Kokemusten ja aivotilojen samuudesta II

"Emergenssillä" tarkoitetaan mielenfilosofiassa useimmiten sitä, että laaduttomasta aivosähkötoiminnasta syntyy laatuja (kuten punaista, mahd. punaisenkokemuksia) tai ei-tietoisesta (ei-kokemusluonteisesta) aivosähkötoiminnasta tietoisuus. Tässä tekstissä keskityn edelliseen: laadun syntyyn laaduttomasta.

Laatujen emergenssi on sitä, että jokin laaduttomien elementtien kokonaisuus jossakin mielessä on punaisuus, jossakin mielessä ei ole. Ehkä: laaduttomien elementtien kokonaisuus on ajateltavissa* ilman punaisuutta, mutta tekee punaisuuden välttämättömäksi**? Miten tämä olisi mahdollista (ainoa välttämättömyys on looginen välttämättömyys - ks. vanhempia tekstejäni)?

Tarkemmin paneudun emergenssin ongelmallisuuteen tekstissäni Lyhyt ehdotus todellisuudeksi, maalis 2016, ainakin 5: Emergenssi ja 5.2: Laatujen emergenssi laaduista (sic! jotta synty laaduttomasta olisi kuviteltavissa).

Emergenssin aiheuttamat ongelmat voisi välttää olettamalla, että aivoissa ei synny uusia laatuja, vaan kaikki ominaisuudet ovat ominaisia kaikelle mielelle ja aineelle (mikäli tällöin on yleensä mielekästä puhua erikseen aineesta ja mielestä). Olettamalla, että aivotapahtuma on sama kuin punaisenkokemus.

Tätä sanotaan identiteettiteoriaksi ja siitä on olemassa ainakin kaksi muotoa: (a) kaikki olemassaoleva on laatumaista ja/tai tiedostettua (mentalismi, neutraali monismi) (b) millään olemassaolevalla ei ole laatuja ja/tai mikään olemassaoleva ei ole tiedostettua/koettua (eliminativismi).

Useimmat mielenfilosofit näyttäisivät katsovan, että punaisenaistimus ei voi olla loogisesti sama kuin jokin aivotila. (Vain "punainen on sama kuin punainen" on loogista samuutta. Kuten Wittgenstein sanoi, loogiset todistukset ovat tautologioita.)

Sen sijaan on puolustettu mahdollisuutta, että punaisen aistimus voisi empiirisesti osoittautua samaksi kuin jokin aivotila.

Jaegwon Kim on (70-luvulla - Materialism and the Mind-Body Problem, toim. David Rosenthal) antanut muutamia esimerkkejä siitä, miten jokin ilmiö on empiirisesti-mutta-ei-loogisesti sama kuin toisin määritelty ilmiö. Mieleeni on jäänyt kaksi esimerkkiä: "sininen on taivaan väri" ja "musta on korppien väri". (Hyväksyn Kimin ilmeisen lähtökohdan, että taivas on määriteltävissä mainitsematta sinisyyttä ja korppi mainitsematta mustuutta - eli kyse ei välttämättä ole loogisesta samuudesta.)

Näissä esimerkeissä mainitaan ensin jokin laatu (jonka on loogisesti mahdollista olla olemassa yksin), toiseksi jokin suhde.

Perustelen. Edellinen lause voidaan tulkita näin: taivas = se minkä näemme katsoessamme ylöspäin päivällä, kun ylhäällä ei ole kattoa tai pilviä (jne.), on sininen.

Kysymys on siitä, missä sinistä nähdään - sinisen suhteesta tiettyyn paikkaan. (Toisessa esimerkissä on vastaavasti kyse siitä, missä mustaa voidaan nähdä - mustan suhteesta tiettyyn lintulajiin.)

"Sinisen taivaan värin" esimerkissä puhutaan ensiksi tietystä aistimuslaadusta - toiseksi todetaan, että kyse on siitä laadusta, jolla on tietty suhde taivaaseen.

On ongelmatonta sanoa, että sininen aistimuslaatu on sama kuin se laatu, jonka näemme taivaassa. Näin on, koska ensin puhutaan oliosta (joka kykenisi olemaan olemassa yksin), sitten sen suhteesta johonkin. Olioilla voi hyvin olla suhteita - ne voivat olla se-olio-jolla-on-tietty-suhde.***

Ongelmallista olisi sen sijaan väittää, että jokin laatu on sama kuin toinen laatu - tai laatukompleksi - tai laaduttomuus. Punainen ei voi olla sama kuin sininen. Tämä on intuitiivisesti ilmeistä.

Muutenkin on todettava, että punainen ei voi empiirisesti osoittautua ilmeisellä tavalla siniseksi, niin kuin taivaan väri on osoittautunut siniseksi.****

Punaisenaistimus ei voi olla sama kuin tietty aivosolujen suhde toisiinsa. Tai: se ei voi olla sama, jos oletetaan että reaaliset aivot - se mikä on mukana aiheuttamassa näköaistimusta aivoista (jos aivojenomistajan kallo avataan) - ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin nähdyt aivot. Punaisenaistimus on yksinkertainen, ei saman"näköinen" kuin monen solun kokonaisuus.

Tästä varauksesta onkin johdettavissa ratkaisu. Ehkä mentaalinen ja fysikaalinen ovatkin yhtä siinä mielessä, että punainen on sama kuin punainen?

Alustan: ainoa, minkä pystymme havaitsemaan sellaisena kuin se on, on omat aistimuksemme ja muut tajunnansisältömme. Vain kokemustemme olemassaolo on varmaa.

Emme tiedä, miltä aivot-sinänsä (aivojenaistimusten aiheuttajat) "näyttävät". On siis teoriassa mahdollista, että aivojenomistajan kokema punainen ja muut kokemukset aiheuttavat ulkopuoliselle aistimuksen aivosolukompleksista*****.

Yhtä hyvin: se mikä aiheuttaa havaintojamme (aivo)sähköaktiviteetista - kenties välillisesti, havainnoitsijan ympäristöä muuttamalla - on ehkä punaista ja muita kokemuslaatuja. Punainen voi olla sama kuin aivosähkötapahtumien aiheuttaja.

Punaisenkokemuksen olemassaolo on varmaa, saksanpähkinän näköisten aivojen olemassaolo ei. Jos mentaalinen ja fysikaalinen siis ovat samaa laatua, sen on merkittävä: "punainen on yhtä kuin punainen" - ei "saksanpähkinä on yhtä kuin saksanpähkinä" (tms.). Pidän siis oikeana mentalistista, en eliminativistista identiteettiteoriaa.

Perustelen kaiken (aineen) välttämätöntä laatumaisuutta lisää tekstissäni Aine koostuu välttämättä laaduista, marras 2020.

* Myönnän, etten pysty kuvittelemaan laadutonta jotakin - sitä yrittäessäni tulen kuvitelleeksi jotakin valkoista ja harmaaääriviivaista - mutta voin ajatella, että on jotakin millä ei ole laatua (muodostaa siitä idean negaation avulla). Siten voin tiedostaa, että punaisuus tai mikä tahansa laatu, jonka emergenttiä syntyä puntaroin, on erilaista kuin mahdolliset laaduttomat elementit olisivat. Toinen on siis ajateltavissa ilman toista.

**Niin pitkäksi aikaa kuin aivosähkötapahtuma kestää? Toisin sanoen aivosähkötapahtuma ei "putkauta sisuksistaan" uutta, itsenäistä oliota (joka jatkaa olemassaoloaan, vaikka aivosähkötapahtuma lakkaa).

*** Olio voidaan toki yksilöidä pelkkien suhteidenkin kautta: "Sokrates oli filosofi", eli (eräs) henkilö, jota kutsuttiin nimellä Sokrates, oli sama kuin henkilö, joka harjoitti filosofiaa Ateenan kaduilla.

**** Enintään on mahdollista havaita, että punainen ja sininen (tms.) esiintyvät aina yhdessä, ja tästä päätellä, että toinen muodostaa toisen (ei putkauta toista sisuksistaan, jos lähdetään siitä, että uutta ainetta/olemassaolevaa ei synny).

***** Eikö millä tahansa olemassaolevalla voi olla vaikutuksia?

 

Mieli ilman ainetta (aivoja) sittenkin mahdollinen?

 Tekstiluettelo löytyy kahta kirjoitusta alempaa.

Toisaalla tässä blogissa olen puoltanut kantaa, että kaikki aine (=jokin mikä aiheuttaa meissä aistimuksia) koostuu välttämättä koetuista laaduista (suunnilleen sama kuin "kvaliat") - "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 16. (Tätä kantaa voi kutsua mentalistiseksi monismiksi*.)

Nyttemmin olen alkanut epäillä, että mieli-aine -dualismi** on sittenkin oikea kanta (tietyssä mielessä).  Tarkoitan: ehkä on olemassa tietoisuuksia ilman aivoja (jotakin, mikä tuottaa katselijoissa "aivoiksi" tunnistettavia aistimussisältöjä,  jos kallo avataan). Miten kuolemanrajakokemukset voisi muuten selittää? 

Kuolemanrajakokemuksilla tarkoitan kliinisesti kuolleiden henkilöiden (sydänpysähdyksen aikaisiin) kokemuksiin siitä, että he näkevät itsensä ulkopuolelta ja näkevät (totuudenmukaisesti), mitä heidän ruumiilleen ja ruumiinsa ympärillä tapahtuu (vaikka heidän silmänsäkin ovat kiinni). Eivätkö nämä kokemukset viittaa siihen, että ihmisillä on joissakin oloissa tietoisuus, joka ei synny (meille tutuista, ruumiillisista) aivoista tai aistielimistä?

Uskon kyllä vieläkin, että mieli ja aine ovat "samaa ainesta" (koettuja laatuja). Mutta ehkä kuolleiden "protoaivot"*** ovat "aineettomia" sikäli, että ne eivät aiheuta ulkopuolisille aistimuksia - ehkä siksi, että niillä ei ole massaa (joka heijastaisi valoa tms.) tai ne eivät itse osu (aaltoile) silmiimme tai muihin aistielimiimme?

*Kannaksi, jonka mukaan kaikki olemassaoleva on samaa ainesta: mieltä (kokemuksia).

**Kanta, jonka mukaan aine ja mieli ovat olemassa toisistaan riippumatta.

***Aivot, joihin ei mahdu niin paljoa muistiaineistoa kuin meidän (ruumiillisiin) aivoihimme. (Uskon, että inhimillinen tietoisuus vaatii jonkinlaisia aivoja - jotakin, mikä tahtomattammekin synnyttää assosiaatioita aistimaamme - koska tietoisuus ei ole pelkkää aistimusten ym. kokemista, vaan myös koetun yhdistämistä muihin asioihin.

Inhimillisen energian "purkamisen" ja "suuntaamisen" mahdottomuudesta III

Arkipuheessa ja psykoanalyyttisessa puheessa sanotaan toisinaan, että jotakin energiaa (lähinnä "seksuaalista energiaa") on mahdollista  muuntaa toisenlaiseksi toimintaenergiaksi eli suunnata toisenlaiseen toimintaan (sublimaatio). Itse väitän, että tämä on loogisesti mahdotonta - tai ainakin epäuskottavaa.

Inhimillisellä energialla tarkoitetaan* jotakin, mikä aikaansaa jonkin toiminnan** (liikkeen, ajattelun) - tai mahdollisesti toiminnon (epileptisen kouristuksen, "kutsumattoman" mielikuvan synnyn).***

Energiaa voidaan väittää olevan vain jos toiminta/toiminto tapahtuu. On joko energiaa ja toiminto - tai ei toimintoa eikä energiaa. Ei voi olla energiaa, jonka purkautumissuunnan voi valita. (Otsikon selventämiseksi: kaikki energia "purkautuu" väistämättä, mutta sitä ei voi "purkaa" l. valita sen suuntautumiskohdetta.) Vai onko tämä varmaa?

Vähintään: seksuaalinen energia on mahdollista "purkaa" ei-seksuaaliseen toimintaan vain jos ko. energia odottaa jonkin aikaa ennen kuin tuottaa jonkin toiminnon - mahdollisesti yksilön valitseman sellaisen. (Sublimationistien ajatus on kaiketi se, että jos yksilö ei valitse mitään toimintaa eikä halun tukahduttamista, hän päätyy seksuaaliseen toimintaan.)

Onko energian odottaminen uskottavaa? Jos jokin tilanne (aivoissa) tekee tietyn jatkotilanteen (loogisesti****) välttämättömäksi, eikö se uskottavimmin tee sitä heti?

Miksi niin moni sitten on uskonut seksuaalisen energian uudelleensuuntaamisen mahdollisuuteen? Ehkä siksi, että seksihalu tuntuu energialta - voimakkaalta tapahtumiselta ja siltä, että yksilö on päätymäisillään seksuaaliseen toimintaan.

En tiedä, onko seksihalu sammutettavissa (sen jo synnyttyä*****) muulla toiminnalla (olen tosin kuullut sen suuntaamisesta matkustamiseen), mutta jos on, asian voi ehkä selittää muutenkin kuin energiateorialla.

-Sitäkin voi kysyä, onko uskottavaa, että jokin tilanne voi aiheuttaa (tehdä loogisesti välttämättömäksi?) yhtä hyvin toiminnon A kuin toiminnon B. Toisaalta: eikö kvanttifysiikan mukaan juuri näin tapahdu?Eikö sille, mihin kohtaan varjostinta tietty siihen ammuttu hiukkanen (Youngin kaksoisrakokokeessa) päätyy, ole vain tilastollinen todennäköisyys?

* Energialla voidaan tarkoittaa myös sitä, että yksilö jaksaa toimia (ilman kärsimystä) - hänen on helppo toimia. Kukaan ei kuitenkaan puhune energian "purkautumisesta" tässä yhteydessä (yksilön toiminta on siinä täysin vapaaehtoista - toiminto tapahtuu vain yksilön päättäessä toimia), joten sivuutan sen tässä.

** Tai, täsmällisemmin: energialla tarkoitetaan sitä, että on jotakin, mikä aiheuttaa jonkin toiminnon.

*** Inhimillisellä "energialla" voidaan toki tarkoittaa sitäkin, että joku jaksaa tehdä asioita - mutta pelkästä jaksamisestahan ei seuraa, että "energian" on pakko purkautua johonkin.

**** Katso tekstejäni syystä ja seurauksesta.

***** Itselläni on kokemusta vain (1) sen ennalta ehkäisemisestä siten, että vältän katseeni viipymistä elollisessa ja elottomassa ympäristössäni - ks. Fyysisen kivun henkisiä hallintakeinoja, 15.7.09 (2) jo-syntyneen halun yhteydessä siitä, että uskottelen itselleni olevani juuri saamaisillani seksiä - tämä johtaa lyhyeen nukahtamiseen, jonka aikana halu laukeaa (mikä estää halua kääntymästä ahdistuskohtaukseksi niin kuin silloin, kun vain tahdonvoimalla estän itseäni seksuaalisesta toiminnasta). Unta ei voine sanoa korvaavaksi toiminnaksi, joskin ehkä toiminnoksi (joka loogisesti voisi olla energian viiveellä uudelleen suuntautumisen aiheuttamaa? Mutta ei ehkä ole). 

Mihin perustan ajatukseni

 Periaatteeni on, että hyväksyn vain lapsellisen selviä ajatuksia - johtopäätöksiä, joiden perustelut tekevät ne ilmeisen välttämättömiksi. Toisin: ajattelen (tuotan) vain ajatuksia, jotka itse ymmärrän. Uskon, että tätä Wittgensteinkin tarkoitti kirjoittaessaan: filosofia on vain sen sanomista, minkä jokainen myöntää. Tämänkin periaatteen noudattaminen vaatii toki harjoitusta.

Maailmankaikkeuden menneisyyden äärellisyys ei edellytä tyhjästä syntymistä - alustus

 -Kirjoitan tämän, koska jotkut lukijani ovat ymmärtäneet väärin, mitä olen tarkoittanut väittää maailmankaikkeuden (menneen) ajan äärellisyydestä aiemmissa teksteissäni. Yritän siis vielä lyhyesti selventää, mitä olen tarkoittanut.

Ensiksi: yleisesti katsotaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: (1) menneiden hetkien jatkumo ulottuu loputtomiin taaksepäin - mutta loputonta hetkijonoa on mahdotonta kuvitella (ja se on siis mahdoton?), (2) mennyt hetkijono on äärellinen, mutta silloin maailmankaikkeuden on täytynyt syntyä tyhjästä (mikä myöskin tuntuu mahdottomalta).

Itse väitän tähän vastaan. Katson siis: on mahdollista, että (1a) maailmankaikkeus on ollut olemassa äärellisen ajan (on ollut maailmankaikkeuden ehdoton alkuhetki), ja (2a) maailmankaikkeus on ollut olemassa "aina" merkityksessä: olemassaolo on ainoa koskaan vallinnut tilanne (täsmällisemmin: on vallinnut vain erilaisia olemassaolon tilanteita) - sitä ei ole edeltänyt olemattomuus.

Maailmankaikkeudella on tietty alkuhetki, mutta se ei ole syntynyt, vaan aina ollut valmiiksi olemassa (=ensimmäinen tilanne). Valmiiksi olemassa ei ole kuitenkaan voinut olla hetkijonoa - joten on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut.

Vanhemmissa teksteissäni perustelen enemmän sitä, miten tämä on mahdollista ja miksi välttämätöntä (ks. esim. helmi 2021, helmi 2020 ja ylivoimaisesti perusteellisimmin maalis 2018).

Miksi jotakin eikä ei-mitään?

 Muun muassa Gottfried Leibniz (1646-1716) on kysynyt, miksi on olemassa jotakin ennemmin kuin ei mitään. (Tätä on pidetty metafysiikan perustavimpana kysymyksenä.) Muut ovat lisänneet: "miksi nähdä olemassaolon vaiva?".

Itse vastaisin: jos sekä olemassaolo että olemattomuus ovat (loogisesti) mahdollisia, olemassaololla ei ole syytä - se vain sattuu olemaan.

Mutta olisiko niin, että olemassaolo on (loogisesti) välttämätöntä?

Nuorena ajattelin (enää en ole asiasta varma), että olemassaolo on välttämätöntä, koska täytyy olla jonkinlainen tilanne, eikä olemattomuus olisi minkäänlaista. No - jätän ajatuksen pohdittavaksi.

Entä "olemassaolon vaiva"? Jos ainetta (tai muita olioita) on olemassa, eikö helpointa ole sen olemassapysyminen sellaisenaan? Sartrekin sanoi olemassaolevan pysyvän olemassa "vain laiskuuttaan".

Toisaalta: kaikki ei pysy olemassa sellaisenaan, laiskimmmalla mahdollisella tavalla. Maailmassa (varmimmin: tajunnoissamme) tapahtuu liikettä ja muita muutoksia.

Tekeekö jokin muutoksen loogisesti välttämättömäksi? Vai tapahtuuko muutoskin vain siksi, että se on mahdollista (yhtä lailla kuin muuttumattomuus)?

Minulle tämä on ollut vaikein metafyysinen kysymys - en ole keksinyt siihen vakuuttavaa, ilmeisen oikeaa vastausta.

Mutta voisiko olla näin: kaikki olemassaoleva pysyy (laiskuuttaan!) mahdollisimman samanlaisena, mutta liike on yksi samanapysyvistä asioista? (Koska alussa sattui tapahtumaan liikettä, sitä on jatkossakin?)

Vai onko liike välttämätöntä sille, että pisteet ovat eri suunnissa suhteessa toisiinsa?

Muualla tässä blogissa olen puolustanut näkemystä, että "ylhäällä" ja "alhaalla" näkymisen kokemus edellyttää katseen liikkumista (alhaalta ylös). Olisiko tästä työstettävissä liikkeen välttämättömyyden teoria?

Lyhyesti eternalismia (ajan harhaluonnetta) vastaan

(toivottavasti edellistä versiota selkeämpi)

Eternalismi on kanta, jonka mukaan kokemuksemme ajan kulumisesta (tilanteiden muuttumisesta?)* on illuusio - ja kaikki on tosiasiassa olemassa yhtäaikaa.

Presentismi on vastakkainen kanta, jonka mukaan tilanteet todella muuttuvat (tai tilanteet aiheuttavat niitä seuraavia tilanteita). Tämä on meille intuitiivisesti uskottavampi kanta, koska koemme ajan kuluneen ja kuluvan. Mehän pystymme muistamaan (1) kaukaisempia, täysin ohi menneitä tilanteita (2) juuri menneitä tilanteita - esimerkiksi sen, että näkemämme pyörivä pallo oli äsken paikassa A (kun nyt näemme sen paikassa B, jolloin koemme enemmän tai vähemmän välittömästi pallon liikkeen).

Vastaavalla tavalla koemme muita muutoksia siinä, mitä aistimme ympärillämme - eli tilanteiden muuttumista toisiksi - eli ajan kulumista.

Einsteinin ja Kantin on ainakin tulkittu kannattaneen vastakkaista kantaa - sitä että aika ei tosiasiassa kulu. Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ainakin kokemuksemme muuttuvat (aika kuluu niissä)?

Jos aineellinen todellisuus tai kokemuksemme eivät tosiasiassa muutu, pitäisi ainakin voida selittää, mistä illuusio niiden muuttumisesta syntyy. Moni on puhunut tästä ennen minua. Haluankin tässä esittää toisen argumentin ajan harhaluonnetta vastaan.

Meistä ainakin näyttää siltä, että jokainen meistä osaa asioita sen jälkeen, kun on oppinut ne, mutta ei sitä ennen. Mutta miten oppiminen olisi mahdollista (tai edes tarpeellista), jos kaikki olisi oikeasti olemassa yhtäaikaa?

Ja miksi meistä näyttäisi niin johdonmukaisesti siltä, että osaamme asioita vasta tietyn hetken jälkeen, jos niin ei todella olisi?

Nämä kysymykset tekevät minusta ilmeiseksi, että jotkin tapahtumat vaikuttavat toisiin ("myöhempiin") ainakin meidän mielissämme ja/tai aivoissamme - eli ajan kuluminen on tosiasia.

-Yritän vielä selventää asiaa. Käy järkeen, että edeltävät tapahtumat (oppimiset) vaikuttavat myöhempiin (osaamisiin). Mutta jos kaikki tapahtuu "todellisuudessa" yhtäaikaa, mistä syntyy se säännönmukainen harhamme, että tiedämme ja osaamme asioita (kieliä, matematiikkaa, polkupyöräilyä...) vasta (usein aina) sen jälkeen**, kun olemme tutustuneet niihin?

* Vaikka aikaa voisi olla ilman muutoksia (puhtaana kestona), ainakaan muutoksia ei ole ilman aikaa.

** Silloin, kun meillä on tutustumistapahtuma muistissamme.