Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:
"Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."
Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)
On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).
Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?
Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).
Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.
* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.
** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti