Kokemusten ja aivotilojen "samuudesta"

Fysikalistisessa mielenfilosofiassa sanotaan usein sentapaisia asioita kuin "punaisenaistimus on tietynlaista aivosähkötoimintaa" (identiteettiteoria). Useimpien intuitio sanoo kai kuitenkin, että punaisen aistimus on eri asia kuin aivosähkötoiminta - ne tunnistetaan eri konkreettisista piirteistä. Punaisenaistimus ja aivosähkötoiminta A voivat toki esiintyä yhdessä tai toinen voi aiheuttaa toisen, mutta voivatko ne olla sama asia?

   Jos (jos! palaan tähän vielä) toisen voi kuvitella ilman toista, ne ovat loogisesti*1 eri asioita ja niiden on loogisesti mahdollista esiintyä erikseen. (Ainakin lapsina koemme, että puunlehden vihreys ja sileydentuntu ovat osa samaa ainetta, mutta jo David Hume kielsi kirjassaan "A Treatise of Human Nature" (1740) eri aistimusten yhdessäsijainnin ja yleensä "eri laadut, sama substanssi"-ajattelun pätevyyden.)

Kysymyksessä vedotaan usein värisokean Maryn tapaukseen. Näin: voidaan kuvitella, että aivotutkija Mary tietää kaiken, minkä nykytiede tietää punaisen värin aistimuksesta - erityisesti sen, millaisen aivoaktiviteetin aikana aistimme punaista väriä. Hän ei vain ole koskaan itse aistinut punaista. Entä jos hänelle tehdään aivoleikkaus, jonka seurauksena hän pystyykin näkemään punaista?

Eikö useimpien intuitio sano, että Mary tällöin oppii punaisen aistimuksesta jotakin uutta: sen, miltä punaisen aistiminen tuntuu (näyttää)? Ja jos hän oppii jotakin uutta punaisesta, eikö tämä osoita, että punaisenaistimus on eri asia kuin aivoaktiviteetti X (jonka aikana punaista aistitaan)?

Itse näen, että ennen-värisokean Maryn tapaukseen vetoaminen on tarpeetonta. Siinä on lopulta kyse vain siitä, minkä jo totesin: aistimuksen kokemus on ilmeisellä tavalla "jotakin uutta" vain siksi, että mielikuva aivoaktiviteetista on erilainen kuin mielikuva punaisesta aistimuslaadusta. Siksi aivoaktiviteetti on myös mahdollista kuvitella ilman punaista aistimuslaatua (tai kääntäen), eli ne ovat loogisesti eri asioita. 

   Samaa kantaa ("aistimus ja aivoaktiviteetti ovat eri asioita") on perusteltu näinkin: 1) Leibnizin lain mukaan olio A ja olio B*2 voivat olla sama olio vain jos niiden kaikki ominaisuudet ovat molemmille ominaisia 2) aivoilla on massa ja tilavuus, aistimuksilla tai ajatuksilla ei kumpaakaan.

   Itse en halua vedota tähänkään, koska emme tiedä, millainen "aine sinänsä" (toisten aivojen havaintojemme aiheuttaja, erotuksena aivojenhavainnoistamme) aiheuttaa massan*3 ja tilavuuden havaintomme. Emme tiedä, onko "aineella sinänsä" havaittua massaa ja tilavuutta muistuttavia piirteitä.

   Edellä sanoin: jos toisen voi kuvitella ilman toista. Väitettäessä, että aivosähkötapahtuman A voi kuvitella ilman punaisenaistimusta (tai kääntäen), lähdetään siitä että tiedämme, millaista aivosähkötoiminta sinänsä (havaintojemme ulkopuolinen jokin, joka (osaltaan) tuottaa EEG-käyrän) on. Lähdetään siitä, että tieteen kuva aivosähkötoiminnasta vastaa todellisuutta.

   En tiedä kovin hyvin, millainen tämä "tieteen kuva" on, mutta ymmärtääkseni siihen kuuluu ainakin kompleksisuus (siinä missä punaisen pisteen aistimus on yksinkertainen) sekä laaduttomuus (mukaanlukien punaisettomuus*4) ja ei-tietoisuus, ei-koettuus.

   On kuitenkin ajateltavissa, että mielensisällöt (punaisenaistimukset yms.) aiheuttavat aivosähkökäyrän pisteet ja vaihtelut. Kognitiivisen psykologian dosentti Jussi Jylkkä on puolustanut tätä mahdollisuutta mm. Tieteessä tapahtuu-lehdessä 4/2020 (en ole ominut ajatustani häneltä!*5).

Moni kokee ehkä vaikeaksi uskoa, että kokemukset voisivat aiheuttaa aistimuksia tai vaikuttaa aineeseen (aistimustenaiheuttajiin). Mutta eikö millä tahansa olemassaolevalla voi olla vaikutuksia?

Arkikokemuskin viittaa siihen, että kipu (kokemus) voi aiheuttaa kärsijän liikkumisen särkytablettia kohti. Epifenomenalistit kieltävät tämän ja katsovat syyn liikkumiseen olevan täysin fysikaalinen (ja ei-kokemusluonteinen) ja särynkokemuksen olevan pelkkä aivotapahtumien sivutuote, jolla ei ole vaikutuksia. Mutta eikö ole merkillinen sattuma, että aivotapahtumien sivutuotteena syntyvä kokemus on juuri sellainen (so. tuskallinen), joka voisi aiheuttaa halun välttää ko. kokemusta, joka puolestaan voisi aiheuttaa toimintaa sen välttämiseksi?

   Jos punaisenaistimus aiheuttaa havainnot, joita kutsumme havainnoiksi aivosähkötoiminnasta, voidaan ongelmitta sanoa, että punaisenaistimus on aivosähkötoimintaa. Voidaan sanoa: "todellinen" aivosähkötoiminta A = se mikä aiheuttaa havainnon aivosähkötoiminnasta A on punaisenaistimus. Vielä toisin muotoillen: punaisenaistimus on aivosähkötoiminnanhavainnon A aiheuttaja.

Tämä on loogisesti ongelmatonta, koska ei puhuta kahden erilaisen konkreettisen olion (laatukompleksin?) samuudesta. Kyse on ensiksi konkreettisesta oliosta (punaisenaistimuksesta), toiseksi sen suhteellisesta ominaisuudesta (suhteesta toiseen olioon - aivosähkötoiminnanhavainnon aiheuttavuudesta).

Väitänkin: ainakin mieli-ruumis -ongelman*6 yhteydessä jokin J1 voi olla sama kuin J2 vain*7 silloin, kun puhutaan 1a) konkreettisesta oliosta (ehkä laatukimpusta, kuten vihreä-harmaan neliön aistimuksesta*8), 1b) olion suhteellisista ominaisuuksista.

Puhuin jo tapauksesta, jossa aistimus on konkreettinen olio ja sen aivosähkötoiminnanhavainnon-aiheuttavuus sen suhteellinen ominaisuus. Tilanne voi ollla myös käänteinen. Voidaan esimerkiksi sanoa: "salama on sähköpurkaus". 

Tällä tarkoitetaan: "todellinen" salama = se mikä aiheuttaa näköaistimuksemme salaman välähdyksestä on sähköpurkaus. Sähköpurkaus on salamanaistimuksemme aiheuttaja. Tällöin sähköpurkaus on konkreettinen olio (tai olioiden suhde), salamanaistimuksen aiheuttajuus sen suhteellinen ominaisuus. (Tai, jos kaivataan varmemmalle pohjalle*9: salamanaistimus on sähköpurkauksesta syntyvä. Tällöin salamanaistimus on konkreettinen olio, sähköpurkauksesta-syntyvyys sen suhteellinen ominaisuus.)

Voidaan ongelmitta sanoa: "sähköpurkaus on salamanaistimuksen aiheuttaja" tai "salamanaistimus on sähköpurkauksen aiheuttama", koska puhutaan toisaalta konkreettisesta oliosta, toisaalta suhteellisesta ominaisuudesta.

Kuten (melkein) todettu: kokemuksen on loogisesti mahdollista olla aistimusten aiheuttaja. Jos mentaalinen määritellään tiedostetuksi/koetuksi ja aineellinen aistimuksia aiheuttavaksi, mieli voi olla ainetta ja aine mieltä. Päädymme siis neutraaliin monismiin tai panpsykismiin - jos haluamme pitää kiinni siitä, että aistimus/mieli  on aistimuksenaiheuttaja/ainetta (eikä vain voi olla, kuten olen tähän asti argumentoinut). Samuus toki ainakin ratkaisisi ongelman, miten laaduton/tiedoton voi muuttua laadulliseksi/koetuksi: se ei muutu. (Olen puolustanut panpsykistiseksi luokittelemaani kantaa muilla perusteilla blogitekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maaliskuu 2016.)

Emergenssi

Usein on puhuttu myös emergenssin mahdollisuudesta, siitä että tietty oliokompleksi muodostaisi jotakin laadullisesti uutta (esim. laaduton aine muodostaisi jonkin laadun - vihreän, kiinteän tms.). Tällä tarkoitetaan ainakin toisinaan sitä, että tietty hiukkasmuodostelma tms. toisaalta on vihreänaistimus, toisaalta ei ole (se on sinänsä (?) jotakin erilaista). Onko tämä loogisesti mahdollista? Eikö se ole myös hylättävää substanssiajattelua?

Ongelmattomampikin emergenssin määritelmä on olemassa: aina kun A (aivotoiminta), niin T (tietoisuus). Mutta eikö tämä olisi pelkkää aiheuttamista - sitä, että A:sta putkahtaa erillinen olio (tai ominaisuus) T? (Vai kumoaako aineen/energian säilymisen laki uusien olioiden putkahdukset?)

-Perusteellisesti vastustan emergenssiajattelua jo-mainituissa ainetta käsittelevissä teksteissäni, luvut "Emergenssi" ja "Laatujen emergenssi laaduista" (sic! pohdin tätä, jotta emergenssi olisi kuviteltavissa).Luvut löytyvät ainakin tekstistä "Aineen olemus (ehdotus todellisuudeksi)", 13. touko 2014, ehkä myös tekstistä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

-Suosittelen lukemaan Jussi Jylkän tekstit "Miten psykologia on mahdollista ja voiko tietoisuutta havaita?", Tieteessä tapahtuu 2/2020 sekä "Mielen ja aineen välisestä kuilusta seuraa sittenkin jotakin tärkeää", TT 4/2020. Upeaa.

Viitteet

*1 Jotkut fysikalistit toki korostavatkin, että hermostoprosessin ja aistimuksen "samuus" ei ole loogista samuutta (sanalla "hermostoprosessi" ja sanalla "aistimus" ei viitata samoihin tapahtumien ominaisuuksiin, jolloin samuus olisi loogisesti välttämätöntä), vaan havaittua (aina-yhdessä-esiintymistä? Itse näen, että yhdessäesiintyminen ei ole minkäänlaista samuutta).

*2 "Oliolla A ja oliolla B" tarkoitan oliota jota kuvataan kuvauksella KA (esim. "Säynätsalon ainoa hevonen") ja oliota jota kuvataan kuvauksella KB (esim. "Säynätsalon isoin nisäkäs").

*3 Esim. painovoiman tai inertian.

*4 Sähkötapahtumien myönnetään toki voivan olla punaisia = punaisenaistimuksen aiheuttajia, mutta fyysikot eivät yleensä käsittäne niiden olevan itsessään ("intrinsisesti") punaisia. 

*5 Olen puhunut asiasta panpsykismiä puolustavissa blogiteksteissäni "(Lyhyt) ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016 ja 13. touko 2014. Jylkän tekstit innostivat kyllä minut kirjoittamaan asiasta nyt.

*6 Kysymyksen, miten ruumiin (lähinnä hermoston) fysikaalisista ominaisuuksista voi syntyä jotakin laadullisesti uutta - kokemuslaatuja (kuten aistimuslaatuja tai tunnelaatuja) tai tietoisuus - vai onko se uutta.

*7 Toki kaksi eri tavoin kuvattua oliota voivat olla sama olio silloinkin, kun molemmat kuvataan suhteellisten ominaisuuksien kautta (ei kuvattaessa molemmat eri konkreettisilla tai laatuominaisuuksilla!), mutta mieli-ruumis -ongelman yhteydessä on tapana puhua konkreettisina kuvatuista olioista, kuten oranssin läiskän tai kivun kokemuksista.

*8 Perustelen tätä olion määritelmää tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

*9 Emmehän tiedä, millainen konkreettinen olio (tai olioiden suhde) on "todellinen" sähköpurkaus = sähköpurkauksen havainnon aiheuttaja.

    

Mielikuvan ja todellisuudenkokemuksen (aistimuksen tai uskomuksen) erosta II

Mistä johtuu, että koemme aistimamme "todellisena" (osana maailmaa) ja mielikuvamme "ei-todellisina"? David Humen (A Treatise of Human Nature, 1740) mukaan näiden kokemusten ratkaiseva ero on siinä, että aistimus on selvempi ja voimakkaampi kokemus kuin mielikuva. Selvyys ja voimakkuus luo hänen mukaansa todellisuuden kokemuksen.

   Tästä herää kuitenkin kysymys: miksi kokisimme epäselvemmin/heikommin koetun vähemmän todelliseksi (olemassaolevaksi)? Ja koemmeko: jos vaikkapa lintu pyrähtää ohitseni niin nopeasti, että vaivoin tunnistan sen linnuksi, koenko sen siksi vähemmän todelliseksi? Tai jos näen savupiipusta nousevan vanan, joka juuri ja juuri erottuu taivaasta, koenko sen ei-todelliseksi?

   Väittäisin (useimmiten vastaansanomatonta) Humea vastaan: koen mielikuvani "ei-todelliseksi" siinä mielessä, että se on olemassa vain niin kauan kuin jatkan sen tuottamista mielessäni. "Todellinen" on sellaista, joka pysyy olemassa "omasta voimastaan", ilman minun aktiivisuuttani. Tai: todellinen on olemassa ulkomaailmassa, ei-minua.

Uskomuksen ja mielikuvan erosta

(Kysymys on tästä: miten se, että a) uskon sinisorsien pesivän kaislikossa, eroaa siitä, että b) vain kuvittelen sinisorsia pesimässä kaislikossa - minulla on vain mielessäni kuva sinisorsista pesimässä kaislikossa.) 

Hume väitti edelleen, että (pelkän) mielikuvan ja uskomuksen ero on vain siinä, että uskomus on voimakkaampi kokemus. Hänen mukaansa: jos kaksi henkilöä lukee samaa kirjaa, ja toinen heistä käsittää kertomuksen todeksi ja toinen sepitteeksi, heidän kokemuksensa (ainoa) ero on siinä, että edellinen kokee juonenkäänteet mielessään voimakkaampina.

   Mutta eikö ole näin: käsitykseni siitä, onko lukemani kirja todenperäinen, syntyy jo ennen kuin avaan ko. kirjan? Käsitys todenperäisyydestä edeltää kirjan lukemista, ja mahdollisesti tekee lukukokemukseni voimakkaammaksi. Kokemuksen voimakkuus ei luo uskoa todenperäisyyteen.

   Mikä siis lopulta tuottaa uskomuksen ja (pelkän) mielikuvan eron?

   Nähdäkseni vastausta voi etsiä tästä: ensimmäinen johonkin-uskominen on pelkkä havainto tai aistimus (esimerkiksi siitä, että kissa on aidalla).

   Haluan huomauttaa: varsinkin lapsuudessamme koemme havaitsevamme välittömästi, että kissa on aidalla tai mistä lieneekin kysymys. Emme ajattele, että on olemassa aistimuksemme lisäksi jokin "aine sinänsä", josta aistimuksemme voi erota. Ensimmäinen uskomus on siis (vähintään) kokemus jonkin asiaintilan välittömästä havaitsemisesta - ja havaitsemisesta itsen ulkopuolella.

   Jos koen jotakin itseni ulkopuolisena - aistittuna = annettuna = ei itse luomanani - vääjäämättä uskon siihen.

   Lapsuudessani minulle syntyi kuva (ympäristössä liikkumalla, vanhempiani kuuntelemalla...) kokonaisesta maailmasta, jonka kaikki osat ovat olemassa oman mieleni ulkopuolella (ja periaatteessa välittömästi havaittavissa).

   Edelleen minulle syntyi kuva* monista tämän ulkomaailman yksityiskohdista, eikä vain välittömästi havaitsemalla. Ulkomaailman asiaintiloista voi kuulla tai lukea; on mahdollista päätellä ulkomaailma-havaintojen pohjalta esimerkiksi se, kuka on syyllinen tiettyyn murhaan (luoda mieleensä kuva siitä). Jos koen havainnonsisältöni ulkomaailmana, koen myös niistä tehdyt johtopäätökset (johtopäätösten sisällöt) ulkomaailmana.

   Minulle syntyi siis kuva monista ulkomaailman ("todellisuuden") yksityiskohdista, vastakohtana omille mielensisällöilleni tai kirjoissa esiintyville toisten mielensisällöille ("ei-todelliselle"). -Sanan "todellinen" tekee tarpeelliseksi se, että on olemassa sen vastakohta, "ei-todellinen".

   Uskomukset ovat tavalla tai toisella syntyneitä vaikutelmia (suoria tai epäsuoria havaintoja!**) siitä, että asiat ovat tietyllä tavalla ulkomaailmassa. Toki voin uskoa myös toisten

ajatusten ja tunteiden ym. olemassaoloon, jotka nekin ovat ei-minun-luomiani. Kuten näen mielessäni fysikaalisen maailman tilanteita, saatan nähdä mielessäni myös toisten ajatuksia tai tunteita (heidän ilmeidensä tai puheidensa perusteella). On siis ainakin kaksi uskomusten näyttämöä: fysikaalinen ja mentaalinen (toisten mieliä koskeva). Toisin: voin uskoa = nähdä mielessäni, että jokin on olemassa fysikaalisessa maailmassa tai toisten-mentaalisessa maailmassa. (Sen sijaan tuntuu turhalta puhua "uskosta omien mielikuvien olemassaoloon", koska niiden olemassaolosta ei voi erehtyä.)

Pääajatukseni on: johonkin asiaintilaan uskominen on vain ko. asiaintilan ilmenemistä itselle (johon liittyy tai ei liity kokemus itse-luomisesta tai sisäisyydestä, minun tai toisten).

* Onko "kuva" vain toinen nimi "uskomukselle", jolloin sillä ei voi määritellä uskomusta? Väitän että ei, ja pyydän lukijaa malttamaan loppuun asti. (Voisi sanoa: "minulla on kuva..." tarkoittaa: "näen mielessäni että ulkomaailmassa...".

** Havainnoista tehty johtopäätös on esimerkki epäsuorasta havainnosta. Toinen esimerkki on se, kun uskon jotakin minulle kerrottua. (Tähänkin voi toki sisältyä päättelyä.)

Näkökentän väitetystä "oikein päin kääntämisestä" (ja sen tarpeesta), äärilyhyesti

Populaaritieteellisissä artikkeleissa sanotaan usein näkemisestä tähän tapaan: näköhermot välittävät kuvan ympäristöstä (näkökentän) ylösalaisin, mutta aivot kääntävät kuvan oikeinpäin.
   Itse huomauttaisin tähän: ei ole itsestäänselvää, että aistijat lainkaan kokevat eri suunnat erilaisina ja siten eri nimet ("ylhäällä", "alhaalla", "vasemmalla") tarvitsevina.
   Vaikka näköhermot siis eivät kulkisivatkaan ristiin, ei voisi ilman muuta odottaa, että aistija kokee alemman hermoradan välittämän kuvan "alhaalla" olevana.
   Sitä, mistä ylä- ja alasuunnan kokemus voi syntyä, olen pohtinut marraskuun 2014 tekstissäni "Ylhäällä" ja "alhaalla".

Maailmankaikkeuden alkuhetken olemassaolo ei edellytä tyhjästä syntymistä (äärilyhyesti)

Yleensä metafysiikassa on ajateltu (mm. Kant), että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: 1) maailmankaikkeus on ollut olemassa aina = äärettömän määrän hetkiä (mitä on mahdoton kuvitella, ja mikä ei ehkä tarkoita mitään täsmällistä), tai 2) maailmankaikkeudella on määrätty alkuhetki ja se on syntynyt tyhjästä (mikä tuntuu yhtä mahdottomalta).
   Itse väitän, että on olemassa kolmas vaihtoehto. Ensiksi: on mahdollista, että maailmankaikkeus on ollut olemassa "aina" sikäli, että maailmankaikkeuden olemassaolo oli ensimmäinen tilanne - sitä ei ole edeltänyt olemattomuus, se ei ole syntynyt tyhjästä.
   Toiseksi: maailmankaikkeus voi olla aina-jo-valmiiksi olemassa (eli ensimmäinen tilanne), mutta menneisyys, jo-olleiden hetkien jatkumo, syntyy vasta ajan kuluessa. Alussa ei voi olla ollut menneisyyttä. On mahdollista ja välttämätöntä, että on ollut alkuhetki, jonka aikana ei ollut ollut menneisyyttä.
   Siksi: on mahdollista, että 3) maailmankaikkeus ei ole syntynyt tyhjästä vaan ollut ensimmäinen tilanne 4) alussa ei ollut ollut menneisyyttä, vaan on määrätty, yksi ja ainoa alkuhetki eli alkutilanne - maailmankaikkeuden olemassaolotilanne.
   Toisin: on mahdollista, että maailmankaikkeus on ollut "aina" eli ainoana tilanteena koskaan, mutta sitä ei ole ollut ääretöntä määrää hetkiä.

-Puolustan ajatustani menneisyyden äärellisyyden mahdollisuudesta - ja varsinkin välttämättömyydestä! - perusteellisemmin blogitekstissäni "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

Aine ja aika jaettavissa loputtomasti?

(Zenonin kilpajuoksuparadoksista)

Aiemmassa tekstissäni "Zenonin paradoksi" (touko 2015) katsoin osoittaneeni, että aine tai aika (ainakaan molemmat) eivät voi olla jaettavissa loputtomasti pienempiin osiin.
   Pienenä kertauksena: oletettakoon, että 1) jänis ja kilpikonna ryhtyvät kilpajuoksuun 2) jänis liikkuu 100 kertaa niin nopeasti kuin kilpikonna 3) kilpikonna saa metrin etumatkaa.
   Kun jänis ehtii metrin päähän lähtöviivasta, kilpikonna on liikkunut metrin sadasosan eli sentin sitä edemmäs. Kun jänis ehtii tähän kohtaan, kilpikonna on liikkunut mikrometrin edemmäs. Ja niin edelleen, loputtomiin - jänis ei koskaan tavoita kilpikonnaa, jos matka (ja aika) on jaettavissa loputtomiin uusiin sadasosiin.
   Näyttää siltä, että aineella tai ajalla - ainakin jommallakummalla - on tietty pienin, jakamaton yksikkö. (Todellisuudessahan jänis pääsee melko vaivattomasti kilpikonnan ohi.)
   Jäniksen on mahdollista tavoittaa ja ohittaa kilpikonna 1b) jos on olemassa tietty pienin välimatka (yhdestä pisteestä viereiseen). Silloin, kun jänis liikkuu tämän matkan, kilpikonna ei liiku lainkaan.
   2b) jos on olemassa lyhyin mahdollinen hetki - ja pienin ajallinen välimatka, yhdestä hetkestä seuraavaan - ja tämän aikajatkumon aikana jänis pystyy liikkumaan mutta kilpikonna ei.
   Mutta eikö ole olemassa myös mahdollisuus 3b): ei ole mitään jakamatonta hetkeä, mutta jänis pystyy liikkumaan ajassa jossa kilpikonna ei ehdi liikkua lainkaan? Minun on luovuttava varmuudestani aineen ja/tai ajan vain-äärellisestä jaettavuudesta (niin ilmeiseltä kuin se minusta intuitiivisesti näyttääkin).
   -Joka tapauksessa jänis voi ohittaa kilpikonnan vain jos se joskus liikkuu sillä aikaa kun kilpikonna ei liiku lainkaan. (Onko monelle vaikeasti sulatettava ajatus, että liike ei aina olisi jatkuvaa? Ja johtuuko tämä vaikeus siitä, että arjessa emme usein pysty havaitsemaan liikkeen pysähtelevyyttä - vrt. liikkeen näkeminen elokuvassa?)

Vielä pieni huomautus kysymyksestä. Äärellistä jaettavuutta vastaan on sanottu: miten avaruus, joka on selvästi ulotteista, voisi koostua yksiköistä joilla ei itsellään ole ulotteisuutta? Itse en näe tässä ongelmaa. On loogisesti mahdollista, että yhdellä pisteellä ei ole pituutta (korkeutta, leveyttä...), mutta kahdella vierekkäisellä on. Vastaavan voi sanoa aikayksiköistä. Jos on (ollut) vain yksi tilanne, ei ole aikaa - kun on ollut kaksi peräkkäistä tilannetta, on ollut aikaa. Rajallinen jaettavuus on ainakin loogisesti mahdollista.

-Joku arvostelee ehkä minua siitä, etten täsmennä, puhunko havaituista etäisyyksistä vai "noumenaalisista", "todellisista" etäisyyksistä ("tajuntojemme takaisista" etäisyyksistä, etäisyyksistä aineessa = siinä mikä aiheuttaa meissä aistimuksia). Asia on mielestäni merkityksetön: pidän ilmeisenä, että jos todelliset etäisyydet ovat jaettavissa äärettömästi, tämä vaikuttaa (jos vaikuttaa) myös siihen, pystyykö Akhilleus ohittamaan kilpikonnan havaitussa maailmassa.

Lyhyin mahdollinen (?) moraalin perusteltavuuden puolustus

Yleensä tarkoitamme uskoakseni moraalisesti "väärällä", "oikealla" ja "vaadittavalla" jotakin objektiivista (ei-kokemusluonteista) pyrkimystä, toivomusta tai odotusta, että asiat olisivat tietyllä tavalla (tiettyjä tekoja vältettäisiin ja toisiin pyrittäisiin). Emme pysty ainakaan havaitsemaan tällaisia ei-kokemusluonteisia pyrkimyksiä, toivomuksia tai odotuksia. Meillä ei siis liene perustetta olettaa, että olisi olemassa väärää/oikeaa/vaadittavaa tavallisesti tarkoittamassamme mielessä.
   Tästä huolimatta on usein tärkeää, että asiat ovat tietyllä tavalla ja että toimitaan tietyllä tavalla. Tarkoitan: on olemassa (toisinaan pakottavaa) tärkeyttä, että asiat olisivat tietyllä tavalla. Tuntevat olennothan kokevat toisinaan pakottavan tärkeäksi - haluavat pakottavasti - että asiat olisivat tietyllä tavalla.
   On siis tärkeää pyrkiä siihen, että asiat olisivat niin kuin tuntevat olennot haluavat niiden olevan.
Usein käy toki niin, että yksi olento haluaa tietyn tilanteen vallitsevan ja toinen ei-vallitsevan. Miten on siis ratkaistava, mitä on tehtävä?
   Vastaan: jos se, mitä halutaan, on tärkeää, niin se, mitä halutaan pakottavimmin, on pakottavimman tärkeää. Pakottavimman tärkeää on pyrkiä siihen, että pakottavimmat halut tyydyttyisivät.
   Yksi pakottavimmista haluista lienee kokijan halu siihen, että hänen/sen kokema äärimmäinen kärsimys lakkaisi. Yksi tärkeimmistä velvollisuuksistamme on siis äärimmäisen kärsimyksen vähentäminen (ja tuottamatta jättäminen) - ja muu pakottavimpien halujen tyydyttäminen (tai sammuttaminen).
   Tärkeys, jota maailmassa esiintyy, ei toki ole objektiivista = ei-kokemusluonteista (eikä siis moraalista?). Mutta olisiko ei-kokemusluonteiseen ikään-kuin-kärsimykseen liittyvän ikään-kuin-lakkaamishalun tyydyttyminen todella tärkeämpää kuin koetun sietämättömän kärsimyksen lakkaaminen?

-Samantapaista ajatusta olen puolustanut perusteellisemmin tekstissä "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" (helmi 2019) sekä (paljon perusteellisemmassa) tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat" (marras 2015). Näissä teksteissä puhun siitä, onko olemassa yleispätevästi totta (=moraalista) ei-saamista-olla tai pitämistä-olla.

Moraaliväittämien totuuden ja virheellisyyden ehdoista

(Anteeksi, jos tästä tuli vaikealukuinen ja/tai huonosti perusteltu teksti. Halusin vain saada tämän sanottua, koska se kertoo jotakin olennaista siitä, mikä mielestäni tekee väitteet mielekkäiksi ja totuusarvoisiksi.)

Millä ehdoilla moraaliväittämät voivat olla tosia tai virheellisiä? Ajateltakoon moraaliväittämää, jolle annan nimen M1: "kiputuntoisen olennon lyöminen on väärin" ja väittämää M2:
"kiputuntoisen olennon lyöminen on kaikissa oloissa oikein/hyväksyttävää". Nyt: lause voi olla tosi tai virheelllinen vain jos se väittää jotakin - että asiat ovat (joskus tai aina) tietyllä tavalla. (Moni sanoisi, että moraaliväittämät sanovat vain, miten asioiden pitäisi olla - mutta voisiko myös pitäminen-olla olla jonkinlaista olemista? Palaan tähän loppuriveillä.)
   Toiseksi: M1 ja M2 ovat mielekkäitä väittämiä vain jos ne tarkoittavat eri asioita - jos M1 sanoo, että jokin maailmassa on tavalla 1 ja M2 sanoo, että jokin on tavalla 2. Lauseiden täytyy siis viitata erilaisiin yksityisiin asiaintiloihin*1.
   Katson (kuten Wittgenstein Tractatuksessa 2-2.01), että yksityiset asiaintilat koskevat aina ja välttämättä olioita (olemassaolevia joitakin) - niiden olemassaoloa ja keskinäisiä suhteita (kuten vierekkäisyyssuhde tai ajallinen seuraavuussuhde).
   Lause voi olla tosi vain jos se viittaa olioon/olioihin ja kenties sen/niiden suhteisiin joihinkin muihin olioihin. Jos olioita ei ole, ei ole mitään (eikä mitenkään).
   Minun on myönnettävä, että ajatukseni on pelkkä (?) intuitio. Intuitioni sanoo edelleen, että oliot ovat välttämättä laatuelementtejä tai -komplekseja - jotakin mikä on kuin meidän aistimus-/kokemuslaatumme (vihreä tai tuska), mutta ei välttämättä aistimuksia = ulkomaailman synnyttämiä, eikä välttämättä edes tiedostettuja, kokemusluonteisia. Tätä olen perustellutkin tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi". (Tämä ei ole empirismiä*2, niin kuin jotkin koelukijani ovat käsittäneet, vaan sitä voisi nimittää konkretismiksi - ajatukseksi, että ilman konkreettisia = laatumaisia olioita ei ole mitään.)
   Palatakseni pääkysymykseen: jotta M1 ja M2 voisivat tarkoittaa eri asioita, niiden on sanottava eri asioita maailman olioista ja niiden suhteista.
   Jotta tarkoittaisin jotakin (totta tai virheellistä) sanoessani jotakin tekoa tai sen seurausta "vääräksi", "väärän" täytyy viitata johonkin olioon, jota voisi sanoa vääryydeksi tai ei-saamiseksi-olla, tai vastaavanlaiseen olioiden suhteeseen. Toisaalla blogissani (mm. tekstissä "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista") olenkin puolustanut kantaa, että voimme sanoa johonkin asiaan kohdistuvaa hävittämishalua ko. asian ei-saamiseksi-olla.
   Lyhyesti perusteltuna: 1) tarkoitamme "vääryydellä" jonkinlaista objektiivista (ei-kokemusluonteista) tai yleispätevästi totta ei-saamista-olla; on olemassa (ei objektiivista mutta) yleispätevästi totta ei-saamista-olla: haluja, että jotakin tekoa tai sen seurauksia ei esiinny. Jos nimittäin sanomme teon (seurausten) hävittämishalua teon ei-saamiseksi-olla (käytämmehän ilmausta "ei saa olla" ei-moraalisissa yhteyksissä muun muassa silloin, kun haluamme että jotakin ei ole), jokaisen on myönnettävä että on olemassa sen ei-saaminen-olla (tai sen tärkeys, että sitä ei olisi) eli ei-saaminen-olla on yleispätevä tosiasia.
   Myönnän, että emme nykyään sano kaikkea jonkun poishaluamaa vääräksi. Uskon vain, että useimmat olisivat valmiita myöntämään hävittämishalun yleispätevästi todeksi ei-saamiseksi-olla.
   -Wittgenstein katsoi, että arvojen on oltava maailman ulkopuolella eikä etiikkaa voi ilmaista. Minä olen vähäisempi mystikko.

*1 Käytän tässä ilmausta "yksityinen asiaintila" tarkoittaen maailmassa esiintyvää, konkreettista (havaitsemalla tiedettävää) asiaintilaa, vaikka se olisi universaalikin, erotuksena abstrakteista (loogisista, matemaattisista) totuuksista. Huomautettakoon: loogis-matemaattisetkin totuudet merkitsevät, että kaikki konkreettiset asiaintilat ovat niiden mukaisia. Siksi pidän oikeutettuna sanoa, että väittämät viittaavat välttämättä yksityisiin asiaintiloihin (jos ne ovat tosia tai virheellisiä).

*2 Empirismi: kanta, jonka mukaan on olemassa vain kokemuksia tai jonka mukaan pystymme puhumaan mielekkäästi (tietäen mitä tarkoitamme) vain kokemussisällöistämme.