Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

Mitä tarkoitamme sanoessamme, että jokin lause tai käsitys on tosi (kuten se että pallo on sininen tai ulkona sataa)? Ensiksi: miten sana "tosi" on alunperin syntynyt?

Sana "tosi" (kuten useimmat sanat*) lienee keksitty tarkoittamaan jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että alunperin (kivikaudella tms.) olemme sanoneet lausetta tai käsitystä todeksi silloin, kun havaitsimme että jokin on niin tai näin - kun meillä oli tietynlainen aistimus (sinisestä pallosta tai siitä, että luolan ulkopuolella sataa). 

Toisin: kun meille ilmeni sininen pallo tms., jonka koimme olevan itsemme ulkopuolella (todellisempi kuin kuvitelmamme).

Alunperin olemme siis (ehkä) sanoneet lausetta/käsitystä todeksi silloin, kun se piti yhtä havainnoitsijan ulkopuoliseksi koetun maailman kanssa ("korrespondoi"** ulkopuolisen maailman kanssa).

Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki meille ilmenevä on mielessämme (osa meitä) - ja että todellinen totuus on mieltemme ulkopuolella.

Mitä tarkoittaa tämä "ulkopuolinen totuus/todellisuus"? Olen taipuvainen vastaamaan: tarkoitamme "oikealla todellisuudella" tai "aineellisella maailmalla" jotakin, mikä aiheuttaa meissä aistimuksia - välittömämmin aivojamme, välillisemmin jotakin, mikä on yhteydessä aivoihimme - valoaaltoja tms.

Tämä näkemys ainakin sopisi yhteen sen tiukassa istuvan uskomuksemme kanssa, että aistimussisältömme (eritoten näköaistimussisältömme) muistuttavat ulkopuolista maailmaa - antavat meille likimääräisesti oikeaa tietoa maailmasta.

Lauseen tai käsityksen "totuus" tarkoittaisi siis sitä, että lause tai käsitys pitää (karkeasti) yhtä aistimustenaiheuttajaolioiden muodostelmien ja niiden muiden ominaisuuksien kanssa. 

Tästä herää ainakin yksi kysymys: jos tosi on jokin, joka pitää yhtä ulkomaailman kanssa, miten menneisyyttä tai tulevaisuutta koskeva lause/käsitys voi olla tosi? Mennyttä ei (enää) ole; tulevaisuutta ei (vielä) ole.

Menneisyyden totuuden voisi ehkä pelastaa ajattelemalla, että mennyt tilanne MT1 on nykytilanteen (välittömämpi tai välillisempi) aiheuttaja. Vastaavasti tuleva tilanne TT1 on nykytilanteen seuraus.

* Poikkeus tästä on ainakin "ääretön". Äärettömän käsite on muodostettu negaation kautta: jokin, mitä ei voi laskea loppuun. Toteutuneena sitä ei voi havaita tai kuvitella.

** Totuuden korrespondenssiteoria on näkemys, jonka mukaan lause tai käsitys on tosi silloin, kun se pitää yhtä jonkin (olemassaolevan? objektiivisen maailman?) kanssa.

 

Tyhjä tila mahdollinen?

Voiko olla olemassa tyhjää tilaa? 

Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensiksi selvitettävä, mitä tarkoitamme puheella "tyhjästä tilasta". 

Kun kuvittelen jonkin esineen, vaikkapa pallon, sijaitsevan jossakin paikassa, kuvittelen pallon vieressä olevia värikenttiä (kaksi- tai kolmiulotteisia). Sillä, että pallo on jossakin, voin tarkoittaa että sen vieressä on jotakin näkyvää - tai näkyvän kaltaista ei-koettua.

Miten muuten voisi ollakaan? Olen oppinut "sijaitsemisen" ja "tilan" käsitteet jostakin sellaisesta, mihin olen elämässäni törmännyt - mitä olen aistinut. Lähinnä siitä, mitä olen nähnyt - tai siitä, että jonkin (pallon) ympärillä voi liikkua.

"Ympäröivällä tilalla" tai "sijainnilla" voi siis tarkoittaa jonkin vieressäolemista tai mahdollisuutta liikkua jonkin ympärillä.

Ympäröiviä värikenttiä/-pisteitä voisi nimittää tilaksi, mutta ei tyhjäksi; mahdollisuutta ympärillä-liikkumiseen voisi nimittää tyhjäksi tilaksi. Jos maailmankaikkeus siis laajenee, niin voidaan sanoa, että (nykyisen) maailmankaikkeuden ympärillä "on tilaa". Näin sanottaessa on vain muistettava, että ei tarkoiteta, että maailmankaikkeuden ympärillä "on" jotakin.

-Nämä olivat nopeita ensiajatuksiani aiheesta - ehkä palaan tähän vielä joskus.

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys (ja sen yksi, ehdoton alkuhetki - äärellinen määrä olemassaolohetkiä alkuräjähdyksen alusta laskien), aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää olemattomuuden tilanne*. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina") - että sitä ei edeltänyt olemattomuus.

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon** syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

* En käsittele tässä mahdollisuutta, että maailmankaikkeuden laajeneminen ja supistuminen vaihtelevat sykleittäin - pidän tätä mahdollisena mutta filosofisesti mielenkiinnottomana vaihtoehtona. Vaikka se olisi tosi vaihtoehto, on edelleen kysyttävä, onko kasvu-/supistumissyklejä joskus edeltänyt täysi olemattomuus tai onko syklejä ollut ääretön määrä.

** "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.) 

Leibnizin monadologian perusteista (pari näkökohtaa)

Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:

   "Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."

Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)

On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).

Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?

Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).

Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.

* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.

** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.

 

Mitä on sairaus (terveys)?

Vaikuttaa intuitiivisesti uskottavalta, että sana "sairaus" on alunperin keksitty tarkoittamaan pahaa oloa. Ei kuitenkaan esimerkiksi neulanpiston aiheuttamaa tuskaa, vaan tuskaa, jonka syy on kiinteämmin kärsijän ruumiissa.

Sanoisin, että sanaa ei ole keksitty tarkoittamaan mielessä olevaa tuskaa - edes sellaista ahdistuskohtausta, jolla ei ole syynä läsnäolevaa ei-toivottua tilannetta. (Sanon näin, koska en itse ole taipuvainen nimittämään tällaistakaan ahdistustani sairaudeksi.)

Läsnäolevan ei-toivotun tilanteen, joka aiheuttaa ahdistusta kestonsa ajan, voisi rinnastaa neulanpistoon. Ahdistus, jonka aiheuttajaa kokija ei tiedosta, on sentään lähempänä esittämääni alkuperäistä sairauden käsitettä.

Joskus esitetään, että "sairaus" (ainakin nykyisin) tarkoittaisi "häiriötä elintoiminnoissa". Tähän vastaan: elintoimintoa sanotaan "häiriintyneeksi" sillä perusteella, että se aiheuttaa jonkin sairauden.

Sanoin, että sana "sairaus" lienee keksitty tarkoittamaan pahaa oloa, jonka syy on kiinteähkösti sairastajan ruumiissa. Ilmeistä on kuitenkin, että nykyisin sairauden käsite on tätä laajempi.

Sairaudeksi (tai häiriöksi) nimitetään esimerkiksi AD(H)D:ta, keskittymiskyvyn heikkoutta, johon sattaa liittyä "liiallinen" aktiivisuus. Omakin (nykyihmisen) mielikuvani sairaudesta on jokin ruumiin tai mielen tila, jonka ei pitäisi tai kuuluisi* vallita.

"Ei-pitäviksi-olla" nimitämme sellaisia ruumiin tai mielen tiloja, jotka ovat ei-toivottuja ja joissa useimmat ihmiset (tai muiden lajien edustajat) eivät (useimmiten) ole. "Terveellä" tarkoitetaan siis normaalia - toivottua ja tavallista**. (Esimerkkinä tästä: emme nimitä henkilöä sairaaksi sillä perusteella, että hän ei kykene nostamaan kahtasataa kiloa.)

Tästä herää kysymys, kenen kokema toivottuuus (kenen toive) ratkaisee, mikä on tervettä tai normaalia. Miksi esimerkiksi tavallisen ylittävä aktiivisuus ("ADHD:n" yhteydessä) olisi ei-toivottua = sairasta? (Siksikö, että se haittaa yksilön menestystä nykyisenkaltaisessa koulujärjestelmässä?)

Myös: usein lahjattomuuteen tietyllä alalla liittyy lahjakkuus toisella. Miten ratkaistaan, kumpi lahjakkuus on tärkeämpää, normaaliuteen olennaisemmin kuuluvaa?

On arvokysymys, mikä on sairasta/epänormaalia. Sairauden arvopohjaisuus voidaan ehkä välttää määrittämällä sairauksiksi ominaisuudet, jotka haittaavat yksilön elossapysymistä tai lisääntymistä. (Tähän voidaan tosin huomauttaa, että tietyt lahjat saattavat edesauttaa selviytymistä ympäristössä A, toiset ympäristössä B.)

Jos sairaus määritellään tällä tavalla, täytyy päätellä, että homoseksuaalisuus (ja ehkäisyn käyttö!) on sairautta. Tämä kuulostaa melko karulta - ellei pidetä mielessä, että näin ajateltaessa "sairaus" tarkoittaa vain "elossapysymistä- tai lisääntymistähaittaavuutta". En missään tapauksessa tarkoita, että kukaan ei saisi olla homoseksuaalinen tai käyttää ehkäisyä.

Kysymys sinänsä on, mitä iloa (tällaisesta tai muusta) sairauden käsitteestä on. Miksi näinkin täydellä maapallolla pitäisi*** pyrkiä lisääntymisen edistämiseen? Tai miksi ihmisille pitäisi kertoa, että he ovat vääränlaisia?

Vaikka sairauden käsite eliminoitaisiin, lääkäreille riittää kyllä töitä. Heitä tarvitaan pahan olon ja kärsimyksen vähentämiseen. (Ehkä olisikin syytä siirtyä alkuperäiseksi otaksumaani "sairauden" käsitteeseen: paha olo, jonka syy on ruumiissa (tai mielessä?) sikäli, että se ei katoa heti ympäristöolosuhteiden muuttuessa?)

* Mielikuvaani kuuluu jopa se,että elimistö pyrkii toimimaan tietyllä ("terveellä") tavalla.

** Eikö siis ole mahdollista olla tavallista terveempi - esim. tavallista energisempi tavallista paremman suojaravintoaineiden saannin ansiosta? Ehkä on, jos "terveydellä" viitataan myönteisiin ominaisuuksiin, jotka ovat mahdollisia (useimmille?) tarpeeksi hyvissä olosuhteissa. Ilmeistä on (näen) kuitenkin, että sanalla "terveys" on aikaisemmin tarkoitettu vain normaaliutta - tavallista ei-toivotun puuttumista. (Uskon, että sana "sairas" on vanhempi kuin "terve" - koska terveys (sairaudettomuus) on useimmiten vallitseva tila (useimmissa tapauksissa - en puhu tavallista-energisemmyydestä), emme helposti huomaa sitä joksikin, niin kuin sairautta. "Terve" lienee siis aiemmin tarkoittanut vain ei-sairasta, kaikkein aikaisimmin pahaolottomuutta.)

*** En käytä sanaa "sairaus" eri merkityksessä kuin äsken. Pyrin tähän: miksi kiinnittää huomio lisääntymiseen ja ei-lisääntymiseen, jos niiden arvossa ei ole eroa?

Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta II

Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa (näen) ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon avaruus - ainejatkumo tai tyhjä avaruus*. (Emme ehkä voi kuvitella maailmankaikkeutta jota ei ympäröi laajempi avaruus, mutta voimme nähdä kokonaisuuden näkemättä mitään sen ympärillä.)

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja sen ympärille (tahattomasti) laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä puhun tekstissäni "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta)**. Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Tyhjä ei ole mitään, joten tyhjyys voi "olla olemassa" vain täyttymisen mahdollisuutena. (Toisin: miten jotakin ympäröivä "tyhjä tila" eroaa siitä, että ko. jotakin ei ympäröi mikään?***) Ehkä siis onkin (toisin kuin väitin) niin, että jos 1) ainemaailmankaikkeutta "ympäröi tyhjä tila", niin 2) ainemaailmankaikkeuden reunat ovat läpäisevät eli objektit voivat liikkua maailmankaikkeuden ulkopuolelle (kasvattaen maailmankaikkeutta).

Ainemaailmankaikkeutta saattaisi tässä mielessä "ympäröidä tyhjä tila", mutta ei voitaisi sanoa, että tyhjää tilaa on jokin määrä (rajallinen tai loputon).

Avoimeksi jää edelleen sekä 3) onko maailmankaikkeus loputon määrä ainetta että 4) ovatko maailmankaikkeuden reunat läpäisevät. Tässä pystyn varmuudella päättelemään ainoastaan, että äärellinen ainekokonaisuus on loogisesti mahdollinen.

*** Minusta voi vaikuttaa siltä, että voin kuvitella tyhjän tilan, mutta oikeastaan kuvittelen tällöin jotakin valkoista, mustaa tai harmaata (eli olemassaolevaa jotakin, ei tyhjyyttä). 

Voiko A tuntea B:n kivut?

 Ludwig Wittgenstein on kirjoissaan (muistiinpanoistaan kootuissa kirjoissa), kuten Sininen ja ruskea kirja, puhunut kiinnostavasta kysymyksestä, onko kiistatonta, että kukaan ei voi tuntea toisen kipuja. (Siis: onko loogisesti mahdotonta, että joku tuntisi toisen kivun.)

Voi nimittäin kysyä, mitä tarkoitamme (haluamme sanoa) sanoessamme: minä en voi tuntea hänen kipujaan. Tai: mitä voisimme tarkoittaa sanomalla: minä voin tuntea hänen kipunsa.

Wittgensteinin mukaan lauseella on mahdollista tarkoittaa eri asioita - sen merkitys on sopimuksenvarainen. Lause voi olla jossakin mielesssä tosi, toisessa virheellinen.

Wittgenstein väläyttää mahdollisuutta, että kahdella henkilöllä olisi yhteinen käsi - että kädestä johtaa kumpaisenkin aivoihin tuntohermot, jolloin toisen tuntiessa tietynlaisen kivun toinen tuntee sinänsä aivan samanlaisen (laadultaan samanlaisen).

Wittgenstein esittää, että tässä tapauksessa jotkut voisivat sanoa (olla valmiita sanomaan), että kahdella henkilöllä on sama (ei vain samanlainen) kipu.

Yhtälailla mahdollista on, että jotkut toiset sanoisivat nytkin: mutta A:lla on kuitenkin eri kipu kuin B:llä.

Itse näen: A:lla on eri kipu kuin B:llä siinä mielessä, että A kokee kipunsa yhdessä eri aistimusten (näköaistimusten, hajuaistimusten...) kanssa kuin B omansa. A:n kipu on aistimuskokonaisuuden Aa elementti, B:n kipu aistimuskokonaisuuden Ba elementti. On kaksi eri(laista) aistimuskokonaisuutta, joten täytyy olla kaksi eri kipua (määrällisesti eri, joskaan ei laadullisesti).

Yksi tapa ymmärtää lause "Minulla ei voi olla hänen kipujaan" on: "minä en voi havaita hänen kipujaan" - vastakohtana objektiivisille/intersubjektiivisille* havainnoille "ulkomaailmasta". (Kutsumme havaintojamme ulkomaailmasta jaetuiksi, yhteisiksi havainnoiksi, vaikka niidenkin tapauksessa A:lla on (määrällisesti) eri havainto kuin B:llä - eri aistimuskokonaisuuteen kuuluva havainto**.)

"Jaetun käden" esimerkissä A voi havaita B:n kivut (voisi sanoa!) - aina, kun B kokee tietynlaisen kivun, A "havaitsee" sinänsä samanlaisen (ei vain sattumalta, vaan säännönmukaisesti).

* Intersubjektiivisilla aistimuksilla tarkoitetaan kaikkien/useimpien ihmisten suunnilleen samansisältöisiä aistimuksia samassa ympäristössä, "jaettuja kokemuksia".

** Vaikuttaa toki todennäköiseltä, että "ulkomaailman havaitsemisen" tapauksessa A:lla on suunnilleen samansisältöinen havainto kuin B:llä, toisin kuin normaaliolosuhteissa (ilman jaettuja käsiä) toisen kivun havaitsemisen tapauksessa.