Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta

 Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen isompi kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon tyhjä avaruus. Yhtälailla se osoittaa loogisesti mahdolliseksi, että mitään tarkasteltavaksi valittua osaa ainemaailmankaikkeudesta ei ympäröi loputon määrä ainetta.*

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja (tahattomasti) sen ympärille laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä tekstissä "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta). ** Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Voiko tyhjää tilaa siis olla jokin määrä? Minun on muotoiltava uudelleen: tarkoitan "äärettömällä maailmankaikkeudella" vain ainemaailmankaikkeutta, jonka keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta.

Mitä tarkoittaa "oikea" ja "väärä" tai "moraalikäsitys"

 ((maistiainen ajattelustani 90-luvulta, jolloin olin kaksissakymmenissä enkä ollut lukenut mitään moraalifilosofiaa))

Yleisesti ajatellaan että tilanteet ja pyrkimykset määrättyjen tilanteiden toteuttamiseen tekee moraalisesti oikeiksi/vääriksi se, että yksittäiset yksilöt kokevat ko. tilanteet toivottuina tai ei-toivottuina (tuskallisina). Eli jos jokin on väärin, se on väärin jollekulle. "Oikealla" ei kuitenkaan tarkoiteta yksilöiden hyvänkokemuksia. (Siis joko mielihyvää tai etäisempää hyväksyntää.) Tämä näkyy siinä, että lauseessa "on oikein jos kaikki yksilöt kokevat mielihyvää" ei nähdä mitään outoa. Kuten olisi välttämätöntä nähdä, jos tämä tarkoittaisi: kaikilla yksilöillä on hyvänkokemuksia jos kaikki yksilöt kokevat mielihyvää. ((Nyttemmin tiedän, että G. E. Moore on käyttänyt samaa perustelua.)) "Oikealla" lauseessa tarkoitetaan selvästi jotakin muuta kuin hyvänkokemuksia.

Siitä, että "oikea" voitaisiin palauttaa yksittäisiin kokemuksiin, olisi se etu, että "oikealla" silloin tarkoitettaisiin jotakin, viitattaisiin johonkin olemassaolevaan. siis: jos ei ole niin, että "oikeassa" tilanteessa esiintyy jotakin mitä "väärässä" ei esiinny, tai "väärässä" jotakin mitä "oikeassa" - kuten että "väärässä" jollakin yksilöllä on tuskankokemus - "oikea" ja "väärä" ovat vain nimilappuja, "oikealla" ja "väärällä" ei ole todellista eroa. ((Tätä pidän isoimpana oivalluksenani tässä tekstissä. Se muistuttaa wittgensteinilaista kielen kuvateoriaa: lauseet voivat olla tosia vain jos niillä viitataan olioiden* olemassaoloon ja mahdollisesti keskinäisiin suhteisiin.))

"Oikealla" ei, kuten todettu, viitata yksilöiden kokemuksiin, joten on kysyttävä, onko "oikealle" lainkaan löydettävissä merkitystä.

Nyt voidaan sanoa: mutta mehän tarkoitamme "oikealla" jonkun oikeana pitämää, tarkoitamme oikealla jotakin minkä jonkun mielestä tulee olla (tai saa olla), ja väärällä jotakin minkä jonkun mielestä ei tule olla. Oikealla tarkoitetaan kokemusta oikeasta. 

Onko siis katsottava, että jonkun-oikeana-pitämä tarkoittaa jonkun-toivottuna-pitämää, siis että se, että joku pitää jotakin toivottuna (toivoo jotakin) tekee jonkin jonkun-oikeana-pitämäksi? Näinhän ei ole: emme nimitä kaikkea toivomaamme oikeaksi (tai vaadittavaksi). Jokainen toive ei ole moraalikäsitys - moraalikäsityksestä on kysymys vain, kun yksilö katsoo että olisi oikein etttä olisi niin ja niin. "Oikeaa" ei voida selittää yksilön toivotun-kokemuksella: vieläkään ei ole löytynyt mitään olemassaolevaa, johon "oikea" viittaisi.

Mitä siis tarkoittaa: yksilö pitää jotakin oikeana? "Yksilö pitää X:ää oikeana" tarkoittaa välttämättä, että yksilö katsoo että X:n tulee olla. Mutta yksilön toivottavuuden-kokemus ei saa yksilöä pitämään jotakin oikeana. "Tulee olla" ei siis viittaa hänen toivotun-kokemukseensa. "Oikea" tarkoittaa: jokin minkä vain tulee olla (vastakohtana sille että jonkun mielestä tulee olla), absoluuttisesti tulee olla. 

"Tulee olla" ei viittaa myöskään toisten toiveisiin. Yksilö saattaa, sen myönnän, pitää jotakin oikeana sillä perusteella  että joku toivoo tätä (tai pitää vaihtoehtoa ei-toivottavana/tuskallisena). Mutta yksilön moraalikäsitystä ei voi ilmaista lauseella "yksilö katsoo että se-ja-se toivoo sitä ja sitä. Lause kertoo vain sen-ja-sen toiveesta, ei yksilöni moraalikäsityksistä. "Yksilö pitää sitä ja sitä oikeana" ei siis tarkoita "yksilö katsoo että sen-ja-sen mielestä tulee olla niin ja niin", vaan "yksilö katsoo että vain tulee olla niin ja niin". Vielä kerran: "oikea" tarkoittaa jotakin minkä vain tulee olla, ei: jonkun toiveen mukaan tulee olla.

Silloin kun ilmauksella "tulee olla" viitataan jonkun toiveeseen, ilmauksella on selvä, yksimerkityksinen sisältö. Tilanne jonka tulee olla eroaa silloin muista tilanteista siten, että joku toivoo tällaista tilannetta. Mutta millä tavalla tilanne, jonka yleisesti, ei-yksilökohtaisesti "tulee olla", eroaa muista tilanteista? Mitkä tilanteeseen liittyvät kokemukset tai piirteet siis ovat tämä "tulee olla"?

"Tulee olla" ei kerro mitään siitä, minkä tulee olla: se ei kerro siitä, millaisesta tilanteesta on kysymys. Ilmaus ei kerro mitään tilanteesta, joten sen täytyy kertoa jonkin ei-tilanteeseen-luettavan suhteesta tilanteeseen. No - tätä en tässä kehittele pitemmälle.

"Tilanne jonka (ei-toivojakohtaisesti) ei tule olla" voidaan yhtä hyvin ilmaista: "tilanne jota ei voida hyväksyä". En näe mitään merkityseroa näiden ilmausten välillä. Mutta oikealla ei tarkoiteta minkään hyväksyjän tai hyväksynnän olemassaoloa. Juuri hyväksyntä, se että tilanne "voidaan hyväksyä", erottaa tilanteen jonka "tulee olla" muista, mutta hyväksyntää ei ajatella olevan missään. Jos "oikean" kriteeri on hyväksyntä, oikeaan täytyisi liittyä jokin hyväksyntä. Ja oikealla ei tarkoiteta mitään yksityistä hyväksyntää/yksityisiä hyväksyntiä (yksityisten yksilöiden hyväksymää tilannetta). Joten: "oikea" tai yleinen "tulee olla" ei tarkoita mitään. 

Ilmaus "voidaan hyväksyä" tekee subjektin tai kokemuksen välttämättömyyden näkyväksi selvemmin kuin "tulee olla". Ei voi olla mitään "voidaan hyväksyä" ilman hyväksyntää eikä siten mitään "tulee olla" ilman toivetta. "Sen-ja-sen mielestä oikein" tarkoittaa "sen-ja-sen mielestä ilman toivetta tulee olla". Ristiriitaa on helppo olla havaitsematta, koska on mahdollista kuvitella yleinen "tulee olla", yhdistää mielikuvia tilanteen vaatimisesta mielikuviin kaikkiallapätemisestä, ei vain yksityisissä tahdoissa pätemisestä.

Ilmauksella "sen-ja-sen mielestä oikein" ei lopulta tarkoiteta yksityisiä kokemuksia. Jos halutaan pitäytyä yksityisissä kokemuksissa, on sanottava vain: se ja se on sen-ja-sen mielestä ei-toivottavaa/tuskallista, ei siis: se ja se on sen-ja-sen mielestä ei-toivottavaa/tuskallista ja siksi se ja se on väärin. Tai on puhuttava vain toiveista, ei siitä että joku katsoo että tulee olla niin ja niin. "Oikealla" ei ole mitään johdonmukaista sisältöä, ellei sillä tarkoiteta tilannetta jossa kaikilla yksilöillä on hyvänkokemuksia, tai tällaiseen tilanteeseen pyrkimisen olemassaoloa. Ja tätä tarkoitettaessa suosittelen, että puhuttaisiin hyvästä tai tavoitellusta ennemmin kuin oikeasta. "Oikea" saattaa ei-kokemuksellisuutensa ansiosta kuulostaa vähemmän kiusallisen epätieteelliseltä kuin "hyvä", mutta on epäjohdonmukainen kieltäessään kokemuksellisuuden jossakin minkä koko sisältö on kokemuksellisuus.

-Nyttemmin olen päätynyt lopputulokseen, että sanoilla "oikea" ja "väärä" voidaan viitata johonkin olemassaolevaan: haluihin. "Oikealla" ei tarkoiteta haluttua - tai hyväksyttyä - mutta on mahdollista puolustaa näkemystä, että halut ovat yleispätevästi-toden oikeellisuuden tai vääryyden totuusehtoja (todeksi tekeviä asioita). 

Puolustan tätä ajatusta lyhyessä tekstissäni "Moraalin ja eläinten oikeuksien yleispätevistä perusteista", helmi 2019, sekä perusteellisemmassa tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015. (Jälkimmäinen kirjoitus sisältää emotivismin kritiikin, jonka huolellisemmin ajateltu versio löytyy otsikolla "Ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia", 29. huhti 2019.)

* Minun kielenkäytössäni "olio" = konkreettinen asia - jokin mikä voi olla olemassa yksin, vastakohtana usean olion suhteelle. Olio voi (edelleen minun kielenkäytössäni) olla yhtä hyvin tajunnansisältö (kokemus) kuin aineellinen objekti. Mielestäni useiden vierekkäisten pisteiden muodostamaa hahmoakin voi sanoa olioksi (yhtä hyvin kuin vierekkäisyyssuhteeksi).

Onko ajalla alkua - ymmärrettävöittämisyritys

(Kirjoitan tämän, koska jotkin lukijani ovat sanoneet etteivät ymmärrä mitä yritän väittää aihetta käsittelevissä teksteissäni.)

Yleensä ajatellaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: 1) Maailmankaikkeudella on tietty alkuhetki, joten se on syntynyt edeltävästä olemattomuudesta (mikä vaikuttaa mahdottomalta; 2) Maailmankaikkeuden historia ulottuu loputtomiin taaksepäin (ja loputtomuus on mahdoton kuvitella - joten tiedämmekö edes, mitä tarkoitamme sillä?).

Itse väitän: on mahdollista, että 3) maailmankaikkeus on ollut aina merkityksessä "maailmankaikkeuden olemassaolo on ainoa koskaan vallinnut tilanne*" - eli ensimmäinenkin tilanne! (sitä ei ole edeltänyt olemattomuus) - mutta 4) olemassaolohetket eivät ulotu loputtomiin taaksepäin.

Väitän: on mahdollista, että on ollut olemassaolohetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (olemassaolon tai olemattomuuden tilanteita). Tämä on jopa välttämätöntä: maailmankaikkeus voi olla alusta asti valmiiksi olemassa (olemassa ensimmäisestä tilanteesta asti), mutta aikajatkumo syntyy vasta ajan kuluessa. Alussa ei voinut olla jo-olleiden hetkien jatkumoa. Ensimmäinen tilanne oli pakosta menneisyydetön.

Siis: vaikka maailmankaikkeus olisi alusta asti valmiiksi olemassa = sen olemassaolo ensimmäinen tilanne, on välttämätöntä, että joskus on ollut olemassaolohetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (olemassaolon tai olemattomuuden tilanteita).

Maailmankaikkeus on ehkä ollut aina = ainoa tilanne, mutta aina ei ole ollut edeltäviä hetkiä - hetket eivät ulotu loputtomiin taaksepäin. Maailmankaikkeus on "aina-ollut", mutta jo-olleiden hetkien jono on äärellinen. On siis mahdollista, että maailmankaikkeus ei ole syntynyt tyhjästä eikä jo-olleiden hetkien jatkumo ole ääretön.

Lopulta, ensiksi: se, että maailmankaikkeuden olemassaololla oli tietty alkuhetki, ei edellytä loogisesti, että sitä edelsi olemattomuuden hetki(ä). Tai: se edellyttää sitä vain jos jo ennalta oletamme, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

On mahdollista kuvitella olemassaolon alkuhetki ilman edeltävää olemattomuutta - tässä ei ole mitään  ristiriitaa.

Toiseksi: maailmankaikkeuden olemassaolo voi olla ensimmäinen tilanne koskaan ("aina-ollut") ilman että mitään olemassaolohetkeä edeltää ääretön määrä muita olemassaolohetkiä. On mahdollista kuvitella jokin tilanne (kuten olemassaolo) ensimmäiseksi kuvittelematta ääretöntä määrää (olemassaolo)hetkiä.  

Perustelen näkemystäni alkuhetken olemassaolon välttämättömyydestä perusteellisemmin tekstissä "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

*Täsmällisemmin: on ollut vain erilaisia maailmankaikkeuden olemassaolon tilanteita.

Aine(kin) koostuu välttämättä laaduista

((paranneltu (selvennetty) ote vanhemmasta tekstistä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016))

3.3 Laaduttomia muotoja?

Kolmas suosittu käsitys aineen olemuksesta on: aine koostuu abstrakteista eli (aistimus)laaduttomista muodoista.

"Laadulla" tarkoitan suunnilleen samaa kuin "aistimuslaatu", mutta en aivan. Täsmennän käsitettäni puhumalla ensiksi kokemuslaaduista.

"Kokemuslaadulla" tarkoitan jonkinlaisen, kuten ruohonvihreän, sireenintuoksun tai jonkin salmiakkimerkin maun kokemusta. En kuitenkaan pilkullisen tai sydämenmuotoisen kaltaisen jonkinlaisen kokemusta, joka koostuu useista kokemuselementeistä, vaan kokemuselementissä (kuten yksittäisessä väripisteessä) esiintymään kykenevän laadun (yksilökokemuslaadun!) kokemusta.

Pelkällä "laadulla" tarkoitan kokemuslaatua tai vastaavaa "jonkinlaista", joka vain ei ole kenenkään eikä minkään kokema. (En ota tässä kantaa siihen, voiko olla olemassa ei-koettuja laatuja.)

Tarkoitan laadulla kokemuselementin (tai ei-kokemuselementin) tietynnäköisyyttä, hahmoa - visuaalista tai ei. Aistimuselementit ovat selvästi hahmoja, tunteet ja halut ehkä vain hahmoelementtien suhteita (esim. halua tai pelkoa ei ole ilman kohdetta, joten ne eivät näyttäisi olevan elementtejä. Tämä on pääsyy siihen, etten puhu "kvalioista", joiden ainakin joskus katsotaan kattavan myös tunteet).

Yksi aineenolemushypoteesi on siis: aine koostuu laaduttomista muodoista. Onko tämä mahdollista?

Filosofi Howard Robinson (Foster & Robinson 1985) sanoo - suomennos omani: "...kartesiolainen idea, että aine on puhtaasti geometristä, ei kelpaa, koska se ei tee mitään eroa aineen ja tyhjän tilan välille: tälle tilalle tarvitaan täyttäjä. Voisiko täyttäjäominaisuus olla massa?"

Itse vastaan: "massalla" on kaksi eri merkitystä. Sillä voidaan tarkoittaa 1) aineen tiettyä käyttäytymistapaa: inertiaa (liikevastusta) ja vetovoimaa muuta massallista (=?) ainetta kohtaan. Tässä mielessä "massa" viittaa siis puheenaolevan jonkin suhteellisiin ominaisuuksiin. Merkitys jättää avoimeksi sen, mitä (millaista jotakin) massa itsessään on.

Toinen "massan" merkitys on 2) "ainemäärä". Tämäkään merkitys ei kerro, mitä (millaista jotakin) massa on - ei mitä se on sinänsä eikä mitä se on suhteellisesti.

"Massalla" ei tarkoiteta mitään elementille-mahdollista ominaisuutta. Mutta voisivatko erimuotoiset aine-entiteetit muodostua muusta laaduttomasta aineksesta kuin massasta?

On ehdotettu, että aine voisi koostua sähkövarauksista. Se, että hiukkasella tms. on (esimerkiksi) negatiivinen sähkövaraus, tarkoittaa kuitenkin vain, että se vaikuttaa tietyllä tavalla muihin hiukkasiin (tms.). Se on vain vaikutusta, energiaa. Ja kuten edellä totesin ((pitemmässä tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi")), vaikutusta ei voi olla ilman jotakin joka vaikuttaa. 

Robinson (1985) sanoo: "...objekti ei voi olla vain avaruudellisesti ulotteinen kyky vaikuttaa muihin avaruudellisesti ulotteisiin kykyihin vaikuttaa...Keskinäisten vaikutusten ontologia ei ole ontologia ensinkään, ellei vaikutusten omaajilla ole substantiaalisempia ominaisuuksia."

Uudelleen: onko laaduton ulotteinen aine mahdollista? Uskon että pystymme - tiedän että itse pystyn - kuvittelemaan vain laaduista koostuvia muotoja. Voin kuvitella muodon vain näköaistimusmielteenä - kuvittelemalla jonkinvärisen ulotteisen entiteetin. (Ehkä myös tuntoaistimusmielteenä, mutta en yhtä mutkikkaita muotoja kuin näkömielikuvien tapauksessa.) Jos yritän kuvitella abstraktin kuution - pelkän kuutionmuodon - tulen kuvitelleeksi harmaaääriviivaisen, sisältä valkoisen kuution. Voiko siis olla muotoja ilman (aistimus)laatuja?

Tuntuu uskottavalta, että kuutio voisi  muodostua meille tuntemattomista laaduista, mutta jos ei ole mitään (aistimus)laatua, jääkö kuutionmuotoa? Vähintään voi todeta: jos pystyisimme muodostamaan esittävän mielikuvan laaduttomasta kuutiosta, tietäisimme että sellainen on mahdollinen (ainakin tajunnansisältönä) - nyt emme tiedä.

Myös: emme pysty kuvittelemaan laadutonta muotoa, joten mitä voimme tarkoittaa sellaisella? Minusta näyttää siltä, kuin pystyisin kuvittelemaan laaduttoman muodon, mutta sitä yrittäessäni vain kuvittelen harmaan/valkoisen muodon ja kiellän harmauden/valkoisuuden laatuluonteen. Siis: "laaduttomasta" puhuessani tarkoitan harmaata ja valkoista...?

On myönnettävä: kyvyttömyytemme kuvitella laaduttomia muotoja ei osoita, että muodot eivät voisi koostua muista elementeille-mahdollisista ominaisuuksista kuin laaduista. Meistä näyttää ilmeiseltä, että elementit voivat muodostua vain laaduista, koska me pystymme kuvittelemaan vain laatuja/laaduilla - koska tajuntamme muodostuvat laaduista. Mitä tahansa ainesta tajuntamme olisivatkin, näkisimme aineen olevan välttämättä samaa ainesta.

3.4 Laatu =?

Saattaisi olla olemassa ei-laatuelementtejä, joita emme pysty kuvittelemaan. Tekee kuitenkin mieli kysyä: onko laatu mikään itsenäinen elementtiluokka? Päädyin kysymykseen yrittäessäni määritellä laadun. Toistan yrityksen tässä.

Kertauksen vuoksi: tarkoitan "laadulla" elementin (jakamattoman, sisärakenteettoman jonkin) tietynnäköisyyttä, hahmoa - visuaalista tai ei. Esimerkiksi ruohonvihreää tai sireenintuoksua - elementin jonkinlaisuutta tai sitä jonkinlaista jota elementti on. Miten siis voisi määritellä elementin jonkinlaisuuden?

Onko olemassa kaikkia aistimuslaatuja yhdistävä piirrre: laisuus? Näkisin, että ei. Vaikutelmani on, että eri laaduilla ei ole mitään yhteistä (välttämättä, kaikilla laaduilla), paitsi kyky esiintyä elementteinä. Toisin: laadut eivät kuulu yhteiseen laatujen luokkaan minkään laadullisen yhtäläisyyden ansiosta, yleisimmässäkään mielessä. "Laadut" ei ole samankaltaisten ominaisuuksien tai olioiden luokka.

Toisaalta: olen varma siitä, että jos saisin uuden aistin, tunnistaisin ilman muuta uudet kokemukseni laaduiksi. Eikö varmuuteni viittaa siihen, että minulla on mielessäni jonkinlainen laadun kriteeri(stö) tai määritelmä, johon voin verrata kokemiani asioita?

Koska eri laaduilla ei ole (elementaarisuuden lisäksi) mitään yhteistä, esitän: "laadun" tai "laisuuden" käsite ei ole historiallisesti primaarinen - "erilaisuuden" ja "samanlaisuuden" käsitteet ovat. Emme havaitse kaikille laaduille yhteistä "laisuutta", ainoastaan sen, ovatko kokemuselementtimme sinänsä erilaisia vai samanlaisia.

Jos tästä lähdetään, mahdollinen laadun määritelmä on: elementin eroavuus tai yhtäläisyys suhteessa toisiin elementteihin. -Elementti, jakamaton osa, oli tuskin näin keskeisessä asemassa keksittäessä sanaa "laatu" (tai sitä edeltäneitä spesifejä laatunimiä - kiitos, Elizabeth Anscombe). Minähän puhunkin vain omasta (yksilö)laadun käsitteestäni, joka ei kata muotoja, kokoja tai määriä.

Väitän, että nimittäisimme mitä tahansa elementille-mahdollista ominaisuutta (yksilö)laaduksi. Tarkoitamme (yksilö)laadulla vain elementissä-esiintyvää jonkinlaisuutta. Siksi: aine-elementitkin ovat välttämättä (yksilö)laatuja (tai, jos halutaan, laadullisia).

3.5 Hahmottomia elementtejä

Elementit ovat välttämättä erilaisia tai samanlaisia, mutta eikö voisi olla myös ei-minkään-"näköisiä" elementtejä? Eivätkö nämäkin eroaisi muista elementeistä, juuri hahmottomuudellaan?

Voisiko laaduton, ei-minkään-näköinen olla olemassa? Olisiko sellainen jokin - eroaisiko se ei-mistään? Siis: voisiko olla jokin mikä ei ole laatu, laatuyhdistelmä eikä laatusuhde - ei-laatu-elementti? Etsin vastausta ensiksi kysymällä, mitä on "jokin".

Tarkoitammeko "jollakin" välttämättä laatua tai laaduista koostuvaa? Tunnistaisimmeko/tunnustaisimmeko "joiksikin" vain laadut? Introspektio kallistaa minua myöntävään vastaukseen. Minun on hyvin vaikea uskoa tunnustavani "joksikin" muuta (piirteettömämpää) kuin laadun tai laatuyhdistelmän tai -suhteen. Myös: "jokin" on voitu antaa nimeksi vain havaitulle - laadulle, laatuyhdistelmälle. Olemassaolo on laatujen olemassaoloa!

Toisaalta: me emme ehkä tunnustaisi "joksikin" muuta kuin laadun/laatuyhdistelmän, mutta osoittaako tämä, ettei jokin mikä aiheuttaa aistimustemme muutokset voisi olla laadutonta? (Julkean sanoa tätä "joksikin", koska jonkin-käsitteeseen kuuluu myös mikä-tahansisuus. Tai "käsitteeseen": jokin = mikä tahansa = jokin mitä kieltäydymme määritttelemästä, sanallisesti tai ostensiivisesti (osoittamalla sormella tms.). Käyttäessämme sanaa näin puhumme "jostakin" tietämättä mitä tarkoitamme.) Mutta jos tajuntojemme takana ei ole mitään minkä tunnustaisimme "joksikin", voidaanko väittää että aistimuksillamme on aiheuttaja (=jokin minkä olemassaolosta aistimukset seuraavat)? Joku vastaa ehkä: aistimuksilla voidaan katsoa olevan aiheuttaja, mikäli ne toisissa olosuhteissa jäisivät syntymättä. Vastaan puolestani tähän: eikö "olosuhteilla" viitata joidenkin-olemisiin ja siis joiksikin-tunnustettuihin, laatuihin? Vähintään: miten määrittelette "olosuhteet" väittäessänne näin?

3.6 Uudelleen: laaduttomia muotoja

Onko todella niin, että tunnustaisimme vain laadut itsenäisiksi "joiksikin"? Ehkä ei. (Voitte pitää tekstini tähänastista osuutta alustuksena ja seuraavaa todellisina ajatuksinani.) Itse olisin valmis tunnustamaan joksikin minkä tahansa pistemäisen tai ulotteisen - jonkinmuotoisen siis. Palaamme kysymykseen: onko muoto mahdollinen ilman laatua?

Meidän näkökulmastamme ei - ei voi olla yksilölaadutonta muotoa, jonka havaitsemme - mutta olisiko kaikenhavaitsevan tai -tietävän olennon näkökulmasta?

Tämän verran uskallan väittää: intuitio, jonka mukaan laaduton muoto "tietenkin" on mahdollinen, perustuu muodon kuvitteluun, jossa jokin neutraali väri edustaa laadutonta. Tekee mieli kysyä: pääseekö valkoisesta/mustasta/harmaasta laaduttomammaksi niin että muoto säilyy?

Kysymyksen ratkaisemiseksi pyydän teitä ajattelemaan: voiko olla olemassa laaduton suorakaide? Itse vastaan, ensiksi: "suorakaiteeksi" nimitetään suorakaiteen muotoista (näkökentän) aluetta, joka voidaan nähdä, koska sitä ympäröi toisenvärinen alue (ainakin ääriviivat tai toisensyvyisenä erottuva tausta). Uskallan väittää, että puhuessamme suorakaiteista viittaamme aina tällaisiin, tavalla tai toisella ympäristöstään erottuviin alueisiin - johonkin, minkä suorakaiteus syntyy erottumisesta, laatuerosta. Edellyttääkö suorakaiteen olemassaolo siis jopa kahta laatua?

Puhekäytäntömme eivät sinänsä osoita, ettei suorakaiteita voisi olla yksilaatuisissakin kokonaisuuksissa. Eikö esimerkiksi näkökenttä kokonaisuudessaan voisi olla suorakaiteen muotoinen? Kun kiinnitän huomioni näkökenttääni, koen vaikeaksi tunnistaa sen muodon (jo siksi, että katseeni pyrkii liikkumaan tarkatessani näkökenttääni), mutta tämä ei kai merkitse, ettei näkökentälläni (jonakin yksittäisenä hetkenä) ole muotoa? Tuntuu vaikealta ajatukselta, että osan muoto edellyttäisi kokonaisuuden olemassaoloa. Suorakaide saattaisi olla olemassa yksilaatuisessa kokonaisuudessa, mutta voisiko sitä olla laaduttomassa?

Kuvittelisin, että ainakin tämän jokainen tunnustaa: suorakaide on olemassa vain jos se eroaa ei-mistään. -Tällä en (välttämättä) tarkoita, että voisi olla olemassa jokin "ei-mikään", joka ympäröi yksilaatuista suorakaidetta, ja josta suorakaiteen täytyy erota. Epävarmaa on sekin, voisiko olla jonkin-olemassaolon tilanteesta eroava tilanne, jossa mitään ei ole. On kysyttävä: millainen tilanne? Tilannekin on välttämättä jonkinlainen tilanne. Oli miten oli, "suorakaide eroaa ei-mistään" on mielekäs lause ainakin tarkoittaessaan: "entiteetti, johon suorakaide on lisätty, eroaa vastaavasta entiteetistä, johon ei ole lisätty mitään".

Asian hahmotettavuuden vuoksi* voisi kysyä, eroavatko toisistaan tilanteet a): laadullisen (esim. harmaan) suorakaiteen viereen on lisätty laaaduton suorakaide (joka koostuu esim. 500 laaduttomasta pisteestä) ja b): laadullisen suorakaiteen vieressä ei ole mitään?

Muistutan siitä, mihin äsken pääddyin: me sanomme mitä tahansa elementille mahdollista jonkinlaisuutta (yksilö)laaduksi. Ja harmaan suorakaiteen vieressä täytyy olla jonkinlaisia pisteitä, tai tilanne on sama ("samannäköinen") kuin jos sen vieressä ei ole mitään.

Laaduttoman elementin ainoa mahdollinen ominaisuus (elementille sinänsä mahdollinen ominaisuus, ei sen suhdeominaisuus) on negatiivinen: se että sillä ei ole laatua. "Laaduttoman elementin" "lisääminen" entiteettiin merkitsee siis vain, että entiteettiin ei lisätä mitään laatua - eikä siis mitään yleensäkään.

Jos suorakaiteen viereen "lisätään" 500 "ei-laatupistettä" (mikäli ilmaukset sallitaan), näin muodostuva kokonaisuus on samanlainen kuin ilman minkään lisäämistä. Toisin sanoen: "ei-laatuelementit" eivät ole mitään - ei voi olla mitään "ei-laatuelementtejä". Aine (tai mikä tahansa olemassaoleva) koostuu välttämättä laaduista.

Vielä kerran: me nimitämme laaduksi mitä tahansa elementin eroamista puuttumisestaan. Nähtävästi laatu on siis sittenkin määriteltävissä ontologisesti hyödynnettävästi**: "elementin eroavuus puuttumisestaan" l. "elementin entiteettiin-lisäämisen seuraus, että entiteetti eroaa "vanhasta versiostaan"". Laatu ei todellakaan ole laadullisesti yhtäläisten luokka, vaan kattaa kaikki elementit.

Toisin kuin Kant väitti, noumenaalisen*** luonne voidaan todistaa analyyttisesti - sikäli kuin lausetta "mahdollinen noumenaalinen maailma koostuu välttämättä ei-mistään eroavista**** elementeistä" tohtii sanoa kuvaukseksi maailman luonteesta.

* Koska täyttä laaduttomuutta ei voi kuvitella.

** Ontologia = oppi siitä, mitä on olemassa. Ontologisesti hyödynnettävä = jokin, minkä avulla voi saada selville, mitä on (tai voi olla) olemassa.

*** Noumenaalinen (maailma) tarkoittaa sitä, mikä on olemassa aistimustemme ja muiden kokemustemme takana (tai lisäksi) ja aiheuttaa aistimuksemme.

**** Itsessään eroavista, ei vain suhteidensa puolesta eroavista. 

Kokemusten ja aivotilojen "samuudesta"

Fysikalistisessa mielenfilosofiassa sanotaan usein sentapaisia asioita kuin "punaisenaistimus on tietynlaista aivosähkötoimintaa" (identiteettiteoria). Useimpien intuitio sanoo kai kuitenkin, että punaisen aistimus on eri asia kuin aivosähkötoiminta - ne tunnistetaan eri konkreettisista piirteistä. Punaisenaistimus ja aivosähkötoiminta A voivat toki esiintyä yhdessä tai toinen voi aiheuttaa toisen, mutta voivatko ne olla sama asia?

   Jos (jos! palaan tähän vielä) toisen voi kuvitella ilman toista, ne ovat loogisesti*1 eri asioita ja niiden on loogisesti mahdollista esiintyä erikseen. (Ainakin lapsina koemme, että puunlehden vihreys ja sileydentuntu ovat osa samaa ainetta, mutta jo David Hume kielsi kirjassaan "A Treatise of Human Nature" (1740) eri aistimusten yhdessäsijainnin ja yleensä "eri laadut, sama substanssi"-ajattelun pätevyyden.)

Kysymyksessä vedotaan usein värisokean Maryn tapaukseen. Näin: voidaan kuvitella, että aivotutkija Mary tietää kaiken, minkä nykytiede tietää punaisen värin aistimuksesta - erityisesti sen, millaisen aivoaktiviteetin aikana aistimme punaista väriä. Hän ei vain ole koskaan itse aistinut punaista. Entä jos hänelle tehdään aivoleikkaus, jonka seurauksena hän pystyykin näkemään punaista?

Eikö useimpien intuitio sano, että Mary tällöin oppii punaisen aistimuksesta jotakin uutta: sen, miltä punaisen aistiminen tuntuu (näyttää)? Ja jos hän oppii jotakin uutta punaisesta, eikö tämä osoita, että punaisenaistimus on eri asia kuin aivoaktiviteetti X (jonka aikana punaista aistitaan)?

Itse näen, että ennen-värisokean Maryn tapaukseen vetoaminen on tarpeetonta. Siinä on lopulta kyse vain siitä, minkä jo totesin: aistimuksen kokemus on ilmeisellä tavalla "jotakin uutta" vain siksi, että mielikuva aivoaktiviteetista on erilainen kuin mielikuva punaisesta aistimuslaadusta. Siksi aivoaktiviteetti on myös mahdollista kuvitella ilman punaista aistimuslaatua (tai kääntäen), eli ne ovat loogisesti eri asioita. 

   Samaa kantaa ("aistimus ja aivoaktiviteetti ovat eri asioita") on perusteltu näinkin: 1) Leibnizin lain mukaan olio A ja olio B*2 voivat olla sama olio vain jos niiden kaikki ominaisuudet ovat molemmille ominaisia 2) aivoilla on massa ja tilavuus, aistimuksilla tai ajatuksilla ei kumpaakaan.

   Itse en halua vedota tähänkään, koska emme tiedä, millainen "aine sinänsä" (toisten aivojen havaintojemme aiheuttaja, erotuksena aivojenhavainnoistamme) aiheuttaa massan*3 ja tilavuuden havaintomme. Emme tiedä, onko "aineella sinänsä" havaittua massaa ja tilavuutta muistuttavia piirteitä.

   Edellä sanoin: jos toisen voi kuvitella ilman toista. Väitettäessä, että aivosähkötapahtuman A voi kuvitella ilman punaisenaistimusta (tai kääntäen), lähdetään siitä että tiedämme, millaista aivosähkötoiminta sinänsä (havaintojemme ulkopuolinen jokin, joka (osaltaan) tuottaa EEG-käyrän) on. Lähdetään siitä, että tieteen kuva aivosähkötoiminnasta vastaa todellisuutta.

   En tiedä kovin hyvin, millainen tämä "tieteen kuva" on, mutta ymmärtääkseni siihen kuuluu ainakin kompleksisuus (siinä missä punaisen pisteen aistimus on yksinkertainen) sekä laaduttomuus (mukaanlukien punaisettomuus*4) ja ei-tietoisuus, ei-koettuus.

   On kuitenkin ajateltavissa, että mielensisällöt (punaisenaistimukset yms.) aiheuttavat aivosähkökäyrän pisteet ja vaihtelut. Kognitiivisen psykologian dosentti Jussi Jylkkä on puolustanut tätä mahdollisuutta mm. Tieteessä tapahtuu-lehdessä 4/2020 (en ole ominut ajatustani häneltä!*5).

Moni kokee ehkä vaikeaksi uskoa, että kokemukset voisivat aiheuttaa aistimuksia tai vaikuttaa aineeseen (aistimustenaiheuttajiin). Mutta eikö millä tahansa olemassaolevalla voi olla vaikutuksia?

Arkikokemuskin viittaa siihen, että kipu (kokemus) voi aiheuttaa kärsijän liikkumisen särkytablettia kohti. Epifenomenalistit kieltävät tämän ja katsovat syyn liikkumiseen olevan täysin fysikaalinen (ja ei-kokemusluonteinen) ja särynkokemuksen olevan pelkkä aivotapahtumien sivutuote, jolla ei ole vaikutuksia. Mutta eikö ole merkillinen sattuma, että aivotapahtumien sivutuotteena syntyvä kokemus on juuri sellainen (so. tuskallinen), joka voisi aiheuttaa halun välttää ko. kokemusta, joka puolestaan voisi aiheuttaa toimintaa sen välttämiseksi?

   Jos punaisenaistimus aiheuttaa havainnot, joita kutsumme havainnoiksi aivosähkötoiminnasta, voidaan ongelmitta sanoa, että punaisenaistimus on aivosähkötoimintaa. Voidaan sanoa: "todellinen" aivosähkötoiminta A = se mikä aiheuttaa havainnon aivosähkötoiminnasta A on punaisenaistimus. Vielä toisin muotoillen: punaisenaistimus on aivosähkötoiminnanhavainnon A aiheuttaja.

Tämä on loogisesti ongelmatonta, koska ei puhuta kahden erilaisen konkreettisen olion (laatukompleksin?) samuudesta. Kyse on ensiksi konkreettisesta oliosta (punaisenaistimuksesta), toiseksi sen suhteellisesta ominaisuudesta (suhteesta toiseen olioon - aivosähkötoiminnanhavainnon aiheuttavuudesta).

Väitänkin: ainakin mieli-ruumis -ongelman*6 yhteydessä jokin J1 voi olla sama kuin J2 vain*7 silloin, kun puhutaan 1a) konkreettisesta oliosta (ehkä laatukimpusta, kuten vihreä-harmaan neliön aistimuksesta*8), 1b) olion suhteellisista ominaisuuksista.

Puhuin jo tapauksesta, jossa aistimus on konkreettinen olio ja sen aivosähkötoiminnanhavainnon-aiheuttavuus sen suhteellinen ominaisuus. Tilanne voi ollla myös käänteinen. Voidaan esimerkiksi sanoa: "salama on sähköpurkaus". 

Tällä tarkoitetaan: "todellinen" salama = se mikä aiheuttaa näköaistimuksemme salaman välähdyksestä on sähköpurkaus. Sähköpurkaus on salamanaistimuksemme aiheuttaja. Tällöin sähköpurkaus on konkreettinen olio (tai olioiden suhde), salamanaistimuksen aiheuttajuus sen suhteellinen ominaisuus. (Tai, jos kaivataan varmemmalle pohjalle*9: salamanaistimus on sähköpurkauksesta syntyvä. Tällöin salamanaistimus on konkreettinen olio, sähköpurkauksesta-syntyvyys sen suhteellinen ominaisuus.)

Voidaan ongelmitta sanoa: "sähköpurkaus on salamanaistimuksen aiheuttaja" tai "salamanaistimus on sähköpurkauksen aiheuttama", koska puhutaan toisaalta konkreettisesta oliosta, toisaalta suhteellisesta ominaisuudesta.

Kuten (melkein) todettu: kokemuksen on loogisesti mahdollista olla aistimusten aiheuttaja. Jos mentaalinen määritellään tiedostetuksi/koetuksi ja aineellinen aistimuksia aiheuttavaksi, mieli voi olla ainetta ja aine mieltä. Päädymme siis neutraaliin monismiin tai panpsykismiin - jos haluamme pitää kiinni siitä, että aistimus/mieli  on aistimuksenaiheuttaja/ainetta (eikä vain voi olla, kuten olen tähän asti argumentoinut). Samuus toki ainakin ratkaisisi ongelman, miten laaduton/tiedoton voi muuttua laadulliseksi/koetuksi: se ei muutu. (Olen puolustanut panpsykistiseksi luokittelemaani kantaa muilla perusteilla blogitekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maaliskuu 2016.)

Emergenssi

Usein on puhuttu myös emergenssin mahdollisuudesta, siitä että tietty oliokompleksi muodostaisi jotakin laadullisesti uutta (esim. laaduton aine muodostaisi jonkin laadun - vihreän, kiinteän tms.). Tällä tarkoitetaan ainakin toisinaan sitä, että tietty hiukkasmuodostelma tms. toisaalta on vihreänaistimus, toisaalta ei ole (se on sinänsä (?) jotakin erilaista). Onko tämä loogisesti mahdollista? Eikö se ole myös hylättävää substanssiajattelua?

Ongelmattomampikin emergenssin määritelmä on olemassa: aina kun A (aivotoiminta), niin T (tietoisuus). Mutta eikö tämä olisi pelkkää aiheuttamista - sitä, että A:sta putkahtaa erillinen olio (tai ominaisuus) T? (Vai kumoaako aineen/energian säilymisen laki uusien olioiden putkahdukset?)

-Perusteellisesti vastustan emergenssiajattelua jo-mainituissa ainetta käsittelevissä teksteissäni, luvut "Emergenssi" ja "Laatujen emergenssi laaduista" (sic! pohdin tätä, jotta emergenssi olisi kuviteltavissa).Luvut löytyvät ainakin tekstistä "Aineen olemus (ehdotus todellisuudeksi)", 13. touko 2014, ehkä myös tekstistä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

-Suosittelen lukemaan Jussi Jylkän tekstit "Miten psykologia on mahdollista ja voiko tietoisuutta havaita?", Tieteessä tapahtuu 2/2020 sekä "Mielen ja aineen välisestä kuilusta seuraa sittenkin jotakin tärkeää", TT 4/2020. Upeaa.

Viitteet

*1 Jotkut fysikalistit toki korostavatkin, että hermostoprosessin ja aistimuksen "samuus" ei ole loogista samuutta (sanalla "hermostoprosessi" ja sanalla "aistimus" ei viitata samoihin tapahtumien ominaisuuksiin, jolloin samuus olisi loogisesti välttämätöntä), vaan havaittua (aina-yhdessä-esiintymistä? Itse näen, että yhdessäesiintyminen ei ole minkäänlaista samuutta).

*2 "Oliolla A ja oliolla B" tarkoitan oliota jota kuvataan kuvauksella KA (esim. "Säynätsalon ainoa hevonen") ja oliota jota kuvataan kuvauksella KB (esim. "Säynätsalon isoin nisäkäs").

*3 Esim. painovoiman tai inertian.

*4 Sähkötapahtumien myönnetään toki voivan olla punaisia = punaisenaistimuksen aiheuttajia, mutta fyysikot eivät yleensä käsittäne niiden olevan itsessään ("intrinsisesti") punaisia. 

*5 Olen puhunut asiasta panpsykismiä puolustavissa blogiteksteissäni "(Lyhyt) ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016 ja 13. touko 2014. Jylkän tekstit innostivat kyllä minut kirjoittamaan asiasta nyt.

*6 Kysymyksen, miten ruumiin (lähinnä hermoston) fysikaalisista ominaisuuksista voi syntyä jotakin laadullisesti uutta - kokemuslaatuja (kuten aistimuslaatuja tai tunnelaatuja) tai tietoisuus - vai onko se uutta.

*7 Toki kaksi eri tavoin kuvattua oliota voivat olla sama olio silloinkin, kun molemmat kuvataan suhteellisten ominaisuuksien kautta (ei kuvattaessa molemmat eri konkreettisilla tai laatuominaisuuksilla!), mutta mieli-ruumis -ongelman yhteydessä on tapana puhua konkreettisina kuvatuista olioista, kuten oranssin läiskän tai kivun kokemuksista.

*8 Perustelen tätä olion määritelmää tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

*9 Emmehän tiedä, millainen konkreettinen olio (tai olioiden suhde) on "todellinen" sähköpurkaus = sähköpurkauksen havainnon aiheuttaja.

    

Mielikuvan ja todellisuudenkokemuksen (aistimuksen tai uskomuksen) erosta II

Mistä johtuu, että koemme aistimamme "todellisena" (osana maailmaa) ja mielikuvamme "ei-todellisina"? David Humen (A Treatise of Human Nature, 1740) mukaan näiden kokemusten ratkaiseva ero on siinä, että aistimus on selvempi ja voimakkaampi kokemus kuin mielikuva. Selvyys ja voimakkuus luo hänen mukaansa todellisuuden kokemuksen.

   Tästä herää kuitenkin kysymys: miksi kokisimme epäselvemmin/heikommin koetun vähemmän todelliseksi (olemassaolevaksi)? Ja koemmeko: jos vaikkapa lintu pyrähtää ohitseni niin nopeasti, että vaivoin tunnistan sen linnuksi, koenko sen siksi vähemmän todelliseksi? Tai jos näen savupiipusta nousevan vanan, joka juuri ja juuri erottuu taivaasta, koenko sen ei-todelliseksi?

   Väittäisin (useimmiten vastaansanomatonta) Humea vastaan: koen mielikuvani "ei-todelliseksi" siinä mielessä, että se on olemassa vain niin kauan kuin jatkan sen tuottamista mielessäni. "Todellinen" on sellaista, joka pysyy olemassa "omasta voimastaan", ilman minun aktiivisuuttani. Tai: todellinen on olemassa ulkomaailmassa, ei-minua.

Uskomuksen ja mielikuvan erosta

(Kysymys on tästä: miten se, että a) uskon sinisorsien pesivän kaislikossa, eroaa siitä, että b) vain kuvittelen sinisorsia pesimässä kaislikossa - minulla on vain mielessäni kuva sinisorsista pesimässä kaislikossa.) 

Hume väitti edelleen, että (pelkän) mielikuvan ja uskomuksen ero on vain siinä, että uskomus on voimakkaampi kokemus. Hänen mukaansa: jos kaksi henkilöä lukee samaa kirjaa, ja toinen heistä käsittää kertomuksen todeksi ja toinen sepitteeksi, heidän kokemuksensa (ainoa) ero on siinä, että edellinen kokee juonenkäänteet mielessään voimakkaampina.

   Mutta eikö ole näin: käsitykseni siitä, onko lukemani kirja todenperäinen, syntyy jo ennen kuin avaan ko. kirjan? Käsitys todenperäisyydestä edeltää kirjan lukemista, ja mahdollisesti tekee lukukokemukseni voimakkaammaksi. Kokemuksen voimakkuus ei luo uskoa todenperäisyyteen.

   Mikä siis lopulta tuottaa uskomuksen ja (pelkän) mielikuvan eron?

   Nähdäkseni vastausta voi etsiä tästä: ensimmäinen johonkin-uskominen on pelkkä havainto tai aistimus (esimerkiksi siitä, että kissa on aidalla).

   Haluan huomauttaa: varsinkin lapsuudessamme koemme havaitsevamme välittömästi, että kissa on aidalla tai mistä lieneekin kysymys. Emme ajattele, että on olemassa aistimuksemme lisäksi jokin "aine sinänsä", josta aistimuksemme voi erota. Ensimmäinen uskomus on siis (vähintään) kokemus jonkin asiaintilan välittömästä havaitsemisesta - ja havaitsemisesta itsen ulkopuolella.

   Jos koen jotakin itseni ulkopuolisena - aistittuna = annettuna = ei itse luomanani - vääjäämättä uskon siihen.

   Lapsuudessani minulle syntyi kuva (ympäristössä liikkumalla, vanhempiani kuuntelemalla...) kokonaisesta maailmasta, jonka kaikki osat ovat olemassa oman mieleni ulkopuolella (ja periaatteessa välittömästi havaittavissa).

   Edelleen minulle syntyi kuva* monista tämän ulkomaailman yksityiskohdista, eikä vain välittömästi havaitsemalla. Ulkomaailman asiaintiloista voi kuulla tai lukea; on mahdollista päätellä ulkomaailma-havaintojen pohjalta esimerkiksi se, kuka on syyllinen tiettyyn murhaan (luoda mieleensä kuva siitä). Jos koen havainnonsisältöni ulkomaailmana, koen myös niistä tehdyt johtopäätökset (johtopäätösten sisällöt) ulkomaailmana.

   Minulle syntyi siis kuva monista ulkomaailman ("todellisuuden") yksityiskohdista, vastakohtana omille mielensisällöilleni tai kirjoissa esiintyville toisten mielensisällöille ("ei-todelliselle"). -Sanan "todellinen" tekee tarpeelliseksi se, että on olemassa sen vastakohta, "ei-todellinen".

   Uskomukset ovat tavalla tai toisella syntyneitä vaikutelmia (suoria tai epäsuoria havaintoja!**) siitä, että asiat ovat tietyllä tavalla ulkomaailmassa. Toki voin uskoa myös toisten

ajatusten ja tunteiden ym. olemassaoloon, jotka nekin ovat ei-minun-luomiani. Kuten näen mielessäni fysikaalisen maailman tilanteita, saatan nähdä mielessäni myös toisten ajatuksia tai tunteita (heidän ilmeidensä tai puheidensa perusteella). On siis ainakin kaksi uskomusten näyttämöä: fysikaalinen ja mentaalinen (toisten mieliä koskeva). Toisin: voin uskoa = nähdä mielessäni, että jokin on olemassa fysikaalisessa maailmassa tai toisten-mentaalisessa maailmassa. (Sen sijaan tuntuu turhalta puhua "uskosta omien mielikuvien olemassaoloon", koska niiden olemassaolosta ei voi erehtyä.)

Pääajatukseni on: johonkin asiaintilaan uskominen on vain ko. asiaintilan ilmenemistä itselle (johon liittyy tai ei liity kokemus itse-luomisesta tai sisäisyydestä, minun tai toisten).

* Onko "kuva" vain toinen nimi "uskomukselle", jolloin sillä ei voi määritellä uskomusta? Väitän että ei, ja pyydän lukijaa malttamaan loppuun asti. (Voisi sanoa: "minulla on kuva..." tarkoittaa: "näen mielessäni että ulkomaailmassa...".

** Havainnoista tehty johtopäätös on esimerkki epäsuorasta havainnosta. Toinen esimerkki on se, kun uskon jotakin minulle kerrottua. (Tähänkin voi toki sisältyä päättelyä.)

Näkökentän väitetystä "oikein päin kääntämisestä" (ja sen tarpeesta), äärilyhyesti

Populaaritieteellisissä artikkeleissa sanotaan usein näkemisestä tähän tapaan: näköhermot välittävät kuvan ympäristöstä (näkökentän) ylösalaisin, mutta aivot kääntävät kuvan oikeinpäin.
   Itse huomauttaisin tähän: ei ole itsestäänselvää, että aistijat lainkaan kokevat eri suunnat erilaisina ja siten eri nimet ("ylhäällä", "alhaalla", "vasemmalla") tarvitsevina.
   Vaikka näköhermot siis eivät kulkisivatkaan ristiin, ei voisi ilman muuta odottaa, että aistija kokee alemman hermoradan välittämän kuvan "alhaalla" olevana.
   Sitä, mistä ylä- ja alasuunnan kokemus voi syntyä, olen pohtinut marraskuun 2014 tekstissäni "Ylhäällä" ja "alhaalla".