Mieli ilman ainetta (aivoja) sittenkin mahdollinen?

 Tekstiluettelo löytyy kahta kirjoitusta alempaa.

Toisaalla tässä blogissa olen puoltanut kantaa, että kaikki aine (=jokin mikä aiheuttaa meissä aistimuksia) koostuu välttämättä koetuista laaduista (suunnilleen sama kuin "kvaliat") - "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 16. (Tätä kantaa voi kutsua mentalistiseksi monismiksi*.)

Nyttemmin olen alkanut epäillä, että mieli-aine -dualismi** on sittenkin oikea kanta (tietyssä mielessä).  Tarkoitan: ehkä on olemassa tietoisuuksia ilman aivoja (jotakin, mikä tuottaa katselijoissa "aivoiksi" tunnistettavia aistimussisältöjä,  jos kallo avataan). Miten kuolemanrajakokemukset voisi muuten selittää? 

Kuolemanrajakokemuksilla tarkoitan kliinisesti kuolleiden henkilöiden (sydänpysähdyksen aikaisiin) kokemuksiin siitä, että he näkevät itsensä ulkopuolelta ja näkevät (totuudenmukaisesti), mitä heidän ruumiilleen ja ruumiinsa ympärillä tapahtuu (vaikka heidän silmänsäkin ovat kiinni). Eivätkö nämä kokemukset viittaa siihen, että ihmisillä on joissakin oloissa tietoisuus, joka ei synny (meille tutuista, ruumiillisista) aivoista tai aistielimistä?

Uskon kyllä vieläkin, että mieli ja aine ovat "samaa ainesta" (koettuja laatuja). Mutta ehkä kuolleiden "protoaivot"*** ovat "aineettomia" sikäli, että ne eivät aiheuta ulkopuolisille aistimuksia - ehkä siksi, että niillä ei ole massaa (joka heijastaisi valoa tms.) tai ne eivät itse osu (aaltoile) silmiimme tai muihin aistielimiimme?

*Kannaksi, jonka mukaan kaikki olemassaoleva on samaa ainesta: mieltä (kokemuksia).

**Kanta, jonka mukaan aine ja mieli ovat olemassa toisistaan riippumatta.

***Aivot, joihin ei mahdu niin paljoa muistiaineistoa kuin meidän (ruumiillisiin) aivoihimme. (Uskon, että inhimillinen tietoisuus vaatii jonkinlaisia aivoja - jotakin, mikä tahtomattammekin synnyttää assosiaatioita aistimaamme - koska tietoisuus ei ole pelkkää aistimusten ym. kokemista, vaan myös koetun yhdistämistä muihin asioihin.

Inhimillisen energian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta III

Arkipuheessa ja psykoanalyyttisessa puheessa sanotaan toisinaan, että jotakin energiaa (lähinnä "seksuaalista energiaa") on mahdollista  muuntaa toisenlaiseksi toimintaenergiaksi eli suunnata toisenlaiseen toimintaan (sublimaatio). Itse väitän, että tämä on loogisesti mahdotonta - tai ainakin epäuskottavaa.

Inhimillisellä energialla tarkoitetaan* jotakin, mikä aikaansaa jonkin toiminnan** (liikkeen, ajattelun) - tai mahdollisesti toiminnon (epileptisen kouristuksen, "kutsumattoman" mielikuvan synnyn).***

Energiaa voidaan väittää olevan vain jos toiminta/toiminto tapahtuu. On joko energiaa ja toiminto - tai ei toimintoa eikä energiaa. Ei voi olla energiaa, jonka purkautumissuunnan voi valita. (Otsikon selventämiseksi: kaikki energia "purkautuu" väistämättä, mutta sitä ei voi "purkaa" l. valita sen suuntautumiskohdetta.) Vai onko tämä varmaa?

Vähintään: seksuaalinen energia on mahdollista "purkaa" ei-seksuaaliseen toimintaan vain jos ko. energia odottaa jonkin aikaa ennen kuin tuottaa jonkin toiminnon - mahdollisesti yksilön valitseman sellaisen. (Sublimationistien ajatus on kaiketi se, että jos yksilö ei valitse mitään toimintaa eikä halun tukahduttamista, hän päätyy seksuaaliseen toimintaan.)

Onko energian odottaminen uskottavaa? Jos jokin tilanne (aivoissa) tekee tietyn jatkotilanteen (loogisesti****) välttämättömäksi, eikö se uskottavimmin tee sitä heti?

Miksi niin moni sitten on uskonut seksuaalisen energian uudelleensuuntaamisen mahdollisuuteen? Ehkä siksi, että seksihalu tuntuu energialta - voimakkaalta tapahtumiselta ja siltä, että yksilö on päätymäisillään seksuaaliseen toimintaan.

En tiedä, onko seksihalu sammutettavissa (sen jo synnyttyä*****) muulla toiminnalla (olen tosin kuullut sen suuntaamisesta matkustamiseen), mutta jos on, asian voi ehkä selittää muutenkin kuin energiateorialla.

-Sitäkin voi kysyä, onko uskottavaa, että jokin tilanne voi aiheuttaa (tehdä loogisesti välttämättömäksi?) yhtä hyvin toiminnon A kuin toiminnon B. Toisaalta: eikö kvanttifysiikan mukaan juuri näin tapahdu?Eikö sille, mihin kohtaan varjostinta tietty siihen ammuttu hiukkanen (Youngin kaksoisrakokokeessa) päätyy, ole vain tilastollinen todennäköisyys?

* Energialla voidaan tarkoittaa myös sitä, että yksilö jaksaa toimia (ilman kärsimystä) - hänen on helppo toimia. Kukaan ei kuitenkaan puhune energian "purkautumisesta" tässä yhteydessä (yksilön toiminta on siinä täysin vapaaehtoista - toiminto tapahtuu vain yksilön päättäessä toimia), joten sivuutan sen tässä.

** Tai, täsmällisemmin: energialla tarkoitetaan sitä, että on jotakin, mikä aiheuttaa jonkin toiminnon.

*** Inhimillisellä "energialla" voidaan toki tarkoittaa sitäkin, että joku jaksaa tehdä asioita - mutta pelkästä jaksamisestahan ei seuraa, että "energian" on pakko purkautua johonkin.

**** Katso tekstejäni syystä ja seurauksesta.

***** Itselläni on kokemusta vain (1) sen ennalta ehkäisemisestä siten, että vältän katseeni viipymistä elollisessa ja elottomassa ympäristössäni - ks. Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja, 15.7.09 (2) jo-syntyneen halun yhteydessä siitä, että uskottelen itselleni olevani juuri saamaisillani seksiä - tämä johtaa lyhyeen nukahtamiseen, jonka aikana halu laukeaa (mikä estää halua kääntymästä ahdistuskohtaukseksi niin kuin silloin, kun vain tahdonvoimalla estän itseäni seksuaalisesta toiminnasta). Unta ei voine sanoa korvaavaksi toiminnaksi, joskin ehkä toiminnoksi (joka loogisesti voisi olla energian viiveellä uudelleen suuntautumisen aiheuttamaa? Mutta ei ehkä ole). 

Mihin perustan ajatukseni

 Periaatteeni on, että hyväksyn vain lapsellisen selviä ajatuksia - johtopäätöksiä, joiden perustelut tekevät ne ilmeisen välttämättömiksi. Toisin: ajattelen (tuotan) vain ajatuksia, jotka itse ymmärrän. Uskon, että tätä Wittgensteinkin tarkoitti kirjoittaessaan: filosofia on vain sen sanomista, minkä jokainen myöntää. Tämänkin periaatteen noudattaminen vaatii toki harjoitusta.

Maailmankaikkeuden menneisyyden äärellisyys ei edellytä tyhjästä syntymistä - alustus

 -Kirjoitan tämän, koska jotkut lukijani ovat ymmärtäneet väärin, mitä olen tarkoittanut väittää maailmankaikkeuden (menneen) ajan äärellisyydestä aiemmissa teksteissäni. Yritän siis vielä lyhyesti selventää, mitä olen tarkoittanut.

Ensiksi: yleisesti katsotaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: (1) menneiden hetkien jatkumo ulottuu loputtomiin taaksepäin - mutta loputonta hetkijonoa on mahdotonta kuvitella (ja se on siis mahdoton?), (2) mennyt hetkijono on äärellinen, mutta silloin maailmankaikkeuden on täytynyt syntyä tyhjästä (mikä myöskin tuntuu mahdottomalta).

Itse väitän tähän vastaan. Katson siis: on mahdollista, että (1a) maailmankaikkeus on ollut olemassa äärellisen ajan (on ollut maailmankaikkeuden ehdoton alkuhetki), ja (2a) maailmankaikkeus on ollut olemassa "aina" merkityksessä: olemassaolo on ainoa koskaan vallinnut tilanne (täsmällisemmin: on vallinnut vain erilaisia olemassaolon tilanteita) - sitä ei ole edeltänyt olemattomuus.

Maailmankaikkeudella on tietty alkuhetki, mutta se ei ole syntynyt, vaan aina ollut valmiiksi olemassa (=ensimmäinen tilanne). Valmiiksi olemassa ei ole kuitenkaan voinut olla hetkijonoa - joten on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut.

Vanhemmissa teksteissäni perustelen enemmän sitä, miten tämä on mahdollista ja miksi välttämätöntä (ks. esim. helmi 2021, helmi 2020 ja ylivoimaisesti perusteellisimmin maalis 2018).

Miksi jotakin eikä ei-mitään?

 Muun muassa Gottfried Leibniz (1646-1716) on kysynyt, miksi on olemassa jotakin ennemmin kuin ei mitään. (Tätä on pidetty metafysiikan perustavimpana kysymyksenä.) Muut ovat lisänneet: "miksi nähdä olemassaolon vaiva?".

Itse vastaisin: jos sekä olemassaolo että olemattomuus ovat (loogisesti) mahdollisia, olemassaololla ei ole syytä - se vain sattuu olemaan.

Mutta olisiko niin, että olemassaolo on (loogisesti) välttämätöntä?

Nuorena ajattelin (enää en ole asiasta varma), että olemassaolo on välttämätöntä, koska täytyy olla jonkinlainen tilanne, eikä olemattomuus olisi minkäänlaista. No - jätän ajatuksen pohdittavaksi.

Entä "olemassaolon vaiva"? Jos ainetta (tai muita olioita) on olemassa, eikö helpointa ole sen olemassapysyminen sellaisenaan? Sartrekin sanoi olemassaolevan pysyvän olemassa "vain laiskuuttaan".

Toisaalta: kaikki ei pysy olemassa sellaisenaan, laiskimmmalla mahdollisella tavalla. Maailmassa (varmimmin: tajunnoissamme) tapahtuu liikettä ja muita muutoksia.

Tekeekö jokin muutoksen loogisesti välttämättömäksi? Vai tapahtuuko muutoskin vain siksi, että se on mahdollista (yhtä lailla kuin muuttumattomuus)?

Minulle tämä on ollut vaikein metafyysinen kysymys - en ole keksinyt siihen vakuuttavaa, ilmeisen oikeaa vastausta.

Mutta voisiko olla näin: kaikki olemassaoleva pysyy (laiskuuttaan!) mahdollisimman samanlaisena, mutta liike on yksi samanapysyvistä asioista? (Koska alussa sattui tapahtumaan liikettä, sitä on jatkossakin?)

Vai onko liike välttämätöntä sille, että pisteet ovat eri suunnissa suhteessa toisiinsa?

Muualla tässä blogissa olen puolustanut näkemystä, että "ylhäällä" ja "alhaalla" näkymisen kokemus edellyttää katseen liikkumista (alhaalta ylös). Olisiko tästä työstettävissä liikkeen välttämättömyyden teoria?

Lyhyesti eternalismia (ajan harhaluonnetta) vastaan

(toivottavasti edellistä versiota selkeämpi)

Eternalismi on kanta, jonka mukaan kokemuksemme ajan kulumisesta (tilanteiden muuttumisesta?)* on illuusio - ja kaikki on tosiasiassa olemassa yhtäaikaa.

Presentismi on vastakkainen kanta, jonka mukaan tilanteet todella muuttuvat (tai tilanteet aiheuttavat niitä seuraavia tilanteita). Tämä on meille intuitiivisesti uskottavampi kanta, koska koemme ajan kuluneen ja kuluvan. Mehän pystymme muistamaan (1) kaukaisempia, täysin ohi menneitä tilanteita (2) juuri menneitä tilanteita - esimerkiksi sen, että näkemämme pyörivä pallo oli äsken paikassa A (kun nyt näemme sen paikassa B, jolloin koemme enemmän tai vähemmän välittömästi pallon liikkeen).

Vastaavalla tavalla koemme muita muutoksia siinä, mitä aistimme ympärillämme - eli tilanteiden muuttumista toisiksi - eli ajan kulumista.

Einsteinin ja Kantin on ainakin tulkittu kannattaneen vastakkaista kantaa - sitä että aika ei tosiasiassa kulu. Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ainakin kokemuksemme muuttuvat (aika kuluu niissä)?

Jos aineellinen todellisuus tai kokemuksemme eivät tosiasiassa muutu, pitäisi ainakin voida selittää, mistä illuusio niiden muuttumisesta syntyy. Moni on puhunut tästä ennen minua. Haluankin tässä esittää toisen argumentin ajan harhaluonnetta vastaan.

Meistä ainakin näyttää siltä, että jokainen meistä osaa asioita sen jälkeen, kun on oppinut ne, mutta ei sitä ennen. Mutta miten oppiminen olisi mahdollista (tai edes tarpeellista), jos kaikki olisi oikeasti olemassa yhtäaikaa?

Ja miksi meistä näyttäisi niin johdonmukaisesti siltä, että osaamme asioita vasta tietyn hetken jälkeen, jos niin ei todella olisi?

Nämä kysymykset tekevät minusta ilmeiseksi, että jotkin tapahtumat vaikuttavat toisiin ("myöhempiin") ainakin meidän mielissämme ja/tai aivoissamme - eli ajan kuluminen on tosiasia.

-Yritän vielä selventää asiaa. Käy järkeen, että edeltävät tapahtumat (oppimiset) vaikuttavat myöhempiin (osaamisiin). Mutta jos kaikki tapahtuu "todellisuudessa" yhtäaikaa, mistä syntyy se säännönmukainen harhamme, että tiedämme ja osaamme asioita (kieliä, matematiikkaa, polkupyöräilyä...) vasta (usein aina) sen jälkeen**, kun olemme tutustuneet niihin?

* Vaikka aikaa voisi olla ilman muutoksia (puhtaana kestona), ainakaan muutoksia ei ole ilman aikaa.

** Silloin, kun meillä on tutustumistapahtuma muistissamme. 

Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta

 Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen isompi kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon tyhjä avaruus. Yhtälailla se osoittaa loogisesti mahdolliseksi, että mitään tarkasteltavaksi valittua osaa ainemaailmankaikkeudesta ei ympäröi loputon määrä ainetta.*

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja (tahattomasti) sen ympärille laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä tekstissä "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta). ** Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Voiko tyhjää tilaa siis olla jokin määrä? Minun on muotoiltava uudelleen: tarkoitan "äärettömällä maailmankaikkeudella" vain ainemaailmankaikkeutta, jonka keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta.