Aine ja aika jaettavissa loputtomasti?

(Zenonin kilpajuoksuparadoksista)

Aiemmassa tekstissäni "Zenonin paradoksi" (touko 2015) katsoin osoittaneeni, että aine tai aika (ainakaan molemmat) eivät voi olla jaettavissa loputtomasti pienempiin osiin.
   Pienenä kertauksena: oletettakoon, että 1) jänis ja kilpikonna ryhtyvät kilpajuoksuun 2) jänis liikkuu 100 kertaa niin nopeasti kuin kilpikonna 3) kilpikonna saa metrin etumatkaa.
   Kun jänis ehtii metrin päähän lähtöviivasta, kilpikonna on liikkunut metrin sadasosan eli sentin sitä edemmäs. Kun jänis ehtii tähän kohtaan, kilpikonna on liikkunut mikrometrin edemmäs. Ja niin edelleen, loputtomiin - jänis ei koskaan tavoita kilpikonnaa, jos matka (ja aika) on jaettavissa loputtomiin uusiin sadasosiin.
   Näyttää siltä, että aineella tai ajalla - ainakin jommallakummalla - on tietty pienin, jakamaton yksikkö. (Todellisuudessahan jänis pääsee melko vaivattomasti kilpikonnan ohi.)
   Jäniksen on mahdollista tavoittaa ja ohittaa kilpikonna 1b) jos on olemassa tietty pienin välimatka (yhdestä pisteestä viereiseen). Silloin, kun jänis liikkuu tämän matkan, kilpikonna ei liiku lainkaan.
   2b) jos on olemassa lyhyin mahdollinen hetki - ja pienin ajallinen välimatka, yhdestä hetkestä seuraavaan - ja tämän aikajatkumon aikana jänis pystyy liikkumaan mutta kilpikonna ei.
   Mutta eikö ole olemassa myös mahdollisuus 3b): ei ole mitään jakamatonta hetkeä, mutta jänis pystyy liikkumaan ajassa jossa kilpikonna ei ehdi liikkua lainkaan? Minun on luovuttava varmuudestani aineen ja/tai ajan vain-äärellisestä jaettavuudesta (niin ilmeiseltä kuin se minusta intuitiivisesti näyttääkin).
   -Joka tapauksessa jänis voi ohittaa kilpikonnan vain jos se joskus liikkuu sillä aikaa kun kilpikonna ei liiku lainkaan. (Onko monelle vaikeasti sulatettava ajatus, että liike ei aina olisi jatkuvaa? Ja johtuuko tämä vaikeus siitä, että arjessa emme usein pysty havaitsemaan liikkeen pysähtelevyyttä - vrt. liikkeen näkeminen elokuvassa?)

Vielä pieni huomautus kysymyksestä. Äärellistä jaettavuutta vastaan on sanottu: miten avaruus, joka on selvästi ulotteista, voisi koostua yksiköistä joilla ei itsellään ole ulotteisuutta? Itse en näe tässä ongelmaa. On loogisesti mahdollista, että yhdellä pisteellä ei ole pituutta (korkeutta, leveyttä...), mutta kahdella vierekkäisellä on. Vastaavan voi sanoa aikayksiköistä. Jos on (ollut) vain yksi tilanne, ei ole aikaa - kun on ollut kaksi peräkkäistä tilannetta, on ollut aikaa. Rajallinen jaettavuus on ainakin loogisesti mahdollista.

-Joku arvostelee ehkä minua siitä, etten täsmennä, puhunko havaituista etäisyyksistä vai "noumenaalisista", "todellisista" etäisyyksistä ("tajuntojemme takaisista" etäisyyksistä, etäisyyksistä aineessa = siinä mikä aiheuttaa meissä aistimuksia). Asia on mielestäni merkityksetön: pidän ilmeisenä, että jos todelliset etäisyydet ovat jaettavissa äärettömästi, tämä vaikuttaa (jos vaikuttaa) myös siihen, pystyykö Akhilleus ohittamaan kilpikonnan havaitussa maailmassa.

Lyhyin mahdollinen (?) moraalin perusteltavuuden puolustus

Yleensä tarkoitamme uskoakseni moraalisesti "väärällä", "oikealla" ja "vaadittavalla" jotakin objektiivista (ei-kokemusluonteista) pyrkimystä, toivomusta tai odotusta, että asiat olisivat tietyllä tavalla (tiettyjä tekoja vältettäisiin ja toisiin pyrittäisiin). Emme pysty ainakaan havaitsemaan tällaisia ei-kokemusluonteisia pyrkimyksiä, toivomuksia tai odotuksia. Meillä ei siis liene perustetta olettaa, että olisi olemassa väärää/oikeaa/vaadittavaa tavallisesti tarkoittamassamme mielessä.
   Tästä huolimatta on usein tärkeää, että asiat ovat tietyllä tavalla ja että toimitaan tietyllä tavalla. Tarkoitan: on olemassa (toisinaan pakottavaa) tärkeyttä, että asiat olisivat tietyllä tavalla. Tuntevat olennothan kokevat toisinaan pakottavan tärkeäksi - haluavat pakottavasti - että asiat olisivat tietyllä tavalla.
   On siis tärkeää pyrkiä siihen, että asiat olisivat niin kuin tuntevat olennot haluavat niiden olevan.
Usein käy toki niin, että yksi olento haluaa tietyn tilanteen vallitsevan ja toinen ei-vallitsevan. Miten on siis ratkaistava, mitä on tehtävä?
   Vastaan: jos se, mitä halutaan, on tärkeää, niin se, mitä halutaan pakottavimmin, on pakottavimman tärkeää. Pakottavimman tärkeää on pyrkiä siihen, että pakottavimmat halut tyydyttyisivät.
   Yksi pakottavimmista haluista lienee kokijan halu siihen, että hänen/sen kokema äärimmäinen kärsimys lakkaisi. Yksi tärkeimmistä velvollisuuksistamme on siis äärimmäisen kärsimyksen vähentäminen (ja tuottamatta jättäminen) - ja muu pakottavimpien halujen tyydyttäminen (tai sammuttaminen).
   Tärkeys, jota maailmassa esiintyy, ei toki ole objektiivista = ei-kokemusluonteista (eikä siis moraalista?). Mutta olisiko ei-kokemusluonteiseen ikään-kuin-kärsimykseen liittyvän ikään-kuin-lakkaamishalun tyydyttyminen todella tärkeämpää kuin koetun sietämättömän kärsimyksen lakkaaminen?

-Samantapaista ajatusta olen puolustanut perusteellisemmin tekstissä "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" (helmi 2019) sekä (paljon perusteellisemmassa) tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat" (marras 2015). Näissä teksteissä puhun siitä, onko olemassa yleispätevästi totta (=moraalista) ei-saamista-olla tai pitämistä-olla.

Moraaliväittämien totuuden ja virheellisyyden ehdoista

(Anteeksi, jos tästä tuli vaikealukuinen ja/tai huonosti perusteltu teksti. Halusin vain saada tämän sanottua, koska se kertoo jotakin olennaista siitä, mikä mielestäni tekee väitteet mielekkäiksi ja totuusarvoisiksi.)

Millä ehdoilla moraaliväittämät voivat olla tosia tai virheellisiä? Ajateltakoon moraaliväittämää, jolle annan nimen M1: "kiputuntoisen olennon lyöminen on väärin" ja väittämää M2:
"kiputuntoisen olennon lyöminen on kaikissa oloissa oikein/hyväksyttävää". Nyt: lause voi olla tosi tai virheelllinen vain jos se väittää jotakin - että asiat ovat (joskus tai aina) tietyllä tavalla. (Moni sanoisi, että moraaliväittämät sanovat vain, miten asioiden pitäisi olla - mutta voisiko myös pitäminen-olla olla jonkinlaista olemista? Palaan tähän loppuriveillä.)
   Toiseksi: M1 ja M2 ovat mielekkäitä väittämiä vain jos ne tarkoittavat eri asioita - jos M1 sanoo, että jokin maailmassa on tavalla 1 ja M2 sanoo, että jokin on tavalla 2. Lauseiden täytyy siis viitata erilaisiin yksityisiin asiaintiloihin*1.
   Katson (kuten Wittgenstein Tractatuksessa 2-2.01), että yksityiset asiaintilat koskevat aina ja välttämättä olioita (olemassaolevia joitakin) - niiden olemassaoloa ja keskinäisiä suhteita (kuten vierekkäisyyssuhde tai ajallinen seuraavuussuhde).
   Lause voi olla tosi vain jos se viittaa olioon/olioihin ja kenties sen/niiden suhteisiin joihinkin muihin olioihin. Jos olioita ei ole, ei ole mitään (eikä mitenkään).
   Minun on myönnettävä, että ajatukseni on pelkkä (?) intuitio. Intuitioni sanoo edelleen, että oliot ovat välttämättä laatuelementtejä tai -komplekseja - jotakin mikä on kuin meidän aistimus-/kokemuslaatumme (vihreä tai tuska), mutta ei välttämättä aistimuksia = ulkomaailman synnyttämiä, eikä välttämättä edes tiedostettuja, kokemusluonteisia. Tätä olen perustellutkin tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi". (Tämä ei ole empirismiä*2, niin kuin jotkin koelukijani ovat käsittäneet, vaan sitä voisi nimittää konkretismiksi - ajatukseksi, että ilman konkreettisia = laatumaisia olioita ei ole mitään.)
   Palatakseni pääkysymykseen: jotta M1 ja M2 voisivat tarkoittaa eri asioita, niiden on sanottava eri asioita maailman olioista ja niiden suhteista.
   Jotta tarkoittaisin jotakin (totta tai virheellistä) sanoessani jotakin tekoa tai sen seurausta "vääräksi", "väärän" täytyy viitata johonkin olioon, jota voisi sanoa vääryydeksi tai ei-saamiseksi-olla, tai vastaavanlaiseen olioiden suhteeseen. Toisaalla blogissani (mm. tekstissä "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista") olenkin puolustanut kantaa, että voimme sanoa johonkin asiaan kohdistuvaa hävittämishalua ko. asian ei-saamiseksi-olla.
   Lyhyesti perusteltuna: 1) tarkoitamme "vääryydellä" jonkinlaista objektiivista (ei-kokemusluonteista) tai yleispätevästi totta ei-saamista-olla; on olemassa (ei objektiivista mutta) yleispätevästi totta ei-saamista-olla: haluja, että jotakin tekoa tai sen seurauksia ei esiinny. Jos nimittäin sanomme teon (seurausten) hävittämishalua teon ei-saamiseksi-olla (käytämmehän ilmausta "ei saa olla" ei-moraalisissa yhteyksissä muun muassa silloin, kun haluamme että jotakin ei ole), jokaisen on myönnettävä että on olemassa sen ei-saaminen-olla (tai sen tärkeys, että sitä ei olisi) eli ei-saaminen-olla on yleispätevä tosiasia.
   Myönnän, että emme nykyään sano kaikkea jonkun poishaluamaa vääräksi. Uskon vain, että useimmat olisivat valmiita myöntämään hävittämishalun yleispätevästi todeksi ei-saamiseksi-olla.
   -Wittgenstein katsoi, että arvojen on oltava maailman ulkopuolella eikä etiikkaa voi ilmaista. Minä olen vähäisempi mystikko.

*1 Käytän tässä ilmausta "yksityinen asiaintila" tarkoittaen maailmassa esiintyvää, konkreettista (havaitsemalla tiedettävää) asiaintilaa, vaikka se olisi universaalikin, erotuksena abstrakteista (loogisista, matemaattisista) totuuksista. Huomautettakoon: loogis-matemaattisetkin totuudet merkitsevät, että kaikki konkreettiset asiaintilat ovat niiden mukaisia. Siksi pidän oikeutettuna sanoa, että väittämät viittaavat välttämättä yksityisiin asiaintiloihin (jos ne ovat tosia tai virheellisiä).

*2 Empirismi: kanta, jonka mukaan on olemassa vain kokemuksia tai jonka mukaan pystymme puhumaan mielekkäästi (tietäen mitä tarkoitamme) vain kokemussisällöistämme.

Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia?

Alfred Ayer esitti, että moraalilauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat vain*1 tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus, eikä niillä siis ole totuusarvoa - ne eivät ole tosia eivätkä virheellisiä, koska eivät väitä mitään. (Tämä kanta tunnetaan nimellä "emotivismi".)
   Tunteenilmaukset on erotettava tunteita koskevista väittämistä. Tarkoitan: lause "minuun sattuu" on väite puhujan tuntemuksista, joka on tosi tai virheellinen (valheellinen); kivunilmauksella "Ai!" ei ole totuusarvoa. -Kanta, jonka mukaan moraalilauseet ovat väitteitä puhujan tunteista, tunnetaan subjektivismina. Sen mukaan lause "varkaus on väärin" tarkoittaisi jotakin sellaista kuin "minä inhoan varkauksia". Itse pidän subjektivismia virheellisenä kantana (tarkoitamme "moraalisella vääryydellä" jotakin yleispätevämmin pahaa kuin omia pahan (epämiellyttävän) -tuntemuksiamme - perustelen tätä tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat".
   Ayer siis katsoi, että lause "varkaus on väärin" on tunteenilmaus eli tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "varkaudet hyi!". Itse näen, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain jos sanan "väärä" käyttötapoihin ei kiinnitetä riittävää huomiota. Myös sanan "tunteenilmaus" merkitystä on syytä tarkastella.

Tunteenilmaus vai väite ulkomaailmasta?
  Ensiksi: "tunteenilmaus" tarkoittaa nähdäkseni jotakin (sanaa, äännähdystä, elettä...) minkä tunne lähes pakottaa*2 ilmoille. Lause "Tuo taulu on hirveä!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka hirveää!" vaan "Taulu on hirveä(n ruma)!". Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta (ei vain rumuudenkokemuksesta), ja onko se sitä vain muodoltaan?
   Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta kielenkäyttömme heijastelee (väitän) alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu (tunteenilmausfunktion lisäksi) naiivin realistisia*3 uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.
   Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin"*4 ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten "objektilla X on havaitsijasta riippumaton ominaisuus 'rumuus'/'pahuus' ", eivätkä ne siis ole (vain) tunteenilmauksia = tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia "projektiouskomuksia" (tämä on ainakin mahdollista*5), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina, ei (vain) tunteenilmauksina.
   Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi - ne ovat todentamiskelvottomia, metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden (ainoa) funktio. Jos moraalilauseet ilmaisevat puhujien arvoprojektioita, loogisen empiristinkin pitäisi myöntää ne väittämiksi - kenties mielettömiksi väittämiksi, pseudouskomusten ilmauksiksi.
   Jokainen voi tykönään pohtia, "tarkoittaako" mielessään "väärällä" teolla vain (tai lainkaan) inhottavaa/kauhistuttavaa tekoa - onko sana kammoksunnan tms. ulospurskahdus - vai onko sanalla (muita) merkityksiä (sen herättämiä mielikuvia).
   -Emotivismia vastaan on huomautettu: kiistelemme moraalikysymyksistä, ikäänkuin tarkoittaisimme tekojen "vääryydellä" jotakin (tietynlaisia tekoja, joiden sellaisuuden pyrimme todistamaan). Tähän voisi väittää vastaan (kuten Ayer suurin piirtein tekikin): vääriksi nimittämämme teot (tai niiden seuraukset) ovat sellaisia, joita kammoksumme (tai inhoamme tms.), ja koska haluamme muidenkin välttävän niiden tekemistä, yritämme moraaliväittelyissä kiinnittää heidän huomionsa ko. tekojen (seurausten) niihin piirteisiin, joita uskomme melkein kaikkien kammoksuvan. Tämä argumentti ei siis osoita emotivismia vääräksi.

Tunteenilmauksia kysymyslauseissa?

Mutta nyt ydinasiaan. Tunteenilmausteoriani mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta (ja kenties projektiouskomuksesta), toteamus jolla on totuusarvo. Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Jos kysyn, onko jokin väärin, en sano sitä vääräksi - esitä tunteenilmausta. (Lähden siitä, että sana "väärä" tarkoittaa samaa kysymys- ja väitelauseissa.) Näyttää siis siltä, että vääryysväitteet eivät ole (vain) tunteenilmauksia, vaan aitoja väittämiä.
   Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä (tms.). Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" tarkoittaa "minun-hirveänä-pitämääni". (Kuten alussa totesin, pidän tätäkin kantaa vääränä.)
   Preskriptivismissä - ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" - on vastaava vaikeus. "Väitteeni" teon oikeellisuudesta/vaadittavuudesta on ehkä vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa (ihmisten usein esittämä) kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelun arvoinen? Mutta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelun arvoiseen (emme ainoastaan käytä sitä suositteluun). -Ehkä tarkoitammekin "oikealla" tätä, myös väitelauseissa? Ehkä moraaliargumentit ovat yrityksiä osoittaa tekojen suosittelun- ja kieltämisenarvoisuus (mitä sitten tarkoitammekin kieltämisen "arvoisuudella" - ehkä teon seurausten pahuutta ((huonoutta)), joka saa meidät haluamaan sen kieltämistä)?
   Lisähaasteena ei-kognitivistisille opeille, joiden mukaan moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia (vaan ovat kielipelin siirtoja), voisi kysyä: voiko puhuja erehtyä kokiessaan, että hänellä on vääryyttä ajatellessaan ulkomaailmaa koskeva uskomus? Ja tekeekö vääryysmielikuvan epäselvyys tai sen mukaisen vääryyden ei-testattavuus siitä kielipelin motiivin (ulospyrkivän tunteen, tekoihinvaikuttamishalun)?

Jos ei tunteenilmauksia niin mitä?

   Näen siis: viittaamme puheella moraalisesta vääryydestä johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme. Omalta osaltani tiedän varmasti: kun ajattelen jonkin teon vääryyttä, mieleeni tulee kuva maailman läpäisevästä, ihmisistä riippumattomasta teon ei-sallimisesta, loppumisen odotuksesta - kenties ei-kokemusluonteisesta sellaisesta - ei vain teon vastenmielisistä piirteistä höystettyinä vastenmielisyyden tunteellani. (Merkitys on ehkä syntynyt mieleeni osittain vanhempieni hellittämättömästä odotuksesta, että en tekisi tiettyjä, "tuhmia" tekoja - tai siitä, että lapsena opin itse odottamaan itseltäni näiden tekojen välttämistä.)
   Kysymys erikseen on, onko tällaista tai muunlaista objektiivista (ei-kokemusluonteista) vääryyttä olemassa. Jos on, moraaliobjektivismi on oikea kanta; jos ei, virheteoria (yhdenlaisen sellaisen luoja on John L. Mackie) pätee.
   Itse olen päätynyt näkemykseen, että 1) tarkoitamme "vääryydellä" jonkinlaista objektiivista tai yleispätevästi totta ei-saamista-olla; 2) on olemassa (ei objektiivista mutta) yleispätevästi totta ei-saamista-olla: haluja, että jotakin tekoa tai sen seurauksia ei esiinny. Jos nimittäin sanomme teon (seurausten) hävittämishalua teon ei-saamiseksi-olla (käytämmehän ilmausta "ei saa olla" muun muassa silloin, kun haluamme että jotakin ei ole), jokaisen on myönnettävä että on olemassa sen ei-saaminen-olla (tai sen tärkeys, että sitä ei ole). Kutsun tätä kantaa "omnivoluntaariseksi objektivismiksi" ja puolustan sitä perusteellisemmin blogitekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" sekä (vielä paljon perusteellisemmin) tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat" (lyhyemmin osiossa "Ratkaisu").

*1 Ayerin esittämään moraalilauseiden funktioon toisten tekoihin vaikuttamisen yrityksinä en tässä puutu.

*2 Onko tämä mielivaltainen määritelmä? Eikö "tunteenilmaukseksi" voi kutsua vähemmänkin pakottavaa (vähemmän intensiivisen) tunteen ilmausta - eikö tunne voi saattaa (vaikkei pakota) ilmausta esiin - esim. lausetta "Tämä elokuva on vähän tylsä"? Tästä voidaan keskustella, mutta johtopäätösteni kannalta ei ole olennaista, miten tunteenilmaus tarkalleen määritellään. (Johtopäätökseni ovat: jonkin vääräksi väittäminen voi olla myös uskomuksen ilmaus; sana "väärin" ei ole kaikissa lauseissa tunteenilmaus.)

*3 "Realismilla" tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan on olemassa ulkomaailma (jotakin tajuntojemme ulkopuolista, joka kenties synnyttää meissä aistimuksia), tai (nyt käsittelemässäni tapauksessa) näkemyksiä, joiden mukaan jokin tietty asia (kuten rumuus, vääryys tai pahuus) on olemassa tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa.

*4 "Projektiouskomuksella" tarkoitan uskomusta, joka on syntynyt tunteen tai muun kokemuksen projisoinnista (heijastamisesta) ulkomaailmaan - uskomusta, että kokemussisältö sijaitsee ulkomaailmassa, kuten juuri rumuus taulussa. (Tässä yhteydessä on samantekevää, heijastaako yksilö kokemuksensa ulkomaailmaan aktiivisesti vai automaattisesti.)

*5 On mahdollista = ei ole todistettu, että niin ei ole.

 
 

Mitä on "välttämätön seuraus"

Olen kirjoittanut näistä ajatuksista aikaisemminkin, mutta nyt sain toivottavasti ilmaistuksi ne ymmärrettävämmin.

Rakastamani Ludwig Wittgenstein sanoi, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys. Miksi näin (Wittgenstein ei juuri harrastanut perusteluja)?
   Jonkin humelaisen koulukunnan mukaan se, että Y on X:n välttämätön seuraus, tarkoittaa vain, että jokaista tapahtumaa tyyppiä X (kuten tulitikun raapaisua oikeassa lämpötilassa jne.) seuraa tapahtuma tyyppiä Y (tulen syttyminen). "Välttämättä seuraaminen" tarkoittaa vain aina-seuraamista. Tämän koulukunnan mukaan meillä ei nimittäin ole havaintoja muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta kuin tähän-asti-aina-seuraamisesta (miten olisimme siis voineet muodostaa mielikuvan ja käsitteen muunlaisesta välttämättä-seuraamisesta?).
   Moni meistä ei kuitenkaan nimittäisi aina-seuraamista pakosta-seuraamiseksi. Voidaanhan kysyä (ja kysymystä voidaan pitää ymmärrettävänä):X:ää seuraa aina Y, mutta onko seuraaminen välttämätöntä?
   Mitä sitten voimme tarkoittaa Y:n "välttämättömyydellä" (jos emme tapahtumista aina kun X)? Nyt komppaan Wittgensteinia (jos olen ymmärtänyt hänet oikein): loogisen välttämättömyyden näkeminen on ainoa tapaus, jossa näemme että ja miten X pakottaa Y:n vallitsemaan. (Esimerkkinä: Harri oli Espoossa perjantaina 22:00, jolloin Matti ammuttiin Helsingissä, joten Harri ei ainakaan omin käsin vetänyt liipaisinta.) Tämä on ainoaa pakottamista, josta meillä on kokemuksia. (En tiedä, voiko kaksi eriaikaista tapahtumaa X ja Y olla loogisesti välttämättömässä korrelaatiosuhteessa, mutta ainakin kaksi samanaikaista voi.)
   Looginen välttämättä-seuraaminen on ainoa kokemuksemme välttämättä-seuraamisesta (ellei säännöllistä X:n ja Y:n peräkkäinesiintymistä lasketa) - joten emme voi tarkoittaa "välttämättömyydellä" muuta kuin loogista välttämättömyyttä - tai näin Wittgenstein ilmeisesti katsoi.
   Itse haluaisin huomauttaa: toinen yhteys, jossa näemme että X pakottaa Y:n vallitsemaan, on intuitiivinen X:n ja Y:n välttämättömän yhteyden näkeminen. Voisi sanoa: on olemassa kahta lajia välttämättömyyttä (joista puhuessamme tiedämme mitä tarkoitamme) - looginen ja intuitiivinen välttämättömyys.
   Intuitiivisen välttämättömyyden-näkemisen yhteydessä emme tosin osaa sanoa, miten X pakottaa Y:n esiintymään - "intuitiivinen" näkemyshän tarkoittaa näkemystä, jota emme osaa perustella (näkemystä, joka syntyy emme-tiedä-mistä). Loogisen välttämättömyyden näkeminen on siis edelleen ainoa välttämättömyyden näkemisen tapaus, jossa näemme miten X (mikä X:ssä) pakottaa Y:n vallitsemaan - jossa todella näemme, mitä tarkoitamme välttämättömyydellä. (Rakastamani mutta ei palvomani) Wittgenstein oli siis tavallaan oikeassa.

-Väärässä Wittgenstein oli mielestäni esimerkiksi siinä, että moraalisia oikeellisuuksia ja vääryyksiä ei voi pitää tosiasioina (ks. tekstini "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista" tai perusteellinen "Oikean ja väärän tosiasiat").

Pari huomautusta ajan harhaluonnetta vastaan

Jos olen oikein käsittänyt, Immanuel Kant katsoi, että aikaa (ja muutoksia) on olemassa vain kokemuksissamme. (Kant taisi perustella tätä sillä, että niin ääretön kuin äärellinen aikajatkumo ovat mahdottomuuksia.) Myös Einstein taisi olla tällä kannalla.
   Nyt: muistini sanoo, että osaan erilaisia taitoja - lukutaidon, liikkumistaitoja, kielitaitoja, toisten hyvällä tuulella pitämisen taitoja - sitä paremmin, mitä enemmän (kauemmin) olen harjoitellut ja ajatellut niitä. Näyttää siis siltä, että ajan kuluessa taitoni karttuvat.
   Jos kaikki olisi yhtäaikaista - jos olisi vain "yksi hetki" (jonka "aikana" subjektilla olisi harha ajan kulumisesta) - miten oppiminen olisi mahdollista? Näyttäisi siltä, että ainakin tietoisilla olennoilla on eriaikaisia kokemuksia.
   Voi myös kysyä, miten oppiminen olisi mahdollista, ellei meillä olisi säännönmukaisuuksien kokemuksia (jotka ovat ulkopuolisen maailman sännönmukaisuuksien aiheuttamia!). Esimerkkinä säännönmukaisuuden ja oppimisen yhteydestä: kielen oppiminen edellyttää sitä, että kyseinen kieli pysyy jatkuvasti jotakuinkin samana.
   Säännönmukaisuuden kokemista on myös se, että kävelemällä tiettyä reittiä päädyn aina samaan (suunnilleen samannäköiseen) paikkaan - ja kaikki reitin kohdat pysyvät samassa järjestyksessä. Kolmas esimerkki havaituista säännönmukaisuuksista on luonnonlait.
   Ainakin minusta tuntuu uskottavimmalta selitykseltä näille havaituille säännönmukaisuuksille se, että on olemassa karkeasti samanlaisena pysyvä ulkomaailma, joka tuottaa meissä aistimuksia samanlaisehkona pysyvästä "maailmasta" (joksi koemme aistimuksemme). Tämä näyttää minusta uskottavammalta mahdollisuudelta kuin se, että mielensisältöni (kokemukseni) vaihtelevat omasta voimastaan niin paljon (hetkestä toiseen) ja niin säännönmukaisesti kuin tekevät.
   Kun tässä esittämäni ajatukset yhdistetään, näyttä uskottavimmalta, että myös tajuntojemme ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu muutoksia (jotka aiheuttavat kokemustemme muutoksia) - ja on siis aikaa.

- Aikaisemmassa, ajan alkua ja loppua käsittelevässä tekstissäni, osoitan mielestäni sen, että (toisin kuin Kant esitti) jo-olemassaolleiden hetkien jatkumo voi ristiriidattomasti olla äärellinen.

Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista

(äärimmilleen tiivistetty versio perusteellisesta blogitekstistä "Oikean ja väärän tosiasiat")

Kyseenalaistan uskoakseni uudella tavalla Humen giljotiinin, jonka mukaan siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä tulisi olla.

Naiivista vääryyden käsitteestä

Mitä tarkoittaa että jokin teko tai tilanne on "väärin" tai "oikein" (ehkä "vaadittava", kuten velvollisuuden täyttäminen)? Nähdäkseni sitä, että kyseinen teko tai tilanne ei saa olla tai saa olla - tai sen tulee olla. Entä mitä tarkoittaa, että jokin "ei saa" tai sen "tulee" olla?
   Oma mielikuvani teosta, jota "ei saa" tehdä, on - tai oli lapsena ja nuorena, ennen ensikosketustani filosofien merkitysanalyyseihin* - sellainen, jossa maailmankaikkeus pyrkii siihen että (tai haluaa että) tekoa ei olisi. Uskon mielikuvan syntyneen näin: lapsena, kun kasvattajieni vaikutuksesta sitouduin jonkin "tuhman" teon välttämiseen, minun oli luotava itselleni ("muistilapuksi") mielikuva, jossa kyseistä "tuhmaa" tekoa vältetään. Nähdäkseni kuvittelin vain, että tiettyä tekoa vältetään, kuvittelematta itseäni välttäjäksi. Mieleeni syntyi siis kuvia, joissa vääriä tekoja vältetään ilman välttäjää (joissa koko maailmankaikkeus välttää?) ja vaadittavia tavoitellaan ilman tavoittelijaa.
   Kuva subjektittomasta (tai kaikenkatttavasta) välttämisestä vahvistui ehkä vaikutelmastani, että 1) minkään teon välttäminen ei ollut vain vanhempieni tahto - kaikki aikuiset näyttivät välttävän kyseisiä tekoja; vanhempani välttivät niitä, vaikka eivät olisi halunneet 2) "väärien" tekojen välttämistä odotettiin kaikilta muiltakin kuin minulta.
   Jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa (muillekin kuin minulle) jotakin, mitä koko maailmankaikkeus välttää: mikäli maailmankaikkeus kokonaisuudessaan ei ole tietoinen, pyrkivä ja/tai haluava olento, vääryyttä ei ole. (Tai, jos maailmankaikkeus onkin tietoinen olento, emme pysty havaitsemaan, mitä se pyrkii välttämään - emme pysty perustamaan moraaliamme sen varaan, mitä maailmankaikkeus pyrkii välttämään/haluaa.)

Ei-saamisen-olla merkityksiä

   Voisiko olla jossakin toisessa mielessä totta, että tietyt teot tai tilanteet "eivät saa" olla?
   Tämä riippuu siitä, mitä tarkoitamme "ei-saamisella-olla". Kysynkin: missä merkityksissä käytämme ilmausta "ei saa olla"? Missä (ei-moraalisissa) yhteyksissä käytämme ilmausta?
   Vastaan: sanomme että jokin "ei saa olla" esimerkiksi silloin, kun ehdottomasti haluamme että jotakin ei ole - kun pidämme jotakin sietämättömänä (kuten oman puolisomme tai liikuntakykymme menetystä tai kovaa kipuamme).
   Toinen yhteys, jossa puhumme "ei-saamisesta" on se, kun sanomme esimerkiksi lapselle: "noin ei saa tehdä" eli tarkoittaen "älä tee noin". Lause on vain yritys vaikuttaa lapsen tekemisiin (osa kielipeliä) - se ei viittaa siihen, miten asiat ovat.
   Koska tämä "ei-saaminen" ei viittaa tosiasioihin, ei voi myöskään olla totta, että jokin olisi sen mielessä väärin. (Ei voida luontevasti sanoa: tämä teko on "älä tee".)
   Sivumennen: lause tyyppiä "ei saa tehdä X" saa "merkityksensä" (luonteensa kielipelin osana) yrityksestä vaikuttaa, joka taas syntyy halusta että puheenaolevaa tekoa ei tehtäisi. Kielipeliluonteinenkin "ei-saaminen" syntyy vain halusta siihen, että tiettyä tekoa (tai sen seurauksia) ei esiinny.
   Kolmas yhteys, jossa "ei-saamisesta" puhutaan, on se jossa tarkoitamme että joku tai jokin (laki, lainsäätäjät, pelin säännöt) on kieltänyt tietyn teon (ja määrännyt siitä rangaistuksen). Tätäkään merkitystä ei ole ilman jonkun tai joidenkuiden (joskus olemassaollutta) pyrkimystä ja halua teon (seurausten) välttämiseen.
   Väitänkin: kaikki "ei-saamisen" merkitykset perustuvat viime kädessä haluun, että jotakin ei olisi/tehtäisi. Siksi voidaan väittää, että jokin on väärin (=ei saa esiintyä) sillä ehdolla, että joku tai jokin haluaa, että sitä ei esiinny. Halua ei-esiintymiseen voidaan sanoa ei-saamiseksi esiintyä.

Objektiivista vai yleispätevästi totta?

 Joku huomauttaa varmasti juurisanottua vastaan: emmekö tarkoita moraalisella "ei-saamisella-olla" jonkinlaista objektiivista (kokijoista riippumatonta, ei-kokemusluonteista) ei-saamista-olla? No - ainakin itse olisin valmis myöntämään jotakin moraaliseksi vääryydeksi jo siinä tapauksessa, että se on yleispätevästi todesti ei-saavaa-olla.
   Halua siihen, että jokin teko/tilanne ei esiintyisi, voidaan sanoa olemassaolevaksi - kaikkien myönnettävästi olemassaolevaksi, siten yleispätevästi todeksi - ei-saamiseksi-esiintyä. Tai, ehkä luontevammalla kielellä: jos joku haluaa pakottavasti esimerkiksi kipunsa lakkaavan, on olemassa pakottava tärkeys kivun lakkaamiseen. (Sitäpaitsi: jos olisi olemassa objektiivista, ei-kokemusluonteista ikään-kuin-kärsimystä ja sen ikään-kuin-lakkaamishalua, olisiko sen aiheen välttäminen todella tärkeämpää kuin koetun, sietämättömän kärsimyksen välttäminen?)
   Väitän siis Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkin asiat (halut) ovat, voidaan päätellä, miten asioiden tulee olla (koska halut ovat tulemista-olla).
   Tästä näyttäisi kuitenkin seuraavan ongelmia. Jos kaiken, mitä joku/jokin haluaa, on toteuduttava, voi käydä niin, että joku haluaa tilanteen X syntyvän/jatkuvan ja joku toinen häviävän/pysyvän poissa. Tilanne X voi siis olla sekä väärin että vaadittava. Eikö ole loogisesti mahdotonta, että jokin on sekä väärin että ei-väärin?
   Puolustaudun: on täysin mahdollista, että johonkin tilanteeseen kohdistuu sekä vääräksitekijä (hävittämishalu) että vaadittavaksitekijä (kohtisuuntautuva halu) - joskus samassa tajunnassakin. Tällä tavalla on olemassa X:n sekä vääryys että vaadittavuus. Emme ole tottuneet moraalikeskusteluissa sekä-väärä-että-oikea -väitteisiin, mutta mielestäni meidän olisi syytä totutella niihin.

Miten sovellettava käytäntöön?

Käytännön ongelma juurisanotusta toki seuraa. Mitä hyötyä sekä-että -moraalikäsityksestä on toiminnan ohjenuorana? Jos tilanne X on sekä väärin että vaadittava, onko se pyrittävä hävittämään/pitämään poissa vai säilyttämään/luomaan?
   Vastaan: jos kaikki, mitä joku haluaa, on vaadittavaa, niin se, mitä joku haluaa enemmän (intensiivisemmin) kuin joku toinen sen vastakohtaa, on enemmän vaadittavaa. (Sietämättömään kärsimykseen liittyvä halu kyseisen kärsimyksen lakkaamiseen lienee yksi ylittämättömän intensiivisistä haluista.)
   Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa henkilö A (sadisti) haluaa pakottavasti tuottaa tuskaa henkilölle B ja tuntee äärimmäistä kärsimystä, jos ei saa tehdä niin. Oletettakoon, että myös B tuntisi äärimmäistä tuskaa joutuessaan A:n käsittelyyn. Kumman halu on otettava toiminnan ohjenuoraksi: sadistin kiusaamishalu vai uhrin kärsimyksenlakkaamishalu?
   Jo-esittämäni periaatteen mukaan kummankin halun tyydyttyminen on yhtä tärkeää. Arkijärki sanoo kuitenkin: yksi tapa ratkaista halun ja todellisuuden ristiriita on taltuttaa halu, esimerkiksi psykoterapian avulla. Lisäksi: jos laki sallisi sadistisen kiusaamisen, ihmisten välinen luottamus heikkenisi, mikä haittaisi monenlaisia sosiaalisia (yhteistyö-, kauppa-, seksuaalisia) suhteita, jotka tekevät elämästä parempaa (paremmin halujen kanssa sopusoinnussa olevaa).

Oikeuksien perusteiden koskettelua

Perusperiaatteisiin palatakseni: kaiken, mitä joku tai jokin pakottavasti haluaa, on oltava (on olemassa pakko sen olemiseen) - tai halu on hävitettävä. On siis samantekevää, onko haluaja ihminen vai muu eläin (vai kone). Kaikilla haluajilla on oikeus haluamaansa = halutun on toteuduttava tavalla tai toisella, moraalitoimijoiden avulla ellei ilman. Meidän olisi huolehdittava niin monien haluttujen asioiden (erityisesti intensiivisimmin haluttujen) toteutumisesta kuin pystymme.
   Kantaa, jonka mukaan myös ei-inhimilliset eläimet ovat haluavia ja kärsiviä, moni muu on puolustanut ansiokkaammin kuin mihin itse kykenisin. Lainaan vain lyhyesti Donald Griffiniä (oma lähteeni: Jonathan Balcombe, Eläimellinen nautinto, 2006, s. 43): "Luonto saattaa havaita tehokkaammaksi antaa elämänmuodoille hieman tietoisuutta (AS tulkitsee: kärsimis- ja nauttimiskykyjä, haluja ja oppimiskyvyn) kuin yrittää varustaa jokainen eläin kyvyllä reagoida mekaanisesti jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen."
   Vastaansanomattomasti eläinten halujen ja kärsimyksen olemassaoloa ei voida todistaa, mutta ei voida toisten ihmistenkään. Näkisin silti parhaaksi noudattaa eläinten (ja ihmisten) kohtelussa jonkinlaista varovaisuusperiaatetta. Olisihan kauheaa (olisi olemassa kauheus!) aiheuttaa jollekulle/jollekin kärsimystä varmuuden puuttumisen varjolla.

* Oikeastaan katson, että juuri filosofiasta tietämättömien käsitykset "oikean" ja "väärän" merkityksestä ovat "oikean" ja "väärän" oikeita merkityksiä. Sana tai ilmaus tarkoittaa sitä, mitä useimmat sen käyttäjät ymmärtävät sen tarkoittavan.