan kaikkien jakamaa logiikkaa. Voisimme kokea aistimuslaadun ja kärsimys-laadun enintään vierekkäisinä hermoston ahkerimpienkin laadunyhdistämisyritysten yhteydessä. Ja tuolloin emme varmaankaan kokisi tuskallisuuden piilevän aistimuksessa.
Ellei aistimusten tuskallisuus synny itsenäisestä kärsimys-laadusta, se syntyy useamman kokemuksen suhteesta. Millaisesta suhteesta voisi olla kysymys? Jotkut kipupotilaat sanovat2 pystyvänsä vaientamaan kipuaistimustensa tuskallisuuden henkisin keinoin - lähinnä suuntaamalla huomionsa kiinteästi muihin asioihin tai rentoutustekniikoiden avulla. Syntyisikö kipukärsimys siis tavasta, jolla aistija huomioi (havainnoi, tarkkaa) tuntoaistimuksiaan? Kohtuullisemmin muotoillen: olisiko tietty huomiointitapa kivun yksi syntyedellytys? (Kaikki tuntoaistimuksethan eivät ole tuskallisia tavalliseen tapaan huomioituinakaan.)
Totunnaisempi selitys henkisen kivunhallinnan mahdollisuudelle on, että se perustuu kipuaistimuksen tiedostamisen estämiseen. Että aistija tiedostaessaan kipuaistimuksen väistämättä tiedostaa sen tuskallisuudenkin = kärsii. Tämän mukaisesti kipukärsimys voidaan lopettaa vain estämällä aistimuksen huomaaminen, ei muuttamalla huomiointitapaa. (Mikäli tuskallisuus - sittenkin - on peräisin kärsimys-laadusta, tämä on odotettavaa.) On kuitenkin epävarmaa, sopiiko tämä selitys myös rentoutumiseen: hävittääkö rentoutuminenkin tietoisuuden kipuaistimuksista?Oli miten oli, lienee vain kolme teoriassa mahdollista kivunsyntytapaa. Tuntoaistimuksen tuskallisuus
a) syntyy aistimuksen suhteesta johonkin toiseen kokemukseen, mahdollisesti tiettyyn havainnointitapaan3
b) syntyy siitä, että aistimukseen on "kiinnittynyt" itsenäinen kärsimyksenkokemus (=ei useamman kokemuksen suhteesta syntyvä)
c) johtuu siitä, että "tuntoaistimus" (tuntoaistimuksen paikalla esiintyvä kokemus) itse asiassa edustaa tiettyä kärsimyslaatua - on olemassa useita erilaisia kärsimyslaatuja = erilaiset tuskalliset "aistimus"lajit. (Tähän vaihtoehtoon en itse pysty uskomaan - mielestäni tuskalliset aistimukset omaavat aistimuslaatujen piirteitä ennemmin kuin edustavat aivan omaa kokemusluokkaansa.)
Väitän, että vaihtoehto a) on tosi: että aistimusten tuskallisuus syntyy niiden suhteesta johonkin muuhun koettavaan. Millaisesta suhteesta mihin muuhun, siitä seuraavassa. Esitän myös hypoteesin siitä, miten hermosto voi (melkein) taata tiettyjen aistimusten tuskallisuuden ilman erityistä kärsimys-laatuakin.

1 Jokainen kokemus joko syntyy useampien kokemusten suhteesta tai on vain-yksi, itsenäinen kokemus. Tätä logiikkaa kukaan ei voine kumota (asiaa ei muuta, että kokemukset voitaisiin luokitella monin monien muidenkin piirteiden perusteella).
Ilmauksella "kärsimys on itsenäinen laatu" tarkoitan, että kärsimys on itsenäinen kokemus
tietynlaisesta siinä missä jokainen aistimuskin (aistimus esimerkiksi kokemus aniliinista tai kovasta pisteestä).
Jos kärsimys on itsenäinen kokemus, voisimme teoriassa (kärsimyksen luonteen sitä estämättä) kokea kärsimystä sinänsä, joka ei olisi jonkin tuskallisuutta. Herää kysymys: jos tämä olisi mahdollista, miksi emme koskaan koe puhdasta kärsimystä - edes jonkinlaisissa hermoston häiriötiloissa? Vai koemmeko? Onko esimerkiksi ahdistus puhdasta kärsimystä?

2 Lähteet ovat valitettavasti pyyhkiytyneet muististani, poikkeuksena havaintoni omasta kyvystäni samaan. Opitusta kyvystä, tähdennän. Lyhyt kuvaus kivunhallintatekniikoista löytyy päätösosastosta alleviivattuna.

3 Myöntänette, että havainnointikin on kokemus - tai koettava, jos tämä sana tuntuu luonnollisemmalta. Havainnointi havainnointina (johon sisältyy havaitseminen) on olemassa vain havainnoijan kokemuksessa.

Mielihyvä = puhdas laatu

Sen selvillesaamiseksi, mistä kärsimys syntyy, haluan aluksi tarkastella mielihyvänkokemusteni ja kärsimyksenkokemusteni eroja. Vaikutelmani on: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain erilaisia laatuja, sellaisia kuin ruohonvihreä tai sireenintuoksu.
Koen toki toimintapyrkimyksenikin, milloin niitä esiintyy, mutta en havaitse itsenäistä mielihyvänkokemusta kokemieni laatujen lisäksi. Mahdollisiin ihaniin aistimuksiini ei kiinnity muuta kokemusta. Näyttäisi: mielihyvä on vain kokemus kulloisistakin laaduista ja toimintapyrkimyksistä, jotka tuottavat laatuja (mielikuvia, lihasliikkeitä).
Kipua tuntiessani sitävastoin koen aistimusteni lisäksi tuskaa. Tuska tuntuu tosin sijaitsevan tietyssä aistimuksessa4, mutta lisää siihen jotakin. Kipu muodostuu aistimuskomponentista ja tuskakomponentista, voisi sanoa (ei yhtä kuin aistimuslaatu ja tuska-laatu!5).
-Koska samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, se tosiasia että kärsimys sijaitsee aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen) voi johtua vain siitä, että aistimus on osa kärsimystä. Siitä, että kärsimys syntyy aistimuksen suhteesta johonkin muuhun.
Kärsimykseni on olemassa kokemieni laatujen lisäksi, kun taas mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja = laatuja joihin ei ole sekoittunut muita kokemuksia. Esimerkiksi puhtaita aistimuslaatuja. Myös mielessäni olevat käsitteet on "esitetty" laatuyhdistelmillä ja mielihyväni voi "sijaita" yhtä hyvin niissä. (Oikeastaanhan mielihyvä sijaitsee aina kaikissa kokemishetkensä kokemuksissa. Jos yksikin kokemus on tuskallinen, mielihyvä katoaa.) Tarkennan siis edelläsanottua: mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita aistimus- ja mielikuvalaatuja. (Erottelun tarpeellisuus selviää, uskoisin, lukiessanne eteenpäin.) Minulla ei ole itsenäistä mielihyvänkokemusta aistimus- ja mielikuvalaatujen lisäksi.
Intuitiivisesti itsestänikin saattaa vaikuttaa siltä, kuin tämä ei olisi totta - kuin ilo tai nautinto olisi olemassa koettujen laatujen lisäksi.
Muistellessani noita kokemuksia näen kuitenkin, että "irralliseksi" iloksi tai nautinnoksi nimittämäni kokemus onkin kokemus omista liikkeistäni (hengitykseni liikkeistä, kuvittelemistani liikkeistä), joilla ehkä myötäilen kokemiani ihania laatuja - niin ainakin nautinnon tapauksessa.
Liikkeenkokemuksetkin muodostuvat laaduista, aistimus- tai mielikuvalaaduista6.
Pysyn siis lähtöväitteessäni: särötöntä mielihyvää tuntiessani koen vain puhtaita laatuja ja niiden tuottamispyrkimyksiä. (Näen: "nautintoliike" ei sijaitse aistimuksessa niin kuin kipukärsimys, vaan on ihanan aistimuksen rinnalla olemassaoleva toinen puhdas laatu(-jatkumo). Nautittava aistimus ei siis ole sekoittunut kokemus. Jos liikkeenkokemus on laatu(jatkumo), muu ei olisi mahdollistakaan.)
Kärsimystä tuntiessani koen laatuja, joihin on sekoittunut muuta. Mutta mitä tämä "muu" on?
Yrittäessäni kuvailla kivun kokemusta mieleeni tulee ilmaus: tunnen kitkaa tuntoaistimuslaadun kanssa. Vastaavaa voisi sanoa kärsimyksestä yleensäkin. Näen: kärsimys ei ole kokemus itsenäisestä laadusta, vaan kitkasta laadun kanssa.
Mielihyvää tuntiessani koen puhtaita laatuja, kärsimystä tuntiessani laatuja, joihin on sekoitunut kitkantunnetta. Oletettavasti myös jotakin, joka on kitkassa laadun kanssa.
Intuitiivisesti minusta vaikuttaa selvältä, että nämä ovat mielihyvän ja kärsimyksen välttämättömiä piirteitä - piirteitä, joista kokemuksen miellyttävyys tai tuskallisuus riippuu. Tuskallinen laadunkokemus on kitkainen, mielihyväsävyinen laadunkokemus sileä, sulava pelkän laadun kokemus (vaikka ehkä voimakas, "painava" kokemus).

4 Tai olevan lähtöisin siitä. Itse kyllä koen lauseen "tuska sijaitsee kipuaistimuksessa" kokemukseni oikeaksi kuvaukseksi, vaikka koko minä kärsinkin kipua tuntiessani. Kurkkukipua potiessani saatan toivoa voivani irrottaa kurkkuni ruumiistani. Paikallistan siis tuskan kurkkuuni.

5 Puheella tuskakomponentista tarkoitan sitä, että tuntoaistimus periaatteessa olisi koettavissa myös ilman tuskallisuutta.

6 Peräkkäisinä hetkinä koetuista saman olion (laatuyhdistelmän!) eri paikoissa tai asennoissa (laatuyhdistelmissä) olemisen havainnoista.

Laaturistiriita

Kärsimystä tuntiessamme koemme (väitän) sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy ristiriidasta kahden laadun välillä. Siitä, että kokemuslaadussa on läsnä toinen (toisenlainen) kokemuslaatu.
Miten laatu siis voi olla läsnä toisessa laadussa? Kahta laatua ei voida kokea samassa paikassa (lainatakseni arvostamaani ajattelijaa). Näkökentässä jokainen väripiste on omalla paikallaan. Samoin mielikuvissa, ellen pahasti erehdy.
Esitänkin: laatu ei voi olla toisen laadun paikalla, mutta kokija voi sovittaa laatua toisen paikalle. Tarkoitan: kokija voi odottaa tietynlaista aistimusta paikasta (ruumiinosastaan, näkökenttänsä kohdasta tms.), johon ilmestyykin toisenlainen aistimus.
"Odotusta" on ehkä syytä täsmentää. Muotoilen uudelleen: aistija voi yrittää kokea tietynlaisen aistimuksen tarkkailemalla paikkaa, johon ilmestyy toisenlainen aistimus.
Aistimuksen tuskallisuus syntyy odotetun (tavoitellun) ja koetun aistimuslaadun ristiriidasta. Jos halutaan: koettu laatu on kitkassa odotetun kanssa.
Äskensanotun voisi jäsentää toisinkin: aistijan aktipyrkimys (pyrkimys tietyn aistimuslaadun huomiointiin) on ristiriidassa toteutuvan aktin (toisen aistimuslaadun huomioinnin) kanssa.
Tämän kärsimyksensyntymallin voi ulottaa puhtaammin "henkiseen"kin kärsimykseen. Otettakoon esimerkki: tunnen voimakasta ahdistusta silloin, kun yritän ehdottomasti välttää ajattelemasta jotakin asiaa. (Pidän ahdistusta hyvänä esimerkkinä, koska se on tai voi olla äärimmäistä kärsimystä.)
Voidakseni valvoa, etten ajattele kyseistä asiaa, minun on pidettävä asia "mallina" mielessäni, eli ajateltava sitä. Pyrin siis yhtäaikaa ajattelemaan ja olemaan ajattelematta asiaa.
Koska pyrkimykseni ovat ristiriidassa keskenään, toinen niistä epäonnistuu väistämättä. Toinen aktipyrkimykseni (ajattelemattajättäminen) on ristiriidassa toteutuvan aktin kanssa. Yhtä hyvin: aikaansaamani mielensisältö (laatuyhdistelmä) on ristiriidassa odotukseni (laatuyhdistelmän puuttumisen) kanssa.

Lisää samaa!

Jos edelläesitetty on totta, mikä takaa tiettyjen aistimusten (kipuaistimusten yms.) säännöllisen tuskallisuuden?
Pähkinänkuoressa vastaukseni on: aistija odottaa saman aistimuslaadun jatkumista havainnoimassaan (ruumiin)pisteessä; koska aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti ko. pisteessä, aistija tulee odottaneeksi eri laatua kuin kokee.
Alunperin kysyin itseltäni: mikä voisi saada minut tavoittelemaan jotakin aistimuslaatua tietystä paikasta?
Itsetuntemukseni pohjalta vastasin: se että olen juuri kokenut kyseisen aistimuslaadun tuossa paikassa. Odotan vain saman aistimuksen jatkumista paikassa. Syynä tähän voi olla
a) kokemustenhalu, jonka vuoksi yritän pitkittää kokemaani aistimusta
b) se että havainnoin tiettyä ruumiini tms. kohtaa (esimerkiksi siksi että siihen yllättäen ilmaantuu voimakkaita aistimuksia) ja silloin tulen odottaneeksi havainnoimani aistimuksen jatkumista samanlaisena. (Kerron kohta käsitykseni siitä, miksi niin käy.)
Puhuessani aistimusten "havainnoinnista" en välttämättä tarkoita kipukohdan aistimuslaadun tarkistamista, ikäänkuin se olisi tieto jolla on käytännön/teorian merkitystä. Useammin vain pidän huomioni kipuaistimuksissa, ilman erityistä tavoitetta.
Varoitan teitä: osaston loppuosa on luultavasti kirjoituksen kuivinta luettavaa. Mikäli ette ehdottomasti halua kuulla "havainnoitujen" aistimusten jatkumisodotuksen syistä, kehotan teitä siirtymään suoraan seuraavaan osastoon.
Nyt väitän: aistija, joka "havainnoi" jotakin paikkaa, odottaa usein saman aistimuslaadun jatkumista paikassa voidakseen selvästi tiedostaa havaitsevansa tuon aistimuslaadun.
Tämä vaatii täsmentämistä.
Kokemukseni on: kun siirrän huomioni uuteen paikkaan, yritän "katsoa" sielläolevaa aistimusta tarpeeksi kauan, että todella tiedostan "näkeväni" sen. Jos katson, katson kunnolla.
"Tiedostan todella" havaitsevani aistimuksen vasta kokiessani, että se on huomioni tukevassa otteessa. "Tukevan otteen" saaminen kestää ehkä 0,5 - 1 sekuntia. Ymmärrettäneen siis, että huomaan aistimuslaadun ennen kuin todella-tiedostan havaitsemisen (tukevan otteen myötä). Siksi voin pyrkiä aivan tietyn aistimuslaadun tietoiseen havaitsemiseen.
Nyt: yritän "tiedostaa havainnon" ensimmäisestä aistimuslaadusta, joka on tarjolla paikassa johon siirrän huomioni. Ensimmäisestä aistimuslaadusta, jonka huomaan.
Siis: yritän "havainnoida" ensiksihavaitsemaani aistimuslaatua, kunnes pääsen tukevaotteiseen havaintoon siitä.
Jos havainnoidun kohdan aistimuslaatu vaihtuu ennen tukevan otteen saavuttamista, odotan ensimmäistä aistimuslaatua ja koen toisen (ehkä myös kolmannen ja neljännen). Odotan eri aistimuslaatua kuin koen - aistimuksesta tulee tuskallinen.
Voisi sanoa, että havainnontoteamishitauteni saa minut pyrkimään aistimuslaadun kokemiseen kauemmin kuin se kestää.

Kivun syntyedellytykset

Edelläkuvattu huomiointiprosessi ainakin selittäisi aistimuslaatuodotukset siististi, joten oletan sen yleisinhimilliseksi mekanismiksi vähintään vaihtoehtoisen selitysmallin ilmaantumiseen asti.
Väitän siis:Kivunkokemus syntyy aistimusten huomioinnista (elämysten ahmimisesta tai "havainnoinnista"), joka jumittuu kipukohdassa ensiksi havaitun aistimuslaadun huomiointiyritykseksi.
Aistimuksista tulee tuskallisia, kun aistija yrittää huomioida jatkuvasti samanlaista aistimusta ruumiinkohdassa, jossa aistimukset tosiasiassa vaihtelevat nopeasti. (Sanon "nopeasti", koska siirtymä haparoivasta tukevaotteiseen havaintoonkaan - ks. ed. osasto, jos kiinnostaa - ei kestä kauaa.)
Jos olen oikeassa, yksilön hermosto voi tehdä hänen aistimuksistaan lähes-taatusti tuskallisia antamalla hänelle 1) nopeastivaihtuvia aistimuksia, 2) halun huomioida kyseisiä aistimuksia - joko etsiä elämyksiä niistä tai "havainnoida" niitä.
Aistimuksen voima, kiinteydentuntu, tunne että aistimus on painavasti jotakin, saa ainakin minut herkemmin etsimään siitä elämystä. Samoin säpsähtämään siitä niin, että "havainnointi"huomioni kiinnittyy siihen.
Jos sama pätee meihin kaikkiin tai useimpiin, kuten intuitioni kuiskuttaa, erityisen varmasti tuskallisia ovat aistimukset, jotka tuntuvat voimakkailta ja vaihtelevat nopeasti. Ainakin edellisen ehdon kipuaistimukset havaittavasti täyttävät.

Mielihyvän ehdot

Äskeisiä teesejä venyttämällä voisi ajatella: erityisen varmasti nautinnollisia ovat voimakkaat ja samanlaisina jatkuvat aistimukset.
Aistimuksen voima saa huomion kiinnittymään vain siihen (vain sen paikkaan), jolloin samanjatkumisodotuksetkin kohdistuvat vain siihen. Ja odotukset täyttyvät (kaikki odotukset!), koska aistimuslaatu pysyy samana.
Niin loogista kuin tämä ehkä onkin, herää kysymys: voiko tämä olla mielihyvän salaisuus? Jatkuvasti saman aistimuksen kokeminen kuulostaa pikemmin puisevalta kuin nautinnolliselta.
Jos esimerkiksi musiikista puhutaan, useimmat meistä nauttivat yllätyksellisyydestä (paremmin: odotettavuuden ja yllätyksellisyyden oikeasta suhteesta). Näkisin kuitenkin: saman aistimuksen kokeminen pitkään käy puisevaksi siksi, että useimmat aistimukset tuntuvat jatkuessaan menettävän voimaansa. Jos näin on, avaushypoteesi kestää: varmimmin nautinnollisia ovat samanlaisinajatkuvat ja voimakkaat aistimukset. Useimmiten vain - terveissä ja huumeettomissa hermostoissa - aistimusten voimantunnun säilyminen edellyttää jonkinlaista vaihtelua. (Tämä väite nojaa elämänkokemukseen.) Arkiaistimuksissa laatujen vaihtelua, seksuaalisissa aistimuksissa yhden (kahden?) laadun voimakkuuden kasvua.
Joka tapauksessa: perustavin edellytys mielihyvälle (merkityksessä "kärsimyksen täydellinen puuttuminen", oli tämä yksittäisen nautiskelukohteen ansiota tai ei) on, että yksilö kokee samoja laatuja kuin odottaa. Siksi: aistimusten miellyttävyys edellyttää ensisijaisesti samanlaisenajatkumista niin kauan kuin aistija odottaa tätä. Voima on vähemmän tärkeää.
Väitänkin: epämiellyttävät hajut ja maut (jollaisten kokeminen ON tuskallista) syntyvät nekin aistimuslaatujen nopeasta vaihtelusta. Voisi kuvitella monien epäorgaanisten yhdisteiden (kuten pakokaasujen) hajun epämiellyttävyyden johtuvan siitä, että elimistö ei pysty jäljittelemään niitä, tekemään kokemusta yhtäjaksoiseksi, vaan työntää väliin omia, aivan toisenlaisia hajujaan.
Vielä: mielihyvän (tuskattomuuden) perustavin edellytys on, että aistija kokee samoja laatuja kuin odottaa. Jos aistija siis haluaa kokea mielihyvää, hänen on joko huomioitava odottamansalaisia aistimuksia (mikä voi edellyttää ympäristön tarkkaa kontrolloimista) tai luovuttava ulkomaailmaa koskevista odotuksistaan (mikä voi edellyttää luopumista ulkomaailman havainnoinnista).
Puhun "ulkomaailmaa koskevista" odotuksista, koska itseluodun - omat liikkeensä ja mielikuvansa - kokija sentään voi saada odotustensa mukaiseksi. (Tosin ei ehkä niin pitkään kestäviksi tai voimakkaiksi kokemuksiksi kuin odottaa.)

Vastaus vastaesimerkkiin

Aistimusten nautinnollisuus edellyttää tiettyä vaihtelua, mutta hyvin nopeasti vaihtelevat ja voimakkaat aistimukset ovat (väitän) lähes aina tuskallisia. Voima kiinnittää aistijan huomion; huomion herätessä herää helposti jatkumisodotus.
Säännöstä on yksi ilmeinen poikkeus: nopeasti muuttuvien valokuvioiden näkeminen. Strobovalojen vakiintuneesta käytöstä voisi päätellä, etteivät useimmat koe sitä tuskallisena. En itsekään. Tähän on kuitenkin toinenkin mahdollinen selitys kuin teoriani kelvottomuus: se että liikkuvaa valoa nähdessäni alan odottaa liikettä itseään.
Valon liikkuessa nopeasti en yksinkertaisesti ehdi huomata, että tietyssä kohdassa huonetta/näkökenttääni on valoa (ja alkaa odottaa sen jatkumista siellä). Liikkeen näkeminen herättää vain liikkeenodotuksia - täyttyviä ja tuskaatuottamattomia niin kauan kuin liike jatkuu.
Väitän siis härkäpäisesti: tuskallisia aistimuksia tuottaa varmimmin se, että huomioidun paikan aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti, niin nopeasti, että laatu vaihtuu aistijan vasta pyrkiessä sen tietoiseen havaitsemiseen (ks. Lisää samaa -osasto). Liikkeenkokemusten yhteydessä ei vain ole olemassa huomioitua paikkaa. Niiden yhteydessä aistija huomioi liikettä, ei paikkaa.
Tämä herättää jatkoajatuksen. Jos liikkeenkokemukset hävittävät aistimuslaatuodotukset, ne pienentävät alttiutta kärsimykseen.
Näyttää siltä, kuin näin todella olisi: pikkulapsilla keinuttaminen toimii lääkkeenä mitä erilaisimpiin pahanolontunteisiin. Myös omakohtainen kokemukseni tukee ajatusta: onnellisimmillani olen pitäessäni huomioni jossakin, mikä liikkuu jatkuvasti. Tai jossakin, mikä muuttuu jatkuvasti niin että osaan odottaa muutosta - esimerkiksi musiikissa.
Toinen tuntemani onnenlähde, joka voisi selittyä samalla mekanismilla, on se että jatkuvasti liikutan huomioni polttopistettä. Jos esimerkiksi katselen jotakin, voin levittää katsettani laajemmalle alalle niin pitkälle kuin se venyy ja aloittaa taas alusta. Kokemukseni on: tämä ei käy väsyttäväksi, jos sen tekee rauhallisesti. (Sosiaalisia ongelmia saattaa tosin seurata, varsinkin ennaltatuntemattomien seurassa: tekniikka voi tehdä katseen sääliväksi.)

Johtopäätöksiä: miksi kärsimystä ei voi muistaa?

Pääteesini kuului: kärsimys syntyy siitä, että yksilö tavoittelee tiettyä kokemuslaatua tietystä paikasta ja epäonnistuu. Sen, että kärsimystä ei voi muistaa, voisi selittää tästä lähtökohdasta (selitys luvassa muutaman rivin päästä).
Jos yritän jälkeenpäin muistaa, miltä kipukärsimys tuntuu, pystyn palauttamaan mieleeni vain aistimuslaatuja (terävyyttä, tylppiä iskuja jne.) ja kivusta pois pyrkimiseni ilmentymiä (lähinnä kouristuksenomaista lihasten jännittämistä "kivusta poispäin", kuten kuvittelen). Pystyn muistamaan vain tuskan reunailmiöitä, en tuskaa.
-Itse asiassa: eikö tuskan muistaminen olisi väistämättä tuskan kokemista, niin kuin vihreän muistaminen on vihreän kokemista7?
Jos kärsimys syntyy laadun x ja (laadun y) laadusta-x-tavoittelun suhteesta, kyvyttömyytemme muistaa kärsimystä on vain odotettavaa.
Jos kokemus syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhteesta, se ei ole itsenäinen kokemuslaatu - eikä kokemuslaatuyhdistelmä - jonka voisi suoraan "esittää" muistikuvassa. Kokemuksen uudelleenesittäminen mielessä edellyttää, että mieleen uudelleen syntyy aistimuslaadun ja siitä-tavoittelun suhde (tai vastaavan mielikuvalaadun ja siitä-tavoittelun). Tämä tarkoittanee: että muistelija tavoittelee mielikuvastaan toista laatua. Tällaista kärsimyksen muistelemista en ainakaan itse harrasta. Odotan, että muisteltavat kokemukset löytyvät valmiina "muistovarastostani". (Nimittäisimmekö muistelemiseksi muuta kuin valmiina olemassaolevan etsimistä?)
Aistimuslaadun (tai aistimuslaatuyhdistelmän, kuten kasvojen näköaistimuksen) muistaminen onnistuu ongelmitta, koska mieleen tarvitsee vain hakea valmiina olemassaoleva jokin, ei rakentaa muisteltavaa laadusta ja tavoitteluaktista. Siis: itsenäisiä kokemuksia tai vierekkäisyyssuhteesta syntyviä kokemuksia on mahdollista muistaa, aktisuhteesta syntyviä kokemuksia ei8.
-Myönnän, ettei tämä ole ainoa mahdollinen selitys mahdottomuudelle muistaa kärsimystä. Kaikki aktisuhteesta syntyvä on ehkä mahdotonta muistaa, mutta onko kaikki mahdoton-muistaa aktisuhteesta syntyvää? Voidaan kuvitella myös evoluutiopsykologinen selitys: jos muisteleminen herättäisi kärsimyksenkokemuksia, uskaltaisimmeko käyttää muistiamme?
Toisaalta (tai kolmantaalta): jos evoluutio olisi tuottanut meille kärsimyksenmuistamiseston, eikö olisi odotettavaa, että esto toisinaan, neurologisten häiriöiden yhteydessä, pettäisi? Ainakaan itse en ole kuullut ihmisistä, joille kärsimyksen muisteleminen olisi tuskallista. (Kärsimyksen aiheiden - menneiden nöyryytysten jne. - muisteleminen voi toki olla sitä.)
Oli miten oli - tulipahan sanottua. Ainakaan sanottu ei osoita aktisuhdeperäisyyttä vääräksikään selitykseksi. (Toisinaan on tyydyttävä vähään.)


7 Voimme kokea muistikuvissamme ja muissa mielikuvissamme kaikkia vihreä-laatuja (ruohonvihreää, oliivinvihreää jne.), joita koemme aistimuksissamme. Siis: mielikuvavihreä ei (välttämättä) ole toisenlaatuista kuin aistittu vihreä. Eikä koskaan vähemmän koettua. Vihreän muistaminen on yhtä lailla vihreän kokemista (tajunnassaolemista) kuin vihreän aistiminen, samojen laatujen kokemista. Koemme vain mielikuvavihreän "vähemmän todellisena", koska tiedostamme mielikuvan syntyvän tuottamispyrkimyksestämme ja häviävän tuottamispyrkimyksemme hellittäessä. Niitä asioitahan, joiden olemassapysyminen riippuu omista pyrkimyksistämme, tapaamme kutsua ei-todellisiksi, "pelkiksi kuvitelmiksi".


8 Ainakin itse edustan koulukuntaa, jonka mukaan hermostomme ei tuota teoiksemme kokemiamme tapahtumia "omatoimisesti", ilman toimintapyrkimystämme. Lyhyenä perusteluna: halut, mielihyvä ja tuska ovat juuri sellaisia kokemuksia, jotka motivoisivat meitä pyrkimään teoillamme tiettyjä asioita kohti ja toisista pois. Mihin näitä kokemuksia tarvitaan, jos hermostomme tuottaa "tekomme" automaattisesti? Toisaalta: ehkä hermosto pystyy (muistamisenkin yhteydessä) omatoimisesti tuottamaan tekojemme kaltaisia tapahtumia, joihin emme koekaan pyrkivämme? Kenties, mutta hermosto ei näytä juuri käyttävän tätä mahdollisuutta. Ajattelu- tai lihasliiketoiminnot eivät näytä koskaan tuntuvan automaattisilta (terveillä yksilöillä - epilepsia on toki poikkeus säännöstä). Jos olen oikeassa siinä, että "pyrityiltä" tuntuvat teot ovat "pyrittyjä", tässäkin voisi vedota evoluutiopsykologiaan: yksilön ja hänen jälkeläistensä elossapysyminen todennäköistyy siitä, että yksilö toimii vasta havainnoituaan ympäristöään ja punnittuaan tekojensa seurauksia älykkäästi. Siitä, että toiminta on havaintojen ja älyn ohjaaman pyrkimyksen välittämää. -Myönnän kyllä, että nämä (tahdon vapautta ja ajatusprosessien tiedostamattomuutta koskevat) kysymykset ovat erittäin kiistanalaisia. Turvallisesti voin väittää vain: ellei hermosto pysty omatoimisesti tuottamaan ei-koettujen laatujen tavoitteluakteja, (ei-koetun tavoittelusta syntyvää) kärsimystä on teoriassakin mahdotonta muistaa.

Yhteenveto ja käytännön johtopäätöksiä

Kivunsyntykäsitykseni voisi tiivistää näin:
- Kärsimys ei ole itsenäinen laatu, itsenäinen jonkinlaisen-kokemus. Samassa paikassa ei voi olla kahta laatua, mutta kärsimyksenkokemus "sijaitsee" tuskallisessa aistimuksessa (koemme: aistimus on tuskallinen).
- Kokemus, joka ei ole itsenäinen laatu, syntyy useamman kokemuksen suhteesta.
- Kärsimystä tuntiessamme koemme sekoittuneita ja kitkaisia laatuja. Siksi uskon: kärsimys syntyy kahden laadun välisestä "kitkasta", erosta - tietystä paikasta odotetun ja siellä koetun laadun.
- Aistijan huomioidessa jotakin paikkaa hän tavallisesti odottaa paikassa ensiksi havaitsemansa aistimuslaadun jatkumista siellä, kunnes hän selvästi tiedostaa aistimuslaadun havaitsemisen.
- Kipukohdassa aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti. Aistija odottaa kokevansa kipukohdassa ensiksi havaitsemaansa aistimuslaatua pitemmän aikaa, joten ensihavaintohetken jälkeen hän odottaa eri aistimuslaatua kuin kokee. Aistimuksesta tulee tuskallinen.
Oletan, että aistimuslaatujen vaihtelua kivun aikana voitaisiin tutkia myös luonnontieteiden menetelmin (vaihtuuko hermoimpulssityyppi nopeasti?). Tai ainakin: että viitteitä siitä voidaan saada luonnontieteellisellä tutkimuksella. Milloin koehenkilö todella tuntee kipua tai milloin hänen aistimuslaatunsa vaihtuu, sen voi tietenkin tietää vain koehenkilö itse - yksityisten subjektiivisten havaintojensa kautta.
Jokainen voi myös tahollaan koetella hypoteesini pitävyyttä esimerkiksi katsomalla valkoista pintaa odottaen näkevänsä sinistä. Tällä keinolla hypoteesini ei tosin ole vahvistettavissa, mutta kumottavissa se on yhdelläkin ennustuksenvastaisella tapauksella - sikäli kuin sinisenodotus todella esiintyy ko. tapauksessa ja aistija etsii sinistä näkemästään, ei (vain) kuvittelemalla sinistä. Huomautan: ainakin itselläni on vaikeuksia odottaa sinisen näkemistä, ellen ensin katso sinistä (jälleen jatkumisodotus), mieluiten laajana pintana. Aistimuslaatuodotusten tuottaminen saattaa olla helpompaa muiden kuin näköaistin piirissä. Tämä tuo mieleeni: itse pidin kesäkurpitsaa pahanmakuisena, kunnes lakkasin odottamasta että se maistuisi kurkulta.
Lopuksi keskityn teesieni käytännön sovellutuksiin ja hipaisen lumekipulääkkeiden vaikutusmekanismia.
Lähtökohdistani seuraa, mikäli oikeita, että kipuaistimuksistaan voi hävittää tuskallisuuden pidättäytymällä niiden huomioinnista, joka tahtoo jumiutua yritykseksi huomioida samaa aistimuslaatua pitempään. Kokemukseni sanoo, että ainakin omalla kohdallani temppu todella toimii. Toinen seuraus on, ettei kipuaistimusten huomaaminen sinänsä ole tuskallista. Kärsimyksen synty edellyttää aktiivista huomiointia.
Kipuaistimusten huomioinnista pidättäytymisessä on omat vaikeutensa, koska voimakkaat aistimukset helposti lukitsevat huomion (huomioinnin) itseensä. Tästä seuraa toisaalta, että pidättäytymistä voi helpottaa suuntaamalla huomion johonkin toiseen voimakkaaseen aistimukseen (kokemukseni mukaan myös voimakas mielikuva kelpaa). Ainakin itselläni kivuttoman hieronnan tuottamat aistimukset, rytmimusiikki ja oma hengitykseni ovat toimineet korvaavina huomionkohteina hyvin.
Toinen tuntemani kivunhallintakeino on kivun vaivaaman ruumiinosan lihasten rentouttaminen.
Lihasjännitykseni laskiessa huomiointinikin veltostuu. Koen, että huomioni ote kohteistaan herpaantuu. Tai: taipumukseni pitää huomionkohteita otteessani heikkenee. Jos lihaksiani velttoina pitäessäni huomioinkin kipukohdan aistimuksia, en pidä kiinni mielikuvastani jo-havaitusta aistimuslaadusta. Vastaanotan odotuksetta mitä tulee - odotetun ja koetun ristiriitaa ei synny. (Valitettavasti tämä tekniikka, tai edellinenkään, ei toimi varmasti - omallakaan kohdallani - ilman tiettyjä täsmennyksiä, mutta nämä löytyvät toisaalta blogistani, kirjoituksesta Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja.)
Nyt: tuntiessani kipua pyrin vaistomaisesti pitämään kipukohtaa lihasteni otteessa (lihaksiani jännittämällä), jotta voisin edes yrittää hävittää kivun. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeen, jos uskon kipuni lakkaavan seuraavalla hetkellä. Siksi: jos uskon, ettei minun enää tarvitse kärsiä - että seuraavat tuntoaistimukseni ovat tuskattomia - olen vähemmän taipuvainen jännittämään kipukohdan läheisiä lihaksia ja kärsimään. Ehkä lumekipulääkkeiden vaikutus perustuukin turvallisuudentunteesta seuraavaan lihasjännityksen laskuun ja odotusten sammumiseen? Ei siihen, että aistija kiinnittäisi vähemmän huomiota kipuaistimukseen sisältyvään kärsimys-laatuun.

KÄVELY: TIETOISTA TOIMINTAA

"Kävellessämme, tai muita sujuviksi kehittyneitä taitoja käyttäessämme, emme tiedosta pyrkivämme siihen." Tämä lause tuottaa luentosaleissa yhtenäisen nyökkäilyrintaman, joka olisi aika rikkoa.
Yksimielisyys teesin oikeellisuudesta johtuu epäilemättä siitä, että se tuntuu ilmaisevan tietyn kokemuksemme: sujuvaa taitoa käyttäessämme meidän ei tarvitse vaivalla tarkkailla suoritustamme. Toiminnan helppous ei kuitenkaan - julkean väittää - ole yhtä kuin sen tiedostamattomuus.
Perusteluja kaipaaville: kävellessäni en koe olevani ruumiini vietävänä. Kokemukseni ei ole, että minussa vain tapahtuu lihaskouristuksia. Liikkeeni eivät tule minulle yllätyksinä.
Järkeni mukaan tämä osoittaa, että minulla kävellessäni on kokemus liikkeideni pyrkimyksellä-ohjailusta, vaikkakaan ei vaivalloisesta ohjailusta.
Edelleen: skitsofreniaan liittyy toisinaan* automatisaatiokokemus = kokemus siitä, että oma ruumis liikkuu ilman pyrkimyksen ohjausta (tai melkein ilman sitä - teko tuntuu ehkä jatkuvan itsestään, kun pyrkimys ensin on sysännyt sen käyntiin). Tämä on siis poikkeustila, vieläpä sellainen, jonka kokiessaan useimmat uskoakseni hätääntyisivät. Lisävahvistus teesille: kävellessämme meillä on kokemus liikkeidemme (vaivattomasta) pyrkimyksellä-ohjailusta.
Esitän: sujuviakin liikuntataitoja käyttäessämme kyllä tiedostamme pyrkimyksemme toimintaamme - niiden yhteydessä vain emme ajattele jokaista osasuoritusta erikseen, vaan ennakoimme ja tuotamme portaattomasti eteneviä liikesarjoja. Sulavaa, ei töksähtelevää. Ehdotankin, että "tiedostamattoman" toiminnan sijasta puhuttaisiin jatkumona hahmotetusta ja siksi helposta toiminnasta.

* lähde: keskustelu ilmiön kokeneen kanssa