Alfred Ayer esitti, että moraalilauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat vain*1 tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus, eikä niillä siis ole totuusarvoa - ne eivät ole tosia eivätkä virheellisiä, koska eivät väitä mitään. (Tämä kanta tunnetaan nimellä "emotivismi".)
Tunteenilmaukset on erotettava tunteita koskevista väittämistä. Tarkoitan: lause "minuun sattuu" on väite puhujan tuntemuksista, joka on tosi tai virheellinen (valheellinen); kivunilmauksella "Ai!" ei ole totuusarvoa. -Kanta, jonka mukaan moraalilauseet ovat väitteitä puhujan tunteista, tunnetaan subjektivismina. Sen mukaan lause "varkaus on väärin" tarkoittaisi jotakin sellaista kuin "minä inhoan varkauksia". Itse pidän subjektivismia virheellisenä kantana (tarkoitamme "moraalisella vääryydellä" jotakin yleispätevämmin pahaa kuin omia pahan (epämiellyttävän) -tuntemuksiamme - perustelen tätä tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat".
Ayer siis katsoi, että lause "varkaus on väärin" on tunteenilmaus eli tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "varkaudet hyi!". Itse näen, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain jos sanan "väärä" käyttötapoihin ei kiinnitetä riittävää huomiota. Myös sanan "tunteenilmaus" merkitystä on syytä tarkastella.
Tunteenilmaus vai väite ulkomaailmasta?
Ensiksi: "tunteenilmaus" tarkoittaa nähdäkseni jotakin (sanaa, äännähdystä, elettä...) minkä tunne lähes pakottaa*2 ilmoille. Lause "Tuo taulu on hirveä!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka hirveää!" vaan "Taulu on hirveä(n ruma)!". Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta (ei vain rumuudenkokemuksesta), ja onko se sitä vain muodoltaan?
Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta kielenkäyttömme heijastelee (väitän) alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu (tunteenilmausfunktion lisäksi) naiivin realistisia*3 uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.
Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin"*4 ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten "objektilla X on havaitsijasta riippumaton ominaisuus 'rumuus'/'pahuus' ", eivätkä ne siis ole (vain) tunteenilmauksia = tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia "projektiouskomuksia" (tämä on ainakin mahdollista*5), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina, ei (vain) tunteenilmauksina.
Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi - ne ovat todentamiskelvottomia, metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden (ainoa) funktio. Jos moraalilauseet ilmaisevat puhujien arvoprojektioita, loogisen empiristinkin pitäisi myöntää ne väittämiksi - kenties mielettömiksi väittämiksi, pseudouskomusten ilmauksiksi.
Jokainen voi tykönään pohtia, "tarkoittaako" mielessään "väärällä" teolla vain (tai lainkaan) inhottavaa/kauhistuttavaa tekoa - onko sana kammoksunnan tms. ulospurskahdus - vai onko sanalla (muita) merkityksiä (sen herättämiä mielikuvia).
-Emotivismia vastaan on huomautettu: kiistelemme moraalikysymyksistä, ikäänkuin tarkoittaisimme tekojen "vääryydellä" jotakin (tietynlaisia tekoja, joiden sellaisuuden pyrimme todistamaan). Tähän voisi väittää vastaan (kuten Ayer suurin piirtein tekikin): vääriksi nimittämämme teot (tai niiden seuraukset) ovat sellaisia, joita kammoksumme (tai inhoamme tms.), ja koska haluamme muidenkin välttävän niiden tekemistä, yritämme moraaliväittelyissä kiinnittää heidän huomionsa ko. tekojen (seurausten) niihin piirteisiin, joita uskomme melkein kaikkien kammoksuvan. Tämä argumentti ei siis osoita emotivismia vääräksi.
Tunteenilmauksia kysymyslauseissa?
Mutta nyt ydinasiaan. Tunteenilmausteoriani mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta (ja kenties projektiouskomuksesta), toteamus jolla on totuusarvo. Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Jos kysyn, onko jokin väärin, en sano sitä vääräksi - esitä tunteenilmausta. (Lähden siitä, että sana "väärä" tarkoittaa samaa kysymys- ja väitelauseissa.) Näyttää siis siltä, että vääryysväitteet eivät ole (vain) tunteenilmauksia, vaan aitoja väittämiä.
Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä (tms.). Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" tarkoittaa "minun-hirveänä-pitämääni". (Kuten alussa totesin, pidän tätäkin kantaa vääränä.)
Preskriptivismissä - ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" - on vastaava vaikeus. "Väitteeni" teon oikeellisuudesta/vaadittavuudesta on ehkä vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa (ihmisten usein esittämä) kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelun arvoinen? Mutta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelun arvoiseen (emme ainoastaan käytä sitä suositteluun). -Ehkä tarkoitammekin "oikealla" tätä, myös väitelauseissa? Ehkä moraaliargumentit ovat yrityksiä osoittaa tekojen suosittelun- ja kieltämisenarvoisuus (mitä sitten tarkoitammekin kieltämisen "arvoisuudella" - ehkä teon seurausten pahuutta ((huonoutta)), joka saa meidät haluamaan sen kieltämistä)?
Lisähaasteena ei-kognitivistisille opeille, joiden mukaan moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia (vaan ovat kielipelin siirtoja), voisi kysyä: voiko puhuja erehtyä kokiessaan, että hänellä on vääryyttä ajatellessaan ulkomaailmaa koskeva uskomus? Ja tekeekö vääryysmielikuvan epäselvyys tai sen mukaisen vääryyden ei-testattavuus siitä kielipelin motiivin (ulospyrkivän tunteen, tekoihinvaikuttamishalun)?
Jos ei tunteenilmauksia niin mitä?
Näen siis: viittaamme puheella moraalisesta vääryydestä johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme. Omalta osaltani tiedän varmasti: kun ajattelen jonkin teon vääryyttä, mieleeni tulee kuva maailman läpäisevästä, ihmisistä riippumattomasta teon ei-sallimisesta, loppumisen odotuksesta - kenties ei-kokemusluonteisesta sellaisesta - ei vain teon vastenmielisistä piirteistä höystettyinä vastenmielisyyden tunteellani. (Merkitys on ehkä syntynyt mieleeni osittain vanhempieni hellittämättömästä odotuksesta, että en tekisi tiettyjä, "tuhmia" tekoja - tai siitä, että lapsena opin itse odottamaan itseltäni näiden tekojen välttämistä.)
Kysymys erikseen on, onko tällaista tai muunlaista objektiivista (ei-kokemusluonteista) vääryyttä olemassa. Jos on, moraaliobjektivismi on oikea kanta; jos ei, virheteoria (yhdenlaisen sellaisen luoja on John L. Mackie) pätee.
Itse olen päätynyt näkemykseen, että 1) tarkoitamme "vääryydellä" jonkinlaista objektiivista tai yleispätevästi totta ei-saamista-olla; 2) on olemassa (ei objektiivista mutta) yleispätevästi totta ei-saamista-olla: haluja, että jotakin tekoa tai sen seurauksia ei esiinny. Jos nimittäin sanomme teon (seurausten) hävittämishalua teon ei-saamiseksi-olla (käytämmehän ilmausta "ei saa olla" muun muassa silloin, kun haluamme että jotakin ei ole), jokaisen on myönnettävä että on olemassa sen ei-saaminen-olla (tai sen tärkeys, että sitä ei ole). Kutsun tätä kantaa "omnivoluntaariseksi objektivismiksi" ja puolustan sitä perusteellisemmin blogitekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" sekä (vielä paljon perusteellisemmin) tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat" (lyhyemmin osiossa "Ratkaisu").
*1 Ayerin esittämään moraalilauseiden funktioon toisten tekoihin vaikuttamisen yrityksinä en tässä puutu.
*2 Onko tämä mielivaltainen määritelmä? Eikö "tunteenilmaukseksi" voi kutsua vähemmänkin pakottavaa (vähemmän intensiivisen) tunteen ilmausta - eikö tunne voi saattaa (vaikkei pakota) ilmausta esiin - esim. lausetta "Tämä elokuva on vähän tylsä"? Tästä voidaan keskustella, mutta johtopäätösteni kannalta ei ole olennaista, miten tunteenilmaus tarkalleen määritellään. (Johtopäätökseni ovat: jonkin vääräksi väittäminen voi olla myös uskomuksen ilmaus; sana "väärin" ei ole kaikissa lauseissa tunteenilmaus.)
*3 "Realismilla" tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan on olemassa ulkomaailma (jotakin tajuntojemme ulkopuolista, joka kenties synnyttää meissä aistimuksia), tai (nyt käsittelemässäni tapauksessa) näkemyksiä, joiden mukaan jokin tietty asia (kuten rumuus, vääryys tai pahuus) on olemassa tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa.
*4 "Projektiouskomuksella" tarkoitan uskomusta, joka on syntynyt tunteen tai muun kokemuksen projisoinnista (heijastamisesta) ulkomaailmaan - uskomusta, että kokemussisältö sijaitsee ulkomaailmassa, kuten juuri rumuus taulussa. (Tässä yhteydessä on samantekevää, heijastaako yksilö kokemuksensa ulkomaailmaan aktiivisesti vai automaattisesti.)
*5 On mahdollista = ei ole todistettu, että niin ei ole.
maanantai 29. huhtikuuta 2019
lauantai 13. huhtikuuta 2019
Mitä on "välttämätön seuraus"
Olen kirjoittanut näistä ajatuksista aikaisemminkin, mutta nyt sain toivottavasti ilmaistuksi ne ymmärrettävämmin.
Rakastamani Ludwig Wittgenstein sanoi, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys. Miksi näin (Wittgenstein ei juuri harrastanut perusteluja)?
Jonkin humelaisen koulukunnan mukaan se, että Y on X:n välttämätön seuraus, tarkoittaa vain, että jokaista tapahtumaa tyyppiä X (kuten tulitikun raapaisua oikeassa lämpötilassa jne.) seuraa tapahtuma tyyppiä Y (tulen syttyminen). "Välttämättä seuraaminen" tarkoittaa vain aina-seuraamista. Tämän koulukunnan mukaan meillä ei nimittäin ole havaintoja muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta kuin tähän-asti-aina-seuraamisesta (miten olisimme siis voineet muodostaa mielikuvan ja käsitteen muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta?).
Moni meistä ei kuitenkaan nimittäisi aina-seuraamista pakosta-seuraamiseksi. Voidaanhan kysyä (ja kysymystä voidaan pitää ymmärrettävänä):X:ää seuraa aina Y, mutta onko seuraaminen välttämätöntä?
Mitä sitten voimme tarkoittaa Y:n "välttämättömyydellä" (jos emme tapahtumista aina kun X)? Nyt komppaan Wittgensteinia (jos olen ymmärtänyt hänet oikein): loogisen välttämättömyyden näkeminen on ainoa tapaus, jossa näemme että ja miten X pakottaa Y:n vallitsemaan. (Esimerkkinä: Harri oli Espoossa perjantaina 22:00, jolloin Matti ammuttiin Helsingissä, joten Harri ei ainakaan omin käsin vetänyt liipaisinta.) Tämä on ainoaa pakottamista, josta meillä on kokemuksia. (En tiedä, voiko kaksi eriaikaista tapahtumaa X ja Y olla loogisesti välttämättömässä korrelaatiosuhteessa, mutta ainakin kaksi samanaikaista voi.)
Looginen välttämättä-seuraaminen on ainoa kokemuksemme välttämättä-seuraamisesta (ellei säännöllistä X:n ja Y:n peräkkäinesiintymistä lasketa) - joten emme voi tarkoittaa "välttämättömyydellä" muuta kuin loogista välttämättömyyttä - tai näin Wittgenstein ilmeisesti katsoi.
Itse haluaisin huomauttaa: toinen yhteys, jossa näemme että X pakottaa Y:n vallitsemaan, on intuitiivinen X:n ja Y:n välttämättömän yhteyden näkeminen. Voisi sanoa: on olemassa kahta lajia välttämättömyyttä (joista puhuessamme tiedämme mitä tarkoitamme) - looginen ja intuitiivinen välttämättömyys.
Intuitiivisen välttämättömyyden-näkemisen yhteydessä emme tosin osaa sanoa, miten X pakottaa Y:n esiintymään - "intuitiivinen" näkemyshän tarkoittaa näkemystä, jota emme osaa perustella (näkemystä, joka syntyy emme-tiedä-mistä). Loogisen välttämättömyyden näkeminen on siis edelleen ainoa välttämättömyyden näkemisen tapaus, jossa näemme miten X (mikä X:ssä) pakottaa Y:n vallitsemaan - jossa todella näemme, mitä tarkoitamme välttämättömyydellä. (Rakastamani mutta ei palvomani) Wittgenstein oli siis tavallaan oikeassa.
-Väärässä Wittgenstein oli mielestäni esimerkiksi siinä, että moraalisia oikeellisuuksia ja vääryyksiä ei voi pitää tosiasioina (ks. tekstini "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" tai perusteellinen "Oikean ja väärän tosiasiat").
Rakastamani Ludwig Wittgenstein sanoi, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys. Miksi näin (Wittgenstein ei juuri harrastanut perusteluja)?
Jonkin humelaisen koulukunnan mukaan se, että Y on X:n välttämätön seuraus, tarkoittaa vain, että jokaista tapahtumaa tyyppiä X (kuten tulitikun raapaisua oikeassa lämpötilassa jne.) seuraa tapahtuma tyyppiä Y (tulen syttyminen). "Välttämättä seuraaminen" tarkoittaa vain aina-seuraamista. Tämän koulukunnan mukaan meillä ei nimittäin ole havaintoja muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta kuin tähän-asti-aina-seuraamisesta (miten olisimme siis voineet muodostaa mielikuvan ja käsitteen muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta?).
Moni meistä ei kuitenkaan nimittäisi aina-seuraamista pakosta-seuraamiseksi. Voidaanhan kysyä (ja kysymystä voidaan pitää ymmärrettävänä):X:ää seuraa aina Y, mutta onko seuraaminen välttämätöntä?
Mitä sitten voimme tarkoittaa Y:n "välttämättömyydellä" (jos emme tapahtumista aina kun X)? Nyt komppaan Wittgensteinia (jos olen ymmärtänyt hänet oikein): loogisen välttämättömyyden näkeminen on ainoa tapaus, jossa näemme että ja miten X pakottaa Y:n vallitsemaan. (Esimerkkinä: Harri oli Espoossa perjantaina 22:00, jolloin Matti ammuttiin Helsingissä, joten Harri ei ainakaan omin käsin vetänyt liipaisinta.) Tämä on ainoaa pakottamista, josta meillä on kokemuksia. (En tiedä, voiko kaksi eriaikaista tapahtumaa X ja Y olla loogisesti välttämättömässä korrelaatiosuhteessa, mutta ainakin kaksi samanaikaista voi.)
Looginen välttämättä-seuraaminen on ainoa kokemuksemme välttämättä-seuraamisesta (ellei säännöllistä X:n ja Y:n peräkkäinesiintymistä lasketa) - joten emme voi tarkoittaa "välttämättömyydellä" muuta kuin loogista välttämättömyyttä - tai näin Wittgenstein ilmeisesti katsoi.
Itse haluaisin huomauttaa: toinen yhteys, jossa näemme että X pakottaa Y:n vallitsemaan, on intuitiivinen X:n ja Y:n välttämättömän yhteyden näkeminen. Voisi sanoa: on olemassa kahta lajia välttämättömyyttä (joista puhuessamme tiedämme mitä tarkoitamme) - looginen ja intuitiivinen välttämättömyys.
Intuitiivisen välttämättömyyden-näkemisen yhteydessä emme tosin osaa sanoa, miten X pakottaa Y:n esiintymään - "intuitiivinen" näkemyshän tarkoittaa näkemystä, jota emme osaa perustella (näkemystä, joka syntyy emme-tiedä-mistä). Loogisen välttämättömyyden näkeminen on siis edelleen ainoa välttämättömyyden näkemisen tapaus, jossa näemme miten X (mikä X:ssä) pakottaa Y:n vallitsemaan - jossa todella näemme, mitä tarkoitamme välttämättömyydellä. (Rakastamani mutta ei palvomani) Wittgenstein oli siis tavallaan oikeassa.
-Väärässä Wittgenstein oli mielestäni esimerkiksi siinä, että moraalisia oikeellisuuksia ja vääryyksiä ei voi pitää tosiasioina (ks. tekstini "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" tai perusteellinen "Oikean ja väärän tosiasiat").
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Pari huomautusta ajan harhaluonnetta vastaan
Jos olen oikein käsittänyt, Immanuel Kant katsoi, että aikaa (ja muutoksia) on olemassa vain kokemuksissamme. (Kant taisi perustella tätä sillä, että niin ääretön kuin äärellinen aikajatkumo ovat mahdottomuuksia.) Myös Einstein taisi olla tällä kannalla.
Nyt: muistini sanoo, että osaan erilaisia taitoja - lukutaidon, liikkumistaitoja, kielitaitoja, toisten hyvällä tuulella pitämisen taitoja - sitä paremmin, mitä enemmän (kauemmin) olen harjoitellut ja ajatellut niitä. Näyttää siis siltä, että ajan kuluessa taitoni karttuvat.
Jos kaikki olisi yhtäaikaista - jos olisi vain "yksi hetki" (jonka "aikana" subjektilla olisi harha ajan kulumisesta) - miten oppiminen olisi mahdollista? Näyttäisi siltä, että ainakin tietoisilla olennoilla on eriaikaisia kokemuksia.
Voi myös kysyä, miten oppiminen olisi mahdollista, ellei meillä olisi säännönmukaisuuksien kokemuksia (jotka ovat ulkopuolisen maailman sännönmukaisuuksien aiheuttamia!). Esimerkkinä säännönmukaisuuden ja oppimisen yhteydestä: kielen oppiminen edellyttää sitä, että kyseinen kieli pysyy jatkuvasti jotakuinkin samana.
Säännönmukaisuuden kokemista on myös se, että kävelemällä tiettyä reittiä päädyn aina samaan (suunnilleen samannäköiseen) paikkaan - ja kaikki reitin kohdat pysyvät samassa järjestyksessä. Kolmas esimerkki havaituista säännönmukaisuuksista on luonnonlait.
Ainakin minusta tuntuu uskottavimmalta selitykseltä näille havaituille säännönmukaisuuksille se, että on olemassa karkeasti samanlaisena pysyvä ulkomaailma, joka tuottaa meissä aistimuksia samanlaisehkona pysyvästä "maailmasta" (joksi koemme aistimuksemme). Tämä näyttää minusta uskottavammalta mahdollisuudelta kuin se, että mielensisältöni (kokemukseni) vaihtelevat omasta voimastaan niin paljon (hetkestä toiseen) ja niin säännönmukaisesti kuin tekevät.
Kun tässä esittämäni ajatukset yhdistetään, näyttä uskottavimmalta, että myös tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu muutoksia (jotka aiheuttavat kokemustemme muutoksia) - ja on siis aikaa.
- Aikaisemmassa, ajan alkua ja loppua käsittelevässä tekstissäni, osoitan mielestäni sen, että (toisin kuin Kant esitti) jo-olemassaolleiden hetkien jatkumo voi ristiriidattomasti olla äärellinen.
Nyt: muistini sanoo, että osaan erilaisia taitoja - lukutaidon, liikkumistaitoja, kielitaitoja, toisten hyvällä tuulella pitämisen taitoja - sitä paremmin, mitä enemmän (kauemmin) olen harjoitellut ja ajatellut niitä. Näyttää siis siltä, että ajan kuluessa taitoni karttuvat.
Jos kaikki olisi yhtäaikaista - jos olisi vain "yksi hetki" (jonka "aikana" subjektilla olisi harha ajan kulumisesta) - miten oppiminen olisi mahdollista? Näyttäisi siltä, että ainakin tietoisilla olennoilla on eriaikaisia kokemuksia.
Voi myös kysyä, miten oppiminen olisi mahdollista, ellei meillä olisi säännönmukaisuuksien kokemuksia (jotka ovat ulkopuolisen maailman sännönmukaisuuksien aiheuttamia!). Esimerkkinä säännönmukaisuuden ja oppimisen yhteydestä: kielen oppiminen edellyttää sitä, että kyseinen kieli pysyy jatkuvasti jotakuinkin samana.
Säännönmukaisuuden kokemista on myös se, että kävelemällä tiettyä reittiä päädyn aina samaan (suunnilleen samannäköiseen) paikkaan - ja kaikki reitin kohdat pysyvät samassa järjestyksessä. Kolmas esimerkki havaituista säännönmukaisuuksista on luonnonlait.
Ainakin minusta tuntuu uskottavimmalta selitykseltä näille havaituille säännönmukaisuuksille se, että on olemassa karkeasti samanlaisena pysyvä ulkomaailma, joka tuottaa meissä aistimuksia samanlaisehkona pysyvästä "maailmasta" (joksi koemme aistimuksemme). Tämä näyttää minusta uskottavammalta mahdollisuudelta kuin se, että mielensisältöni (kokemukseni) vaihtelevat omasta voimastaan niin paljon (hetkestä toiseen) ja niin säännönmukaisesti kuin tekevät.
Kun tässä esittämäni ajatukset yhdistetään, näyttä uskottavimmalta, että myös tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu muutoksia (jotka aiheuttavat kokemustemme muutoksia) - ja on siis aikaa.
- Aikaisemmassa, ajan alkua ja loppua käsittelevässä tekstissäni, osoitan mielestäni sen, että (toisin kuin Kant esitti) jo-olemassaolleiden hetkien jatkumo voi ristiriidattomasti olla äärellinen.
perjantai 1. helmikuuta 2019
Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista
(äärimmilleen tiivistetty versio perusteellisesta blogitekstistä "Oikean ja väärän tosiasiat")
Kyseenalaistan uskoakseni uudella tavalla Humen giljotiinin, jonka mukaan siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä tulisi olla.
Naiivista vääryyden käsitteestä
Mitä tarkoittaa että jokin teko tai tilanne on "väärin" tai "oikein" (ehkä "vaadittava", kuten velvollisuuden täyttäminen)? Nähdäkseni sitä, että kyseinen teko tai tilanne ei saa olla tai saa olla - tai sen tulee olla. Entä mitä tarkoittaa, että jokin "ei saa" tai sen "tulee" olla?
Oma mielikuvani teosta, jota "ei saa" tehdä, on - tai oli lapsena ja nuorena, ennen ensikosketustani filosofien merkitysanalyyseihin* - sellainen, jossa maailmankaikkeus pyrkii siihen että (tai haluaa että) tekoa ei olisi. Uskon mielikuvan syntyneen näin: lapsena, kun kasvattajieni vaikutuksesta sitouduin jonkin "tuhman" teon välttämiseen, minun oli luotava itselleni ("muistilapuksi") mielikuva, jossa kyseistä "tuhmaa" tekoa vältetään. Nähdäkseni kuvittelin vain, että tiettyä tekoa vältetään, kuvittelematta itseäni välttäjäksi. Mieleeni syntyi siis kuvia, joissa vääriä tekoja vältetään ilman välttäjää (joissa koko maailmankaikkeus välttää?) ja vaadittavia tavoitellaan ilman tavoittelijaa.
Kuva subjektittomasta (tai kaikenkatttavasta) välttämisestä vahvistui ehkä vaikutelmastani, että 1) minkään teon välttäminen ei ollut vain vanhempieni tahto - kaikki aikuiset näyttivät välttävän kyseisiä tekoja; vanhempani välttivät niitä, vaikka eivät olisi halunneet 2) "väärien" tekojen välttämistä odotettiin kaikilta muiltakin kuin minulta.
Jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa (muillekin kuin minulle) jotakin, mitä koko maailmankaikkeus välttää: mikäli maailmankaikkeus kokonaisuudessaan ei ole tietoinen, pyrkivä ja/tai haluava olento, vääryyttä ei ole. (Tai, jos maailmankaikkeus onkin tietoinen olento, emme pysty havaitsemaan, mitä se pyrkii välttämään - emme pysty perustamaan moraaliamme sen varaan, mitä maailmankaikkeus pyrkii välttämään/haluaa.)
Ei-saamisen-olla merkityksiä
Voisiko olla jossakin toisessa mielessä totta, että tietyt teot tai tilanteet "eivät saa" olla?
Tämä riippuu siitä, mitä tarkoitamme "ei-saamisella-olla". Kysynkin: missä merkityksissä käytämme ilmausta "ei saa olla"? Missä (ei-moraalisissa) yhteyksissä käytämme ilmausta?
Vastaan: sanomme että jokin "ei saa olla" esimerkiksi silloin, kun ehdottomasti haluamme että jotakin ei ole - kun pidämme jotakin sietämättömänä (kuten oman puolisomme tai liikuntakykymme menetystä tai kovaa kipuamme).
Toinen yhteys, jossa puhumme "ei-saamisesta" on se, kun sanomme esimerkiksi lapselle: "noin ei saa tehdä" eli tarkoittaen "älä tee noin". Lause on vain yritys vaikuttaa lapsen tekemisiin (osa kielipeliä) - se ei viittaa siihen, miten asiat ovat.
Koska tämä "ei-saaminen" ei viittaa tosiasioihin, ei voi myöskään olla totta, että jokin olisi sen mielessä väärin. (Ei voida luontevasti sanoa: tämä teko on "älä tee".)
Sivumennen: lause tyyppiä "ei saa tehdä X" saa "merkityksensä" (luonteensa kielipelin osana) yrityksestä vaikuttaa, joka taas syntyy halusta että puheenaolevaa tekoa ei tehtäisi. Kielipeliluonteinenkin "ei-saaminen" syntyy vain halusta siihen, että tiettyä tekoa (tai sen seurauksia) ei esiinny.
Kolmas yhteys, jossa "ei-saamisesta" puhutaan, on se jossa tarkoitamme että joku tai jokin (laki, lainsäätäjät, pelin säännöt) on kieltänyt tietyn teon (ja määrännyt siitä rangaistuksen). Tätäkään merkitystä ei ole ilman jonkun tai joidenkuiden (joskus olemassaollutta) pyrkimystä ja halua teon (seurausten) välttämiseen.
Väitänkin: kaikki "ei-saamisen" merkitykset perustuvat viime kädessä haluun, että jotakin ei olisi/tehtäisi. Siksi voidaan väittää, että jokin on väärin (=ei saa esiintyä) sillä ehdolla, että joku tai jokin haluaa, että sitä ei esiinny. Halua ei-esiintymiseen voidaan sanoa ei-saamiseksi esiintyä.
Objektiivista vai yleispätevästi totta?
Joku huomauttaa varmasti juurisanottua vastaan: emmekö tarkoita moraalisella "ei-saamisella-olla" jonkinlaista objektiivista (kokijoista riippumatonta, ei-kokemusluonteista) ei-saamista-olla? No - ainakin itse olisin valmis myöntämään jotakin moraaliseksi vääryydeksi jo siinä tapauksessa, että se on yleispätevästi todesti ei-saavaa-olla.
Halua siihen, että jokin teko/tilanne ei esiintyisi, voidaan sanoa olemassaolevaksi - kaikkien myönnettävästi olemassaolevaksi, siten yleispätevästi todeksi - ei-saamiseksi-esiintyä. Tai, ehkä luontevammalla kielellä: jos joku haluaa pakottavasti esimerkiksi kipunsa lakkaavan, on olemassa pakottava tärkeys kivun lakkaamiseen. (Sitäpaitsi: jos olisi olemassa objektiivista, ei-kokemusluonteista ikään-kuin-kärsimystä ja sen ikään-kuin-lakkaamishalua, olisiko sen aiheen välttäminen todella tärkeämpää kuin koetun, sietämättömän kärsimyksen välttäminen?)
Väitän siis Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkin asiat (halut) ovat, voidaan päätellä, miten asioiden tulee olla (koska halut ovat tulemista-olla).
Tästä näyttäisi kuitenkin seuraavan ongelmia. Jos kaiken, mitä joku/jokin haluaa, on toteuduttava, voi käydä niin, että joku haluaa tilanteen X syntyvän/jatkuvan ja joku toinen häviävän/pysyvän poissa. Tilanne X voi siis olla sekä väärin että vaadittava. Eikö ole loogisesti mahdotonta, että jokin on sekä väärin että ei-väärin?
Puolustaudun: on täysin mahdollista, että johonkin tilanteeseen kohdistuu sekä vääräksitekijä (hävittämishalu) että vaadittavaksitekijä (kohtisuuntautuva halu) - joskus samassa tajunnassakin. Tällä tavalla on olemassa X:n sekä vääryys että vaadittavuus. Emme ole tottuneet moraalikeskusteluissa sekä-väärä-että-oikea -väitteisiin, mutta mielestäni meidän olisi syytä totutella niihin.
Miten sovellettava käytäntöön?
Käytännön ongelma juurisanotusta toki seuraa. Mitä hyötyä sekä-että -moraalikäsityksestä on toiminnan ohjenuorana? Jos tilanne X on sekä väärin että vaadittava, onko se pyrittävä hävittämään/pitämään poissa vai säilyttämään/luomaan?
Vastaan: jos kaikki, mitä joku haluaa, on vaadittavaa, niin se, mitä joku haluaa enemmän (intensiivisemmin) kuin joku toinen sen vastakohtaa, on enemmän vaadittavaa. (Sietämättömään kärsimykseen liittyvä halu kyseisen kärsimyksen lakkaamiseen lienee yksi ylittämättömän intensiivisistä haluista.)
Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa henkilö A (sadisti) haluaa pakottavasti tuottaa tuskaa henkilölle B ja tuntee äärimmäistä kärsimystä, jos ei saa tehdä niin. Oletettakoon, että myös B tuntisi äärimmäistä tuskaa joutuessaan A:n käsittelyyn. Kumman halu on otettava toiminnan ohjenuoraksi: sadistin kiusaamishalu vai uhrin kärsimyksenlakkaamishalu?
Jo-esittämäni periaatteen mukaan kummankin halun tyydyttyminen on yhtä tärkeää. Arkijärki sanoo kuitenkin: yksi tapa ratkaista halun ja todellisuuden ristiriita on taltuttaa halu, esimerkiksi psykoterapian avulla. Lisäksi: jos laki sallisi sadistisen kiusaamisen, ihmisten välinen luottamus heikkenisi, mikä haittaisi monenlaisia sosiaalisia (yhteistyö-, kauppa-, seksuaalisia) suhteita, jotka tekevät elämästä parempaa (paremmin halujen kanssa sopusoinnussa olevaa).
Oikeuksien perusteiden koskettelua
Perusperiaatteisiin palatakseni: kaiken, mitä joku tai jokin pakottavasti haluaa, on oltava (on olemassa pakko sen olemiseen) - tai halu on hävitettävä. On siis samantekevää, onko haluaja ihminen vai muu eläin (vai kone). Kaikilla haluajilla on oikeus haluamaansa = halutun on toteuduttava tavalla tai toisella, moraalitoimijoiden avulla ellei ilman. Meidän olisi huolehdittava niin monien haluttujen asioiden (erityisesti intensiivisimmin haluttujen) toteutumisesta kuin pystymme.
Kantaa, jonka mukaan myös ei-inhimilliset eläimet ovat haluavia ja kärsiviä, moni muu on puolustanut ansiokkaammin kuin mihin itse kykenisin. Lainaan vain lyhyesti Donald Griffiniä (oma lähteeni: Jonathan Balcombe, Eläimellinen nautinto, 2006, s. 43): "Luonto saattaa havaita tehokkaammaksi antaa elämänmuodoille hieman tietoisuutta (AS tulkitsee: kärsimis- ja nauttimiskykyjä, haluja ja oppimiskyvyn) kuin yrittää varustaa jokainen eläin kyvyllä reagoida mekaanisesti jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen."
Vastaansanomattomasti eläinten halujen ja kärsimyksen olemassaoloa ei voida todistaa, mutta ei voida toisten ihmistenkään. Näkisin silti parhaaksi noudattaa eläinten (ja ihmisten) kohtelussa jonkinlaista varovaisuusperiaatetta. Olisihan kauheaa (olisi olemassa kauheus!) aiheuttaa jollekulle/jollekin kärsimystä varmuuden puuttumisen varjolla.
* Oikeastaan katson, että juuri filosofiasta tietämättömien käsitykset "oikean" ja "väärän" merkityksestä ovat "oikean" ja "väärän" oikeita merkityksiä. Sana tai ilmaus tarkoittaa sitä, mitä useimmat sen käyttäjät ymmärtävät sen tarkoittavan.
Kyseenalaistan uskoakseni uudella tavalla Humen giljotiinin, jonka mukaan siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä tulisi olla.
Naiivista vääryyden käsitteestä
Mitä tarkoittaa että jokin teko tai tilanne on "väärin" tai "oikein" (ehkä "vaadittava", kuten velvollisuuden täyttäminen)? Nähdäkseni sitä, että kyseinen teko tai tilanne ei saa olla tai saa olla - tai sen tulee olla. Entä mitä tarkoittaa, että jokin "ei saa" tai sen "tulee" olla?
Oma mielikuvani teosta, jota "ei saa" tehdä, on - tai oli lapsena ja nuorena, ennen ensikosketustani filosofien merkitysanalyyseihin* - sellainen, jossa maailmankaikkeus pyrkii siihen että (tai haluaa että) tekoa ei olisi. Uskon mielikuvan syntyneen näin: lapsena, kun kasvattajieni vaikutuksesta sitouduin jonkin "tuhman" teon välttämiseen, minun oli luotava itselleni ("muistilapuksi") mielikuva, jossa kyseistä "tuhmaa" tekoa vältetään. Nähdäkseni kuvittelin vain, että tiettyä tekoa vältetään, kuvittelematta itseäni välttäjäksi. Mieleeni syntyi siis kuvia, joissa vääriä tekoja vältetään ilman välttäjää (joissa koko maailmankaikkeus välttää?) ja vaadittavia tavoitellaan ilman tavoittelijaa.
Kuva subjektittomasta (tai kaikenkatttavasta) välttämisestä vahvistui ehkä vaikutelmastani, että 1) minkään teon välttäminen ei ollut vain vanhempieni tahto - kaikki aikuiset näyttivät välttävän kyseisiä tekoja; vanhempani välttivät niitä, vaikka eivät olisi halunneet 2) "väärien" tekojen välttämistä odotettiin kaikilta muiltakin kuin minulta.
Jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa (muillekin kuin minulle) jotakin, mitä koko maailmankaikkeus välttää: mikäli maailmankaikkeus kokonaisuudessaan ei ole tietoinen, pyrkivä ja/tai haluava olento, vääryyttä ei ole. (Tai, jos maailmankaikkeus onkin tietoinen olento, emme pysty havaitsemaan, mitä se pyrkii välttämään - emme pysty perustamaan moraaliamme sen varaan, mitä maailmankaikkeus pyrkii välttämään/haluaa.)
Ei-saamisen-olla merkityksiä
Voisiko olla jossakin toisessa mielessä totta, että tietyt teot tai tilanteet "eivät saa" olla?
Tämä riippuu siitä, mitä tarkoitamme "ei-saamisella-olla". Kysynkin: missä merkityksissä käytämme ilmausta "ei saa olla"? Missä (ei-moraalisissa) yhteyksissä käytämme ilmausta?
Vastaan: sanomme että jokin "ei saa olla" esimerkiksi silloin, kun ehdottomasti haluamme että jotakin ei ole - kun pidämme jotakin sietämättömänä (kuten oman puolisomme tai liikuntakykymme menetystä tai kovaa kipuamme).
Toinen yhteys, jossa puhumme "ei-saamisesta" on se, kun sanomme esimerkiksi lapselle: "noin ei saa tehdä" eli tarkoittaen "älä tee noin". Lause on vain yritys vaikuttaa lapsen tekemisiin (osa kielipeliä) - se ei viittaa siihen, miten asiat ovat.
Koska tämä "ei-saaminen" ei viittaa tosiasioihin, ei voi myöskään olla totta, että jokin olisi sen mielessä väärin. (Ei voida luontevasti sanoa: tämä teko on "älä tee".)
Sivumennen: lause tyyppiä "ei saa tehdä X" saa "merkityksensä" (luonteensa kielipelin osana) yrityksestä vaikuttaa, joka taas syntyy halusta että puheenaolevaa tekoa ei tehtäisi. Kielipeliluonteinenkin "ei-saaminen" syntyy vain halusta siihen, että tiettyä tekoa (tai sen seurauksia) ei esiinny.
Kolmas yhteys, jossa "ei-saamisesta" puhutaan, on se jossa tarkoitamme että joku tai jokin (laki, lainsäätäjät, pelin säännöt) on kieltänyt tietyn teon (ja määrännyt siitä rangaistuksen). Tätäkään merkitystä ei ole ilman jonkun tai joidenkuiden (joskus olemassaollutta) pyrkimystä ja halua teon (seurausten) välttämiseen.
Väitänkin: kaikki "ei-saamisen" merkitykset perustuvat viime kädessä haluun, että jotakin ei olisi/tehtäisi. Siksi voidaan väittää, että jokin on väärin (=ei saa esiintyä) sillä ehdolla, että joku tai jokin haluaa, että sitä ei esiinny. Halua ei-esiintymiseen voidaan sanoa ei-saamiseksi esiintyä.
Objektiivista vai yleispätevästi totta?
Joku huomauttaa varmasti juurisanottua vastaan: emmekö tarkoita moraalisella "ei-saamisella-olla" jonkinlaista objektiivista (kokijoista riippumatonta, ei-kokemusluonteista) ei-saamista-olla? No - ainakin itse olisin valmis myöntämään jotakin moraaliseksi vääryydeksi jo siinä tapauksessa, että se on yleispätevästi todesti ei-saavaa-olla.
Halua siihen, että jokin teko/tilanne ei esiintyisi, voidaan sanoa olemassaolevaksi - kaikkien myönnettävästi olemassaolevaksi, siten yleispätevästi todeksi - ei-saamiseksi-esiintyä. Tai, ehkä luontevammalla kielellä: jos joku haluaa pakottavasti esimerkiksi kipunsa lakkaavan, on olemassa pakottava tärkeys kivun lakkaamiseen. (Sitäpaitsi: jos olisi olemassa objektiivista, ei-kokemusluonteista ikään-kuin-kärsimystä ja sen ikään-kuin-lakkaamishalua, olisiko sen aiheen välttäminen todella tärkeämpää kuin koetun, sietämättömän kärsimyksen välttäminen?)
Väitän siis Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkin asiat (halut) ovat, voidaan päätellä, miten asioiden tulee olla (koska halut ovat tulemista-olla).
Tästä näyttäisi kuitenkin seuraavan ongelmia. Jos kaiken, mitä joku/jokin haluaa, on toteuduttava, voi käydä niin, että joku haluaa tilanteen X syntyvän/jatkuvan ja joku toinen häviävän/pysyvän poissa. Tilanne X voi siis olla sekä väärin että vaadittava. Eikö ole loogisesti mahdotonta, että jokin on sekä väärin että ei-väärin?
Puolustaudun: on täysin mahdollista, että johonkin tilanteeseen kohdistuu sekä vääräksitekijä (hävittämishalu) että vaadittavaksitekijä (kohtisuuntautuva halu) - joskus samassa tajunnassakin. Tällä tavalla on olemassa X:n sekä vääryys että vaadittavuus. Emme ole tottuneet moraalikeskusteluissa sekä-väärä-että-oikea -väitteisiin, mutta mielestäni meidän olisi syytä totutella niihin.
Miten sovellettava käytäntöön?
Käytännön ongelma juurisanotusta toki seuraa. Mitä hyötyä sekä-että -moraalikäsityksestä on toiminnan ohjenuorana? Jos tilanne X on sekä väärin että vaadittava, onko se pyrittävä hävittämään/pitämään poissa vai säilyttämään/luomaan?
Vastaan: jos kaikki, mitä joku haluaa, on vaadittavaa, niin se, mitä joku haluaa enemmän (intensiivisemmin) kuin joku toinen sen vastakohtaa, on enemmän vaadittavaa. (Sietämättömään kärsimykseen liittyvä halu kyseisen kärsimyksen lakkaamiseen lienee yksi ylittämättömän intensiivisistä haluista.)
Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa henkilö A (sadisti) haluaa pakottavasti tuottaa tuskaa henkilölle B ja tuntee äärimmäistä kärsimystä, jos ei saa tehdä niin. Oletettakoon, että myös B tuntisi äärimmäistä tuskaa joutuessaan A:n käsittelyyn. Kumman halu on otettava toiminnan ohjenuoraksi: sadistin kiusaamishalu vai uhrin kärsimyksenlakkaamishalu?
Jo-esittämäni periaatteen mukaan kummankin halun tyydyttyminen on yhtä tärkeää. Arkijärki sanoo kuitenkin: yksi tapa ratkaista halun ja todellisuuden ristiriita on taltuttaa halu, esimerkiksi psykoterapian avulla. Lisäksi: jos laki sallisi sadistisen kiusaamisen, ihmisten välinen luottamus heikkenisi, mikä haittaisi monenlaisia sosiaalisia (yhteistyö-, kauppa-, seksuaalisia) suhteita, jotka tekevät elämästä parempaa (paremmin halujen kanssa sopusoinnussa olevaa).
Oikeuksien perusteiden koskettelua
Perusperiaatteisiin palatakseni: kaiken, mitä joku tai jokin pakottavasti haluaa, on oltava (on olemassa pakko sen olemiseen) - tai halu on hävitettävä. On siis samantekevää, onko haluaja ihminen vai muu eläin (vai kone). Kaikilla haluajilla on oikeus haluamaansa = halutun on toteuduttava tavalla tai toisella, moraalitoimijoiden avulla ellei ilman. Meidän olisi huolehdittava niin monien haluttujen asioiden (erityisesti intensiivisimmin haluttujen) toteutumisesta kuin pystymme.
Kantaa, jonka mukaan myös ei-inhimilliset eläimet ovat haluavia ja kärsiviä, moni muu on puolustanut ansiokkaammin kuin mihin itse kykenisin. Lainaan vain lyhyesti Donald Griffiniä (oma lähteeni: Jonathan Balcombe, Eläimellinen nautinto, 2006, s. 43): "Luonto saattaa havaita tehokkaammaksi antaa elämänmuodoille hieman tietoisuutta (AS tulkitsee: kärsimis- ja nauttimiskykyjä, haluja ja oppimiskyvyn) kuin yrittää varustaa jokainen eläin kyvyllä reagoida mekaanisesti jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen."
Vastaansanomattomasti eläinten halujen ja kärsimyksen olemassaoloa ei voida todistaa, mutta ei voida toisten ihmistenkään. Näkisin silti parhaaksi noudattaa eläinten (ja ihmisten) kohtelussa jonkinlaista varovaisuusperiaatetta. Olisihan kauheaa (olisi olemassa kauheus!) aiheuttaa jollekulle/jollekin kärsimystä varmuuden puuttumisen varjolla.
* Oikeastaan katson, että juuri filosofiasta tietämättömien käsitykset "oikean" ja "väärän" merkityksestä ovat "oikean" ja "väärän" oikeita merkityksiä. Sana tai ilmaus tarkoittaa sitä, mitä useimmat sen käyttäjät ymmärtävät sen tarkoittavan.
lauantai 7. heinäkuuta 2018
Toimintaenergian "purkautumisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta
Väitän, että inhimillisen toimintaenergian purkautumispakkoa (tavallisesti käsitetyssä mielessä) tai saman energian suuntaamisvapautta eri toimintoihin ei voi olla.
Arkipuheessa ja psykoanalyyttisessä puheessa sanotaan toisinaan, että jonkun (ihmisyksilön) energia (1) purkautuu väistämättä yhteen tai toiseen toimintaan - tai (2) sen on saatava purkautua yhteen tai toiseen toimintaan (muuten yksilö tuntee kärsimystä). Puhutaan myös siitä, miten (3) alunperin tietyntyyppinen (esim. seksuaalinen) energia voidaan suunnata johonkin toiseen toimintaan (seksuaalisuuden "sublimointi", "jalostaminen").
Tällä tavalla puhuvat uskovat siis, että psyykkisellä energialla on vapaus suuntautua (tai sen omistajalla on vapaus suunnata se) erilaisiin toimintoihin. Tämän haluan kyseenalaistaa.
Perustelen: (psyykkinen) "energia" tarkoittaa jotakin, mikä saa aikaan jonkin toiminnon (ruumiinliikkeen, ajattelun tms.). Energiaa on siis olemassa vain silloin, kun jokin ihmisessä saa aikaan jonkin toiminnon - silloin, kun jokin toiminto tapahtuu. Toiminto joko tapahtuu (sillä on aiheuttaja, yksilöllä "on energiaa") tai ei tapahdu ("ei ole energiaa"). Mitään välimuotoa - purkautumistaan odottavaa energiaa - ei voi olla*.
Tai: ainoa välimuoto on se, että tietyllä ruumiinliikkeellä tms. on (esimerkiksi) kolme välttämätöntä ehtoa (osa-aiheuttajaa) - esimerkiksi hermostotapahtumat A, B ja C - ja puheenaolevalla hetkellä henkilöllä X esiintyy vain A ja B.
Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan pelasta energiansuuntaamis-/-purkautumisteorioita: jos vain A ja B esiintyvät, toimintoa ei synny - ei ole mitään "energian pakkoa purkautua". Joko kaikki toiminnon välttämättömät ehdot toteutuvat, toiminto tapahtuu ja yksilöllä on energiaa - tai toteutuu vain osa ehdoista/ei yhtään ehtoa, toiminto ei tapahdu eikä ole energiaa.
Näyttäisi siltä, että toimintaenergiaa on vasta yksilön toimiessa tahdonalaisesti. Vai uskooko joku, että voi olla olemassa toiminnon riittävät ehdot, mutta että ne aiheuttavat toiminnon vasta hetken päästä synnystään (jolloin yksilö voi ehtiä valita, mihin toimintoon suuntaa energiansa)?
Jos näin on, eikö tämä merkitse: ellei yksilö tee mitään toimintapäätöstä, sattuma ratkaisee, mikä toiminto syntyy? (Sanoinhan, että toiminnon riittävät ehdot ovat olemassa.) Onko meillä tosiasiassa joskus tahdottomia toimintoja, jotka ovat kuin tahdonalaiset toiminnot - pakkoliikkkeitä?
Toiminnon viiveellä valikoitumista voi epäillä tälläkin perusteella: ei tunnu uskottavalta, että eri toiminnoilla olisi samat aiheuttajat (samat lukuunottamatta ehkä yksilön toimintapäätöstä). Yleissivistyskin sanoo, että lihasliikkeet vaativat erilaisia hermostotapahtumia kuin ajatteluaktit (ainakin liikehermojen aktiivisuutta). Energian suuntaamisvapauden ajatus ei näytä tässäkään valossa uskottavalta.
Entä ajatus (2): toisinaan yksilön energian on saatava purkautua (muuten yksilö kärsii)? Mielestäni silloin, kun energia ei väistämättä "purkaudu" (synnytä toimintoa) vaan se täytyy purkaa, ei voida lainkaan puhua "purkautumisesta". Tällöin kysymys on vain energian käytöstä (sallittakoon tämä termi hetkeksi yksinkertaisuuden vuoksi).
Kaiken kaikkiaan (väitän): energiaa on olemassa vain silloin, kun se "purkautuu" l. syntyy jokin toiminto. Ei ole olemassa "vapaata" energiaa, jonka yksilö voi suunnata haluamallaan tavalla. Ei ole (liene) olemassa energiaa, joka odottaa purkautumistaan. Eikä ole energiaa, jonka "täytyy saada purkautua".
Miten niin ei?
Mutta emmekö intuitiivisesti, itsetarkkailun avulla tiedä, että pystymme valitsemaan, mihin suuntaamme energiamme? Myönnän toki: pystymme päättämään, mitä milloinkin teemme. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että jo ennen tekoamme on toimintaenergiaa. Yhtä hyvin voidaan väittää, että toimintapäätöksemme on toiminnon osa-aiheuttaja (osa energiaa).
Toinen mahdollinen vastaväite on: tunnemme välittömästi, että joskus meillä on enemmän, joskus vähemmän energiaa (jonka voimme suunnata mihin haluamme). Tähän vastaan: arkikielessä sanomme, että meillä "on energiaa" silloin, kun toiminta tuntuu meistä helpolta (emme tunne väsymystä) tai haluamme toimintaa. On väärin samastaa toiminnan helppous tai toimintahalu "energiaan" mielessä "aiheuttajakimppuun". Ei ole myöskään mitään loogista pakkoa selittää toiminnan helppous tai haluttuus (fysikaalisella?) energialla. (En väitä tietäväni sitä, mistä toiminnan helppouden vaihtelu syntyy.)
Vielä: joku voi väittää, että toisinaan tunnemme intuitiivisesti, että meidän on pakko purkaa energiaamme johonkin. Tähänkin voi väittää vastaan: näin tuntiessamme meillä on vahva toimintahalu, jota ei sitäkään tarvitse samastaa energiaan = toiminnonaiheuttajaan. Seksuaalista haluakaan ei nähdäkseni ole syytä nimittää "energiaksi". Se tuntuu meistä energialta - siksikö, että sen aikana olemme niin voimakkaasti kallellamme seksuaaliseen toimintaan - koska olemme vähällä toimia? Vai tuntuuko halu pelkän intensiteettinsä vuoksi energialta?
Juurisanotusta huolimatta: entä ajatus, että kuka tahansa voi suunnata seksuaalisen energiansa muuhun kuin seksuaaliseen toimintaan?
Riisuttuna energiapuheesta tässä olisi kysymys siitä, että seksihalunsa voisi sammuttaa keskittymällä johonkin muuhun. En tiedä, onko tällainen mahdollista, mutta vaikka olisi, tämä ei todistaisi että kyse on "energian uudelleensuuntaamisesta". Ja kuten olen toistellut: ei ole olemassa vapaata, eri kohteisiin suunnattavissa olevaa energiaa. Freudin ja muiden sublimoinninsta puhuvien ajattelulle tekisi mielestäni hyvää luopua puheesta määrittelemättömästä "psyykkisestä energiasta", sen "purkautumisesta" ja "suuntaamisesta".
* Jotta lause L1 - "henkilöllä H on energiaa" - tarkoittaisi eri asiaa kuin lause L2 - "henkilöllä H ei ole energiaa" - L1:n täytyy viitata erilaiseen konkreettiseen tilanteeseen (olemassaoleviin olioihin, niiden suhteisiin) kuin L2:n. Ja esitän L1:n tarkoittamaksi konkreettiseksi tilanteeksi: "henkilössä H tapahtuu toiminto T". Puhe energiasta ilman/ennen toimintoa on metafysiikkaa (pahassa mielessä). (Uskon, että kaikki mielekkäät väitelauseet viittaavat johonkin konkreettiseen. Tämä pätee myös matemaattisiin lauseisiin, jotka ovat tosia siten, että niiden instanssit ovat tosia.)
Arkipuheessa ja psykoanalyyttisessä puheessa sanotaan toisinaan, että jonkun (ihmisyksilön) energia (1) purkautuu väistämättä yhteen tai toiseen toimintaan - tai (2) sen on saatava purkautua yhteen tai toiseen toimintaan (muuten yksilö tuntee kärsimystä). Puhutaan myös siitä, miten (3) alunperin tietyntyyppinen (esim. seksuaalinen) energia voidaan suunnata johonkin toiseen toimintaan (seksuaalisuuden "sublimointi", "jalostaminen").
Tällä tavalla puhuvat uskovat siis, että psyykkisellä energialla on vapaus suuntautua (tai sen omistajalla on vapaus suunnata se) erilaisiin toimintoihin. Tämän haluan kyseenalaistaa.
Perustelen: (psyykkinen) "energia" tarkoittaa jotakin, mikä saa aikaan jonkin toiminnon (ruumiinliikkeen, ajattelun tms.). Energiaa on siis olemassa vain silloin, kun jokin ihmisessä saa aikaan jonkin toiminnon - silloin, kun jokin toiminto tapahtuu. Toiminto joko tapahtuu (sillä on aiheuttaja, yksilöllä "on energiaa") tai ei tapahdu ("ei ole energiaa"). Mitään välimuotoa - purkautumistaan odottavaa energiaa - ei voi olla*.
Tai: ainoa välimuoto on se, että tietyllä ruumiinliikkeellä tms. on (esimerkiksi) kolme välttämätöntä ehtoa (osa-aiheuttajaa) - esimerkiksi hermostotapahtumat A, B ja C - ja puheenaolevalla hetkellä henkilöllä X esiintyy vain A ja B.
Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan pelasta energiansuuntaamis-/-purkautumisteorioita: jos vain A ja B esiintyvät, toimintoa ei synny - ei ole mitään "energian pakkoa purkautua". Joko kaikki toiminnon välttämättömät ehdot toteutuvat, toiminto tapahtuu ja yksilöllä on energiaa - tai toteutuu vain osa ehdoista/ei yhtään ehtoa, toiminto ei tapahdu eikä ole energiaa.
Näyttäisi siltä, että toimintaenergiaa on vasta yksilön toimiessa tahdonalaisesti. Vai uskooko joku, että voi olla olemassa toiminnon riittävät ehdot, mutta että ne aiheuttavat toiminnon vasta hetken päästä synnystään (jolloin yksilö voi ehtiä valita, mihin toimintoon suuntaa energiansa)?
Jos näin on, eikö tämä merkitse: ellei yksilö tee mitään toimintapäätöstä, sattuma ratkaisee, mikä toiminto syntyy? (Sanoinhan, että toiminnon riittävät ehdot ovat olemassa.) Onko meillä tosiasiassa joskus tahdottomia toimintoja, jotka ovat kuin tahdonalaiset toiminnot - pakkoliikkkeitä?
Toiminnon viiveellä valikoitumista voi epäillä tälläkin perusteella: ei tunnu uskottavalta, että eri toiminnoilla olisi samat aiheuttajat (samat lukuunottamatta ehkä yksilön toimintapäätöstä). Yleissivistyskin sanoo, että lihasliikkeet vaativat erilaisia hermostotapahtumia kuin ajatteluaktit (ainakin liikehermojen aktiivisuutta). Energian suuntaamisvapauden ajatus ei näytä tässäkään valossa uskottavalta.
Entä ajatus (2): toisinaan yksilön energian on saatava purkautua (muuten yksilö kärsii)? Mielestäni silloin, kun energia ei väistämättä "purkaudu" (synnytä toimintoa) vaan se täytyy purkaa, ei voida lainkaan puhua "purkautumisesta". Tällöin kysymys on vain energian käytöstä (sallittakoon tämä termi hetkeksi yksinkertaisuuden vuoksi).
Kaiken kaikkiaan (väitän): energiaa on olemassa vain silloin, kun se "purkautuu" l. syntyy jokin toiminto. Ei ole olemassa "vapaata" energiaa, jonka yksilö voi suunnata haluamallaan tavalla. Ei ole (liene) olemassa energiaa, joka odottaa purkautumistaan. Eikä ole energiaa, jonka "täytyy saada purkautua".
Miten niin ei?
Mutta emmekö intuitiivisesti, itsetarkkailun avulla tiedä, että pystymme valitsemaan, mihin suuntaamme energiamme? Myönnän toki: pystymme päättämään, mitä milloinkin teemme. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että jo ennen tekoamme on toimintaenergiaa. Yhtä hyvin voidaan väittää, että toimintapäätöksemme on toiminnon osa-aiheuttaja (osa energiaa).
Toinen mahdollinen vastaväite on: tunnemme välittömästi, että joskus meillä on enemmän, joskus vähemmän energiaa (jonka voimme suunnata mihin haluamme). Tähän vastaan: arkikielessä sanomme, että meillä "on energiaa" silloin, kun toiminta tuntuu meistä helpolta (emme tunne väsymystä) tai haluamme toimintaa. On väärin samastaa toiminnan helppous tai toimintahalu "energiaan" mielessä "aiheuttajakimppuun". Ei ole myöskään mitään loogista pakkoa selittää toiminnan helppous tai haluttuus (fysikaalisella?) energialla. (En väitä tietäväni sitä, mistä toiminnan helppouden vaihtelu syntyy.)
Vielä: joku voi väittää, että toisinaan tunnemme intuitiivisesti, että meidän on pakko purkaa energiaamme johonkin. Tähänkin voi väittää vastaan: näin tuntiessamme meillä on vahva toimintahalu, jota ei sitäkään tarvitse samastaa energiaan = toiminnonaiheuttajaan. Seksuaalista haluakaan ei nähdäkseni ole syytä nimittää "energiaksi". Se tuntuu meistä energialta - siksikö, että sen aikana olemme niin voimakkaasti kallellamme seksuaaliseen toimintaan - koska olemme vähällä toimia? Vai tuntuuko halu pelkän intensiteettinsä vuoksi energialta?
Juurisanotusta huolimatta: entä ajatus, että kuka tahansa voi suunnata seksuaalisen energiansa muuhun kuin seksuaaliseen toimintaan?
Riisuttuna energiapuheesta tässä olisi kysymys siitä, että seksihalunsa voisi sammuttaa keskittymällä johonkin muuhun. En tiedä, onko tällainen mahdollista, mutta vaikka olisi, tämä ei todistaisi että kyse on "energian uudelleensuuntaamisesta". Ja kuten olen toistellut: ei ole olemassa vapaata, eri kohteisiin suunnattavissa olevaa energiaa. Freudin ja muiden sublimoinninsta puhuvien ajattelulle tekisi mielestäni hyvää luopua puheesta määrittelemättömästä "psyykkisestä energiasta", sen "purkautumisesta" ja "suuntaamisesta".
* Jotta lause L1 - "henkilöllä H on energiaa" - tarkoittaisi eri asiaa kuin lause L2 - "henkilöllä H ei ole energiaa" - L1:n täytyy viitata erilaiseen konkreettiseen tilanteeseen (olemassaoleviin olioihin, niiden suhteisiin) kuin L2:n. Ja esitän L1:n tarkoittamaksi konkreettiseksi tilanteeksi: "henkilössä H tapahtuu toiminto T". Puhe energiasta ilman/ennen toimintoa on metafysiikkaa (pahassa mielessä). (Uskon, että kaikki mielekkäät väitelauseet viittaavat johonkin konkreettiseen. Tämä pätee myös matemaattisiin lauseisiin, jotka ovat tosia siten, että niiden instanssit ovat tosia.)
perjantai 16. maaliskuuta 2018
Onko ajalla alkua (tai loppua)
Kirjoittaja väittää: jos on ollut tietty ensimmäinen hetki (kuten alkuräjähdyksen alkuhetki), tästä ei seuraa, että olemassaoloa on edeltänyt olemattomuus.
Tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, onko ajalla tietty alkuhetki vai jatkuuko aika loputtomiin taaksepäin. Lähden siis siitä, että on olemassa universaali aika. (Tätä olen perustellut aineen olemusta käsittelevässä blogitekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi".)
Väitän: jos maailmankaikkeus (aine) on ollut olemassa äärellisen ajan/hetkijonon - esimerkiksi alkuräjähdyksestä alkaen - tästä ei seuraa, että on joskus tapahtunut muutos olemattomuudesta olemiseen (niin kuin meillä on intuitiivinen taipumus ajatella).
On mahdollista, että maailmankaikkeus on alusta asti ollut valmiiksi olemassa (ei syntynyt edeltävästä tyhjyydestä), mutta että se ei ole ollut olemassa ääretöntä aikaa. Esitän nimittäin mahdolliseksi: maailmankaikkeus oli ensimmäinen tilanne (hetki) koskaan, mutta alkuhetkellä ei ollut ehtinyt tapahtua tilanteen muuttumista toiseksi (ajan kulumista), eikä alkuhetkeä edeltäviä tilanteita siis ollut ollut.
Voisi sanoa: maailmankaikkeus on ollut olemassa "aina" (ensimmäisenä tilanteena, vain valmiiksi olemassa), mutta edeltävää aikaa ei ole alussa ollut.
On siis mahdollista, että olemassaolon alkuhetkeä edeltäviä tilanteita/hetkiä ei ole - on mahdollista, että hetkiä/tilanteita on (nyt) ollut äärellinen määrä.
-Loogisesti mahdollista - ainakin äkkiajatellen - on toki sekin, että olemassaolon alkuhetkeä edelsi äärellinen määrä olemattomuuden hetkiä, tai ainakin yksi hetki (onko aikaa ilman muutosta?).
Kuten ehkä jo paljastui, palautan hetket (maailmankaikkeuden kokonais)tilanteisiin - jos ei tilannetta, ei hetkeä; jos tilanne, hetki. Yhden hetken muodostaa kaikki se, mikä on olemassa yhtenä kokonaisuutena ("yhtäaikaa") - seuraavan hetken muodostaa kokonaistilanne, joksi edellinen kokonaistilanne muuttuu. Määrittelen ajan näin, koska ajan käsitteen täytyy olla lähtöisin jostakin ihmisen kokemasta. (Aika on sitä, mitä tarkoitamme sanalla "aika", oli tätä sitten olemassa "objektiivisessa" todelliisuudessa tai ei.) Introspektion pohjalta väitän: ajan käsite on syntynyt kokemuksesta, että jokin (ympäristössä, kokijassa itsessään) muuttuu.
Aika on jatkuvasti läsnä kokemuksissani siten, että kokemuksia kertyy toistensa "päälle": kuullessani lauseen "Ajalla on alku" kuulen ensiksi vain tavun "A"; seuraavat tavut muodostavat pian kokemuskokonaisuuden "A":n kanssa, niin että lopulta kuulen koko lauseen. (Koen lausetta ensin alun itsenäisenä "A"-tavuna, sitten pitempänä tavukokonaisuutena - jos kokisin vain toisiaan seuraavia itsenäisiä tavuja, en kokisi muutosta enkä aikaa.)
Palatakseni pääargumenttiini: on mahdollista, että hetkiä on (nyt) ollut äärellinen määrä. Katson, että tämä on myös ainoa mahdollisuus.
Aristoteleen pistämätön määritelmä äärettömälle oli "jokin, mitä ei voida laskea loppuun". Itse tahtoisin lisätä: tai mikä ei voi muuten saavuttaa loppuaan.
Aristoteles katsoi, että äärettömyyttä on vain potentiaalina: lukuja "on" ääretön määrä siinä mielessä, että jokaista lukua voi vielä kasvattaa lisäämällä siihen yksi tai enemmän. Näen Aristoteleen olevan oikeassa siinä, että lukujen äärettömyys on loputonta kasvatettavuutta.
Toinen (ja kolmas?) "äärettömän" merkitys on käsittääkseni fysiikassa*1 käytetty "ääretön tiheys" tai "ääretön nopeus". "Ääretön tiheys" voi tarkoittaa sitä, että kahdella hiukkasella ei ole lainkaan etäisyyttä (tyhjää tai täyttä tilaa) toistensa välissä; "äärettömällä nopeudella" voidaan tarkoittaa sitä, että hiukkanen siirtyy paikasta A paikkaan B ilman välissäolevaa aikaa, käymättä (aikaa kuluttaen) paikkojen välissä olevissa pisteissä.
Sanaa "ääretön" voidaan siis käyttää mielekkäästi tarkoittaen jonkin (välimatkan, välissäolevan ajan) täydellistä puuttumista - negatiivista äärettömyyttä, voisi sanoa. On olemasssa potentiaalista ja negatiivista äärettömyyttä.
Mutta voisiko "ääretön" tarkoittaa myös tiettyä määrää? Näen: mikä tahansa yksi, samankokoisena pysyvä luku tai joukko on laskettavissa loppuun, periaatteessa - jos laskijalle annetaan tarpeeksi (äärellistä) elinaikaa. Vain jatkuvasti kasvava luku tai joukko on loppuunlaskematon (potentiaalisen loppuunlaskemattomuuden lisäksi, jota emme tarkoita edeltävän ajan äärettömyydellä).
Nyt: voiko jo-olleita hetkiä olla ääretön määrä (tai äärettömästi)? Kantin kadehdittavan oivaltava argumentti kuuluu: jos tätä hetkeä edeltävää aikaa on loputtomasti, miten tämä aika on voinut kulua loppuun, tähän hetkeen?
Tähänkin voisi väittää vastaan: ehkä hetkien jono on äärellinen loppupäästään (millä tahansa arviointihetkellä, "nyt"-hetkellä), mutta ääretön alkupäästään? Siis: ehkä hetkijono kasvaa loputtomasti taaksepäin?
Puolustan Kantia: jos hetkijono kasvaa (loputtomasti tai ei), me sanomme kasvupäätä "myöhemmäksi". Hetkijono voi kasvaa vain loppupäästään. Jo-olleita hetkiä täytyy aina olla äärellinen (tietty, samanapysyvä, kasvamaton) määrä.
Väitän siis: on olemassa (ollut) ehdoton alkuhetki, jota edeltävää aikaa ei ole. Maailmankaikkeus on saattanut aina olla jo valmiiksi, mutta edeltäviä hetkiä (tilanteita) ei alussa ollut.
Entä loppu?
Onko ajalla (tilanteilla) loppu? Useimmat näyttävät intuitiivisesti uskovan, että jos ajalla on alku, sillä on myös loppu ja toisinpäin. Tämähän ei kuitenkaan ole loogisesti välttämätöntä.
Edellä sanoin: vain jatkuvasti kasvava joukko on loppuunlaskematon. Voisiko universaali aika olla loputtomasti kasvava?
En näe tälle mitään estettä. Vaikka maailmankaikkeuden kokonaistilanteet muuttuisivat jatkuvasti, jokaisella nyt-hetkellä hetkiä olisi ollut äärellinen ja siis mahdollinen määrä - ei kasvava määrä, jota menneisyydessä ei voi olla (sanomme tapahtuvaa kasvua, tai viimeistä muuttunutta tilannetta, aina "tämänhetkiseksi"). Edeltäviä hetkiä täytyy millä tahansa nyt-hetkellä (toistaisen hetkijonon loppuhetkellä) olla ollut äärellinen määrä - mutta en näe mitään estettä sille, että universaali kokonaishistoria pitenisi jatkuvasti (että ei olisi mitään "kokonais"historiaa - yhdenpituista, loppuunsaatettavissa olevaa historiaa).
Itse asiassa: jos universaalin kokonaishistorian on oltava äärellinen, kuinka pitkän hetkijonon kuluttua maailmankaikkeuden (tai olemattomuuden) historian on loputtava?
Näen: tiettyä pakollista loppuhetkeä ei ole. Mitä tahansa (jo-saavutettua) hetkilukua on loogisesti mahdollista kasvattaa. Tämänhän totesimme jo lukujen potentiaalisen äärettömyyden yhteydessä. Koskaan ei tule eteen hetkilukua, jota olisi mahdotonta kasvattaa äärettömyyden mahdottomuuden seurauksena.
Lisäksi haluan kysyä: onko mahdollista, että universaali historia päätyisi tilanteeseen, jossa mitään tilannetta ei ole? On mahdollista, että on ollut hetki, jota ennen ei ollut olemassaoloa eikä olemattomuutta (koska tällä hetkellä ei ole menneisyyttä - koska se on ensimmäinen tilanne). Mutta on mahdotonta, että olisi hetki = tilanne jonka jälkeen ei olisi mitään tilannetta - olemassaoloa eikä olemattomuutta. Onhan aina oltava joko olemassaolo tai olemattomuus (nyt kun on "jo"*2 aikaa/tilanteita. Minkä tahansa hetken historian on loputtava ainakin pysyvään yksittäiseen tilanteeseen - hetkeen, jos ei aikajatkumoon (muutokseen).
Katson siis: universaalilla (olemassaolon tai olemattomuuden) ajalla on alkuhetki, mutta ei välttämättä loppuhetkeä, tiettyä ehdottomasti viimeistä hetkeä. Tämä sopii yhteen myös intuitiivisesti uskottavimman skenaarion kanssa: olemassaoleva ei ole syntynyt tyhjästä eikä muutu tyhjäksi.
Tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, onko ajalla tietty alkuhetki vai jatkuuko aika loputtomiin taaksepäin. Lähden siis siitä, että on olemassa universaali aika. (Tätä olen perustellut aineen olemusta käsittelevässä blogitekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi".)
Väitän: jos maailmankaikkeus (aine) on ollut olemassa äärellisen ajan/hetkijonon - esimerkiksi alkuräjähdyksestä alkaen - tästä ei seuraa, että on joskus tapahtunut muutos olemattomuudesta olemiseen (niin kuin meillä on intuitiivinen taipumus ajatella).
On mahdollista, että maailmankaikkeus on alusta asti ollut valmiiksi olemassa (ei syntynyt edeltävästä tyhjyydestä), mutta että se ei ole ollut olemassa ääretöntä aikaa. Esitän nimittäin mahdolliseksi: maailmankaikkeus oli ensimmäinen tilanne (hetki) koskaan, mutta alkuhetkellä ei ollut ehtinyt tapahtua tilanteen muuttumista toiseksi (ajan kulumista), eikä alkuhetkeä edeltäviä tilanteita siis ollut ollut.
Voisi sanoa: maailmankaikkeus on ollut olemassa "aina" (ensimmäisenä tilanteena, vain valmiiksi olemassa), mutta edeltävää aikaa ei ole alussa ollut.
On siis mahdollista, että olemassaolon alkuhetkeä edeltäviä tilanteita/hetkiä ei ole - on mahdollista, että hetkiä/tilanteita on (nyt) ollut äärellinen määrä.
-Loogisesti mahdollista - ainakin äkkiajatellen - on toki sekin, että olemassaolon alkuhetkeä edelsi äärellinen määrä olemattomuuden hetkiä, tai ainakin yksi hetki (onko aikaa ilman muutosta?).
Kuten ehkä jo paljastui, palautan hetket (maailmankaikkeuden kokonais)tilanteisiin - jos ei tilannetta, ei hetkeä; jos tilanne, hetki. Yhden hetken muodostaa kaikki se, mikä on olemassa yhtenä kokonaisuutena ("yhtäaikaa") - seuraavan hetken muodostaa kokonaistilanne, joksi edellinen kokonaistilanne muuttuu. Määrittelen ajan näin, koska ajan käsitteen täytyy olla lähtöisin jostakin ihmisen kokemasta. (Aika on sitä, mitä tarkoitamme sanalla "aika", oli tätä sitten olemassa "objektiivisessa" todelliisuudessa tai ei.) Introspektion pohjalta väitän: ajan käsite on syntynyt kokemuksesta, että jokin (ympäristössä, kokijassa itsessään) muuttuu.
Aika on jatkuvasti läsnä kokemuksissani siten, että kokemuksia kertyy toistensa "päälle": kuullessani lauseen "Ajalla on alku" kuulen ensiksi vain tavun "A"; seuraavat tavut muodostavat pian kokemuskokonaisuuden "A":n kanssa, niin että lopulta kuulen koko lauseen. (Koen lausetta ensin alun itsenäisenä "A"-tavuna, sitten pitempänä tavukokonaisuutena - jos kokisin vain toisiaan seuraavia itsenäisiä tavuja, en kokisi muutosta enkä aikaa.)
Palatakseni pääargumenttiini: on mahdollista, että hetkiä on (nyt) ollut äärellinen määrä. Katson, että tämä on myös ainoa mahdollisuus.
Aristoteleen pistämätön määritelmä äärettömälle oli "jokin, mitä ei voida laskea loppuun". Itse tahtoisin lisätä: tai mikä ei voi muuten saavuttaa loppuaan.
Aristoteles katsoi, että äärettömyyttä on vain potentiaalina: lukuja "on" ääretön määrä siinä mielessä, että jokaista lukua voi vielä kasvattaa lisäämällä siihen yksi tai enemmän. Näen Aristoteleen olevan oikeassa siinä, että lukujen äärettömyys on loputonta kasvatettavuutta.
Toinen (ja kolmas?) "äärettömän" merkitys on käsittääkseni fysiikassa*1 käytetty "ääretön tiheys" tai "ääretön nopeus". "Ääretön tiheys" voi tarkoittaa sitä, että kahdella hiukkasella ei ole lainkaan etäisyyttä (tyhjää tai täyttä tilaa) toistensa välissä; "äärettömällä nopeudella" voidaan tarkoittaa sitä, että hiukkanen siirtyy paikasta A paikkaan B ilman välissäolevaa aikaa, käymättä (aikaa kuluttaen) paikkojen välissä olevissa pisteissä.
Sanaa "ääretön" voidaan siis käyttää mielekkäästi tarkoittaen jonkin (välimatkan, välissäolevan ajan) täydellistä puuttumista - negatiivista äärettömyyttä, voisi sanoa. On olemasssa potentiaalista ja negatiivista äärettömyyttä.
Mutta voisiko "ääretön" tarkoittaa myös tiettyä määrää? Näen: mikä tahansa yksi, samankokoisena pysyvä luku tai joukko on laskettavissa loppuun, periaatteessa - jos laskijalle annetaan tarpeeksi (äärellistä) elinaikaa. Vain jatkuvasti kasvava luku tai joukko on loppuunlaskematon (potentiaalisen loppuunlaskemattomuuden lisäksi, jota emme tarkoita edeltävän ajan äärettömyydellä).
Nyt: voiko jo-olleita hetkiä olla ääretön määrä (tai äärettömästi)? Kantin kadehdittavan oivaltava argumentti kuuluu: jos tätä hetkeä edeltävää aikaa on loputtomasti, miten tämä aika on voinut kulua loppuun, tähän hetkeen?
Tähänkin voisi väittää vastaan: ehkä hetkien jono on äärellinen loppupäästään (millä tahansa arviointihetkellä, "nyt"-hetkellä), mutta ääretön alkupäästään? Siis: ehkä hetkijono kasvaa loputtomasti taaksepäin?
Puolustan Kantia: jos hetkijono kasvaa (loputtomasti tai ei), me sanomme kasvupäätä "myöhemmäksi". Hetkijono voi kasvaa vain loppupäästään. Jo-olleita hetkiä täytyy aina olla äärellinen (tietty, samanapysyvä, kasvamaton) määrä.
Väitän siis: on olemassa (ollut) ehdoton alkuhetki, jota edeltävää aikaa ei ole. Maailmankaikkeus on saattanut aina olla jo valmiiksi, mutta edeltäviä hetkiä (tilanteita) ei alussa ollut.
Entä loppu?
Onko ajalla (tilanteilla) loppu? Useimmat näyttävät intuitiivisesti uskovan, että jos ajalla on alku, sillä on myös loppu ja toisinpäin. Tämähän ei kuitenkaan ole loogisesti välttämätöntä.
Edellä sanoin: vain jatkuvasti kasvava joukko on loppuunlaskematon. Voisiko universaali aika olla loputtomasti kasvava?
En näe tälle mitään estettä. Vaikka maailmankaikkeuden kokonaistilanteet muuttuisivat jatkuvasti, jokaisella nyt-hetkellä hetkiä olisi ollut äärellinen ja siis mahdollinen määrä - ei kasvava määrä, jota menneisyydessä ei voi olla (sanomme tapahtuvaa kasvua, tai viimeistä muuttunutta tilannetta, aina "tämänhetkiseksi"). Edeltäviä hetkiä täytyy millä tahansa nyt-hetkellä (toistaisen hetkijonon loppuhetkellä) olla ollut äärellinen määrä - mutta en näe mitään estettä sille, että universaali kokonaishistoria pitenisi jatkuvasti (että ei olisi mitään "kokonais"historiaa - yhdenpituista, loppuunsaatettavissa olevaa historiaa).
Itse asiassa: jos universaalin kokonaishistorian on oltava äärellinen, kuinka pitkän hetkijonon kuluttua maailmankaikkeuden (tai olemattomuuden) historian on loputtava?
Näen: tiettyä pakollista loppuhetkeä ei ole. Mitä tahansa (jo-saavutettua) hetkilukua on loogisesti mahdollista kasvattaa. Tämänhän totesimme jo lukujen potentiaalisen äärettömyyden yhteydessä. Koskaan ei tule eteen hetkilukua, jota olisi mahdotonta kasvattaa äärettömyyden mahdottomuuden seurauksena.
Lisäksi haluan kysyä: onko mahdollista, että universaali historia päätyisi tilanteeseen, jossa mitään tilannetta ei ole? On mahdollista, että on ollut hetki, jota ennen ei ollut olemassaoloa eikä olemattomuutta (koska tällä hetkellä ei ole menneisyyttä - koska se on ensimmäinen tilanne). Mutta on mahdotonta, että olisi hetki = tilanne jonka jälkeen ei olisi mitään tilannetta - olemassaoloa eikä olemattomuutta. Onhan aina oltava joko olemassaolo tai olemattomuus (nyt kun on "jo"*2 aikaa/tilanteita. Minkä tahansa hetken historian on loputtava ainakin pysyvään yksittäiseen tilanteeseen - hetkeen, jos ei aikajatkumoon (muutokseen).
Katson siis: universaalilla (olemassaolon tai olemattomuuden) ajalla on alkuhetki, mutta ei välttämättä loppuhetkeä, tiettyä ehdottomasti viimeistä hetkeä. Tämä sopii yhteen myös intuitiivisesti uskottavimman skenaarion kanssa: olemassaoleva ei ole syntynyt tyhjästä eikä muutu tyhjäksi.
-Täsmennyksenä: maailmankaikkeuden aika voi olla ääretön vain siinä mielessä, että jokaista hetkeä (maailmankaikkeuden kokonaistilannetta) tulee seuraamaan toinen. Koskaan ei voi olla toteutunutta (alkuhetkestä nykyhetkeen ulottuvaa) ääretöntä aikajatkumoa. Tähänastinen - alkuhetkestä nyt-hetkeen ulottuva - aikajatkumo on välttämättä äärellinen. Siis: minkä tahansa pituinen jo-ollut aikajatkumo on äärellisen pituinen - loppuun laskettavissa. (Vain jatkuva kasvu tekee ajan äärettömäksi.Ja jo-olleiden hetkien määrä ei kasva. Tarkoitan: millä tahansa hetkellä, kun ajattelemme (nyt) jo-olleiden hetkien määrää, tämä määrä pysyy samana. Hetkien määrä voi toki tosiasiassa kasvaa, mutta kasvuhetket ovat osa tulevaisuutta, eivät menneisyyttä, joka nyt on tarkastelumme kohteena.) Eli: menneisyys (+ nyt-hetki) on välttämättä äärellinen.
-Aikaisemmassa ajan alkua käsittelevässä blogitekstissäni koskettelin myös kysymystä, voiko olemattomuuden tilannetta yleensä olla.
1 Hawking, Stephen: Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time), 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva. S. 88 ("ääretön tiheys").
2 En tarkoita, että todella olisi ollut alkuhetkeä edeltävää aikaa.
Lisähuomautus 9.6.2020
Nähdäkseni ainoa ongelma tulevaisuuden loputtomassa jatkumisessa on se, että ei (välttämättä) ole totuutta siitä, tuleeko jokin tietty (maailmankaikkeuden kokonais)tilanne joskus vallitsemaan vai ei.
(On olemassa totuus vain siitä, mitkä tulevat tilanteet vallitsevat johonkin tiettyyn ajankohtaan mennessä.)
Tämäkään ei välttämättä ole looginen ongelma: jos tulevaisuus jatkuu loputtomasti, ei vain ole mitään "kaikkia tulevia tilanteita", jotka olisivat periaatteessa tiedettävissä.
-Aikaisemmassa ajan alkua käsittelevässä blogitekstissäni koskettelin myös kysymystä, voiko olemattomuuden tilannetta yleensä olla.
1 Hawking, Stephen: Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time), 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva. S. 88 ("ääretön tiheys").
2 En tarkoita, että todella olisi ollut alkuhetkeä edeltävää aikaa.
Lisähuomautus 9.6.2020
Nähdäkseni ainoa ongelma tulevaisuuden loputtomassa jatkumisessa on se, että ei (välttämättä) ole totuutta siitä, tuleeko jokin tietty (maailmankaikkeuden kokonais)tilanne joskus vallitsemaan vai ei.
(On olemassa totuus vain siitä, mitkä tulevat tilanteet vallitsevat johonkin tiettyyn ajankohtaan mennessä.)
Tämäkään ei välttämättä ole looginen ongelma: jos tulevaisuus jatkuu loputtomasti, ei vain ole mitään "kaikkia tulevia tilanteita", jotka olisivat periaatteessa tiedettävissä.
tiistai 22. elokuuta 2017
Hajahuomioita syyn ja seurauksen käsitteistä
David Humen mukaan tarkoitamme "syyllä ja seurauksella"* vain sitä, että tietynlaista tapahtumaa aina seuraa tietty toisenlainen tapahtuma. (Esimerkiksi sitä, että tulitikun raapaisua kuivaan pintaan ja happipitoisessa ympäristössä aina seuraa liekin leimahdus.) Hume perustelee asiaa sillä, että syyn ja seurauksen käsitteet (kuten kaikki muutkin käsitteet) ovat välttämättä syntyneet havainnoistamme - ja "syy- ja seuraustapahtumien" tapauksessa kaikki, mitä voimme havaita, on se että tapahtumaa tyyppiä X on (aina tähän asti) seurannut tapahtuma tyyppiä Y. (Humen mukaan emme havaitse tämän kummempaa "välttämättömyyttä" seuraustapahtumien syntyyn.)
Omasta mielestäni on ilmeistä, että kuvitellessani syy- ja seuraustapahtuman en kuvittele vain sitä, että X:ää aina seuraa Y. Jos kuvittelen vain tämän, koen että X ja Y tapahtuvat (jotenkin) toisistaan irrallisina - en koe kuvittelevani syytä ja seurausta. Kuitenkin vaikuttaa ilmeiseltä, että syyn ja seurauksen käsitteet ovat peräisin havainnoista. Miten ristiriita on sovitettavissa?
Esitän: kuvitellessani, että tulitikun raapaisu aiheuttaa liekin syttymisen, en kuvittele vain kahta toisiaan säännöllisesti seuraavaa tapahtumaa. Kuvittelen että jokaisella tikun raapaisulla on se ominaisuus, että siitä putkahtaa liekki.
Minulla on visuaalinen mielikuva, jossa liekki syntyy tikun raapaisupaikasta. Tätä väitän meidän (jos muut ovat minun kaltaisiani) mielessämme tarkoittavan sillä, että Y syntyy X:stä, ei vain X:n jälkeen: sitä, että X:llä on se pysyvä ominaisuus, että sitä ja sen paikalla aina seuraa Y. Se, että Y putkahtaa X:stä, sitoo mielessäni X:n ja Y:n yhteen niin, että en koe X:ää ja Y:tä irrallisina. (Uskon ainakin, että "syyn" ja "seurauksen" käsitteet ovat syntyneet tällaisten putkahdusten kokemuksista _ vasta myöhemmin on kehittynyt kaukovaikutuksen, kuten painovoiman, käsite.)
* milloin syy edeltää seurausta - ei esim. loogisesti välttämättömällä "seurauksella".
toinen huomio
Edeltävätkö syytapahtumat aina seuraustapahtumia, vai ovatko tapahtumat (joskus) samanaikaisia? (En vieläkään tarkoita ilmeisellä tavalla loogisia syitä ja seurauksia.)
Jos syytapahtuma ja seuraustapahtuma olisivat kokonaan samanaikaisia, emme pystyisi erottamaan toista syytapahtumaksi. Käytännössä, kuten tulitikun raapaisun tapauksessa, ongelmaa ei välttämättä ole. Pystymme tosin näkemään, että liekki syttyy silloin - (suunnilleen) samaan aikaan - kun tikku koskettaa raapaisupintaa. Mutta aluksi näemme, että tikku lähestyy raapaisupintaa. Siksi meistä näyttää ilmeiseltä, että tikun raapaisu on syytapahtuma ja liekki seuraustapahtuma, ei kääntäen.
kolmas huomio
Mitä tarkoittaa "välttämätön seuraus" (se, että Y välttämättä seuraa X:ää)? Nyt en ota huomioon merkitystä "Y seuraa aina (=käytännössä väistämättä) X:ää". Puhun siitä, miten X:n esiintyminen voi pakottaa Y:n esiintymään.
Väitän, että meillä on vain yksi "välttämättömän seurauksen" käsite - pystymme näkemään vain yhden tavan, jolla X:n oleminen voi pakottaa Y:n olemaan. Tämä tapa on looginen välttämättömyys.
Esimerkkinä: jos 1) Esko on ollut Pudasjärvellä lauantaina klo 19 ja 2) jokaista ihmistä on vain yksi kappale, niin 3) Esko on välttämättä syytön Helsingissä lauantaina klo 19 tapahtuneeseen (konkreettiseen) murhatekoon. Loogisten välttämättömyyksien tapauksessa pystymme näkemään, miten asiaintila X pakottaa asiaintilan Y esiintymään (tai asiaintilat X ja Y asiaintilan Y esiintymään). Tällöin pystymme siis ymmärtämään, mitä on "pakko" tai "välttämättömyys".
Vanhemmassa syyseuraussuhdetta käsittelevässä tekstissäni väitin, että toinen tapa nähdä välttämättömyys on intuitiivinen välttämättömyyden näkeminen. Kuitenkin: "intuitiivisella välttämättömyyden näkemisellä" tarkoitettaneen sitä, että koemme näkevämme että Y esiintyy väistämättä, mutta emme osaa selittää, mistä tämä seuraa. Jos näin on, intuitiivista välttämättömyyden näkemistä ei voi sanoa sen näkemiseksi, että X pakottaa Y:n olemaan. Siksi uskon nyttemmin, että Wittgenstein oli oikeassa sanoessaan, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys. Itse sanon: loogisen välttämättömyyden käsite on ainoa välttämättömyyden käsitteemme - ainoa, mitä voimme ymmärtää "välttämättömyydellä". Tapahtuma X voi tehdä tapahtuman Y välttämättömäksi ("aiheuttaa" Y:n) vain olemalla sen looginen syy.
neljäs huomio
Onko mahdollista, että tilanne X tekee loogisesti välttämättömäksi sitä seuraavan tilanteen Y?
Ensiajattelemalla näyttää ilmeiseltä, että mikään tilanne ei voi tehdä loogisesti välttämättömäksi sitä seuraavaa, toisenlaista tilannetta. Edeltävä tilanne voisi esiintyä, vaikka sitä seuraisi toinen samanlainen tai (ehkä jopa) ei mikään tilanne. Mikä siis voisi tehdä loogisesti välttämättömäksi sen, että maailmankaikeudessa ja tajunnoissamme tapahtuu muutoksia, kuten liikettä?
Ainoa vastaus, joka tulee mieleeni, on se mahdollisuus että kokemus väripisteiden vierekkäisyydestä ja (varsinkin) eri suunnista suhteessa toisiinsa edellyttää liikettä. (Puhuin tästä eräässä aiemmassa blogitekstissäni.) Jos 1) tämä on totta ja 2) olioilla ja niiden vierekkäisyydellä on taipumus pysyä olemassa, niin 3) liikkeen on jatkuttava, että vierekkäisyys pysyisi olemassa. (Tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi" perustelen käsitystä, että maailmankaikkeus kokonaisuudessaan muodostuu kokemuksista.) Mielestäni tämä mahdollisuus ansaitsee ainakin tulla harkituksi tai muunnelluksi.
Omasta mielestäni on ilmeistä, että kuvitellessani syy- ja seuraustapahtuman en kuvittele vain sitä, että X:ää aina seuraa Y. Jos kuvittelen vain tämän, koen että X ja Y tapahtuvat (jotenkin) toisistaan irrallisina - en koe kuvittelevani syytä ja seurausta. Kuitenkin vaikuttaa ilmeiseltä, että syyn ja seurauksen käsitteet ovat peräisin havainnoista. Miten ristiriita on sovitettavissa?
Esitän: kuvitellessani, että tulitikun raapaisu aiheuttaa liekin syttymisen, en kuvittele vain kahta toisiaan säännöllisesti seuraavaa tapahtumaa. Kuvittelen että jokaisella tikun raapaisulla on se ominaisuus, että siitä putkahtaa liekki.
Minulla on visuaalinen mielikuva, jossa liekki syntyy tikun raapaisupaikasta. Tätä väitän meidän (jos muut ovat minun kaltaisiani) mielessämme tarkoittavan sillä, että Y syntyy X:stä, ei vain X:n jälkeen: sitä, että X:llä on se pysyvä ominaisuus, että sitä ja sen paikalla aina seuraa Y. Se, että Y putkahtaa X:stä, sitoo mielessäni X:n ja Y:n yhteen niin, että en koe X:ää ja Y:tä irrallisina. (Uskon ainakin, että "syyn" ja "seurauksen" käsitteet ovat syntyneet tällaisten putkahdusten kokemuksista _ vasta myöhemmin on kehittynyt kaukovaikutuksen, kuten painovoiman, käsite.)
* milloin syy edeltää seurausta - ei esim. loogisesti välttämättömällä "seurauksella".
toinen huomio
Edeltävätkö syytapahtumat aina seuraustapahtumia, vai ovatko tapahtumat (joskus) samanaikaisia? (En vieläkään tarkoita ilmeisellä tavalla loogisia syitä ja seurauksia.)
Jos syytapahtuma ja seuraustapahtuma olisivat kokonaan samanaikaisia, emme pystyisi erottamaan toista syytapahtumaksi. Käytännössä, kuten tulitikun raapaisun tapauksessa, ongelmaa ei välttämättä ole. Pystymme tosin näkemään, että liekki syttyy silloin - (suunnilleen) samaan aikaan - kun tikku koskettaa raapaisupintaa. Mutta aluksi näemme, että tikku lähestyy raapaisupintaa. Siksi meistä näyttää ilmeiseltä, että tikun raapaisu on syytapahtuma ja liekki seuraustapahtuma, ei kääntäen.
kolmas huomio
Mitä tarkoittaa "välttämätön seuraus" (se, että Y välttämättä seuraa X:ää)? Nyt en ota huomioon merkitystä "Y seuraa aina (=käytännössä väistämättä) X:ää". Puhun siitä, miten X:n esiintyminen voi pakottaa Y:n esiintymään.
Väitän, että meillä on vain yksi "välttämättömän seurauksen" käsite - pystymme näkemään vain yhden tavan, jolla X:n oleminen voi pakottaa Y:n olemaan. Tämä tapa on looginen välttämättömyys.
Esimerkkinä: jos 1) Esko on ollut Pudasjärvellä lauantaina klo 19 ja 2) jokaista ihmistä on vain yksi kappale, niin 3) Esko on välttämättä syytön Helsingissä lauantaina klo 19 tapahtuneeseen (konkreettiseen) murhatekoon. Loogisten välttämättömyyksien tapauksessa pystymme näkemään, miten asiaintila X pakottaa asiaintilan Y esiintymään (tai asiaintilat X ja Y asiaintilan Y esiintymään). Tällöin pystymme siis ymmärtämään, mitä on "pakko" tai "välttämättömyys".
Vanhemmassa syyseuraussuhdetta käsittelevässä tekstissäni väitin, että toinen tapa nähdä välttämättömyys on intuitiivinen välttämättömyyden näkeminen. Kuitenkin: "intuitiivisella välttämättömyyden näkemisellä" tarkoitettaneen sitä, että koemme näkevämme että Y esiintyy väistämättä, mutta emme osaa selittää, mistä tämä seuraa. Jos näin on, intuitiivista välttämättömyyden näkemistä ei voi sanoa sen näkemiseksi, että X pakottaa Y:n olemaan. Siksi uskon nyttemmin, että Wittgenstein oli oikeassa sanoessaan, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys. Itse sanon: loogisen välttämättömyyden käsite on ainoa välttämättömyyden käsitteemme - ainoa, mitä voimme ymmärtää "välttämättömyydellä". Tapahtuma X voi tehdä tapahtuman Y välttämättömäksi ("aiheuttaa" Y:n) vain olemalla sen looginen syy.
neljäs huomio
Onko mahdollista, että tilanne X tekee loogisesti välttämättömäksi sitä seuraavan tilanteen Y?
Ensiajattelemalla näyttää ilmeiseltä, että mikään tilanne ei voi tehdä loogisesti välttämättömäksi sitä seuraavaa, toisenlaista tilannetta. Edeltävä tilanne voisi esiintyä, vaikka sitä seuraisi toinen samanlainen tai (ehkä jopa) ei mikään tilanne. Mikä siis voisi tehdä loogisesti välttämättömäksi sen, että maailmankaikeudessa ja tajunnoissamme tapahtuu muutoksia, kuten liikettä?
Ainoa vastaus, joka tulee mieleeni, on se mahdollisuus että kokemus väripisteiden vierekkäisyydestä ja (varsinkin) eri suunnista suhteessa toisiinsa edellyttää liikettä. (Puhuin tästä eräässä aiemmassa blogitekstissäni.) Jos 1) tämä on totta ja 2) olioilla ja niiden vierekkäisyydellä on taipumus pysyä olemassa, niin 3) liikkeen on jatkuttava, että vierekkäisyys pysyisi olemassa. (Tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi" perustelen käsitystä, että maailmankaikkeus kokonaisuudessaan muodostuu kokemuksista.) Mielestäni tämä mahdollisuus ansaitsee ainakin tulla harkituksi tai muunnelluksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)