(Pohdintaa introspektion pohjalta. Lähes kaikki muut tekstit tässä blogissa ovat filosofiaa.)
Tekstiluettelo löytyy heti tämän tekstin alapuolelta.
Mistä joidenkin kokemustemme - esimerkiksi kipuaistimusten - tuskallisuus syntyy? (Jouduin pohtimaan kysymystä monta kuukautta ennen kuin päädyin itseäni tyydyttävään vastaukseen.) Vihjeen asiasta voi ehkä löytää vertailemalla tuskallisia aistimuksia miellyttäviin tai neutraaleihin.
Pidän ilmeisenä, että miellyttävät/neutraalit aistimukset ovat pelkkiä aistimuslaatuja (kuten vihreä tai sametin tuntu iholla). Tuska puolestaan ei ole mikään tietty (selvä) laatu - tai mikään joukosta laatuja, kuten mielihyvä. Koen, että tuskallisessa aistimuksessa on laadun/laatujen lisäksi kitkaisuuden kokemus. Mistä tämä voi syntyä?
Esitän, että kysymys on kahden laadun välisestä kitkasta (ristiriidasta). Mutta kenen tahansa ihmisen minkä-tahansa-hetkiseen aistimuskokonaisuuteen sisältyy monia erilaisia, rinnakkaisia aistimuslaatuja, eikä tämä moninaisuus tuota tuskallista kokemusta.
Esitänkin, että kitka syntyy kahden päällekkäisen aistimuslaadun erosta. Jälleen mutta: eihän sinisen ja punaisenkaan kokeminen samassa pisteessä (violetin kokeminen) ole tuskallista. Täsmällisesti sanoen esitän kitkan syntyvän siitä "päällekkäisyydestä", että yksilö pyrkii kokemaan tietynlaisen aistimuksen (esim. tarkkailemalla kehonsa tiettyä kohtaa), mutta kokee toisenlaisen.
Mutta miten luonto saa aikaan sen, että tarkatessamme tiettyä aistimusta (kivuliasta aistimusta) odotamme sen olevan toisenlaatuinen?
Ratkaisuni on: kipupisteen aistimukset ovat ensiksikin voimakkaita, mikä saa yksilön kiinnittämään huomionsa niihin. Toiseksi: kun yksilö tarkkailee kipupistettä, hän kokee siinä ensin tietynlaatuisen aistimuksen - ja, pitäessään huomionsa kipupisteessä pitemmän aikaa, hän tulee yrittäneeksi kokea ensiksi-koetunlaisen aistimuksen pitemmän aikaa. Tämä epäonnistuu, koska kipupisteen aistimuslaadut vaihtelevat nopeasti. Syntyy kitka koetun ja odotetun välillä.
Olen oppinut, että pystyn kokemaan kipuaistimukseni tuskattomina, jos vältän tarkkaamasta kipupistettä - esimerkiksi kuvittelemalla jatkuvaa liikettä jossakin muualla, tai pitämällä katseeni jatkuvassa liikkeessä.
Ellen tarkkaile kipupistettä, minulle ei synny odotuksia aistimuslaadusta, jonka koen siinä. Tämä ei toki osoita hypoteesiani oikeaksi: kipuaistimus (ja siihen sisältyvä tuska) saattaisi jäädä minulta kokematta yksinkertaisesti siksi, että en huomaa sitä.
Omaa hypoteesiani tukee kuitenkin eräs toinen kärsimyksen piirre: se että (eräässä mielessä) emme pysty muistamaan kärsimystä (kipuaistimuksen tuskallisuutta tms.). Muistellessani vihreää koen mielessäni vihreän. Mutta muistellessani kipuaistimusta en koe kärsimystä (kärsi).
Vaikuttaa ilmeiseltä: jos tuskankokemus olisi yksittäinen laatu (eikä syntyisi esim. odotetun ja koetun suhteesta), keskus-/ääreishermosto voisi helposti antaa meille tuskankokemuksen (myös muistikuvassa). Se, että emme pysty muistamaan kärsimystä, on väistämätöntä, jos kärsimys syntyy siitä, että koemme eri aistimuslaadun kuin odotamme. Jos muistelemme kipuaistimusta K (alkuperäisessä kokemuksessa tuskallista aistimusta), odotamme ja koemme aistimuslaadun K - ilman tuskallisuutta, jos hypoteesini pätee.
-Tämäkään ei ehkä ole pitävä todistus - on ajateltavissa, että evoluutio on suosinut aivotoimintaa, joka estää tuskankokemusten muistamisen (jos ei estäisi, emme ehkä uskaltaisi muistella menneitä tuskallisia kokemuksia ja niihin liittyviä opittuja asioita).
