Mielikuvan ja todellisuudenkokemuksen (aistimuksen tai uskomuksen) erosta II

Mistä johtuu, että koemme aistimamme "todellisena" (osana maailmaa) ja mielikuvamme "ei-todellisina"? David Humen (A Treatise of Human Nature, 1740) mukaan näiden kokemusten ratkaiseva ero on siinä, että aistimus on selvempi ja voimakkaampi kokemus kuin mielikuva. Selvyys ja voimakkuus luo hänen mukaansa todellisuuden kokemuksen.

   Tästä herää kuitenkin kysymys: miksi kokisimme epäselvemmin/heikommin koetun vähemmän todelliseksi (olemassaolevaksi)? Ja koemmeko: jos vaikkapa lintu pyrähtää ohitseni niin nopeasti, että vaivoin tunnistan sen linnuksi, koenko sen siksi vähemmän todelliseksi? Tai jos näen savupiipusta nousevan vanan, joka juuri ja juuri erottuu taivaasta, koenko sen ei-todelliseksi?

   Väittäisin (useimmiten vastaansanomatonta) Humea vastaan: koen mielikuvani "ei-todelliseksi" siinä mielessä, että se on olemassa vain niin kauan kuin jatkan sen tuottamista mielessäni. "Todellinen" on sellaista, joka pysyy olemassa "omasta voimastaan", ilman minun aktiivisuuttani. Tai: todellinen on olemassa ulkomaailmassa, ei-minua.

Uskomuksen ja mielikuvan erosta

(Kysymys on tästä: miten se, että a) uskon sinisorsien pesivän kaislikossa, eroaa siitä, että b) vain kuvittelen sinisorsia pesimässä kaislikossa - minulla on vain mielessäni kuva sinisorsista pesimässä kaislikossa.) 

Hume väitti edelleen, että (pelkän) mielikuvan ja uskomuksen ero on vain siinä, että uskomus on voimakkaampi kokemus. Hänen mukaansa: jos kaksi henkilöä lukee samaa kirjaa, ja toinen heistä käsittää kertomuksen todeksi ja toinen sepitteeksi, heidän kokemuksensa (ainoa) ero on siinä, että edellinen kokee juonenkäänteet mielessään voimakkaampina.

   Mutta eikö ole näin: käsitykseni siitä, onko lukemani kirja todenperäinen, syntyy jo ennen kuin avaan ko. kirjan? Käsitys todenperäisyydestä edeltää kirjan lukemista, ja mahdollisesti tekee lukukokemukseni voimakkaammaksi. Kokemuksen voimakkuus ei luo uskoa todenperäisyyteen.

   Mikä siis lopulta tuottaa uskomuksen ja (pelkän) mielikuvan eron?

   Nähdäkseni vastausta voi etsiä tästä: ensimmäinen johonkin-uskominen on pelkkä havainto tai aistimus (esimerkiksi siitä, että kissa on aidalla).

   Haluan huomauttaa: varsinkin lapsuudessamme koemme havaitsevamme välittömästi, että kissa on aidalla tai mistä lieneekin kysymys. Emme ajattele, että on olemassa aistimuksemme lisäksi jokin "aine sinänsä", josta aistimuksemme voi erota. Ensimmäinen uskomus on siis (vähintään) kokemus jonkin asiaintilan välittömästä havaitsemisesta - ja havaitsemisesta itsen ulkopuolella.

   Jos koen jotakin itseni ulkopuolisena - aistittuna = annettuna = ei itse luomanani - vääjäämättä uskon siihen.

   Lapsuudessani minulle syntyi kuva (ympäristössä liikkumalla, vanhempiani kuuntelemalla...) kokonaisesta maailmasta, jonka kaikki osat ovat olemassa oman mieleni ulkopuolella (ja periaatteessa välittömästi havaittavissa).

   Edelleen minulle syntyi kuva* monista tämän ulkomaailman yksityiskohdista, eikä vain välittömästi havaitsemalla. Ulkomaailman asiaintiloista voi kuulla tai lukea; on mahdollista päätellä ulkomaailma-havaintojen pohjalta esimerkiksi se, kuka on syyllinen tiettyyn murhaan (luoda mieleensä kuva siitä). Jos koen havainnonsisältöni ulkomaailmana, koen myös niistä tehdyt johtopäätökset (johtopäätösten sisällöt) ulkomaailmana.

   Minulle syntyi siis kuva monista ulkomaailman ("todellisuuden") yksityiskohdista, vastakohtana omille mielensisällöilleni tai kirjoissa esiintyville toisten mielensisällöille ("ei-todelliselle"). -Sanan "todellinen" tekee tarpeelliseksi se, että on olemassa sen vastakohta, "ei-todellinen".

   Uskomukset ovat tavalla tai toisella syntyneitä vaikutelmia (suoria tai epäsuoria havaintoja!**) siitä, että asiat ovat tietyllä tavalla ulkomaailmassa. Toki voin uskoa myös toisten

ajatusten ja tunteiden ym. olemassaoloon, jotka nekin ovat ei-minun-luomiani. Kuten näen mielessäni fysikaalisen maailman tilanteita, saatan nähdä mielessäni myös toisten ajatuksia tai tunteita (heidän ilmeidensä tai puheidensa perusteella). On siis ainakin kaksi uskomusten näyttämöä: fysikaalinen ja mentaalinen (toisten mieliä koskeva). Toisin: voin uskoa = nähdä mielessäni, että jokin on olemassa fysikaalisessa maailmassa tai toisten-mentaalisessa maailmassa. (Sen sijaan tuntuu turhalta puhua "uskosta omien mielikuvien olemassaoloon", koska niiden olemassaolosta ei voi erehtyä.)

Pääajatukseni on: johonkin asiaintilaan uskominen on vain ko. asiaintilan ilmenemistä itselle (johon liittyy tai ei liity kokemus itse-luomisesta tai sisäisyydestä, minun tai toisten).

* Onko "kuva" vain toinen nimi "uskomukselle", jolloin sillä ei voi määritellä uskomusta? Väitän että ei, ja pyydän lukijaa malttamaan loppuun asti. (Voisi sanoa: "minulla on kuva..." tarkoittaa: "näen mielessäni että ulkomaailmassa...".

** Havainnoista tehty johtopäätös on esimerkki epäsuorasta havainnosta. Toinen esimerkki on se, kun uskon jotakin minulle kerrottua. (Tähänkin voi toki sisältyä päättelyä.)