Parasta suurin mahd mielihyvä suurimmalle mahd joukolle?

Perinteisessä (hedonisessa) utilitarismissa katsotaan, että moraalisesti parhaita tekoja ovat ne, jotka lisäävät eniten mielihyvää - tai vähentävät eniten kärsimystä. Mitä tämä tarkasti ottaen tarkoittaa?

Annettakoon äärimmäiselle kärsimykselle kärsimysarvo 10 ja säröttömälle mielihyvälle kärsimysarvo 0. Oletettakoon nyt, että tietyn kokijajoukon kärsimyksiä lievennetään jollakin teolla tai tekosarjalla - ja kaikkien poistettujen kärsimysten arvot lasketaan yhteen.

Perinteinen utilitaristi sanoo: mitä suurempi summa, sitä arvokkaampia (moraalisesti) ovat kyseiset teot.

Oletettakoon vielä esimerkin vuoksi, että tietty teko/tekosarja johtaa siihen, että viideltä kokijalta, jotka tuntevat kakkosen arvoista kärsimystä (lievää epämukavuutta), häviää kärsimys täysin (nollan arvoiseksi).

Perinteisessä utilitarismissa on ajateltu, että viiden kokijan kakkosen kärsimyksen hävittäminen on yhtä arvokasta kuin kympin kärsimyksen hävittäminen yhdeltä kokijalta. Itse kiellän tämän:

eri kokijoiden kärsimyksiä ei ole perusteltua laskea yhteen, koska viiden kokijan kakkostasoiset kärsimykset eivät tosiasiassa keräänny (ennen häviämistään) yhdeksi äärimmäiseksi kärsimykseksi.

Poistamalla kakkostasoinen kärsimys viideltä kokijalta ei saada poistetuksi äärimmäistä, kymppitason kärsimystä. Näen siis, että arvokkainta on poistaa pienenkin joukon tai yksittäisen yksilön kymppitason kärsimyksiä.

Jos viisi kokijaa suuressa kokijajoukossa kokee äärimmäistä kärsimystä, kyseisessä suuressa joukossa on olemassa kymmenen arvoisia kärsimyksiä. Hävitettäessä nämä kärsimykset hävitetään suurin mahdollinen kärsimys.

-Olen esittänyt tämän argumentin alunperin tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015. Nyttemmin olen kuullut, että jo John Rawls on esittänyt suunnilleen saman argumentin - mutta kuvittelen, että ehkä itse osaan ilmaista sen selvemmin. 

Panpsykismin (tai "panpsykismin"?) pieni puolustus

Toisaalla tässä blogissa olen puolustanut panpsykististä (?) kantaa eli näkemystä, että kaikki aine (jokin mikä aiheuttaa eliöissä aistimuksia, mutta jota on hermostojen ulkopuolellakin) koostuu (aistimuslaatujen, kvalioiden) kokemuksista (mm. teksti Lyhyt ehdotus todellisuudeksi, maalis 2016, ja emergenssin vastaiset tekstini). 

Panpsykistinen näkemys mm. ratkaisisi mielenfilosofian "vaikean" ongelman eli sen, miten laaduttomasta tai sellaisenaan-ilmenemättömästä aineesta voi syntyä laadullista tai ilmenevää (ei synnykään, vaan kaikki aine on alunperinkin laadullista ja ilmenevää).

(Tekstissäni "Lyhyt ehdotus..." olen esittänyt myös perusteita sille, että kaikki on välttämättä laatuluonteista.)

Tietoisuustutkija Paavo Pylkkänen sanoi esitelmässään Luonnonfilosofian seurassa 14.5.2024 suhtautuvansa skeptisesti panpsykistiseen kantaan, varsinkin siihen, että kaikki olemassaoleva olisi samanlaista kuin ihmisen tietoisuus. Minä, ja ymmärtääkseni useimmat panpsykismin kannattajat, emme uskokaan siihen, että kaikki aine/olemassaoleva olisi ihmisen tietoisuussisältöjen kaltaista. Uskon (tästedes puhun vain omasta puolestani), että kaikki aine (hermostojen ulkopuolinen aistimuksenaiheuttaja) koostuu kokemuksista, mutta on tuskin kaikissa merkityksissä tietoista, esim. sellaista, jota kokeva mieli voi pysähtyä tarkkailemaan tai jota se voi ajatella (liittää johonkin muuhun, kuten kokea sen osana "maailmaa", josta kokevalla mielellä on mielikuva?).

Pidän intuitiivisesti ilmeisenä, että esimerkiksi ajattelu - aistitun johonkin-liittäminen (tavalla tai toisella liittäminen) - edellyttää hermostoa. Olisin valmis väittämään, että ajattelu edellyttää pysähtymistä tarkkailemaan aistittua, joka edellyttää ajallista kokemusta (kokemusten kertymistä yhteen "pitempiaikaiseksi" kokemukseksi, kuten lauseita tai melodioita kuunneltaessa). Onko uskottavaa, että ajan kokemus olisi mahdollinen ilman hermostoa?

Pylkkänen esittikin tosin, että uskottava kanta voisi olla kaksoisaspektiteoria - näkemys (jos ymmärsin oikein), että kaikki olemassaoleva on sekä "mieltä" = kokemusluonteista, ilmenevää, että "ainetta" = aistimuksiimme vaikuttavaa. Tämän kannan allekirjoitan ilman muuta. Ehkä olenkin Pylkkäsen kanssa eri mieltä vain siitä, voiko uskottavinta mielenfilosofista kantaa nimittää panpsykismiksi?

Voiko aistimuslaatu syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä)

Useimmat (filosofit ja ei-filosofit) näyttäisivät uskovan, että aineen elementeillä (atomeilla, kvarkeilla, aalloilla...) ei ole laatua, kuten punainen tai vihreä, makea tai hapan - vaan että kokemuslaatuja* syntyy vain aivoissa tai hermostoissa. Tätä sanotaan laatujen emergenssiksi laaduttomasta. (Mm. Kari Enqvist on esittänyt, että aine aivojen ulkopuolella on "vain ykkösiä ja nollia".)

Emergenssillä tarkoitetaan sitä, että 1) jollakin kokonaisuudella on ominaisuus, jota osasilla ei ole 2) "uusi" ominaisuus  (tässä: laatu) ei ole vain osien summa 3) "uusi" ominaisuus ei synny niin, että kokonaisuus putkauttaisi sisuksistaan uuden ominaisuuden/olion (punaisen pisteen tms.) - vaan laatu jollakin tavoin muodostuu osasten kokonaisuudesta - ainakin minun sanatajuni mukaan. 

Siitä, että jokin kokonaisuus "putkauttaisi sisältään" jonkin laatupisteen, seuraisi ainakin, että laatupiste pysyisi olemassa, vaikka kokonaisuus (jokin aivosähkötoiminto?) lakkaisi olemasta.

-Huomautan, että tässä tekstissä en puhu muista emergenssin tapauksista kuin laatujen emergentistä synnystä.

Mutta nyt: mitä tarkoittaa, että jokin laatupiste muodostuu sähköisesti aktiivisesta aivosolukompleksista? Mihin voimme viitata laatupisteen osista "muodostumisella", jos emme siihen, että näemme osaset, joista laatupiste muodostuu?

Voimme ehkä nähdä, että violetti pinta tai piste muodostuu sinisestä ja punaisesta. Mutta miten voisimme nähdä, että jokin väripinta muodostuu laaduttomista  pisteistä? Voivatko laaduttomat pisteet edes olla olemassa ja muodostaa laatupisteen, jos niitä ei nähdä?

Mutta voitaisiinko kuvitella, että laaduttomista pisteistä muodostuisi punaista (tai laadullisista ei-punaisista, kuten valkoisista - voimmehan kuvitella vain laadullisia pisteitä)? Siis: olisiko mahdollista, että on olemassa punaisen osasia? Että on punainen läiskä ja sen osaset, jotka ovat kuin nähty läiskä ja sen nähdyt osaset, mutta joita  kukaan ei koe?

Jos laaduttomia ja tyhjiä pisteitä ("ykkösiä ja nollia") on vierekkäin, ne näyttävät (jos miltään) erillisiltä pisteiltä, eivät yhdeltä punapisteeltä/-läiskältä. Entä jos laaduttomat ja tyhjät pisteet ovat päällekkäin, niin kuin sininen ja punainen violetissa? Eikö ole ilmeistä, että laadutonta ja tyhjää sekoittamalla ei synny punaista? Että punainen ei ole jotakin laaduttoman ja tyhjän väliltä?

Sitäpaitsi: entä ajatus aineesta laaduttomina "ykkösinä ja nollina" (jonakin ja tyhjänä)? Jos elementillä ei ole laatua, miten se eroaa tyhjästä? Osittain näistä syistä uskon, että kaikki aine-elementitkin ovat laatuja.

-Olen tutkaillut näitä kysymyksiä tarkemmin pitemmissä teksteissäni emergenssistä, perusteellisimmin "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. Nyt lukemanne teksti oli lähinnä tiiseri.

*Koettuja tai ei-koettuja, mutta olemassaolevia.

Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

Mitä tarkoitamme sanoessamme, että jokin lause tai käsitys on tosi (kuten se että pallo on sininen tai ulkona sataa)? Ensiksi: miten sana "tosi" on alunperin syntynyt?

Sana "tosi" (kuten useimmat sanat*) lienee keksitty tarkoittamaan jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että alunperin (kivikaudella tms.) olemme sanoneet lausetta tai käsitystä todeksi silloin, kun havaitsimme että jokin on niin tai näin - kun meillä oli tietynlainen aistimus (sinisestä pallosta tai siitä, että luolan ulkopuolella sataa). 

Toisin: kun meille ilmeni sininen pallo tms., jonka koimme olevan itsemme ulkopuolella (todellisempi kuin kuvitelmamme).

Alunperin olemme siis (ehkä) sanoneet lausetta/käsitystä todeksi silloin, kun se piti yhtä havainnoitsijan ulkopuoliseksi koetun maailman kanssa ("korrespondoi"** ulkopuolisen maailman kanssa).

Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki meille ilmenevä on mielessämme (osa meitä) - ja että todellinen totuus on mieltemme ulkopuolella.

Mitä tarkoittaa tämä "ulkopuolinen totuus/todellisuus"? Olen taipuvainen vastaamaan: tarkoitamme "oikealla todellisuudella" tai "aineellisella maailmalla" jotakin, mikä aiheuttaa meissä aistimuksia - välittömämmin aivojamme, välillisemmin jotakin, mikä on yhteydessä aivoihimme - valoaaltoja tms.

Tämä näkemys ainakin sopisi yhteen sen tiukassa istuvan uskomuksemme kanssa, että aistimussisältömme (eritoten näköaistimussisältömme) muistuttavat ulkopuolista maailmaa - antavat meille likimääräisesti oikeaa tietoa maailmasta.

Lauseen tai käsityksen "totuus" tarkoittaisi siis sitä, että lause tai käsitys pitää (karkeasti) yhtä aistimustenaiheuttajaolioiden muodostelmien ja niiden muiden ominaisuuksien kanssa. 

Tästä herää ainakin yksi kysymys: jos tosi on jokin, joka pitää yhtä ulkomaailman kanssa, miten menneisyyttä tai tulevaisuutta koskeva lause/käsitys voi olla tosi? Mennyttä ei (enää) ole; tulevaisuutta ei (vielä) ole.

Menneisyyden totuuden voisi ehkä pelastaa ajattelemalla, että mennyt tilanne MT1 on nykytilanteen (välittömämpi tai välillisempi) aiheuttaja. Vastaavasti tuleva tilanne TT1 on nykytilanteen seuraus.

* Poikkeus tästä on ainakin "ääretön". Äärettömän käsite on muodostettu negaation kautta: jokin, mitä ei voi laskea loppuun. Toteutuneena sitä ei voi havaita tai kuvitella.

** Totuuden korrespondenssiteoria on näkemys, jonka mukaan lause tai käsitys on tosi silloin, kun se pitää yhtä jonkin (olemassaolevan? objektiivisen maailman?) kanssa.

 

Tyhjä tila mahdollinen?

Voiko olla olemassa tyhjää tilaa? 

Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensiksi selvitettävä, mitä tarkoitamme puheella "tyhjästä tilasta". 

Kun kuvittelen jonkin esineen, vaikkapa pallon, sijaitsevan jossakin paikassa, kuvittelen pallon vieressä olevia värikenttiä (kaksi- tai kolmiulotteisia). Sillä, että pallo on jossakin, voin tarkoittaa että sen vieressä on jotakin näkyvää - tai näkyvän kaltaista ei-koettua.

Miten muuten voisi ollakaan? Olen oppinut "sijaitsemisen" ja "tilan" käsitteet jostakin sellaisesta, mihin olen elämässäni törmännyt - mitä olen aistinut. Lähinnä siitä, mitä olen nähnyt - tai siitä, että jonkin (pallon) ympärillä voi liikkua.

"Ympäröivällä tilalla" tai "sijainnilla" voi siis tarkoittaa jonkin vieressäolemista tai mahdollisuutta liikkua jonkin ympärillä.

Ympäröiviä värikenttiä/-pisteitä voisi nimittää tilaksi, mutta ei tyhjäksi; mahdollisuutta ympärillä-liikkumiseen voisi nimittää tyhjäksi tilaksi. Jos maailmankaikkeus siis laajenee, niin voidaan sanoa, että (nykyisen) maailmankaikkeuden ympärillä "on tilaa". Näin sanottaessa on vain muistettava, että ei tarkoiteta, että maailmankaikkeuden ympärillä "on" jotakin.

-Nämä olivat nopeita ensiajatuksiani aiheesta - ehkä palaan tähän vielä joskus.

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys (ja sen yksi, ehdoton alkuhetki - äärellinen määrä olemassaolohetkiä alkuräjähdyksen alusta laskien), aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää olemattomuuden tilanne*. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina") - että sitä ei edeltänyt olemattomuus.

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon** syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

-Täsmennyksenä: maailmankaikkeuden aika voi olla ääretön vain siinä mielessä, että jokaista hetkeä (maailmankaikkeuden kokonaistilannetta) tulee seuraamaan toinen. Koskaan ei voi olla toteutunutta (alkuhetkestä nyt-hetkeen ulottuvaa) ääretöntä aikajatkumoa. Tähänastinen - alkuhetkestä nyt-hetkeen ulottuva - aikajatkumo on välttämättä äärellinen. Siis: minkä tahansa pituinen jo-ollut aikajatkumo on äärellisen pituinen - loppuun laskettavissa. (Vain jatkuva kasvu tekee ajasta äärettömän. Ja jo-olleiden hetkien määrä ei kasva. Tarkoitan: millä tahansa hetkellä, kun ajattelemme (nyt) jo olleiden hetkien määrää, tämä määrä pysyy samana. Hetkien määrä voi toki tosiasiassa kasvaa, mutta kasvuhetket ovat osa tulevaisuutta, eivät menneisyyttä, joka on nyt tarkastelumme kohteena.) Siis: menneisyys (+ nyt-hetki) on välttämättä äärellinen.

* En käsittele tässä mahdollisuutta, että maailmankaikkeuden laajeneminen ja supistuminen vaihtelevat sykleittäin - pidän tätä mahdollisena mutta filosofisesti mielenkiinnottomana vaihtoehtona. Vaikka se olisi tosi vaihtoehto, on edelleen kysyttävä, onko kasvu-/supistumissyklejä joskus edeltänyt täysi olemattomuus tai onko syklejä ollut ääretön määrä.

** "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.) 

Leibnizin monadologian perusteista (pari näkökohtaa)

Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:

   "Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."

Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)

On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).

Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?

Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).

Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.

* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.

** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.