perjantai 5. kesäkuuta 2026

Aika = kesto?

Paranneltu 8.6.2026.

Tekstiluettelo löytyy kaksi tekstiä tästä alaspäin.

Aikaisemmissa teksteissäni olen lähtenyt siitä, että ajan kokemus on muutoksen kokemista (ja siis ajan käsite muutoksen käsittämistä, ja siis* mahdollinen objektiivinen** aika muutosta). Mutta eikö olisi mahdollista, että ajan kokemista olisi myös samana pysyvän tilanteen keston kokeminen?

Kokemuksesta ei ole avuksi kysymyksen ratkaisemisessa, koska tosiasiassa koemme jatkuvasti muutoksia - vähintään hengityksen liikettä rintakehässämme ja henkitorvessamme. Mutta eikö olisi ajateltavissa, että joku kokisi useamman sisällöltään samanlaisen aistimuskompleksin peräkkäin - jolloin näiden peräkkäinen kokeminen olisi erilainen (laajempi) kokemus kuin ensimmäisen hetken kokemus yksinään?

Jätän tämän kysymyksen ratkaisematta. Mutta entä jos ajatellaan "aineen sinänsä" (aistimustemme-aiheuttaja-jonkin) aikaa?

Jos "aineessa sinänsä" ei ole keston kokemusta (vaikka se koostuisi hermostojen ulkopuolisista kokemuksista, kuten panpsykistinä*** uskon), "aineessa sinänsä" ei voi olla samana pysyvän tilanteen kestoa. Siinä voi olla "aikaa" vain merkityksessä "tilanteen muuttuminen". Siksi pidän oikeutettuna määritellä "objektiivinen" tai "aineen sinänsä" aika muutokseksi - toki olettaen, että "aineessa sinänsä" ei ole keston kokemusta****. Aikaisemmassa tekstissäni olen puolustanut kantaa, että "aineessa sinänsä" on ainakin muutoksen kokemuksia - ks. "Miksi muutoksia maailamssa II", helmikuu 2026.

* Voimme tarkoittaa "ajalla" vain jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet - joten jos ajan kokemuksemme on muutoksen kokemista, "objektiivista aikaa" on olemassa vain jos "objektiivisessa maailmassa" tapahtuu muutoksia.

** Tässä tarkoitan "objektiivisella" ajalla lähinnä "aineessa sinänsä" so. aistimustemme-aiheuttaja-jossakin esiintyvää aikaa - koostuipa se ei-kokemusluonteisista tilanteista/asiaintiloista tai kokemusluonteisista.

*** Panpsykismi = näkemys, että on olemassa jotakin meidän (eliöiden) kokemusten ulkopuolella - jotakin, mikä aiheuttaa eliöissä aistimuksia - mutta että tämäkin koostuu kokemuksista (vaikka mahdollisesti selvästi yksinkertaisemmista kuin meidän kokemuksemme - kokemuksista, joihin ehkä ei sisälly ajattelua, uskomuksia, emootioita ym.).

****Samana pysyvän tilanteen keston tai muuttuvien tilanteiden peräkkäin-kokemisen, muuttuvan tilanteen keston.

 

tiistai 17. maaliskuuta 2026

Mistä kokemusten (aistimusten) tuskallisuus syntyy

(Pohdintaa introspektion pohjalta. Lähes kaikki muut tekstit tässä blogissa ovat filosofiaa.)

Tekstiluettelo löytyy heti tämän tekstin alapuolelta.

Mistä joidenkin kokemustemme - esimerkiksi kipuaistimusten - tuskallisuus syntyy? (Jouduin pohtimaan kysymystä monta kuukautta ennen kuin päädyin itseäni tyydyttävään vastaukseen.) Vihjeen asiasta voi ehkä löytää vertailemalla tuskallisia aistimuksia miellyttäviin tai neutraaleihin.

Pidän ilmeisenä, että miellyttävät/neutraalit aistimukset ovat pelkkiä aistimuslaatuja (kuten vihreä tai sametin tuntu iholla). Tuska puolestaan ei ole mikään tietty (selvä) laatu - tai mikään joukosta laatuja, kuten mielihyvä. Koen, että tuskallisessa aistimuksessa on laadun/laatujen lisäksi kitkaisuuden kokemus. Mistä tämä voi syntyä?

Esitän, että kysymys on kahden laadun välisestä kitkasta (ristiriidasta). Mutta kenen tahansa ihmisen minkä-tahansa-hetkiseen aistimuskokonaisuuteen sisältyy monia erilaisia, rinnakkaisia aistimuslaatuja, eikä tämä moninaisuus tuota tuskallista kokemusta.

Esitänkin, että kitka syntyy kahden päällekkäisen aistimuslaadun erosta. Jälleen mutta: eihän sinisen ja punaisenkaan kokeminen samassa pisteessä (violetin kokeminen) ole tuskallista. Täsmällisesti sanoen esitän kitkan syntyvän siitä "päällekkäisyydestä", että yksilö pyrkii kokemaan tietynlaisen aistimuksen (esim. tarkkailemalla kehonsa tiettyä kohtaa), mutta kokee toisenlaisen. 

Mutta miten luonto saa aikaan sen, että tarkatessamme tiettyä aistimusta (kivuliasta aistimusta) odotamme sen olevan toisenlaatuinen?

Ratkaisuni on: kipupisteen aistimukset ovat ensiksikin voimakkaita, mikä saa yksilön kiinnittämään huomionsa niihin. Toiseksi: kun yksilö tarkkailee kipupistettä, hän kokee siinä ensin tietynlaatuisen aistimuksen - ja, pitäessään huomionsa kipupisteessä pitemmän aikaa, hän tulee yrittäneeksi kokea ensiksi-koetunlaisen aistimuksen pitemmän aikaa. Tämä epäonnistuu, koska kipupisteen aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti. Syntyy kitka koetun ja odotetun välillä.

Olen oppinut, että pystyn kokemaan kipuaistimukseni tuskattomina, jos vältän tarkkaamasta kipupistettä - esimerkiksi kuvittelemalla jatkuvaa liikettä jossakin muualla, tai pitämällä katseeni jatkuvassa liikkeessä.

Ellen tarkkaile kipupistettä, minulle ei synny odotuksia aistimuslaadusta, jonka koen siinä. Tämä ei toki osoita hypoteesiani oikeaksi: kipuaistimus (ja siihen sisältyvä tuska) saattaisi jäädä minulta kokematta yksinkertaisesti siksi, että en huomaa sitä.

Omaa hypoteesiani tukee kuitenkin eräs toinen kärsimyksen piirre: se että (eräässä mielessä) emme pysty muistamaan kärsimystä (kipuaistimuksen tuskallisuutta tms.). Muistellessani vihreää koen mielessäni vihreän. Mutta muistellessani kipuaistimusta en koe kärsimystä (kärsi).

Vaikuttaa ilmeiseltä: jos tuskankokemus olisi yksittäinen laatu (eikä syntyisi esim. odotetun ja koetun suhteesta), keskus-/ääreishermosto voisi helposti antaa meille tuskankokemuksen (myös muistikuvassa). Se, että emme pysty muistamaan kärsimystä, on väistämätöntä, jos kärsimys syntyy siitä, että koemme eri aistimuslaadun kuin odotamme. Jos muistelemme kipuaistimusta K (alkuperäisessä kokemuksessa tuskallista aistimusta), odotamme ja koemme aistimuslaadun K - ilman tuskallisuutta, jos hypoteesini pätee.

-Tämäkään ei ehkä ole pitävä todistus - on ajateltavissa, että evoluutio on suosinut aivotoimintaa, joka estää tuskankokemusten muistamisen (jos ei estäisi, emme ehkä uskaltaisi muistella menneitä tuskallisia kokemuksia ja niihin liittyviä opittuja asioita). 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2026

Tekstiluettelo helmikuuhun 2026

   Halutun tekstin saa esiin klikkaamalla postausajankohtaa ajankohtaluettelosta sivun oikeassa reunassa blogin alussa (yläpäässä).

-Tekstien uudemmat vastaavanpituiset versiot ovat yleensä ajatussisällöltään parempia kuin vanhemmat, mutta vanhemmissakin on näkökohtia, jotka uudemmista puuttuvat.

-Jos pidätte tekstejäni hyvinä, pyydän että suosittelisitte blogiani tuttavillennekin - ehkä niillekin, jotka eivät vielä tiedä olevansa kiinnostuneita filosofiasta.

-Minulla on toinenkin blogintapainen (olemassamielessa.blogspot.com), jossa on muutama mieltä käsittelevä teksti (ei filosofiaa, lähinnä introspektiota) - mm. kärsimyksen synnystä (lyhyesti) sekä henkisten lahjojen ja aistimistavan yhteydestä.

Helmi 2026: Miksi muutoksia maailmassa II

Tammi 2026: Voiko olla tietoisuutta ilman minätietoisuutta II

Joulu 2025: Inhimillisen energian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta IV

Loka 2025: Voivatko aistimuslaadut syntyä laaduttomasta aineesta? (emergenssistä - moneskolie versio)

Syys 2025: Eläimillekin kuuluu oikeuksia - äärilyhyesti

Elo 2025: Aivotapahtuma ja värinkokemus empiirisesti sama? (Jaegwon Kimin filosofiasta)

Tammi 2025: Miksi muutoksia maailmassa?

4. marras 2024: Strawsonilaista panpsykismiä (mikromieliä) vastaan

24. loka 2024: The facts of right and wrong III (shortish version)

26. 9. 2024Mitä tarkoittaa "pitää tehdä"?

2. heinä 2024: Parasta suurin mahdollinen mielihyvä suurimmalle mahdolliselle joukolle?

4. kesä 2024: Panpsykismin (tai "panpsykismin") pieni puolustus

Huhti 2024: Voivatko aistimuslaadut syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä)

Maalis 2024: Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

3. joulu 2023: Tyhjä tila mahdollinen?

1. joulu 2023: Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä

18. loka 2023: Leibnizin monadologian perusteluista (pari näkökohtaa)

Elo 2023: Mitä on sairaus (tai terveys)?

28. heinä 2023: Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta II

19. heinä 2023: Voiko A tuntea B:n kivut? (kommentteja Wittgensteinin ajatuksiin)

12. touko 2023: Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista. Väitän että tietyt moraalikäsitykset ovat tosiasioita ja ne voidaan perustella loppuun asti tosiasioilla - lähes kaikkien myöntämillä asioilla (jollakin olemassaolevalla). PIDETTY ESITELMÄNÄ Luonnonfilosofian seurassa 2.4.2024 (toisella otsikolla). SUOSITUS: sai innostuneen vastaanoton.

15. huhti 2023: Voivatko aistimuslaadut syntyä emergenssin kautta III

9. helmi 2023: Onko eläimillä käsitteitä?

8. helmi 2023: Tietoisuus ilman minätietoisuutta mahdollinen?

Joulu 2022: Onko multiversumin mahdollisuus uskottava?

Marras 2022: Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä - viimeinen (?) selvennysyritys

8. heinä 2022: Ihmisyys arvokkaampaa kuin onnellisuus?

5. heinä 2022: Mielen synty mielettömyydestä, aistimuslaadun laaduttomuudesta? (emergenssistä)

Kesä 2022: Kokemusten ja aivotilojen samuudesta II (Jaegwon Kim ja empiirisesti sama)

Huhti 2022: Mieli ilman ainetta (aivoja) sittenkin mahdollinen?

15. maalis 2022: Inhimillisen energian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta III

28. tammi 2022: Mihin perustan ajatukseni

7. tammi 2022: Maailmankaikkeuden menneisyyden äärellisyys ei edellytä tyhjästä syntymistä - alustus

25. marras 2021: Miksi jotakin eikä ei-mitään?

5. marras 2021: Lyhyesti eternalismia (ajan harhaluonnetta) vastaan 

Touko 2021: Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta

Huhti 2021: Mitä tarkoittaa "oikea" ja "väärä" tai "moraalikäsitys" (teksti 90-luvulta)

Helmi 2021: Onko ajalla alkua - ymmärrettävöittämisyritys

Marras 2020: Aine koostuu välttämättä laaduista (kvalioista)

Loka 2020: Kokemusten ja aivotilojen "samuudesta"

Heinä 2020: Mielikuvan ja todellisuudenkokemuksen (aistimuksen tai uskomuksen) erosta II

Kesä 2020: Näkökentän väitetystä "oikeinpäin kääntämisestä" (tai sen tarpeellisuudesta)

Helmi 2020: Maailmankaikkeuden alkuhetken olemassaolo ei edellytä tyhjästä syntymistä (äärilyhyesti)

28. syys 2019: Aine ja aika jaettavissa loputtomasti? (Zenonin kilpajuoksuparadoksista II)

16. syys 2019: Lyhyin mahdollinen moraalin perusteltavuuden puolustus

Kesä 2019: Moraaliväittämien totuuden ja virheellisyyden ehdoista

29. huhti 2019: Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia? (SUOSITUS: puolisoni mukaan paras lyhyehköistä teksteistäni)

13. huhti 2019: Mitä on "välttämätön seuraus"?

Maalis 2019: Pari huomautusta ajan harhaluonnetta vastaan

Helmi 2019: Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista (JULKAISTU Humanisti-lehdessä). Pääpointti: väääryyden ja vaadittavuuden voi perustella tosiasioilla - ei vain omalla valmiilla käsityksellä, että jokin on väärin/vaadittavaa - tai omalla toiveella, että jotakin tehdään/ei tehdä.

Heinä 2018: Toimintaenergian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta

Maalis 2018: Onko ajalla alkua (tai loppua). SUOSITUS: tätä on sanottu "ajatuksia möyhiväksi tekstiksi".

Elo 2017: Hajahuomioita syyn ja seurauksen käsitteistä

Helmi 2017: Muistiinpanoja elämän tarkoituksesta

Elo 2016: Facts of right and wrong II

Heinä 2016: The facts of right and wrong

Maalis 2016: Lyhyt ehdotus todellisuudeksi (aineesta)

Marras 2015: Oikean ja väärän tosiasiat. Perusteluja Humen giljotiinia vastaan = väitän että jostakin, mikä on, voi päätellä, mitä pitää (tai ei saa) tehdä.

Loka 2015: Energian purkamisen mahdottomuudesta (psyykkisen energian)

Touko 2015: Zenonin paradoksi (aineen loputtomasta jaettavuudesta)

Helmi 2015: Mitä on terveys (sairaus)?

Tammi 2015: Mi(s)tä kauneus?

Joulu 2014: Aistimuksen ja mielikuvan sekä uskomuksen ja mielikuvan ero

Marras 2014: "Ylhäällä" ja "alhaalla"

Syys 2014: Syyn käsite ja Hume

16. touko 2014: Suuttumuksen hallinta (käytännön neuvoja)

13. touko 2014: Aineen olemus (ehdotus todellisuudeksi)

Syys 2013: Maailmankaikkeuden alkuhetken olemassaolo ei edellytä tyhjästä syntymistä

Marras 2012: Joukko yhtä suuri kuin osajoukkonsa?

Kesä 2012: Oikean ja väärän tosiasiat. Humen giljotiinia vastaan = väitän että jostakin, mikä on, voi päätellä, mitä pitää (tai ei saa) tehdä.

Marras 2011: Ilmeisen välttämättömyyden määritelmä

31. loka 2011: Metafyysinen välttämättömyys

Heinä 2011: Humen giljotiini =?

Kesä 2011: Ovatko pragmatistit oikeassa? (olen ehkä ymmärtänyt pragmatistisen totuuskäsityksen liian ehdottomasti)

Kesä 2010: Halujen "kohdistumisesta" ja pientä spekulointia halujen synnystä

Maalis 2010: Tärkeintä on tärkeimmäksi koettu (eläinten oikeuksien perusteista)

Joulu 2009: Kivun ja kärsimyksen syy (hiukan lyhennetty versio). Lyhin versio löytyy toisesta blogistani: olemassamielessa.blogspot.com).

Loka 2009: Kävely: (sittenkin) tietoista toimintaa

30. heinä 2009: Kivun ja kärsimyksen syy (täyspitkä)

30. heinä 2009: "Elämän" merkityksestä

15. heinä 2009: Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja (mielenhallintaa, ei filosofiaa).

torstai 26. helmikuuta 2026

Miksi muutoksia maailmassa II

Vaikein metafyysinen kysymys, jota olen pohtinut, on: miksi maailmankaikkeudessa tapahtuu muutoksia (aineessa liikettä)? Eikö olisi mahdollista (loogisesti mahdollista*), että kaikki pysyisi samanlaisena?

Ehkä tämä tekisi liikkeestä välttämätöntä: 1) kaikki pysyy mahdollisimman samanlaisena 2) tajuntojemme takainen aine** on (kuin) näkökenttä, jossa on suuri määrä vierekkäisiä (väri)pisteitä (toisaalla tässä blogissa puolustan panpsykististä kantaa***) - ja vierekkäisyys (vierekkäisyyden kokemus?) syntyy (katseen?) liikkeestä, joka alkaa ehkä kentän keskipisteestä ja leviää muihin väripisteisiin sen ympärille.

Siis: vierekkäisyyden säilyminen edellyttää ehkä jatkuvaa liikettä - ja kuten sanoin, kaikki pysyy mahdollisimman samanlaisena, eli vierekkäisyyden on säilyttävä.

Maailmankaikkeuden liike on siis loogisesti välttämätöntä, jos 1) kaikki pysyy mahdollisimman samanlaisena (jolloin pisteiden vierekkäisyyskin säilyy) 2) vierekkäisyys edellyttää liikettä. Mutta onko kohta 1) loogisesti välttämätön?

Eikö esimerkiksi punainen piste voisi muuttua siniseksi pisteeksi - eikö tämä olisi loogisesti mahdollista? Ehkä ei. Jos tietyssä kohdassa näkökenttää esiintyy ensin punainen ja sitten sininen piste, voiko sanoa, että punainen muuttuu siniseksi - että sininen syntyy (muodostuu) punaisesta pisteestä?

Ei voi! Ihmisen voisi ehkä muuttaa mäyräksi, jos ihmisen solut aseteltaisiin uuteen järjestykseen (tai atomit, jos lajien solut ovat liian erilaisia). Mutta sininen piste ei voi muodostua punaisista - saati yhdestä punaisesta - pisteestä. (Sinisen punaisista pisteistä "muodostuminen" tarkoittaisi nähdäkseni sitä, että näemme sinistä katsoessamme myös sen osat, punaiset pisteet.)

Tähänkin voi väittää vastaan: mutta muuttuvathan näkökenttämme pisteetkin jatkuvasti toisenlaisiksi. Itse väitän tähän vastaan: on ajateltavissa, että kokemamme väripisteet ovat vain hetken aikaa kosketuksissa aivoihimme (ja siis osa tietoisuuttamme) ja poistuvat sieltä saman tien (samanvärisinä kuin olivatkin). Vain se muuttuu, mikä on yhteydessä aivoihin ja osa tietoisuuttamme. Ja äsken kokemamme väripisteet jättivät aivoihimme (työ-)muistijäljen, niin että muun muassa koemme näkökenttämme muuttuvan.

Siis: punainen ei voi muuttua siniseksi, sininen muodostua punaisesta - mutta eikö olisi loogisesti mahdollista, että punainen piste vaihtuisi siniseen? Hm. Mutta jos onkin, voisiko olla niin, että tilanteet eivät muutu, koska niillä ei ole mitään syytä muuttua? Asiaa täytynee vielä pohtia.

* Ainoa välttämättömyys, jonka pystymme havaitsemaan, on looginen välttämättömyys. (Voimme toki havaita esim. sen "välttämättömyyden", että tulitikun raapaisu ((sopivissa olosuhteissa)) välttämättä = aina johtaa tulen syttymiseen, mutta siinä yhteydessä emme havaitse sitä, mikä tekee tulen syttymisestä välttämätöntä. Vain loogisen välttämättömyyden yhteydessä havaitsemme, miksi X:ää tai X:stä seuraa Y.) Koska ainoa väistämättömäksi-tekeminen, jonka pystymme havaitsemaan, on looginen väistämättömyys, voimme tarkoittaa väistämättömyydellä vain loogista väistämättömyyttä. (Ollapa Wittgenstein ja voida vain todeta, että ainoa välttämättömyys on looginen välttämättömyys! Koska en ole, voin vain todeta intuitioni sanovan, että vain loogisesti ristiriitainen on mahdotonta ja looginen johdonmukaisuus välttämätöntä.)

** Aistimustemme aiheuttaja-jokin - välittömästi aiheuttava tai välillisesti (jokin voi vaikuttaa ensin muuhun aineeseen, sitten muu aine aistimuksiimme).

***Eli kantaa, että ainekin (aistimustemme aiheuttaja) muodostuu kokemuksista (aistimuslaatuelementeistä, ellei kompleksisemmista mielensisällöistä).

sunnuntai 11. tammikuuta 2026

Voiko olla tietoisuutta ilman minätietoisuutta II

Panpsykismiä puolustanut Leo Näreaho on joskus pohtinut (mm. esitelmässään Luonnonfilosofian seurassa 2023), voiko olla tietoisuutta ilman minätietoisuutta. Itse vastaan: on ilmeistä, että voi.

Kaikki kokeminen ei ole itsen kokemista. Koemme vain osan kokemastamme itsenämme, muun ulkomaailmana.

Itsenkokemus selvästikin eroaa ulkomaailmankokemuksesta (miksi muuten tarvitsisimme eri sanat "itse" ja "ulkomaailma"?). 

En sano, että itsenkokemus eroaa ulkomaailmankokemuksesta "laadullisesti" - itse ja ulkomaailma voivat olla samaa laatua. Voin kokea esimerkiksi vihreän pyörylän yhtä hyvin osana itseäni, mieltäni (itse kuvittelemani vihreän pyörylän tapauksessa) kuin osana ulkomaailmaa (nähdyn vihreän pyörylän tapauksessa). Mutta tarkoitamme "itsellä" ja "ulkomaailmalla" jollakin tavoin erilaisia asioita.

Tarjoan mahdollisuutta: "itseäni" on se, mihin minä* voin vaikuttaa välittömästi pyrkimykselläni ("tahdollani"). Niin kuin jo totesin: itse luomani mielikuva on osa itseäni (=koen sen osaksi itseäni, en ulkomaailmaa). Ja ruumiini on osa itseäni sikäli, että pystyn liikuttelemaan sitä välittömästi pyrkimykselläni.

* En käytä määriteltävää asiaa osana määritelmää, vaan yritän ilmaista asian lyhyesti. Täsmällisemmin muotoillen: "itseä" on jossakin tajunnassa se, mikä syntyy (tai tuntuu syntyvän) välittömästi jostakin tajunnassa olevasta (tiedostetusta) pyrkimyksestä - tai pyrkimys itse. 

keskiviikko 17. joulukuuta 2025

Inhimillisen energian "purkamisen" tai "suuntaamisen" mahdottomuudesta IV

Psykoanalyyttisessa puheessa ja arkipuheessa väitetään joskus, että inhimillistä energiaa (varsinkin "seksuaalista energiaa*) voidaan "purkaa" tai "suunnata" erilaisiin toimintoihin. Katson, että tämä on ongelmallinen väite.

Inhimillisellä "energialla" tarkoitetaan nähdäkseni jotakin, mikä tuottaa jotakin toimintaa tai jonkin toiminnon (kuten seksuaalisen nautinnon). (Toisinaan "energialla" tarkoitetaan sitä, että yksilö "jaksaa" tehdä ja toimia, mutta tämä ei selvästikään ole sellaista energiaa, jonka tarvitsisi "purkautua".) Tai, täsmällisemmin: energiaa voidaan katsoa olevan (yksilöllä) silloin, kun jokin toiminto syntyy.

Jos energiaa on, toiminto tapahtuu jo - sitä ei voi enää suunnata muuhun toimintoon. 

Vai olisiko mahdollista, että energia (tai jokin aivosähkötapahtuma, "jolla" on energiaa) tuottaa jonkin toiminnon viiveellä, jolloin aivosähkötapahtuma tai yksilö voi valita, mihin suuntaa energiansa?

Arkijärjellä kuvittelisin, että jos jokin tapahtuma aiheuttaa toisen (tekee toisen ((loogisesti**?)) välttämättömäksi), se aiheuttaa tämän heti esiintyessään. Siksi pidän viiveellisen energian suuntaamista ainakin epätodennäköisenä.

Edelleen: jos jokin tapahtuma tekee toisen välttämättömäksi, eikö se välttämättä tee jonkin tietyn tapahtuman välttämättömäksi? (No - en tiedä, mitä kvanttifyysikot sanoisivat tähän.)

Jotkut väittävät pystyvänsä sublimoimaan seksuaalisen energiana, mutta tämä voisi olla mahdollista selittää muutenkin kuin energiateorialla. 

Oma kokemukseni sanoo, että tyydyttämätön seksihalu on voitettavissa kuvittelemalla, että olen juuri saamaisillani seksiä. Tämä saa halun laukeamaan (ja johtaa hetkelliseen nukahtamiseen***) sekä estää sitä kääntymästä ahdistuskohtaukseksi (kuten tapahtuu, jos yritän voittaa halun tahdonvoimalla). Olen myös kuullut, että joillakin matkustaminen johtaa halun laukeamiseen. 

* Halu tuntuu "energialta" kai ainakin siksi, että se tuntuu olevan johtamaisillaan seksuaaliseen toimintaan.

** Toisaalla olen esittänyt, että (aineen) muutokset (liike) syntyisivät siitä, että kaikki pysyy niin samanlaisena kuin mahdollista - että näkökentän (tai sen kaltaisen aineen) pisteiden vierekkäisyyden kokemus syntyy jonkin (katseen?) liikkumisesta alkupisteestä eri suuntiin sen ympärille. Tätä voisi sanoa loogisesti välttämättömäksi sillä alkuehdolla, että kaikki pysyy mahdollisimman samanlaisena.

*** Eli tekniikkaa ei kannata käyttää esimerkiksi lentokonetta ohjatessaan.

tiistai 7. lokakuuta 2025

Voiko aistimuslaatu syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä - moneskolie versio)

Useimmat (filosofit ja ei) näyttäisivät uskovan, että aineen elementeillä (atomeilla, kvarkeilla, aalloilla...) ei ole laatua, kuten punainen tai vihreä, makea tai hapan - vaan että kokemuslaatuja* syntyy vain aivoissa tai hermostoissa. Tätä sanotaan laatujen emergenssiksi laaduttomasta. (Mm. Kari Enqvist on esittänyt, että aine aivojen ulkopuolella on "vain ykkösiä ja nollia".)

Emergenssillä tarkoitetaan sitä, että 1) jollakin kokonaisuudella on ominaisuus jota osasilla ei ole 2) "uusi" ominaisuus (tässä: laatu) ei ole vain osien summa 3) "uusi" ominaisuus ei synny niin, että kokonaisuus putkauttaisi sisältään uuden ominaisuuden/olion (punaisen pisteen tms.) - vaan laatu jollakin tavalla muodostuu osasten kokonaisuudesta - ainakin minun sanatajuni mukaan. (Siitä, että jokin kokonaisuus "putkauttaisi sisältään" jonkin laatupisteen, seuraisi ainakin, että laatupiste pysyy olemassa, vaikka kokonaisuus (jokin aivosähkötoiminto?) lakkaisi olemasta.)

-Huomautan, että tässä tekstissä en puhu muista emergenssin tapauksista kuin laatujen emergentistä synnystä.

Onko siis mahdollista, että jokin laatuelementti muodostuu laaduttomista ja tyhjistä pisteistä?

Ilmeistä on ainakin, että emme näe esimerkiksi punaisen pisteen tai läiskän muodostuvan laaduttomista ja tyhjistä pisteistä. Sillä, että jokin läiskä muodostuu pisteistä, voidaan tarkoittaa sitä, että näemme läiskän ja sen sisältämät pisteet. (Muodostumisen käsite on epäilemättä syntynyt kokemuksistamme.) Tai voimme tarkoittaa jotakin samanlaista, mutta ei kenenkään/minkään kokemaa.

Olisiko mahdollista, että punainen piste muodostuu tiedostamattomista laaduttomista ja tyhjistä pisteistä? (Ehkä koetuista, mutta ei tiedostetuista. Jonkin tiedostaminen tai siihen keskittyminen edellyttää nähdäkseni ainakin koettua aikajatkumoa.)

On mahdotonta kuvitella jotakin laadutonta. Siksi - jotta asia olisi kuviteltavissa - puhun siitä, voisiko punainen teoriassa muodostua mustista ja valkoisista osista.

Se, että jokin laatu (P) muodostuisi toisenlaatuisista (M ja V) osista, merkitsisi ainakin, että on olemassa sekä P että M ja V pisteitä tms.

Ensiksi voitaisiin kuvitella, että on olemassa vierekkäisiä mustia ja valkoisia pisteitä. Mutta jos joku näkee musta-valkoisen läiskän, eikö ole teoriassakin mahdotonta, että hän näkee saman läiskän punaisena?

Entä jos joku näkisi ajallisesti peräkkäisiä mustia ja valkoisia pisteitä, ja niistä muodostuisi punaisen kokemus? Kuviteltakoon, että kokija tiedostaa vain punaisen pisteen (kuten todellisuudessakin tiedostamme). Jos näin on, onko oikeutettua sanoa, että ko. punainen piste muodostuu mustasta ja valkoisesta? Jos näitä ei tiedosteta, millä tavalla ne ovat osa punaista? Jos osasia ei koeta, eikö tällöin ole kysymys siitä, että tiedostamaton jokin putkauttaa sisuksistaan punaisen (mikäli tämä on sen uskottavampaa)?

Voimme ehkä nähdä, että violetti pinta tai piste muodostuu sinisestä ja punaisesta. (Toisaalta: näemmekö tämän ennen kuin meillä on kokemuksia värien sekoittamisesta?) Mutta miten kaikkitietävä olentokaan voisi nähdä (tai tietää**), että jokin väripinta muodostuu laaduttomista pisteistä? Eikö ole ilmeistä, että laadutonta ja tyhjää sekoittamalla ei synny punaista? Että punainen ei ole jotakin laaduttoman ja tyhjän väliltä?

Sitäpaitsi: entä ajatus aineesta laaduttomina "ykkösinä ja nollina" (jonakin ja tyhjänä)? Jos elementillä ei ole laatua, miten se eroaa tyhjästä? Osittain näistä syistä uskon, että kaikki aine-elementitkin ovat laatuelementtejä. Yksityiskohtaisemmin puolustan kantaa aineen välttämättömästä laatumaisuudesta tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maaliskuu 2016.

* Koettuja tai ei-koettuja laatuja, mutta olemassaolevia.

** Vaikka emme edes ottaisi huomioon, että laadutonta on mahdotonta nähdä. (Voisiko jokin jumala tiedostaa laaduttoman aineen liikkeen?)

 

perjantai 26. syyskuuta 2025

Eläimillekin kuuluu oikeuksia - äärilyhyesti

Katson että on todistettavissa, että ei-inhimillisilläkin eläimillä on (ainakin enimmäkseen) oikeus onnellisuuteen ja vapauteen. Pohjimmainen perusteluni on, että jos jokin eläin haluaa jotakin asiaa, eli kokee tärkeäksi ko. asian toteutumisen, niin on olemassa sen toteutumisen tärkeys. 

Siis: jos eläin kokee jotakin tärkeänä, kaikkien on myönnettävä, että ko. tärkeys on olemassa. Tässä mielessä haluttujen asioiden toteutumistärkeydet ovat yleispäteviä tosiasioita. Toisinaan eläimillä ilmeisesti on pakottavia haluja, eli (niiden mielissä) on olemassa pakottavia tärkeyksiä.

Edelleen: mitä pakottavampi halu, sen painavampi tärkeys. (Väitän, että yksi ylittämättömän pakottavista haluista on yksilön halu oman sietämättömän kärsimyksensä lakkaamiseen.)

Ja eläinten kokemista tärkeyksistä on johdettavissa ihmisen velvollisuuksia niitä kohtaan (halujen pitää tyydyttyä - varsinkin pakottavimpien halujen - moraalitoimijoiden ansiosta ellei ilman).

Perusteellisemmin (noin kymmenen liuskan voimin) puolustan näitä näkemyksiä blogitekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista", toukokuu 2023. 

keskiviikko 6. elokuuta 2025

Aivotapahtuma ja värinkokemus "empiirisesti sama"? (Jaegwon Kimin filosofiasta) II

 Tekstiluettelo löytyy kaksi tekstiä tästä alaspäin.

Lähes kaikki materialistit ja fysikalistitkin (mitä en itse ole!) myöntävät, että tietty aivosähkötapahtuma ja punaisen värin kokemus eivät ole loogisesti sama asia.

Loogista samuutta on esimerkiksi se, että "poikamiehellä" ja "naimattomalla miehellä" tarkoitetaan samaa asiaa. "Punaisella" ja "aivosähkötapahtumalla A" ei selvästikään tarkoiteta samanlaista asiaa. Siis: jokin tunnistetaan punaiseksi eri piirteiden perusteella kuin aivosähkötapahtumaksi A. Siksi: siitä, että aivosähkötapahtuman A esiintyessä esiintyy aina punaisen värin kokemus, ei voida selittää loogisella samuudella.

Filosofi Jaegwon Kim on 1970-luvulla (Materialism and the Mind-Body Problem, toim. David Rosenthal) esittänyt, että jokin värinkokemus ja jokin aivosähkötapahtuma voisivat kuitenkin olla empiirisesti sama asia (=kokemus voisi osoittaa ne samaksi asiaksi).

Esimerkkinä empiirisestä samuudesta Kim antaa mm. tämän: "Taivaan väri on (sama kuin) sininen." Sanoisin, että lause tarkoittaa suunnilleen tätä: kun katsomme ulkoilmassa, päiväsaikaan, pilvettömällä säällä ylöspäin, näemme sinistä.

Tai: sinisellä on se ominaisuus, että se esiintyy taivaalla. Sinisellä on tietty, nimetty suhde taivaaseen. (Tietty, nimetty suhde johonkin, mikä olisi olemassa ilman sinistäkin.)

Samaan olioon voi kuulua sen (jonkinvärinen?) piste-/läiskä-/kappaleluonne ja sen suhde johonkin (kuten taivaalla-esiintyvyys). Mutta jos on kaksi pistettä, läiskää tai kappaletta, ne vaikuttavat ilmeisellä tavalla kahdelta eri oliolta (asialta). (Viittaako "aivosähkötapahtuma" pistemuodostelmaan tms., vai suhteeseen - pisteiden tms. keskinäisiin suhteisiin? Teksteissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi"/"Aineen olemus" puolustan kantaa, että mitään - (sähkö)energiaakaan - ei voi olla ilman olioita, eikä ilman laatujakaan.)

Taivaan väri ja sininen voivat kokemusperäisesti osoittautua samaksi, koska taivaalle (ylöspäin jne.) katsoessamme näemme sinistä - koska näkyvällä sinisellä on tietty suhde näkyvään taivaaseen. Voisivatko punaisenkokemus ja (materialistien olemassaolevaksi uskoma) ei-kokemusluonteinen aivosähkötapahtuma A olla tässä mielessä samaksi havaittava asia? Voisiko olla näin: kun katsomme aivosähkötapahtumaa A, näemme punaista?

Ilmeisestikään ei. Emme voi katsoa aivosähkötapahtumaa sellaisena kuin se itsessään* on - elementtejä, joista aivosähkötapahtuma ja punaisenkokemus koostuu (mikäli materialismi on oikea kanta ja aine-elementit laaduttomia**) ja huomata, että ne koostuvat laaduttomista aine-elementeistä, energiasta tms. (Ja jos näkisimme sekä punaisen laadun että laaduttomat aine-elementit, eivätkö ne näyttäisi meistä kahdelta eri oliolta tai oliokasautumalta?) Emme taatusti näe punaisen osasia.

Laaduton aivosähkötapahtuma ja aistimus eivät voi ainakaan osoittautua samaksi (olla empiirisesti sama). Tai: enintään voitaisiin pitää niiden samuuden osoituksena sitä, että 1) tietyn aivosähkötapahtuman esiintyessä aina esiintyy tietty aistimuslaatu 2) uskomme maailmankaikkeuden aineen ja energian (ja kaiken) vakiosummaan - uskomme, että uutta ainetta/energiaa/olemassaolevaa ei koskaan synny (näennäisesti uuden - aistimuslaadunkokemuksen - täytyy muodostua vanhasta - aivojen aineesta tms.) 3) uskomme, että yksittäiset aine-elementit ovat laaduttomia.

Entä voisivatko aistimuslaatu ja aivosähkötapahtuma olla sama asia? Voisiko punainen olla aivosähkötapahtuman A väri? 

Materialismin mukaan aine-elementeillä ei ole mentaalisia ominaisuuksia, kuten väriä. Jotkut materialistit pitävät kuitenkin mahdollisena/totena, että kompleksisista ainemuodostelmista, kuten aivosähkötapahtumista, muodostuu aistimuslaadunkokemuksia. Tätä sanotaan emergentiksi materialismiksi, ja sitä olen vastustanut emergenssiä käsittelevissä teksteissäni (myös Lyhyt ehdotus todellisuudeksi/Aineen olemus-teksteissä, joissa puolustan panpsykismiä).

* Aine itsessään = jokin aistimustemme ja tajuntojemme ulkopuolinen, joka aiheuttaa meissä aistimuksia "ainekappaleista" yms. Toisinaan aiheuttaminen voi olla välillistä - aine-elementit vaikuttavat toisiinsa ennen kuin ne vaikuttavat ihmisten tai muiden eläinten aistimuksiin.

** Panpsykismin tai neutraalin monismin mukaan aivoelementit (-solut tms.) tai aivosähkötapahtumat sinänsä ovat jonkinvärisiä tai muuten aistimuslaatuisia - sen lisäksi että niillä on fysikaalisia vaikutuksia - eli ne ovat yhtä lailla mieltä kuin ainetta. Tarkoitan: Näiden kantojen mukaan kaikki aine koostuu aistimuslaaduista tai muista kokemuksista (ihmisten tai muiden eläinten tai atomien*** tajunnoissa/mielissä) - mutta nämä laadut ovat myös ainetta = niillä on aineellisia vaikutuksia - ne aiheuttavat vaihtuvia, tietoisia aistimuksia ihmisissä tai muissa eläimissä, enemmän tai vähemmän välittömästi (ks. ed. viite). -Lyhyenä puolustuksena tälle kannalle: emme pysty havaitsemaan ainetta sinänsä (aistimustemme aiheuttajia), joten emme tiedä että se on ei-kokemusluonteista, ei-ilmenevää.

*** Tai muiden aine-elementtien tai koko maailmankaikkeuden.


perjantai 24. tammikuuta 2025

Miksi muutoksia maailmassa?

Tekstiluettelo löytyy heti tämän tekstin alapuolelta.

Vaikein metafyysinen kysymys, jota olen pohtinut, on se, miksi maailmankaikkeudessa tapahtuu muutoksia (aineessa tapahtuu liikettä, tajunnoissamme kokemusten muutoksia). Eikö olisi loogisesti täysin mahdollista (ristiriidatonta), että kaikki pysyisi samanlaisena?

Yksi ratkaisu, jota voisi ajatella, on se, että kaikki pysyy mahdollisimman samanlaisena. Voisiko olla niin, että (jos lähdetään siitä, että kaikki olemassaoleva on joukko kokemuksia - panpsykistinen* kanta) esimerkiksi näköaistimuspisteiden vierekkäisyyden kokemus edellyttää liikettä? Siis: että kaiken mahdollisimman samanlaisena pysyminen - pisteiden vierekkäisyyden säilyminen - edellyttää liikettä (muutoksia)?

* Panpsykismillä tarkoitetaan kantaa, jonka mukaan on olemassa jotakin ihmisten ja muiden eläinten tajunnansisältöjen ulkopuolista - ainetta (jotakin mikä aiheuttaa meissä aistimuksia?), mutta kyseinen ainekin koostuu (aistimustemme kaltaisista?) kokemuksista - meidän tajuntojemme ulkopuolisista siis. 

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Strawsonilaista panpsykismiä vastaan: kokemukset eivät voi kerääntyä yhteen

Tekstiluettelo löytyy heti tämän tekstin alapuolelta.

Panpsykismillä tarkoitetaan kantaa, jonka mukaan kaikki ainekin* koostuu (alkeellisista) mielielementeistä - jokainen alkeishiukkanen on ehkä vain jonkin aistimuslaadun (punaisen, makean...) kokemus. Panpsykismiä on pidetty ratkaisuna kysymykseen, miten aineesta voi syntyä kokemuksia (aine on alunperinkin kokemuksia).

Galen Strawsoninkin** mukaan maailmankaikkeuden elementit (alkeishiukkaset, alkeiskentät tms.) ovat alkeellisia kokemuksia - jokainen aine-elementti on ehkä vain jonkin väripisteen kokemus - jotka aivoiksi kerääntyessään muodostavat kompleksisen (esim. inhimillisen) mielen, kokemuskokonaisuuden, ajatteluineen, tunteineen ja pyrkimyksineen.

Lisäksi hänen mukaansa jokainen aivoihin sisältyvä alkeishiukkanen tms. on olemassa sekä yksin-koettuna  - pelkkänä väripisteenkokemuksena (alkeismielenä) - että osana kompleksista kokemuskokonaisuutta. Tällaista alkeismielten yhteen kerääntymistä on pidetty ongelmallisena. Esimerkiksi William James on kirjoittanut*** (suomennos omani):

"Ota sata [tuntemusta], ravistele niitä ja asettele ne niin lähekkäin kuin mahdollista (mitä se sitten tarkoittaneekin); jokainen pysyy silti samana tuntemuksena kuin se on aina ollutkin, omaan nahkaansa suljettuna, ikkunattomana, tietämättömänä siitä, mitä muut tuntemukset ovat ja merkitsevät. Olisi olemassa sadasensimmäinen tuntemus, jos, kun sellaisten kokemusten sarja koottaisiin, ilmaantuisi tietoisuus joka kuuluu joukolle sellaisenaan, ja tämä 101. tuntemus olisi täysin uusi tosiasia; puheenaolleet 100 tuntemusta voisivat, jonkin erikoisen fysikaalisen lain voimasta, olla signaali sen syntymiselle, kun ne kerääntyisivät yhteen; mutta näillä sadalla tuntemuksella ei olisi mitään...samuutta uuden 101. tuntemuksen kanssa, eikä koskaan olisi mahdollista päätellä yhtä toisista, tai (missään ymmärrettävässä mielessä) sanoa että se kehittyi ((evolved)) niistä."

Itse muotoilisin ongelman näin: Tietty väripiste tms. ei voi olla samaan aikaan yksin-koettuna ja kokonaisuuden osana koettuna. Enintään voi (kuten James sanoi) olla olemassa samaan aikaan joukko erillisiä väripisteitä ja kokemuskokonaisuus, joka sisältää kaikkien näiden väripisteiden kaksoiskappaleet.

Oma ratkaisuni, joka mielestäni mahdollistaa panpsykismin pelastamisen, onkin, että on vain koko maailmankaikkeuden laajuinen kokemuskokonaisuus (mieli) - ei yksittäin koettuja kokemuselementtejä.

Tähän vastataan epäilemättä: Mutta onhan ilmiselvää, että minun tajuntani ei ole osa maailmankaikkeuden laajuista kokemuskokonaisuutta - minä en koe maailmankaikkeuden laajuista kokonaisuutta.

Puolustukseni on: katson, että on erotettava alkeiskokemukset ja tietoiset (aivoissa syntyvät) kokemukset. Kaikki maailmankaikkeudessa koostuu kokemuksista, mutta kaikki aine ei ole siinä mielessä tietoista kuin ihmisen (ja muiden eläinten) kokemukset.

Minulla ei ole täsmällistä käsitystä siitä, mikä alkeiskokemuksen ja (inhimillisen) tietoisen kokemuksen ero on - mutta esitän: on mahdollista, että koen jotakin (jonkin aistimuslaadun tms.) ilman että huomaan kokevani sen.

Mistä "huomaamisessa" sitten on kysymys? Yksi johtolanka voisi olla: Minusta näyttää ilmeiseltä, että ilman ajan kulumisen kokemusta (jos kokisin vain äärilyhyitä hetkiä) en ehtisi huomata, mitä edessäni tai ympärilläni on (saati että voisin pysähtyä tarkastelemaan sitä). Ja uskoisin, että ajan kulumisen kokemus edellyttää aivotoimintaa.

-Laajemmin olen pohtinut näitä kysymyksiä blogitekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

* Jokin tajuntojemme ulkopuolinen (joka aiheuttaa meissä aistimuksia? Oma määritelmäni). Ainakaan "aineella" ei panpsykismissä tarkoiteta fenomenaalista ainetta, aineenaistimuksiamme.

** G. Strawson et al.: Consciousness and its Place in Nature, 2006, Imprint Academic.

*** Oma lähteeni: sama kuin edellä, s.54.

 

keskiviikko 23. lokakuuta 2024

The facts of right and wrong III (shortish version)

Almost all other texts in this blog are written in Finnish.

In this text I defend the position, that certain moral views (ie. certain beliefs in the wrongness, rightness ((acceptability)) or obligation of actions or states-of-affairs) are facts - provable, potentially admitted-by-everyone states of affairs. At least they are provable if we can trust beliefs, which we rely on in everyday life and based on which we make decisions (such as the sufferingness of other people and other animals). 

Obligation and wrongness are also "true" in the meaning of "something existent" - existents (existing things) or relations between existents.

Above all, I hold, that moral states-of-affairs (wrongness and the like) can be inferred solely from facts - things admitted by everyone in everyday life - without reference to more general moral beliefs of any moral judge, or of wishes of the moral judge.

I hold, that is, that moral views can be motivated (also) by facts about states-of-affairs outside the mind of the moral judge.

I claim, that moral opinions can be motivated thereby, that there is mustn't-be-ness, or wrongness, and must-be-ness, or moral obligation. Something exists, that can be called mustn't-be-ness - eg. desires of sufferers for their suffering to end. (Later on, I motivate this and talk about how the moral weight of different desires should be determined.)

There is mustn't-be-ness, ie. mustn't-be-ness is an unquestionable fact. In this sense, Hume's guillotine in its general sense is disprovable. I mean the position: "What ought to be, cannot be deduced by anything that is". I hold, that what should be or shouldn't be, can be inferred from something that is.

Later on, I also defend the stance, that it is more important to avoid the most intense sufferings (even of a small number of individuals) than to intensify the pleasures (or diminish the moderate sufferings) of a large number of individuals.

I must begin by pondering, what is meant by moral "wrongness", "rightness" or "obligation".

Are moral sentences expressions of feelings?

Alfred Ayer proposed, that moral sentences of the type "stealing is wrong" are merely expressions of feelings, like "Ouch!" is an expression of pain. According to him, moral sentences do not claim anything, ie. they are neither true nor false - in other words, they have no truth-value, (A true sentence has a positive truth-value and a false one a negative truth-value, but according to Ayer, moral sentences have neither.)

The Ayerish position, according to which moral sentences are feeling-expressions without truth-value, is called "emotivism".

Expressions of feelings must be distinguished from claims about feelings. For instance, the sentence "I'm in pain" is a claim about the feelings of the speaker, that is true or false (in this case, mendacious); the expression "Ouch!" has no truth-value.

The position, according to which moral sentences are claims about the speaker's feelings, is known as "subjectivism". According to subjectivism, the sentence "theft is wrong" would mean something like "I hate stealing". For myself, I consider subjectivism a false stance - by "moral wrongness" we seem to mean something more generally wrong than something we feel to be bad ie. unpleasant, or more generally wrong than something (some action) that we wish not to be performed. (I motivate this in more detail in an old blog text: olemassatajunnassa.blogspot.com, "Facts of right and wrong II", August ((elo)) 2016.)

As mentioned, Ayer held that the sentence "Stealing is wrong" is an expression of feeling, or it expresses something like "Stealing fye!". 

I consider this interpretation possible only if we don't pay enough attention to our uses of the word "wrong". The term "expression of feeling" should also be taken under scrutiny. 

To begin with: As far as I can see, "expression of feeling" means something - a word, a sound, a gesture - that is almost forced out of the subject ("feeler"). According to this definition, the sentence "That painting is horrible!" is an expression of feeling. But it seems, that it is something else as well. 

The sentence doesn't go: "How horrible!", but: "The painting is horrible/horribly ugly!". The sentence seems like a statement about ugliness in the external world - not just an ugliness-experience - and does it only seem so?

When I see an ugly painting, I feel, that the ugliness is located in the painting. I don't experience the painting to be "out there" and the ugliness "in here", in my mind. They are both "out there" (non-me) and inseparable from each other. 

In our childhood we learn, that beauty "actually" exists in the beholder's eye, but I claim, that our language reflects our original experience. It seems plausible to think, that originally, we have used this kind of sentences in order to express naïvely realistic beliefs of ugliness inherent in external objects. If you like: beliefs, that are originated by the projection of our feelings on the external world. 

My point is: even sentences that express "projection beliefs", are expressions of beliefs. They have a cognitive content*, such as "The object X has the experiencer-independent property 'ugliness'/'badness´", ie. they are not just "blurtings-out" of feelings. Therefore: if we use moral sentences to express naïvely realistic "projection beliefs" (which is at least possible), moral sentences must be considered genuine expressions of beliefs.

As a logical empiricist, Ayer could not admit sentences expressing "projection beliefs" to be meaningful claims - they are inprovable, metaphysical sentences. But this doesn't justify the inference, that feeling-expression is their function or their only function.

Everyone can freely deliberate, whether she herself expresses (only) a feeling by talking about "wrongness" - whether the word is an outburst of loathing or the like - or if the word has meanings, ideas evoked by them.

But now I proceed to the main point in my discussion of emotivism.

If I ask myself: "Would it be wrong of me to participate in a research project concerning bacteriological weapons?", the word "wrong" cannot be a feeling-expression. If I ask, whether something is wrong, I don't call it wrong - I don't express a feeling. (I assume, that the word "wrong" has the same meaning in questions as in statements.) Therefore it would seem, that "wrongness claims" are not (at least merely) feeling-expressions, but some kind of genuine claims.

If we assume, that the meaning of the word "wrong" is in a broad sense "emotive", pertaining to emotions, my question could be given the meaning: Would a research of weapons have consequences, that I would think eg. horrible. Given this, "wrong" would mean "held horrible by me". And this wouldn't be an emotivist, but a subjectivist interpretation. As I mentioned earlier, I hold this position false, too.

Prescriptivism - the view "moral claims and terms are recommendations meant to be universally followed" - presents the similar problem. My "claim" of the rightness of an action might be just a universal recommendation by me. But what would we mean by the often-asked question of whether something is right? Would we perhaps mean, whether the action is worth recommending? But if we do, the word "right" refers to something worth recommending - we don't only use it for recommending.

Emotivism and prescriptivism are both expressivist stances - they claim, that moral sentences are not real claims, ie. they don't express beliefs, but something else. (The opposite stance - mine - might be called credism.) All expressivist views present the same difficulty, when applied to questions.

All in all, I hold: when speaking of moral wrongness etc., we mean something (some state of affairs) - and not just something about our own feelings or desires.

Now I proceed to deliberate, what we mean by "wrong", "right" and "obligatory".

* A belief content - these sentences are used in order to say, that things are in a certain way (which can be imagined or at least thought of, eg. by negation - like an existent of a certain shape, that "no one/nothing experiences". Everything we imagine is experienced by us - we cannot imagine something non-experienced, only think of it with the aid of negation).

The naïve notion of wrong

What does it finally mean, that some action or state-of-affairs is "wrong" or "right" - maybe "obligatory", such as the fulfilment of a responsibility? As far as I can see, that the action in question mustn't be (ought not to be) or can be allowed to be - or must be (ought to be). And what does it mean, that something "mustn't" or "must" be?

My own idea of an action that "mustn't" take place, is - or was in my childhood and youth, before I was acquainted with the meaning-analyses of philosophers* -a picture, where the entire universe strives for the non-prevalence of the action - or desires, that the action not take place.

I believe, that my idea was created like this: as a child, when I committed myself to avoiding some "naughty" action (following my parents' influence), I had to create a picture in my mind to remember what to avoid - I created a picture of avoiding the action without imagining myself as the avoider. Images were created in my mind, where the "wrong" actions were avoided without an "avoider" - or obligatory actions aimed at without an "aimer-at".

The image of a subjectless or ubiquitous avoiding may have gained strength from my impression, that 1) the avoidance of any action wasn't only my parents' wish - and my parents avoided them even if they didn't want to 2) the avoidance of "wrong" or "naughty" actions was expected from everyone in my environment.

Given that "wrong" means - to all/most others as well as me - something that is avoided without an avoider, it seems apparent, that there is no "wrongness". And given, that "wrong" means - to all/most others as well as me - something that the entire universe avoids: if the universe as a whole isn't a conscious, desiring and striving being, there is no wrongness.

Even if the universe is a conscious being, we cannot perceive, what it tries to avoid  - we cannot base our morals on what it tries to avoid or attain.

* Actually I find, that the accurate notions of "wrong" and "right" are precisely those of persons not acquainted with moral philosophy. A word or a sentence means, what most of its (grown-up, native) users take it to mean.

Meanings of "mustn't"

Could it be true in some other sense of "mustn't be", that some actions or states-of-affairs mustn't be?

I ask: in what meanings do we use the expression "mustn't be"? In what non-moral contexts do we use the expression? (The meanings in moral contexts I already touched upon.)

My answer is: We say that something "mustn't be", among other things, when we unconditionally want something not to be - when we find something intolerable - such as the loss of our spouse or of our ability to move, or our own intense pain.

Another context, where we use the expression "mustn't", is when we say eg. to a child: "You mustn't do that", ie. meaning "Don't do that". The sentence is only an attempt to influence the child's behaviour, a part of a language game - it doesn't refer to the way things are.

Because this "mustn't" doesn't refer to facts, it obviously cannot be true, that something is wrong in its sense.

A third context, where we say "mustn't", is when we mean, that someone or something - the law, the legislature, the rules of a game - has prohibited the action  - and perhaps imposed a punishment for performing it. Even this meaning wouldn't exist without the once-existed aim or desire of someone to avoid the action or its consequences.

I claim: All meanings of "mustn't" are ultimately based on the desire, that something not be or not be done. Therefore it can be claimed, that something is wrong - mustn't prevail - on the condition, that someone or something wants it not to prevail. The desire of non-prevalence may be called having-not-to-prevail ("musting-not-prevail"?).

Objectively or universally true?

Someone will certainly point out: But don't we, by a moral "must not be", mean some kind of objective - experiencer-independent, non-experiential - having-not-to-be?

Well - for my part, I would be willing to admit something a moral "wrongness" given, that it is universally truly having-not-to-be.

The desire, that some action or state-of-affairs not prevail, may be called an existing - admitted existing by everyone, thus universally true - having-not-to-be. (Besides: if there would be objective, non-experiential as-if-suffering and as-if-ending-desire, would its avoidance really be more important than the avoidance of an experienced, intolerable suffering?)

Consequently, I claim (opposing Hume's guillotine): from some things - desires - that are, it can be inferred, how things should be - since desires are shalling-be.

Even here, someone may point out: We don't call an action or state-of-affairs wrong or shalling-not-be solely because someone wants to avoid or aims at avoiding the action or state-of-affairs in question.

The avoidance of the action or state-of-affairs must also have a reason - that the action or state is bad, unpleasant.

I consider this a mere academic question - I claim, that in any case, where someone wants to avoid some state-of-affairs, she feels it as unpleasant. And any time, when someone wants to experience or possess something, she feels it to be pleasant. The classification of wrong and right can still be grounded on desires.

I still claim, opposing Hume's guillotine: How things should be, can be inferred from how some things are.

David Hume wrote in A Treatise of Human Nature (Wordsworth editions 2011, p. 409):

"I cannot forbear adding to these reasonings an observation, which may, perhaps, be found of some importance. In every system of morality, which I have hitherto met with, I have always remarked, that the author proceeds for some time in the ordinary way of reasoning, and establishes the being of a God, or makes observations concerning human affairs; when of a sudden I am surprized to find, that instead of the usual copulations of propositions, is, or is not, I meet with no proposition that is not connected with an ought, or ought not. This change is imperceptible; but it is, however, of the last consequence. For as this ought, or ought not, expresses some new relation or affirmation, it is necessary that it should be observed and explained; and at the same time that a reason should be given, for what seems altogether inconceivable, how this new relation can be a deduction from others, which are entirely different from it. But as authors do not commonly use this precaution, I shall presume to recommend it to the readers; and am persuaded, that this small attention would subvert all the vulgar systems of morality, and let us see, that the distinction of vice and virtue is not founded merely on the relations of objects, nor is perceived by reason."

Hume's guillotine is often taken to mean: Thereof, that people factually (mostly) act in a certain way - that something is "natural" - cannot be deduced, that we should act like this. In this sense even I find Hume's guillotine valid.

However, Hume's guillotine can also be understood more generally: what should be, cannot be deduced from anything that is. In this presentation, I want to disprove this assertation.

Hume has also written something like this (still Treatise... p. 408): we cannot perceive the wrongness of any action in the action itself or its consequences - only in our own disapproval. Hume obviously thought, that good, evil, right or wrong don't exist outside the mind of the (any) moral judge.

My view is, then, that moral wrongness (or wrong-makers) exist also in other's desires. To repeat: from how some things ie. desires are, can be deduced, how things ought/must be - since desires are having-to-be.

My claim can still be opposed: we don't factually use language like this. If someone else wants an action or its consequences not to prevail, we don't automatically call this the having-not-to-be of the action. But when someone else wants this, it must at least be admitted, that there is an importance of not-performing the action - sometimes a compelling desire ie. compelling importance. Moral wrongness and having-to-be (obligation) can be grounded on desires.

My claim seems still to involve problems. If everything, that someone wants, must be realized, it is possible, that a state-of-affairs is both required and wrong (someone wants situation S to come into being/continue, while someone else wants it to remain non-prevalent/end). Isn't it logically impossible, that something is both wrong and non-wrong?

I defend myself: It is quite possible, that towards a state-of-affairs is directed both a wrong-maker - an ending-desire - and an obligatory-maker - a realization-desire. In this way, S is both wrong and required. We are not used to both-wrong-and-right-claims in ethical discussions, but I find, that we have reason to get used to them.

How to apply in practice?

I admit, that there are still practical problems. Of what use is a both-and -moral belief in practice? If state-of-affairs S is both wrong and obligatory, should we aim at its extinction/keeping away or its conservation/creation?

I answer: if everything, that someone wants, is obligatory, then a state-of-affairs, that someone wants more - more intensely - than someone else its opposite, is more requirable (obligatory). (The desire of a sufferer for  her suffering to end, that is associated with extreme suffering, would seem to be one of the most intense desires.)

But it is possible to imagine a situation, where person A - a sadist - compellingly wants to inflict pain on person B and experiences extreme suffering, if not allowed to do so. Let us assume, that person B, too, would experience extreme suffering, when person A was tormenting her. Which desire should we take as a guiding principle: the sadist's desire to torment or the non-suffering-desire of the (potential) victim?

By the principle that I advocate, the fulfilment of both desires is equally important. It would seem, that whichever desire we obey, the result is (partly) wrong. But common sense would seem  to say: one way to solve the conflict between desire and reality is to extinguish the desire, possibly by means of psychotherapy. Besides: if the law would condone sadistic tormenting, the trust between people would weaken, which would damage many kinds of social relations, that make life better (better in accordance with desires).

Motivation of rights, roughly

To return to my basic principles: everything, that someone or something compellingly wants, must be realized - there is a must-be of its realization - or the desire must be extinguished. Consequently, it is of no importance, whether the desirer is a human or another animal - or a machine. All desirers have the right to what they want - the desired must be realized in one way or another, with the aid of moral agents if not otherwise. We should (must) take care of the fulfilment of as many desires as possible - principally the most intense desires.

The stance, according to which non-human animals are as desiring and suffering as humans, has been defended by many writers better than I am capable of. I only quote Donald Griffin (Eläimellinen nautinto ((=Pleasurable Kingdom)), 2006, p. 43), briefly: 

"Nature may find it more effective to give life forms a small amount of consciousness than to try to equip every animal with an ability to react mechanically to all possible situations." By "a small amount of consciousness" Griffin means, I presume, the ability to enjoy and suffer, desires, and a learning ability.

It is impossible to prove indisputably the existence of the desires and suffering of non-human animals, but this also applies to the desires and suffering of other humans. Notwithstanding, I would deem it best to adhere to some kind  of carefulness principle. After all, it would be terrible to cause suffering to someone or something due to uncertainty. (There would then exist a terribleness!)

Whom to aid primarily: largest number or most intense sufferers?

I propose one more practical conclusion. I claim, that the extinction (or alleviation) of intense suffering of one subject is more important than the extinction of milder suffering of many.

Let us assume a suffering scale ranging from 0 (full contentment or extreme pleasure) to 10 (the most intolerable suffering).

Consider a starting situation where one individual experiences a suffering-value of 8 (intense suffering), while five others experience a suffering-value of 2 (mild discomfort).

Now imagine two possible outcomes: outcome A): the suffering of the five "2-sufferers" is reduced to 0 (flawless happiness), while the 8-suffering remains unchanged; outcome B): the "8-suffering" is reduced to 6, while the "2-sufferers" remain at 2.

In outcome A) the overall wrongness of the situation hasn't diminished from the starting point. It is still wrong with the intensity of 8: there is a wrongness of eight. In outcome B) there is no greater wrongness than six, so it is less wrong.

The suffering-values of the different experiencers should not be added together in order to find out, how many extreme must-not-be-experiences they make together (how many extreme sufferings have been avoided). After all, mild sufferings don't factually combine to create a more intense suffering. The situation, which includes the largest single suffering-value, is the most wrong*. 

We are to (must) help, above all, the individuals that feel the most intense suffering, whether humans or other animals. (As an aside: I wonder which suffering is more intense: that of a production animal deprived of the freedom to move or to keep her young by her side, or that of a human denied the pleasure of indulging in cheese or similar luxuries?)

Alternatively we must create conditions, where the individuals in question are able to help themselves - let animals live in their natural habitat** and teach children to be able to help themselves and solve their own problems. (The first-mentioned also requires, that the natural habitats of the different species be preserved or restored.)

* If sufferings don't factually aggregate as stronger sufferings, doesn't this also entail: Helping five 10-sufferers is no more (better) than helping one? I claim not. If I have made one 10-sufferer (relatively) happy, there still is a thousand 10-sufferers - and importances that they be helped. The more that are helped, the better.

** This is a better alternative considering, that research about the desires and suffering-causes of a certain species doesn't necessarily reveal the differences between the individuals of the species. And because, if most animal (also human) individuals take care of their happiness by themselves, humans can focus on helping those, who are unable to do this. (This would seem to make possible the relative happiness of a larger amount of individuals than other alternatives allow.)

Correction of a misunderstanding

I might still clarify one point. I have sometimes been understood to mean, by "wrong", something on which an avoiding-desire is directed. This is a misunderstanding.

As far as I can see, "morally wrong" means something, that is in some way universally truly having-not-to-be. And the having-not-to-be of a situation can be universally true in case an avoidance-desire is directed to it.

That is, an avoidance-desire is one possible truth-condition (or truth-maker?*) of wrongness - and the only fulfilled truth-condition, that I am able to observe in the world. Another possible truth-condition would be, that there is an objective, non-experiential expectation of avoiding something, but this we are not able to perceive.

I repeat: I don't mean by "wrong" (only) something that is aimed at avoiding, but wrongness can be true on the strength that someone wants to avoid the situation in question.

* Rather a "truth-maker", if "truth-condition" means the only allowed condition for the truth of a sentence or belief.

-I deliberate these issues in more detail in an old blog text, olemassatajunnassa.blogspot.com, "Facts of right and wrong II", August ((elo)) 2016.

Still one meaning of "wrong"

In this text I left undiscussed another, perhaps essential meaning of "wrong". "Wrong" may mean, besides away-wanted or aimed-to-end, also bad. I'm beginning to suspect, that we usually mean by "wrong" some so (maybe objectively?) bad, unpleasant action or situation, that anyone who sees its badness, cannot be content with its prevalence, but wants it to end. Perhaps we consider badness alone to make something wrong?

One more correction of a misunderstanding

Someone may think, that my proposition doesn't differ from prevalent moral doctrines. Isn't it relatively universally considered, that "holding an action wrong" is a desire for the non-prevalence of the action?

I want to emphasize, that I mean, with the wrongness/away-wantedness of an action/situation, that anyone/anything (not only an experience of moral wrongness) wants the action/situation to disappear. In other words: any avoidance-desire - not only the experience of moral wrongness - makes a thing wrong (the most intense desire more wrong than others).

My intense desire for my intense suffering to disappear makes the suffering in question wrong, even if no one else wants it to disappear.

Actually, above all other desires, the desire of an individual for her own suffering to end makes the suffering wrong: the desire for one's own extreme suffering to end is (I believe) one of the insuperably intense desires.

...and one more objection and defence

Above I claimed, that the extremely intense desires of a minority are more important to fulfil than milder desires of the majority. Someone has remarked to me: but what if a state leader feels an extremely intense desire for warfare (or for attaining something, that she believes possible to attain by warfare)?

I answer: War causes many people even extreme suffering (bullet-wound pains, loss of spouse/parent...). And an extremely intense suffering is always accompanied by an extremely intense desire for the ending of the suffering in question.

If there are equally intense desires for opposite situations, then the satisfying of the majority is more important than that of the minority. I mean: if the desires of the majority are satisfied, the whole is closer to a completely just/obligatory situation.

Moreover: If there are equally intense opposite desires, it is impossible to act in such a way, that the result is all-round just/obligatory. The only completely just solution is (according to common sense) to extinguish the desire of one or the other party (with the aid of yoga, meditation, or whatever).

It would seem more reasonable to extinguish the desire of the war-desirer - if only because warfare destroys many resources, that are needed for a happy (desired!) life*.

In addition: If an individual is allowed to use other people to satisfy her own desires, then the trust between people is weakened - and this hampers many social relations, which are needed to attain/maintain a happy (desired) life.

* Even if the loss of resources would only cause mild suffering and half-intense desires for a more complete happiness, it has significance, because the desires (obligatorinesses) in question exist in addition to the first-mentioned (extreme) desires - ie., they make the other alternative (satisfying the war-desirer) even worse than it would be by itself.

 

keskiviikko 25. syyskuuta 2024

Mitä tarkoittaa "pitää tehdä"?

Mitä tarkoitamme sanomalla, että tietty teko pitää tehdä? Annan muutamia esimerkkejä tällaisesta puheesta:

- Vanhempien pitää (parhaan kykynsä mukaan) huolehtia siitä, että heidän lapsensa saavat riittävästi ravitsevaa ruokaa.

- Koti pitää pitää siistinä.

- Oman ulkoasun siisteydestä pitää huolehtia (muutamin poikkeuksin, kuten likaisen työn yhteydessä).

- Jokaisen pitää (parhaansa mukaan) auttaa hukkumisvaarassa olevaa uimaria. 

- Meidän pitää huolehtia luonnon monimuotoisuudesta.

   Toisinaan, kun sanon että jotakin "pitää tehdä", tarkoitan, että laki vaatii tekemään tietyn teon ja määrää sen laiminlyönnistä rangaistuksen.

 Joskus tarkoitan, että minä ehdottomasti haluan, että po. teko tehdään. (En voi rauhassa, tyytyväisenä antaa laiminlyönnin tapahtua ja sen seurausten syntyä.)

   Mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin mielestäni tämä: kun puhun jostakin "pitämisestä-tehdä" (velvollisuudesta), ajattelen omasta tahdostani riippumatonta, jollakin tavoin objektiivista tai yleispätevää pitämistä-tehdä.

Ajattelenko ehkä, että on olemassa objektiivinen = ei-kokemusluonteinen* odotus, että teko tehdään? Ehkä ajattelenkin, mutta väittäisin: sanoessani, että jotakin täytyy tehdä, minullakin on odotus, että se tehdään. En ainoastaan totea, että jossakin on tällainen odotus, vaan olen itsekin haluton jättämään toista rauhaan, ennen kuin hän tekee odotetun teon.

Entä ajattelenko, että jokin laiminlyönti (tai sen jokin seuraus) on niin (objektiivisesti, ei-kokemusluonteisesti?) paha, epämiellyttävä, että kukaan, joka havaitsee sen epämiellyttävyyden, ei voi tyytyväisenä antaa laiminlyönnin tapahtua? Että kaikilla laiminlyönnin (seurausten) pahuuden havaitsijoilla on odotus, että teko tehdään**?

* Aikaisemmissa teksteissäni, kuten "Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista" (toukokuu 2023) olen pohtinut sitä, miten kasvatus voi antaa lapselle käsityksen objektiivisesta pitämisestä-tehdä tai ei-saamisesta-tehdä.

** Usein sanomme myös, että jotakin "pitää tehdä", tarkoittaen: täytyy tehdä niin ja niin, jotta tapahtuisi se ja se (haluamamme) asia. Sanomme esimerkiksi: "Kirjailijan pitää edustaa, matkustaa, etsiä uusia aihepiirejä ja ideoita..." jotta hän saisi aikaan hyviä kirjoja. (Lainaus Mauri Sariolan romaanista "Veljensä vartijat".) Itse en pidä tätä kovin mielenkiintoisena merkityksenä.

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Parasta suurin mahd mielihyvä suurimmalle mahd joukolle?

Perinteisessä (hedonisessa) utilitarismissa katsotaan, että moraalisesti parhaita tekoja ovat ne, jotka lisäävät eniten mielihyvää - tai vähentävät eniten kärsimystä. Mitä tämä tarkasti ottaen tarkoittaa?

Annettakoon äärimmäiselle kärsimykselle kärsimysarvo 10 ja säröttömälle mielihyvälle kärsimysarvo 0. Oletettakoon nyt, että tietyn kokijajoukon kärsimyksiä lievennetään jollakin teolla tai tekosarjalla - ja kaikkien poistettujen kärsimysten arvot lasketaan yhteen.

Perinteinen utilitaristi sanoo: mitä suurempi summa, sitä arvokkaampia (moraalisesti) ovat kyseiset teot.

Oletettakoon vielä esimerkin vuoksi, että tietty teko/tekosarja johtaa siihen, että viideltä kokijalta, jotka tuntevat kakkosen arvoista kärsimystä (lievää epämukavuutta), häviää kärsimys täysin (nollan arvoiseksi).

Perinteisessä utilitarismissa on ajateltu, että viiden kokijan kakkosen kärsimyksen hävittäminen on yhtä arvokasta kuin kympin kärsimyksen hävittäminen yhdeltä kokijalta. Itse kiellän tämän:

eri kokijoiden kärsimyksiä ei ole perusteltua laskea yhteen, koska viiden kokijan kakkostasoiset kärsimykset eivät tosiasiassa keräänny (ennen häviämistään) yhdeksi äärimmäiseksi kärsimykseksi.

Poistamalla kakkostasoinen kärsimys viideltä kokijalta ei saada poistetuksi äärimmäistä, kymppitason kärsimystä. Näen siis, että arvokkainta on poistaa pienenkin joukon tai yksittäisen yksilön kymppitason kärsimyksiä.

Jos viisi kokijaa suuressa kokijajoukossa kokee äärimmäistä kärsimystä, kyseisessä suuressa joukossa on olemassa kymmenen arvoisia kärsimyksiä. Hävitettäessä nämä kärsimykset hävitetään suurin mahdollinen kärsimys.

-Olen esittänyt tämän argumentin alunperin tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015. Nyttemmin olen kuullut, että jo John Rawls on esittänyt suunnilleen saman argumentin - mutta kuvittelen, että ehkä itse osaan ilmaista sen selvemmin. 

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Panpsykismin (tai "panpsykismin"?) pieni puolustus

Toisaalla tässä blogissa olen puolustanut panpsykististä (?) kantaa eli näkemystä, että kaikki aine (jokin mikä aiheuttaa eliöissä aistimuksia, mutta jota on hermostojen ulkopuolellakin) koostuu (aistimuslaatujen, kvalioiden) kokemuksista (mm. teksti Lyhyt ehdotus todellisuudeksi, maalis 2016, ja emergenssin vastaiset tekstini). 

Panpsykistinen näkemys mm. ratkaisisi mielenfilosofian "vaikean" ongelman eli sen, miten laaduttomasta tai sellaisenaan-ilmenemättömästä aineesta voi syntyä laadullista tai ilmenevää (ei synnykään, vaan kaikki aine on alunperinkin laadullista ja ilmenevää).

(Tekstissäni "Lyhyt ehdotus..." olen esittänyt myös perusteita sille, että kaikki on välttämättä laatuluonteista.)

Tietoisuustutkija Paavo Pylkkänen sanoi esitelmässään Luonnonfilosofian seurassa 14.5.2024 suhtautuvansa skeptisesti panpsykistiseen kantaan, varsinkin siihen, että kaikki olemassaoleva olisi samanlaista kuin ihmisen tietoisuus. Minä, ja ymmärtääkseni useimmat panpsykismin kannattajat, emme uskokaan siihen, että kaikki aine/olemassaoleva olisi ihmisen tietoisuussisältöjen kaltaista. Uskon (tästedes puhun vain omasta puolestani), että kaikki aine (hermostojen ulkopuolinen aistimuksenaiheuttaja) koostuu kokemuksista, mutta on tuskin kaikissa merkityksissä tietoista, esim. sellaista, jota kokeva mieli voi pysähtyä tarkkailemaan tai jota se voi ajatella (liittää johonkin muuhun, kuten kokea sen osana "maailmaa", josta kokevalla mielellä on mielikuva?).

Pidän intuitiivisesti ilmeisenä, että esimerkiksi ajattelu - aistitun johonkin-liittäminen (tavalla tai toisella liittäminen) - edellyttää hermostoa. Olisin valmis väittämään, että ajattelu edellyttää pysähtymistä tarkkailemaan aistittua, joka edellyttää ajallista kokemusta (kokemusten kertymistä yhteen "pitempiaikaiseksi" kokemukseksi, kuten lauseita tai melodioita kuunneltaessa). Onko uskottavaa, että ajan kokemus olisi mahdollinen ilman hermostoa?

Pylkkänen esittikin tosin, että uskottava kanta voisi olla kaksoisaspektiteoria - näkemys (jos ymmärsin oikein), että kaikki olemassaoleva on sekä "mieltä" = kokemusluonteista, ilmenevää, että "ainetta" = aistimuksiimme vaikuttavaa. Tämän kannan allekirjoitan ilman muuta. Ehkä olenkin Pylkkäsen kanssa eri mieltä vain siitä, voiko uskottavinta mielenfilosofista kantaa nimittää panpsykismiksi?

sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Voiko aistimuslaatu syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä)

Useimmat (filosofit ja ei-filosofit) näyttäisivät uskovan, että aineen elementeillä (atomeilla, kvarkeilla, aalloilla...) ei ole laatua, kuten punainen tai vihreä, makea tai hapan - vaan että kokemuslaatuja* syntyy vain aivoissa tai hermostoissa. Tätä sanotaan laatujen emergenssiksi laaduttomasta. (Mm. Kari Enqvist on esittänyt, että aine aivojen ulkopuolella on "vain ykkösiä ja nollia".)

Emergenssillä tarkoitetaan sitä, että 1) jollakin kokonaisuudella on ominaisuus, jota osasilla ei ole 2) "uusi" ominaisuus  (tässä: laatu) ei ole vain osien summa 3) "uusi" ominaisuus ei synny niin, että kokonaisuus putkauttaisi sisuksistaan uuden ominaisuuden/olion (punaisen pisteen tms.) - vaan laatu jollakin tavoin muodostuu osasten kokonaisuudesta - ainakin minun sanatajuni mukaan. 

Siitä, että jokin kokonaisuus "putkauttaisi sisältään" jonkin laatupisteen, seuraisi ainakin, että laatupiste pysyisi olemassa, vaikka kokonaisuus (jokin aivosähkötoiminto?) lakkaisi olemasta.

-Huomautan, että tässä tekstissä en puhu muista emergenssin tapauksista kuin laatujen emergentistä synnystä.

Mutta nyt: mitä tarkoittaa, että jokin laatupiste muodostuu sähköisesti aktiivisesta aivosolukompleksista? Mihin voimme viitata laatupisteen osista "muodostumisella", jos emme siihen, että näemme osaset, joista laatupiste muodostuu?

Voimme ehkä nähdä, että violetti pinta tai piste muodostuu sinisestä ja punaisesta. Mutta miten voisimme nähdä, että jokin väripinta muodostuu laaduttomista  pisteistä? Voivatko laaduttomat pisteet edes olla olemassa ja muodostaa laatupisteen, jos niitä ei nähdä?

Mutta voitaisiinko kuvitella, että laaduttomista pisteistä muodostuisi punaista (tai laadullisista ei-punaisista, kuten valkoisista - voimmehan kuvitella vain laadullisia pisteitä)? Siis: olisiko mahdollista, että on olemassa punaisen osasia? Että on punainen läiskä ja sen osaset, jotka ovat kuin nähty läiskä ja sen nähdyt osaset, mutta joita  kukaan ei koe?

Jos laaduttomia ja tyhjiä pisteitä ("ykkösiä ja nollia") on vierekkäin, ne näyttävät (jos miltään) erillisiltä pisteiltä, eivät yhdeltä punapisteeltä/-läiskältä. Entä jos laaduttomat ja tyhjät pisteet ovat päällekkäin, niin kuin sininen ja punainen violetissa? Eikö ole ilmeistä, että laadutonta ja tyhjää sekoittamalla ei synny punaista? Että punainen ei ole jotakin laaduttoman ja tyhjän väliltä?

Sitäpaitsi: entä ajatus aineesta laaduttomina "ykkösinä ja nollina" (jonakin ja tyhjänä)? Jos elementillä ei ole laatua, miten se eroaa tyhjästä? Osittain näistä syistä uskon, että kaikki aine-elementitkin ovat laatuja.

-Olen tutkaillut näitä kysymyksiä tarkemmin pitemmissä teksteissäni emergenssistä, perusteellisimmin "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. Nyt lukemanne teksti oli lähinnä tiiseri.

*Koettuja tai ei-koettuja, mutta olemassaolevia.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

Mitä tarkoitamme sanoessamme, että jokin lause tai käsitys on tosi (kuten se että pallo on sininen tai ulkona sataa)? Ensiksi: miten sana "tosi" on alunperin syntynyt?

Sana "tosi" (kuten useimmat sanat*) lienee keksitty tarkoittamaan jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että alunperin (kivikaudella tms.) olemme sanoneet lausetta tai käsitystä todeksi silloin, kun havaitsimme että jokin on niin tai näin - kun meillä oli tietynlainen aistimus (sinisestä pallosta tai siitä, että luolan ulkopuolella sataa). 

Toisin: kun meille ilmeni sininen pallo tms., jonka koimme olevan itsemme ulkopuolella (todellisempi kuin kuvitelmamme).

Alunperin olemme siis (ehkä) sanoneet lausetta/käsitystä todeksi silloin, kun se piti yhtä havainnoitsijan ulkopuoliseksi koetun maailman kanssa ("korrespondoi"** ulkopuolisen maailman kanssa).

Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki meille ilmenevä on mielessämme (osa meitä) - ja että todellinen totuus on mieltemme ulkopuolella.

Mitä tarkoittaa tämä "ulkopuolinen totuus/todellisuus"? Olen taipuvainen vastaamaan: tarkoitamme "oikealla todellisuudella" tai "aineellisella maailmalla" jotakin, mikä aiheuttaa meissä aistimuksia - välittömämmin aivojamme, välillisemmin jotakin, mikä on yhteydessä aivoihimme - valoaaltoja tms.

Tämä näkemys ainakin sopisi yhteen sen tiukassa istuvan uskomuksemme kanssa, että aistimussisältömme (eritoten näköaistimussisältömme) muistuttavat ulkopuolista maailmaa - antavat meille likimääräisesti oikeaa tietoa maailmasta.

Lauseen tai käsityksen "totuus" tarkoittaisi siis sitä, että lause tai käsitys pitää (karkeasti) yhtä aistimustenaiheuttajaolioiden muodostelmien ja niiden muiden ominaisuuksien kanssa. 

Tästä herää ainakin yksi kysymys: jos tosi on jokin, joka pitää yhtä ulkomaailman kanssa, miten menneisyyttä tai tulevaisuutta koskeva lause/käsitys voi olla tosi? Mennyttä ei (enää) ole; tulevaisuutta ei (vielä) ole.

Menneisyyden totuuden voisi ehkä pelastaa ajattelemalla, että mennyt tilanne MT1 on nykytilanteen (välittömämpi tai välillisempi) aiheuttaja. Vastaavasti tuleva tilanne TT1 on nykytilanteen seuraus.

* Poikkeus tästä on ainakin "ääretön". Äärettömän käsite on muodostettu negaation kautta: jokin, mitä ei voi laskea loppuun. Toteutuneena sitä ei voi havaita tai kuvitella.

** Totuuden korrespondenssiteoria on näkemys, jonka mukaan lause tai käsitys on tosi silloin, kun se pitää yhtä jonkin (olemassaolevan? objektiivisen maailman?) kanssa.

 

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Tyhjä tila mahdollinen?


Voiko olla olemassa tyhjää tilaa? 

Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensiksi selvitettävä, mitä tarkoitamme puheella "tyhjästä tilasta". 

Kun kuvittelen jonkin esineen, vaikkapa pallon, sijaitsevan jossakin paikassa, kuvittelen pallon vieressä olevia värikenttiä (kaksi- tai kolmiulotteisia). Sillä, että pallo on jossakin, voin tarkoittaa että sen vieressä on jotakin näkyvää - tai näkyvän kaltaista ei-koettua.

Miten muuten voisi ollakaan? Olen oppinut "sijaitsemisen" ja "tilan" käsitteet jostakin sellaisesta, mihin olen elämässäni törmännyt - mitä olen aistinut. Lähinnä siitä, mitä olen nähnyt - tai siitä, että jonkin (pallon) ympärillä voi liikkua.

"Ympäröivällä tilalla" tai "sijainnilla" voi siis tarkoittaa jonkin vieressäolemista tai mahdollisuutta liikkua jonkin ympärillä.

Ympäröiviä värikenttiä/-pisteitä voisi nimittää tilaksi, mutta ei tyhjäksi; mahdollisuutta ympärillä-liikkumiseen voisi nimittää tyhjäksi tilaksi. Jos maailmankaikkeus siis laajenee, niin voidaan sanoa, että (nykyisen) maailmankaikkeuden ympärillä "on tilaa". Näin sanottaessa on vain muistettava, että ei tarkoiteta, että maailmankaikkeuden ympärillä "on" jotakin.

-Nämä olivat nopeita ensiajatuksiani aiheesta - ehkä palaan tähän vielä joskus.

torstai 30. marraskuuta 2023

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys (ja sen yksi, ehdoton alkuhetki - äärellinen määrä olemassaolohetkiä alkuräjähdyksen alusta laskien), aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää olemattomuuden tilanne*. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina") - että sitä ei edeltänyt olemattomuus.

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon** syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

* En käsittele tässä mahdollisuutta, että maailmankaikkeuden laajeneminen ja supistuminen vaihtelevat sykleittäin - pidän tätä mahdollisena mutta filosofisesti mielenkiinnottomana vaihtoehtona. Vaikka se olisi tosi vaihtoehto, on edelleen kysyttävä, onko kasvu-/supistumissyklejä joskus edeltänyt täysi olemattomuus tai onko syklejä ollut ääretön määrä.

** "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.) 

tiistai 17. lokakuuta 2023

Leibnizin monadologian perusteista (pari näkökohtaa)

Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:

   "Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."

Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)

On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).

Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?

Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).

Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.

* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.

** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.