Tyhjä tila mahdollinen?

Voiko olla olemassa tyhjää tilaa? 

Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensiksi selvitettävä, mitä tarkoitamme puheella "tyhjästä tilasta". 

Kun kuvittelen jonkin esineen, vaikkapa pallon, sijaitsevan jossakin paikassa, kuvittelen pallon vieressä olevia värikenttiä (kaksi- tai kolmiulotteisia). Sillä, että pallo on jossakin, voin tarkoittaa että sen vieressä on jotakin näkyvää - tai näkyvän kaltaista ei-koettua.

Miten muuten voisi ollakaan? Olen oppinut "sijaitsemisen" ja "tilan" käsitteet jostakin sellaisesta, mihin olen elämässäni törmännyt - mitä olen aistinut. Lähinnä siitä, mitä olen nähnyt - tai siitä, että jonkin (pallon) ympärillä voi liikkua.

"Ympäröivällä tilalla" tai "sijainnilla" voi siis tarkoittaa jonkin vieressäolemista tai mahdollisuutta liikkua jonkin ympärillä.

Ympäröiviä värikenttiä/-pisteitä voisi nimittää tilaksi, mutta ei tyhjäksi; mahdollisuutta ympärillä-liikkumiseen voisi nimittää tyhjäksi tilaksi. Jos maailmankaikkeus siis laajenee, niin voidaan sanoa, että (nykyisen) maailmankaikkeuden ympärillä "on tilaa". Näin sanottaessa on vain muistettava, että ei tarkoiteta, että maailmankaikkeuden ympärillä "on" jotakin.

-Nämä olivat nopeita ensiajatuksiani aiheesta - ehkä palaan tähän vielä joskus.

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys (ja sen yksi, ehdoton alkuhetki - äärellinen määrä olemassaolohetkiä alkuräjähdyksen alusta laskien), aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää olemattomuuden tilanne*. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina") - että sitä ei edeltänyt olemattomuus.

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon** syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

* En käsittele tässä mahdollisuutta, että maailmankaikkeuden laajeneminen ja supistuminen vaihtelevat sykleittäin - pidän tätä mahdollisena mutta filosofisesti mielenkiinnottomana vaihtoehtona. Vaikka se olisi tosi vaihtoehto, on edelleen kysyttävä, onko kasvu-/supistumissyklejä joskus edeltänyt täysi olemattomuus tai onko syklejä ollut ääretön määrä.

** "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.) 

Leibnizin monadologian perusteista (pari näkökohtaa)

Olen hiljattain tutustunut selontekoon perusteluista, jotka Leibniz esitti monadiopilleen (Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, alk. s.139) ja lainaan sitä:

   "Monadologia on ennen kaikkea rationalistinen teoria loogisesta substanssista ((kursivoinnit Juti)). Leibnizin mukaan luonnontieteiden ja mekaniikan tutkima, aistein havaittava ja matemaattisesti mallinnettava aineellinen todellisuus koostui ilmiöistä, jotka eivät olleet täydellisesti selitettävissä vetoamatta tiettyihin muodollisiin totuuksiin. Koska nämä muodolliset totuudet olivat vain ihmisjärjen ymmärrettävissä, oli ihmisymmärrys ainut luotettava tiedon lähde ilmiöiden taustalla vaikuttavista substantiaalisista tekijöistä. Mitä olivat tällaiset Leibnizin tarkoittamat muodolliset totuudet? Yksi niistä sanoi, että substanssi on täydellinen yksilökäsite. Tämä tarkoitti, ettei substanssi ollut ainoastaan erilaisten aksidenssien subjekti tai ominaisuuksien kantaja vaan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka tuli sisältää kaikki ne ominaisuudet tai piirteet, jotka jollakin tavalla määrittelivät sen olemista maailmassa. Leibnizin mukaan itsenäinen tai riippumaton substanssi ei voinut olla minkään toisen substanssin määrittämä. Niinpä minkäänlaisia vuorovaikutussuhteita substanssien välillä ei ollut, koska se olisi vaarantanut niiden itsenäisyyden. Substanssit olivat Leibnizin mukaan ikkunattomia monadeja. Jokainen yksittäinen monadi sisälsi kartan kaikista sen menneistä, nykyisistä ja tulevista olotiloista, ja maailmankaikkeus oli tällaisten itsenäisten substanssikarttojen täydellinen tasapainotila. Leibniz nimitti monadeja myös Jumalan peileiksi. Tasapainotila voitiin kuvitella keskenään yhteensovitettujen peilien muodostamaksi peilisaliksi."

Tämä herättää minussa vastaväitteitä. Esimerkiksi: miksi Leibniz katsoo, että täytyy olla olemassa substanssi, joka on itsenäinen eikä minkään toisen substanssin määrittämä? (Siksikö, että itsenäisyys kuului Descartesin substanssimääritelmään?)

On intuitiivisesti ilmeistä, että - jotta olisi yleensä jotakin - on oltava olioita, jotka kykenevät olemaan olemassa yksin* - esimerkiksi väripisteitä. (Väripisteen voi kuvitella olemassa yksin, maailman ainoana oliona.) Mutta näiden olemista maailmassa "määrittävät" (tavallaan) esimerkiksi toiset väripisteet - edellämainitut ovat jälkimmäisten vieressä (niillä on keskinäinen vierekkäisyyssuhde).

Vai luenko Leibnizia (Jutia) kuin Piru Raamattua? Entä jos yritän nähdä Leibnizin/Jutin perustelut järkevinä?

Oliot, kuten väripisteet, ovat "itsenäisiä" siinä mielessä, että pisteen A olemassaolo ei vaikuta pisteen B olemassaolon loogiseen** mahdollisuuteen. Siis: kumpi tahansa voi olla olemassa yksin tai molemmat voivat olla osana samaa kokonaisuutta. Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat loogisesti mahdollisia (kuviteltavissa).

Yhtä lailla on loogisesti mahdollista (kuviteltavissa), että tiettyä tilannetta seuraa mikä tahansa toinen (samanlainen tai toisenlainen) tilanne (ainakin jos substanssit/itsenäiset oliot pysyvät samoina). Se, että tilannetta 1 seuraa toisenlainen tilanne 2, ei ole (loogisesti) välttämätöntä. Voiko tästä päätellä, että muutokset ovat Jumalan tahdon aiheuttamia (kuten Leibniz ainakin osittain katsoo)? Siis: jos muutokset eivät tapahdu siksi, että ne olisivat (loogisesti) välttämättömiä, onko niiden syynä Jumalan tahto (tuottamispyrkimys)? -Itse olen haparoiden pohtinut mahdollisuutta, että tiettyjen asioiden olemassaolo edellyttäisi liikettä.

* Vastakohtana suhteille - nehän edellyttävät useamman olion olemassaoloa.

** Looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömys, jonka pystymme havaitsemaan tai kuvittelemaan - tai täsmällisemmin: ainoa havaittava/kuviteltava syy siihen, että A:han liittyy aina B (että A ja B esiintyvät aina yhtäaikaisesti tai, ainakin teoriassa, peräkkäin). Sanoisin jopa: looginen välttämättömyys on ainoa asia, jonka tunnustaisimme välttämättömyydeksi (välttämättömäksitekijäksi, aina esiintymään pakottavaksi). -Myös Wittgenstein kirjoitti, että looginen välttämättömyys on ainoa välttämättömyys.

 

Mitä on sairaus (terveys)?

Vaikuttaa intuitiivisesti uskottavalta, että sana "sairaus" on alunperin keksitty tarkoittamaan pahaa oloa. Ei kuitenkaan esimerkiksi neulanpiston aiheuttamaa tuskaa, vaan tuskaa, jonka syy on kiinteämmin kärsijän ruumiissa.

Sanoisin, että sanaa ei ole keksitty tarkoittamaan mielessä olevaa tuskaa - edes sellaista ahdistuskohtausta, jolla ei ole syynä läsnäolevaa ei-toivottua tilannetta. (Sanon näin, koska en itse ole taipuvainen nimittämään tällaistakaan ahdistustani sairaudeksi.)

Läsnäolevan ei-toivotun tilanteen, joka aiheuttaa ahdistusta kestonsa ajan, voisi rinnastaa neulanpistoon. Ahdistus, jonka aiheuttajaa kokija ei tiedosta, on sentään lähempänä esittämääni alkuperäistä sairauden käsitettä.

Joskus esitetään, että "sairaus" (ainakin nykyisin) tarkoittaisi "häiriötä elintoiminnoissa". Tähän vastaan: elintoimintoa sanotaan "häiriintyneeksi" sillä perusteella, että se aiheuttaa jonkin sairauden.

Sanoin, että sana "sairaus" lienee keksitty tarkoittamaan pahaa oloa, jonka syy on kiinteähkösti sairastajan ruumiissa. Ilmeistä on kuitenkin, että nykyisin sairauden käsite on tätä laajempi.

Sairaudeksi (tai häiriöksi) nimitetään esimerkiksi AD(H)D:ta, keskittymiskyvyn heikkoutta, johon sattaa liittyä "liiallinen" aktiivisuus. Omakin (nykyihmisen) mielikuvani sairaudesta on jokin ruumiin tai mielen tila, jonka ei pitäisi tai kuuluisi* vallita.

"Ei-pitäviksi-olla" nimitämme sellaisia ruumiin tai mielen tiloja, jotka ovat ei-toivottuja ja joissa useimmat ihmiset (tai muiden lajien edustajat) eivät (useimmiten) ole. "Terveellä" tarkoitetaan siis normaalia - toivottua ja tavallista**. (Esimerkkinä tästä: emme nimitä henkilöä sairaaksi sillä perusteella, että hän ei kykene nostamaan kahtasataa kiloa.)

Tästä herää kysymys, kenen kokema toivottuuus (kenen toive) ratkaisee, mikä on tervettä tai normaalia. Miksi esimerkiksi tavallisen ylittävä aktiivisuus ("ADHD:n" yhteydessä) olisi ei-toivottua = sairasta? (Siksikö, että se haittaa yksilön menestystä nykyisenkaltaisessa koulujärjestelmässä?)

Myös: usein lahjattomuuteen tietyllä alalla liittyy lahjakkuus toisella. Miten ratkaistaan, kumpi lahjakkuus on tärkeämpää, normaaliuteen olennaisemmin kuuluvaa?

On arvokysymys, mikä on sairasta/epänormaalia. Sairauden arvopohjaisuus voidaan ehkä välttää määrittämällä sairauksiksi ominaisuudet, jotka haittaavat yksilön elossapysymistä tai lisääntymistä. (Tähän voidaan tosin huomauttaa, että tietyt lahjat saattavat edesauttaa selviytymistä ympäristössä A, toiset ympäristössä B.)

Jos sairaus määritellään tällä tavalla, täytyy päätellä, että homoseksuaalisuus (ja ehkäisyn käyttö!) on sairautta. Tämä kuulostaa melko karulta - ellei pidetä mielessä, että näin ajateltaessa "sairaus" tarkoittaa vain "elossapysymistä- tai lisääntymistähaittaavuutta". En missään tapauksessa tarkoita, että kukaan ei saisi olla homoseksuaalinen tai käyttää ehkäisyä.

Kysymys sinänsä on, mitä iloa (tällaisesta tai muusta) sairauden käsitteestä on. Miksi näinkin täydellä maapallolla pitäisi*** pyrkiä lisääntymisen edistämiseen? Tai miksi ihmisille pitäisi kertoa, että he ovat vääränlaisia?

Vaikka sairauden käsite eliminoitaisiin, lääkäreille riittää kyllä töitä. Heitä tarvitaan pahan olon ja kärsimyksen vähentämiseen. (Ehkä olisikin syytä siirtyä alkuperäiseksi otaksumaani "sairauden" käsitteeseen: paha olo, jonka syy on ruumiissa (tai mielessä?) sikäli, että se ei katoa heti ympäristöolosuhteiden muuttuessa?)

* Mielikuvaani kuuluu jopa se,että elimistö pyrkii toimimaan tietyllä ("terveellä") tavalla.

** Eikö siis ole mahdollista olla tavallista terveempi - esim. tavallista energisempi tavallista paremman suojaravintoaineiden saannin ansiosta? Ehkä on, jos "terveydellä" viitataan myönteisiin ominaisuuksiin, jotka ovat mahdollisia (useimmille?) tarpeeksi hyvissä olosuhteissa. Ilmeistä on (näen) kuitenkin, että sanalla "terveys" on aikaisemmin tarkoitettu vain normaaliutta - tavallista ei-toivotun puuttumista. (Uskon, että sana "sairas" on vanhempi kuin "terve" - koska terveys (sairaudettomuus) on useimmiten vallitseva tila (useimmissa tapauksissa - en puhu tavallista-energisemmyydestä), emme helposti huomaa sitä joksikin, niin kuin sairautta. "Terve" lienee siis aiemmin tarkoittanut vain ei-sairasta, kaikkein aikaisimmin pahaolottomuutta.)

*** En käytä sanaa "sairaus" eri merkityksessä kuin äsken. Pyrin tähän: miksi kiinnittää huomio lisääntymiseen ja ei-lisääntymiseen, jos niiden arvossa ei ole eroa?

Huomautus avaruuden äärellisyyden mahdollisuudesta II

Immanuel Kant ja moni muu on pitänyt äärellistä avaruutta mahdottomuutena, koska on mahdotonta kuvitella rajallinen avaruus ilman rajoja ympäröivää (tyhjää?) isompaa avaruutta.

Mielestäni äärellisen avaruuden todistaa kuitenkin mahdolliseksi toinen asiaintila: näkökenttämmekin on aidosti äärellinen - sitä ei ympäröi musta, valkoinen tai minkään värinen kenttä.

Tämä asiaintila osoittaa (näen) ainakin loogisesti mahdolliseksi, että (aine)maailmankaikkeutta ei ympäröi loputon avaruus - ainejatkumo tai tyhjä avaruus*. (Emme ehkä voi kuvitella maailmankaikkeutta jota ei ympäröi laajempi avaruus, mutta voimme nähdä kokonaisuuden näkemättä mitään sen ympärillä.)

Lisäksi: kun kuvittelemme rajatun avaruuden ja sen ympärille (tahattomasti) laajemman avaruuden, kuvittelemmeko silloinkaan äärettömän avaruuden? (Kant toki pitikin mahdottomana kuvitella niin ääretöntä kuin äärellistä avaruutta. Mutta onko mahdollista kuvitella avaruus joka ei ole kumpaakaan?)

-Äärellisen (avaruudenkin) välttämättömyydestä puhun tekstissäni "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maaliskuu 2018.

* Tässä puhun "äärettömästä maailmankaikkeudesta" vain siinä merkityksessä, että maailmankaikkeuden keskustaa ympäröi loputon määrä ainetta tai tyhjää tilaa. Kysymys erikseen on, voiko liikkuva objekti läpäistä (toistaiseksi olemassaolevan) maailmankaikkeuden reunan (ja siten kasvattaa maailmankaikkeutta)**. Vaikka (aine)maailmankaikkeus olisi äärellinen, on kuviteltavissa, että sen reunat ovat läpäisevät.

** Toisaalta: tarkoittaako "tyhjä tila" muuta kuin jotakin, minkä aine voi täyttää? Ei kai tyhjä tila voi olla olemassa muussa mielessä? Tyhjä ei ole mitään, joten tyhjyys voi "olla olemassa" vain täyttymisen mahdollisuutena. (Toisin: miten jotakin ympäröivä "tyhjä tila" eroaa siitä, että ko. jotakin ei ympäröi mikään?***) Ehkä siis onkin (toisin kuin väitin) niin, että jos 1) ainemaailmankaikkeutta "ympäröi tyhjä tila", niin 2) ainemaailmankaikkeuden reunat ovat läpäisevät eli objektit voivat liikkua maailmankaikkeuden ulkopuolelle (kasvattaen maailmankaikkeutta).

Ainemaailmankaikkeutta saattaisi tässä mielessä "ympäröidä tyhjä tila", mutta ei voitaisi sanoa, että tyhjää tilaa on jokin määrä (rajallinen tai loputon).

Avoimeksi jää edelleen sekä 3) onko maailmankaikkeus loputon määrä ainetta että 4) ovatko maailmankaikkeuden reunat läpäisevät. Tässä pystyn varmuudella päättelemään ainoastaan, että äärellinen ainekokonaisuus on loogisesti mahdollinen.

*** Minusta voi vaikuttaa siltä, että voin kuvitella tyhjän tilan, mutta oikeastaan kuvittelen tällöin jotakin valkoista, mustaa tai harmaata (eli olemassaolevaa jotakin, ei tyhjyyttä). 

Voiko A tuntea B:n kivut?

 Ludwig Wittgenstein on kirjoissaan (muistiinpanoistaan kootuissa kirjoissa), kuten Sininen ja ruskea kirja, puhunut kiinnostavasta kysymyksestä, onko kiistatonta, että kukaan ei voi tuntea toisen kipuja. (Siis: onko loogisesti mahdotonta, että joku tuntisi toisen kivun.)

Voi nimittäin kysyä, mitä tarkoitamme (haluamme sanoa) sanoessamme: minä en voi tuntea hänen kipujaan. Tai: mitä voisimme tarkoittaa sanomalla: minä voin tuntea hänen kipunsa.

Wittgensteinin mukaan lauseella on mahdollista tarkoittaa eri asioita - sen merkitys on sopimuksenvarainen. Lause voi olla jossakin mielesssä tosi, toisessa virheellinen.

Wittgenstein väläyttää mahdollisuutta, että kahdella henkilöllä olisi yhteinen käsi - että kädestä johtaa kumpaisenkin aivoihin tuntohermot, jolloin toisen tuntiessa tietynlaisen kivun toinen tuntee sinänsä aivan samanlaisen (laadultaan samanlaisen).

Wittgenstein esittää, että tässä tapauksessa jotkut voisivat sanoa (olla valmiita sanomaan), että kahdella henkilöllä on sama (ei vain samanlainen) kipu.

Yhtälailla mahdollista on, että jotkut toiset sanoisivat nytkin: mutta A:lla on kuitenkin eri kipu kuin B:llä.

Itse näen: A:lla on eri kipu kuin B:llä siinä mielessä, että A kokee kipunsa yhdessä eri aistimusten (näköaistimusten, hajuaistimusten...) kanssa kuin B omansa. A:n kipu on aistimuskokonaisuuden Aa elementti, B:n kipu aistimuskokonaisuuden Ba elementti. On kaksi eri(laista) aistimuskokonaisuutta, joten täytyy olla kaksi eri kipua (määrällisesti eri, joskaan ei laadullisesti).

Yksi tapa ymmärtää lause "Minulla ei voi olla hänen kipujaan" on: "minä en voi havaita hänen kipujaan" - vastakohtana objektiivisille/intersubjektiivisille* havainnoille "ulkomaailmasta". (Kutsumme havaintojamme ulkomaailmasta jaetuiksi, yhteisiksi havainnoiksi, vaikka niidenkin tapauksessa A:lla on (määrällisesti) eri havainto kuin B:llä - eri aistimuskokonaisuuteen kuuluva havainto**.)

"Jaetun käden" esimerkissä A voi havaita B:n kivut (voisi sanoa!) - aina, kun B kokee tietynlaisen kivun, A "havaitsee" sinänsä samanlaisen (ei vain sattumalta, vaan säännönmukaisesti).

* Intersubjektiivisilla aistimuksilla tarkoitetaan kaikkien/useimpien ihmisten suunnilleen samansisältöisiä aistimuksia samassa ympäristössä, "jaettuja kokemuksia".

** Vaikuttaa toki todennäköiseltä, että "ulkomaailman havaitsemisen" tapauksessa A:lla on suunnilleen samansisältöinen havainto kuin B:llä, toisin kuin normaaliolosuhteissa (ilman jaettuja käsiä) toisen kivun havaitsemisen tapauksessa.

Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista II

 Tässä esityksessä aion puolustaa kantaa, että tietyt moraalikäsitykset (tietyt käsitykset tekojen tai tilanteiden oikeellisuudesta tai vääryydestä) ovat tosiasioita - potentiaalisesti kaikkien myöntämiä, todistettavia asioita. Ainakin ne ovat todistettavissa, jos voimme luottaa asiaintiloihin, joihin arkielämässä uskomme ja joiden pohjalta teemme päätöksiä (kuten toisten ihmisten ja eläinten kärsivyyteen). Oikeellisuus ja vääryys ovat myös "tosia" = jotakin, mikä on olemassa (olioita tai olion suhteita toiseen olioon)

Ennen kaikkea väitän, että moraalikäsityksiä voidaan perustella loppuun asti tosiasioilla - kaikkien arjessa myöntämillä asioilla - eikä vain moraaliarvostelijan yleisemmillä moraalikäsityksillä tai sillä, mitä moraaliarvostelija toivoo. Jos kahta jälkimmäistä tarkoitettaisiin, kaikki moraalikäsitykset olisivat samanarvoisia*. Katson siis, että moraaliväittämiä voidaan perustella myös moraaliarvostelijan ulkopuolisilla tosiasioilla**.

Väitän, että moraalikäsityksiä voidaan perustella sillä, että on olemassa ei-saamista-olla (vääryyttä) ja pitämistä-olla (vaadittavuutta). On olemassa jotakin, mitä voi sanoa ei-saamiseksi-olla - mm. kärsijöiden kärsimyksenlakkaamishaluja. (Myöhemmin perustelen tätä ja puhun siitä, miten eri halujen moraaliset painoarvot määrätään.) On olemassa ei-saamista-olla, eli ei-saaminen-olla on kiistaton, kaikkien myönnettävä tosiasia.

Humen giljotiini laajimmassa muodossaan on tässä mielessä kumottavissa. Tarkoitan kantaa: "mistään, mitä on, ei voi päätellä, mitä pitää olla". Katson siis, että jostakin, mikä on (haluista), voidaan päätellä, mitä pitää olla tai ei saa olla.

Puolustan lopussa myös kantaa, että on tärkeämpää välttää pienten joukkojen intensiivisintä kärsimystä kuin lisätä suurten joukkojen mielihyvää tai vähentää niiden lievempiä kärsimyksiä.

Minun täytyy aloittaa pohtimalla, mitä tarkoittaa moraalinen oikea, väärä ja vaadittava.

* En tarkoita, että käsityksen toivottuus todistaa sen oikeaksi - yritän vain houkutella teitä lukemaan eteenpäin.

** Yleisemmät moraalikäsitykset, kuten "kärsimyksen aiheuttaminen on väärin", eivät toki välttämättä olekaan moraaliarvostelijan sisäisiä tosiasioita. Ne voivat olla tosiasioita riippuen siitä, mitä "väärällä" tarkoitetaan. Ne voivat olla tosiasioita, jos sanalla "väärä" viitataan johonkin olemassaolevaan - moraaliarvostelijan mielessä tai sen ulkopuolella olemassa olevaan (esim. teon tai sen aiheuttaman tilanteen lakkaamishalun olemassaoloon - samantekevää kenen kokemaan lakkaamishaluun). Halusin vain korostaa, että moraalikäsityksiä voidaan perustella muullakin kuin valmiilla moraalikäsityksillä tai moraaliarvostelijan toiveilla. Lisäksi: se, että joku uskoo jotakin vääräksi, ei riitä vääryyden perusteluksi, vaan vaatii itse perusteluja.

Moraaliväitteiden merkityksistä - ovatko moraaliväittämät tunteenilmauksia?

Alfred Ayer esitti, että moraalilauseet tyyppiä "varkaus on väärin" ovat vain tunteenilmauksia, kuten "Ai!" on kivunilmaus. Hänen mukaansa moraalilauseet eivät väitä mitään, eivätkä ne siis ole tosia tai virheellisiä, eli niillä ei ole totuusarvoa. (Todella lauseella on myönteinen totuusarvo ja virheellisellä kielteinen, mutta Ayerin mukaan moraalilauseilla ei ole kumpaakaan.) Ayerilaista kantaa, jonka mukaan moraalilauseet ovat totuusarvottomia tunteenilmauksia, sanotaan "emotivismiksi".

Tunteenilmaukset on erotettava tunteita koskevista väittämistä. Tarkoitan: lause "Minuun sattuu" on väite puhujan tuntemuksista, joka on tosi tai virheellinen (tässä tapauksessa valheellinen); kivunilmauksella "Ai!" ei ole totuusarvoa.

-Kanta, jonka mukaan moraalilauseet ovat väitteitä puhujan tunteista, tunnetaan subjektivismina. Sen mukaan lause "varkaus on väärin" tarkoittaisi jotakin sellaista kuin "minä inhoan varkauksia". Itse pidän subjektivismia virheellisenä kantana - tarkoitamme "moraalisella vääryydellä" jotakin yleispätevämmin pahaa kuin omia pahan eli epämiellyttävän-tuntemuksiamme tai yleispätevämmin väärää kuin omia halujamme, että jotakin tekoa ei tehtäisi. (Perustelen tätä perusteellisemmin tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", 2015 marraskuu.)

Ayer siis katsoi, että lause "varkaus on väärin" on vain tunteenilmaus eli ilmaisee suunnilleen saman kuin "varkaudet hyi!". Itse näen, että tällainen tulkinta on mahdollinen vain jos sanan "väärin" käyttötapoihin ei kiinnitetä riittävää huomiota. Myös sanan "tunteenilmaus" merkitystä on syytä tarkastella.

Ensiksi: "tunteenilmaus" tarkoittaa nähdäkseni jotakin - sanaa, äännähdystä, elettä - jonka tunne lähes pakottaa ilmoille. Lause "tuo taulu on kamala!" on tämän määritelmänpoikasen mukaan tunteenilmaus. Se näyttää kuitenkin olevan muutakin. Lause ei kuulu: "Kuinka kamalaa!", vaan: "Taulu on kamala(n ruma)!". Lause on muodoltaan toteamus ulkomaailmassa sijaitsevasta rumuudesta - ei vain rumuudenkokemuksesta - ja onko se sitä vain muodoltaan?

Nähdessäni ruman taulun koen, että rumuus sijaitsee taulussa. En koe taulun olevan "tuolla ulkona" ja rumuuden "täällä sisällä", mielessäni olevassa rumuudenkokemuksessa. Molemmat ovat "tuolla ulkona" (ei-minua) ja toisistaan erottamattomia. Opimme jo lapsina, että kauneus "oikeasti" asuu katsojan silmässä, mutta väitän että kielenkäyttömme heijastelee alkuperäistä kokemustamme. Tuntuu luontevalta ajatella, että tällaisilla lauseilla on alunperin ilmaistu naiivin realistisia uskomuksia esineissä pesivästä rumuudesta. Jos halutaan: uskomuksia, jotka ovat syntyneet tunteidemme projisoinnista ulkomaailmaan.

Pyrin tähän: "projektiouskomuksiakin" ilmaisevat lauseet ovat uskomusten ilmauksia. Niillä on kognitiivinen sisältö, kuten "objektilla X on havaitsijasta riippumaton ominaisuus 'rumuus/'pahuus' ", eivätkä ne ole vain tunteiden "ulospurskahduksia". Siksi: jos ilmaisemme moraalilauseilla naiivin realistisia "projektiouskomuksia" (mikä on ainakin mahdollista), moraalilauseita on pidettävä aitoina uskomusten ilmauksina.

Loogisena empiristinä Ayer ei olisi voinut myöntää projektiouskomuksia ilmaisevia lauseita mielekkäiksi väittämiksi - ne ovat todentamiskelvottomia, metafyysisiä lauseita. Mutta tämä ei oikeuta johtopäätöstä, että tunteiden ilmaiseminen on niiden funktio tai ainoa funktio.

Jokainen voi tykönään pohtia, ilmaiseeko "väärästä" puhuessaan vain tunteen - onko sana kammoksunnan tms. ulospurskahdus - vai onko sanalla merkityksiä (sen herättämiä mielikuvia).

Mutta nyt tämän osion ydinasiaan. Tunteenilmausmääritelmäni mielessä pitäen: lause "Tuo taulu on hirveä!" on kiistatta (muun muassa) tunteenilmaus. Sen sijaan lauseessa "Se oli hänestä hirveä" sana "hirveä" ei ole tunteenilmaus, vaan toteamus toisen henkilön tunteesta, toteamus jolla on totuusarvo.

Vastaavasti, jos kysyn itseltäni: "Olisiko minun väärin osallistua bakteriologisten aseiden tutkimukseen?", sana "väärin" ei voi olla tunteenilmaus. Jos kysyn, onko jokin väärin, en sano sitä vääräksi - esitä tunteenilmausta. (Oletan nyt, että sana "väärä" tarkoittaa samaa kysymys- ja väitelauseissa.) Näyttää siis siltä, että vääryysväitteet eivät ole (vain) tunteenilmauksia, vaan jonkinlaisia aitoja väittämiä.

Jos oletamme, että sanan "väärä" merkitys on laajassa mielessä "emotiivinen", tunteeseen liittyvä, kysymykselleni voidaan antaa merkitys: olisiko asetutkimuksella sellaisia seurauksia, joita pitäisin hirveinä tms. Ja tämähän ei olisi emotivistinen, vaan subjektivistinen tulkinta. Sen mukaan "väärä" tarkoittaa "minun-hirveänä-pitämääni". (Kuten alussa totesin, pidän tätäkin kantaa vääränä.

Preskriptivismissä - ajatuksessa "moraaliväittämät ja -termit ovat universaaleiksi tarkoitettuja suosituksia" - on vastaava vaikeus. "Väitteeni" teon oikeellisuudesta tai vaadittavuudesta saattaisi olla vain esittämäni universaali suositus, mutta mitä tarkoittaa ihmisten usein esittämä kysymys siitä, onko teko oikein? Ehkä sitä, onko teko suosittelun arvoinen? Muta jos näin on, sana "oikea" viittaa suosittelun arvoiseen - emme ainoastaan käytä sitä suositteluun. 

Kaikissa ei-kognitivistisissa opeissa, eli opeissa, joiden mukaan ns. moraaliväittämät eivät ilmaise uskomuksia, on sama kysymyslauseisiin liittyvä vaikeus.

Näen siis: viittaamme puheellamme moraalisesta vääryydestä johonkin, emmekä vain omiin tunteisiimme tai haluihimme.

Nyt ryhdyn itse pohtimaan, mitä tarkoitamme "oikealla" ja "väärällä".

Naiivista vääryyden käsitteestä*

Mitä siis tarkoittaa, että jokin teko tai tilanne on "väärin" tai "oikein" - ehkä "vaadittava", kuten velvollisuuden täyttäminen? Nähdäkseni sitä, että kyseinen teko tai tilanne ei saa olla tai saa olla - tai sen pitää olla. Entä mitä tarkoittaa, että jokin "ei saa" tai sen "pitää" olla?

Oma mielikuvani teosta, jota "ei saa" tehdä, on - tai oli lapsena ja nuorena, ennen ensikosketustani filosofien merkitysanalyyseihin - sellainen, jossa koko maailmankaikkeus pyrkii siihen että tekoa ei olisi - tai haluaa, että tekoa ei olisi. Uskon mielikuvan syntyneen näin: lapsena, kun kasvattajieni vaikutuksesta sitouduin jonkin "tuhman" teon välttämiseen, minun oli luotava itselleni - ikään kuin "muistilapuksi" - mielikuva, jossa kyseistä "tuhmaa" tekoa vältetään, kuvittelematta itseäni välttäjäksi. Mieleeni syntyi siis kuvia, joissa vääriä tekoja vältetään ilman välttäjää - tai vältetään kaikkialla, eli koko maailmankaikkeus välttää - ja vaadittavaa tavoitellaan ilman tavoittelijaa.

Kuva subjektittomasta tai kaikenkattavasta välttämisestä vahvistui ehkä vaikutelmastani, että ensinnäkään minkään teon välttäminen ei ollut vain vanhempieni tahto - ja vanhempani välttivät niitä, vaikka eivät olisi halunneet; toiseksi "väärien" tai "tuhmien" tekojen välttämistä odotettiin kaikilta muiltakin kuin minulta.

Jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa muillekin kuin minulle jotakin, mitä vältetään ilman välttäjää, näyttää ilmeiseltä, että vääryyttä ei ole.

Ja jos lähdetään siitä, että "väärä" tarkoittaa muillekin kuin minulle jotakin, mitä koko maailmankaikkeus välttää: mikäli maailmankaikkeus kokonaisuudessaan ei ole tietoinen, pyrkivä ja haluava olento, vääryyttä ei ole. Ja jos maailmankaikkeus onkin tietoinen olento, emme pysty havaitsemaan, mitä se pyrkii välttämään - emme pysty perustamaan moraaliamme sen varaan, mitä maailmankaikkeus pyrkii välttämään tai haluaa.

* Oikeastaan katson, että juuri filosofiasta tietämättömien käsitykset "oikean" ja "väärän" merkityksestä ovat "oikean" ja "väärän" oikeita merkityksiä. Sana tai ilmaus tarkoittaa sitä, mitä useimmat sen käyttäjät ymmärtävät sen tarkoittavan.

"Ei-saamisen-olla" merkityksiä

Voisiko olla jossakin toisessa mielessä totta, että tietyt teot tai tilanteet "eivät saa" olla? Kysyn: missä merkityksissä käytämme ilmausta "ei saa olla"? Missä ei-moraalisissa yhteyksissä käytämme ko. ilmausta? (Moraaliyhteyksien merkitystähän koskettelin jo.)

Vastaan: sanomme että jokin "ei saa" olla esimerkiksi silloin, kun ehdottomasti haluamme, että jotakin ei ole - kun pidämme jotakin sietämättömänä (kuten oman puolisomme tai liikuntakykymme menetystä tai kovaa kipuamme).

Toinen yhteys, jossa puhumme "ei-saamisesta", on se, kun sanomme esimerkiksi lapselle: "noin ei saa tehdä" eli tarkoittaen "älä tee noin". Lause on vain yritys vaikuttaa lapsen tekemisiin, osa kielipeliä - se ei viittaa siihen, miten asiat ovat. 

Koska tämä "ei-saaminen" ei viittaa tosiasioihin, ei voi myöskään olla totta, että jokin olisi sen mielessä väärin. (Ei voida luontevasti sanoa: "Tämä teko on 'älä tee' ".)

Sivumennen: lause tyyppiä "Ei saa tehdä X" saa "merkityksensä" (luonteensa kielipelin osana) yrityksestä vaikuttaa, joka taas syntyy halusta että po. tekoa ei tehtäisi. Kilelipeliluonteinenkin "ei-saaminen" syntyy vain halusta siihen, että tiettyä tekoa ei esiinny.

Kolmas yhteys, jossa "ei-saamisesta" puhutaan, on se jossa tarkoitamme että joku tai jokin - laki, lainsäätäjät, pelin säännöt - on kieltänyt teon - ja ehkä määrännyt siitä rangaistuksen. Tätäkään merkitystä ei ole ilman jonkun tai joidenkuiden joskus olemassaollutta pyrkimystä ja halua teon (tai sen seurausten) välttämiseen.

Väitänkin: kaikki "ei-saamisen" merkitykset perustuvat viime kädessä haluun, että jotakin ei olisi tai tehtäisi. Siksi voidaan väittää, että jokin on väärin - eli ei saa esiintyä - sillä ehdolla, että joku tai jokin haluaa, että sitä ei esiinny. Halua ei-esiintymiseen voidaan sanoa ei-saamiseksi esiintyä.

Objektiivista vai yleispätevästi totta?

Joku huomauttaa varmasti esittämääni vastaan: emmekö tarkoita moraalisella "ei-saamisella-olla" jonkinlaista objektiivista - kokijoista riippumatonta, ei-kokemusluonteista - ei-saamista-olla? No - ainakin itse olisin valmis myöntämään jotakin moraaliseksi vääryydeksi jo siinä tapauksessa, että se on yleispätevästi todesti ei-saavaa-olla.

Halua siihen, että jokin teko tai tilanne ei esiintyisi, voidaan sanoa olemassaolevaksi - kaikkien myönnettävästi olemassaolevaksi, siten yleispätevästi todeksi - ei-saamiseksi-esiintyä. Tai, ehkä luontevammalla kielellä: jos joku haluaa pakottavasti esimerkiksi kipunsa lakkaavan, on olemassa pakottava tärkeys kivun lakkaamiseen. (Sitäpaitsi: jos olisi olemassa objektiivista, ei-kokemusluonteista ikään-kuin-kärsimystä ja sen ikään-kuin-lakkaamishalua, olisiko sen aiheuttajan välttäminen todella tärkeämpää kuin koetun, sietämättömän kärsimyksen välttäminen?)

Väitän siis Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkin asiat - halut - ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla (koska halut ovat pitämistä-olla).

Joku väittää ehkä tähänkin vastaan: emme sano tekoa tai tilannetta vääräksi tai ei-saavaksi-olla pelkästään sillä perusteella, että joku haluaa välttää tai pyrkii välttämään kyseistä tekoa tai tilannetta.

Teon tai tilanteen välttämiselle täytyy olla myös peruste - se että teko tai tilanne on paha eli epämiellyttävä. Mutta tämä on mielestäni vain akateeminen kysymys - väitän että aina, kun joku haluaa välttää jotakin tilannetta, hän kokee sen epämiellyttävänä. Ja aina kun joku haluaa kokea tai omistaa jotakin, hän kokee sen miellyttävänä. Vääräksi ja vaadittavaksi luokittelu voidaan edelleen perustaa haluihin.

Väitän siis edelleen Humen giljotiinin vastaisesti: siitä, miten jotkut asiat (eli halut) ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla.

Humen giljotiinia vastaan

David Hume kirjoitti aikanaan suunnilleen näin (kirjassa A Treatise of Human Nature, suomennos omani): 'Kaikissa moraalijärjestelmissä, joihin olen tutustunut, olen aina huomannut, että kirjoittaja etenee aluksi jonkin aikaa tavanomaisesti päätellen, väittää esimerkiksi Jumalan olevan olemassa tai tekee huomioita ihmisten tekemisistä; kunnes yhtäkkiä huomaan, että väitteiden tavallisten sidesanojen "on" tai "ei ole" sijasta törmään vain väitteisiin, jotka sidotaan yhteen sanoilla "pitää" tai "ei pidä". ...Koska tämä "pitää" tai "ei pidä" ilmaisee jonkin uuden suhteen tai väitteen, se täytyy huomata ja selittää; on myös esitettävä peruste sille...miten tämä uusi suhde voidaan päätellä aiemmista, jotka ovat aivan erilaisia kuin se. ...Väitän, että jos tämän päättelyketjun perusteettomuus huomataan, voimme nähdä, että hyveen ja paheen erottaminen ei perustu vain objektien suhteisiin, eikä niitä eroteta järjellä.'

Humen giljotiini ymmärretään usein niin, että Hume tarkoitti: siitä, että ihmiset tosiasiassa (useimmiten) toimivat tietyllä tavalla - eli jokin on "luonnolllista" - ei voi päätellä, että näin pitää toimia. Tässä mielessä Humen giljotiini on minunkin mielestäni pätevä.

Humen giljotiini voidaan perustellusti ymmärtää myös laajemmin: mistään, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla. Tämän väitteen yritän tässä esityksessä kumota.

Hume on kirjoittanut suunnilleen näin (edelleen Treatise of Human Nature): emme voi havaita minkään teon vääryyttä itse teossa (tai sen seurauksissa) - ainoastaan omassa paheksunnassamme. Selvästikin Hume katsoi, että hyvää, pahaa, oikeaa tai väärää ei ole moraaliarvostelijan mielen ulkopuolella.

Itse katson siis, että moraalinen vääryys (tai vääräksitekevyys) on olemassa myös toisten haluissa. Kertaan vielä väittämäni: siitä, miten jotkin asiat eli halut ovat, voidaan päätellä, miten asioiden pitää olla - koska halut ovat pitämistä-olla.

Teesiini voidaan vieläkin väittää vastaan: emme tosiasiassa käytä kieltä näin. Jos joku toinen haluaa ettei tiettyä tekoa tai sen seurausta esiinny, emme ilman muuta sano tätä teon ei-saamiseksi-tehdä. Mutta jonkun toisen halutessa näin on ainakin myönnettävä, että on olemassa teon tekemättä-jättämisen tärkeys - toisinaan pakottava halu eli pakottava tärkeys. Ja aina kun on olemassa halu, on olemassa tärkeys. Moraalinen vääryys ja vaadittavuus on perustettavissa haluihin.

Väitteestäni näyttäisi vieläkin seuraavan ongelmia. Jos kaiken, mitä joku haluaa, on toteuduttava, voi käydä niin, että joku haluaa tilanteen X syntyvän/jatkuvan ja joku  toinen pysyvän poissa/häviävän. Tilanne X voi siis olla sekä väärin että vaadittava. Eikö ole loogisesti mahdotonta, että jokin on sekä väärin että ei-väärin?

Puolustaudun: on täysin mahdollista, että johonkin tilanteeseen kohdistuu sekä vääräksitekijä (hävittämishalu) että vaadittavaksitekijä (kohtisuuntautuva halu) - joskus samassa tajunnassakin. Tällä tavalla on olemassa X:n sekä vääryys että vaadittavuus. Emme ole tottuneet moraalikeskusteluissa sekä-väärä-että-oikea -väitteisiin, mutta mielestäni meidän olisi syytä totutella niihin.

Miten sovellettava käytäntöön?

Käytännön ongelma juurisanomastani toki seuraa. Mitä hyötyä sekä-että -moraalikäsityksestä on toiminnan ohjenuorana? Jos tilanne X on sekä väärä että vaadittava, onko se pyrittävä hävittämään/pysymään poissa vai säilyttämään/luomaan?

Vastaan: jos kaikki, mitä joku haluaa, on vaadittavaa, niin se, mitä joku haluaa enemmän (intensiivisemmin) kuin joku toinen sen vastakohtaa, on enemmän vaadittava. (Sietämättömään kärsimykseen liittyvä halu kärsimyksen lakkaamiseen lienee yksi ylittämättömän intensiivisistä haluista.)

Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa henkilö A (sadisti) haluaa pakottavasti tuottaa tuskaa henkilölle B ja tuntee äärimmäistä kärsimystä, jos ei saa tehdä niin. Oletettakoon, että myös B kärsisi äärimmäistä tuskaa joutuessaan A:n käsittelyyn. Kumman halu on otettava toiminnan ohjenuoraksi: sadistin kiusaamishalu vai uhrin kärsimyksenlakkaamishalu?

Jo-esittämäni periaatteen mukaan kummankin halun tyydyttyminen on yhtä tärkeää. Arkijärki sanoo kuitenkin: yksi tapa ratkaista halun ja todellisuuden ristiriita on taltuttaa halu, esimerkiksi psykoterapian avulla. Lisäksi: jos laki sallisi sadistisen kiusaamisen, ihmisten välinen luottamus heikkenisi, mikä haittaisi monenlaisia sosiaalisia suhteita, jotka tekevät elämästä parempaa (paremmin halujen kanssa sopusoinnussa olevaa).

Oikeuksien perusteiden koskettelua

Perusperiaatteisiin palatakseni: kaiken, mitä joku tai jokin haluaa, on oltava (on olemassa pakko sen olemiseen) - tai halu on hävitettävä. On siis samantekevää, onko haluaja ihminen vai muu eläin (vai kone). Kaikilla haluajilla on oikeus haluamaansa = halutun on toteuduttava tavalla tai toisella, moraalitoimijoiden avulla ellei ilman. Meidän olisi huolehdittava niin monien haluttujen asioiden (erityisesti intensiivisimmin haluttujen) toteutumisesta kuin pystymme. 

Kantaa, jonka mukaan myös ei-inhimilliset eläimet ovat haluavia ja kärsiviä, moni muu on puolustanut ansiokkaammin kuin mihin itse pystyisin. Lainaan vain lyhyesti Donald Griffiniä (oma lähteeni: Jonathan Balcombe, Eläimellinen nautinto, 2006, s. 43): "Luonto saattaa havaita tehokkaammaksi antaa elämänmuodoille hieman tietoisuutta (tulkitsen: kärsimis- ja nauttimiskykyjä, haluja ja oppimiskyvyn) kuin yrittää varustaa jokainen eläin kyvyllä reagoida mekaanisesti jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen."

Vastaansanomattomasti ei-inhimillisten eläinten halujen ja kärsimyksen olemassaoloa ei voida todistaa, mutta ei voida toisten ihmistenkään. Näkisin silti parhaaksi noudattaa eläinten (ja ihmisten) kohtelussa jonkinlaista varovaisuusperiaatetta. Olisihan kauheaa aiheuttaa jollekulle/jollekin kärsimystä varmuuden puuttumisen varjolla - tällöin olisi olemassa kauheus!

Onko autettava useimpia vai eniten kärsiviä? (lisäargumentti)

Esitän vielä yhden käytännön johtopäätöksen. Väitän, että intensiivisen kärsimyksen poistaminen yhdeltä kokijalta on tärkeämpää kuin lievemmän kärsimyksen poistaminen monilta.

Oletettakoon, että kärsimysasteikko alkaa 0:sta, joka edustaa täyttä tyytyväisyyttä (äärinautintoa) ja päättyy 10:een, joka edustaa sietämättömintä kärsimystä.

Ajateltakoon nyt lähtötilannetta, jossa yhden kokijan kärsimysarvo on 8 (intensiivinen kärsimys) ja viiden kokijan kärsimysarvo 2 (lievä epämukavuus).

Ajateltakoon nyt kahta jatkokehitysmallia: a) kaikkien viiden "kakkosen kärsijän" kärsimysarvo "oikaistaan" pyöreäksi nollaksi (säröttömäksi onnellisuudeksi) ja "kahdeksikon kärsijän" kokemus jätetään ennalleen b) "kahdeksikon kärsijän" kärsimysarvo lasketaan kuutoseen ja "kakkosen kärsijöiden" kokemukset jätetään ennalleen.

Jatkotilanteessa a) kokonaisuuden vääryys ei ole vähentynyt lähtötilanteesta. Se on edelleen väärin kahdeksikon ehdottomuudella: on olemassa kahdeksikon vääryys. Tilanteessa b) ei ole olemassa kuutosta suurempaa vääryyttä, joten se on vähemmän väärin.

Eri kokijoiden kärsimysarvoja ei ole laskettava yhteen ja katsottava, montako ehdotonta ei-saa-olla -kokemusta niistä muodostuu (kuten montako ehdotonta ei-saa-olla -kokemusta on pystytty välttämään). Lievät kärsimyksethän eivät tosiasiassa kasaannu yhteen äärimmäisiksi kärsimyksiksi. Tilanne, jossa esiintyy korkein yksittäinen kärsimysarvo, on eniten väärin*.

Meidän on autettava ennen kaikkea intensiivisintä kärsimystä kokevia yksilöitä - ihmisiä tai muita eläimiä. (Kumpikohan lienee intensiivisempää kärsimystä: tuotantoeläimen kärsimys siitä, että se ei voi liikkua tarpeeksi tai pitää poikasiaan luonaan - vai ihmisen kärsimys siitä, että hän ei voi "hemmotella itseään" juustolla tms.?) Vaihtoehtoisesti meidän on luotava olosuhteet, joissa kyseiset yksilöt pystyvät itse auttamaan itseään - eli annettava eläinten elää vapaudessa luontaisessa elinympäristössään** ja kasvatettava lapsia kykeneviksi auttamaan itseään ja ratkomaan ongelmiaan.

* Jos kärsimykset eivät tosiasiassa keräänny yhteen voimakkaammiksi kärsimyksiksi, niin eikö ole myös näin: viiden kympin kärsijän auttaminen ei ole enemmän (parempi) kuin yhden? Väitän, että ei. Jos olen tehnyt yhden kympin kärsijän (suhteellisen) onnelliseksi, niin on edelleen olemassa tuhat kympin kärsimystä - ja tärkeyttä, että näitä lievitetään. Mitä useampaa autetaan, sitä parempi.

** Tämä on sikäli parempi vaihtoehto, että tutkimukset tietyn eläinlajin haluista ja kärsimyksenaiheista eivät välttämättä paljasta lajin eri yksilöiden välisiä eroja. Ja sikäli, että jos useimmat eläin-(myös ihmis-)yksilöt huolehtivat itse omasta onnellisuudestaan, ihmiset voivat keskittyä auttamaan niitä, jotka eivät tähän pysty. (Tämä mahdollistaa useampien yksilöiden suhteellisen onnellisuuden.)

Puolustus väärinymmärrystä vastaan

-Voisin vielä selventää yhtä asiaa. Minut on joskus ymmärretty niin, että minä tarkoitan "väärällä" sellaista, johon kohdistuu välttämishalu. Tämä ei pidä paikkaansa.

Minun nähdäkseni "moraalisesti väärä" tarkoittaa jotakin, mikä on jollakin tavalla yleispätevän todesti ei-saava-olla. Ja jonkin tilanteen ei-saaminen-olla voi olla yleispätevästi totta sillä ehdolla, että siihen kohdistuu välttämishalu.

Välttämishalu on siis yksi mahdollinen vääryyden totuusehto (tai totuustekijä?*) - ja ainoa täyttynyt totuusehto, jonka minä pystyn löytämään maailmasta. Toinen mahdollinen vääryyden totuusehto olisi se, että on olemassa objektiivinen, ei-kokemusluonteinen odotus jonkin välttämisestä, mutta sellaisia me emme pysty havaitsemaan.

Toistan: en tarkoita "väärällä"  (vain) jotakin, mitä halutaan välttää, mutta vääryys voi olla totta sen voimasta, että joku haluaa välttää tiettyä tilannetta.

* Mieluummin "totuustekijä", jos "totuusehto" tarkoittaa ainoaa mahdollista ehtoa jonkin lauseen/käsityksen totuudelle. 

-Laajemmin ja täsmällisemmin käsittelen näitä aiheita blogitekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", marraskuu 2015.

Vielä yksi "väärän" merkitys

-Tässä tekstissä minulta jäi käsittelemättä "väärän" toinen, ehkä olennainen merkitys. "Väärä" voi tarkoittaa, paitsi pois-toivottua, myös pahaa. Näkisin, että tarkoitamme "väärällä" yleensä jotakin niin (objektiivisesti?) pahaa, epämiellyttävää tekoa/tilannetta, että kukaan joka näkee sen pahuuden, ei voi tyytyä sen olemassaoloon, vaan haluaa sen häviävän. (Tätäkin käsittelen tekstissä "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015.) 

-Huomaan lisäksi, että en ole puhunut tässä mitään ihmisoikeuksista. Onko ihmisoikeuksien lukkoonlyöminen ja toteuttaminen hyvä tai välttämätön asia minun moraalioppini mukaan?

Sanoisin, että se ainakin vähentää ihmisten pelkoa tulla toisten hyväksikäytön (seksuaalisen väkivallan, salakatselun jne.) kohteeksi. Muilta osin jätän asian muiden pohdittavaksi.

Voivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti III

 Monet (useimmat?) uskovat, että aine-elementit sinänsä ovat (aistimus)laaduttomia ("vain ykkösiä ja nollia") ja ei-kokemusluonteisia - ja että aistimuslaatuja ja kokemuksia syntyy vain aine-elementtien järjestyessä aivoiksi. (Aistimuslaatuja ovat esimerkiksi punainen, makea ja pehmeä - mahdollisesti* koetut sellaiset.) Yleisesti ajatellaan, että aistimuslaadut ja kokemukset ovat emergenttejä ilmiöitä.

Emergenssillä tarkoitetaan suunnilleen: ominaisuus on emergentti, jos kokonaisuudella on ominaisuus, jota osilla ei ole, eikä ominaisuus ole vain osien summa. Klassinen esimerkki tästä on nestemäisyys.

Yksittäinen H2O-molekyyli ei ole nestemäinen, mutta röykkiö H2O-molekyylejä on. Siis: H2O-molekyylit eivät (huoneenlämmössä) pysy yhdessä samoilla paikoilla (=ole "kiinteää ainetta"), vaan liukuvat toistensa yli ja ohi pienenkin liikkeen yhteydessä. (On huomattava, että "nestemäisyys" tarkoittaa fysiikassa vain tätä - ei sitä, miltä neste tuntuu ihoa vasten.)

"Nestemäisyys" tarkoittaa vesimolekyylien tiettyä suhdetta toisiinsa, joten yksittäisellä vesimolekyylillä ei voi olla nesteluonnetta - vain vesimolekyylijoukolla voi.

On helppo ymmärtää, että joukolla vesimolekyylejä voi olla tällainen suhde toisiiinsa. Ja että tällainen suhde on nestemäisyyttä. 

Mutta voisiko jokin aistimuslaatu olla vain laaduttoman (kvaliattoman) tai yksilaatuisen aineen tietty suhde?

Intuitiivisesti näyttää siltä, että aistimuslaatu ei ole suhde lainkaan, vaan voi esiintyä jakamattomana elementtinä (pisteenä tms.).

Tähän vastataan ehkä, että nesteen emergenssi on heikkoa emergenssiä, laatujen emergenssi vahvaa.

Mitä siis voi tarkoittaa, että laaduttomista tai yksilaatuisista aine-elementeistä muodostuu emergentisti uusia aistimuslaatuja?

Ainakin tätä: aina, kun esiintyy aivosähkötoiminto a, esiintyy myös aistimuslaatu (aistimuslaadunkokemus?) A. Emergenssistä ei kuitenkaan (minun sanatajuni mukaan) ole kysymys, jos aivosähkötoiminto "putkauttaa sisuksistaan" aistimuslaadun. Siis: jos syntyy aistimuslaatu, joka on olemassa aivosähkötoiminnon lisäksi** (jatkaa olemassaoloaan, vaikka aivosähkötoiminto lakkaa?).

Emergenssistä on kysymys vain jos uusi aistimuslaatu on jossakin mielessä yhtä kuin laaduttoman aineen kokonaisuus. Ja vahvasta emergenssistä on kysymys vain jos uusi aistimuslaatu on jossakin mielessä eri kuin laaduton/yksilaatuinen aine (vanha ja uusi ovat eri"näköisiä", erihahmoisia).

Kuviteltakoon nyt, että tietyntiheyksisestä laaduttomien tai yksilaatuisten pisteiden kentästä (aistimussyötteestä hermostossa) syntyy punaisenkokemus***. (Kentässä on osa laaduttomia/yksilaatuisia ja osa tyhjiä pisteitä****.)

Koska laadutonta ja tyhjää on mahdoton kuvitella, kuviteltakoon että on olemassa pistekenttä (aistimussyöte) jossa on tietyllä tiheydellä mustia pisteitä valkoisen seassa. Ja että aina kun näin on, on myös punaisenkokemus.

Eikö tilanne nyt ole se, että on olemassa erikseen mustavalkopistekenttä ja punaisenkokemus? Että pistekenttä "putkauttaa sisuksistaan" punaisenkokemuksen? Jo klassiset brittiempiristit puhuivat siitä, että kaksi eri laatua ei voi kuulua samalle substanssille (paitsi aistimuksissamme sikäli, että tietyt näköaistimukset ja tietyt tuntoaistimukset esiintyvät tietyllä tavalla yhdessä).

Siksi: musta-valkopistekenttä voi tuottaa (muodostaa) punaisen laadun vain jos näemme, että punainen piste/kenttä koostuu mustista ja valkoisista pisteistä/kentistä.

Meillä on kokemuksia siitä, että tietty väri - kuten violetti - muodostuu toisista - kuten punaisesta ja sinisestä. (Koemmeko tosin näin jo ennen kuin lapsina saamme kokemuksia värien sekoittamisesta?) Mutta on ilmiselvää, että emme koe kaikkien (perus)värien koostuvan toisista väreistä - saati kaikkien värien koostuvan laaduttomista ja tyhjistä elementeistä.

Mitkään värit (tai muut aistimuslaadut) eivät synny emergentisti laaduttomista, yksilaatuisista ja/tai tyhjistä elementeistä.

Aistimuslaatujen "putkahtaminen" laaduttomien elementtien "sisältä" lienee vielä epäuskottavampi vaihtoehto (säilymislakien vastaisena).

On mahdotonta, että laaduttomasta aineesta muodostuu laatuja. Jäljelle jäävä mahdollisuus on, että aine-sinänsä (aistimustemme aiheuttaja) on alusta alkaen (ei vain hermostoiksi järjestyessään) "kokemusluonteista", itsessään-ilmenevää. Tätä kantaa olen puolustanut tällä ja muilla perusteilla tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

-Ko. tekstissä olen myös sanonut, että meidän on mahdoton kuvitella kokemuksen syntyä ei-kokemuksesta. Aina, kun yritämme tätä, tulemme kuvitelleeksi kokemuksen, josta syntyy kokemus (ilmenevä). Siksi on mahdotonta sanoa, kuinka lähellä tai kaukana kokemukset ovat (mahdollisesta) ei-kokemuksesta. Emme voi sanoa, olisiko tämä muutos "vahvaemergentti" - eli mahdoton.

Tässä-väittämästäni herää kysymys: miten on mahdollista, että jokainen meistä kokee vain suppeahkon määrän aistimuksia minä tahansa hetkenä? Jos kaikki on kokemusluonteista, miksi en aisti kerralla koko maailmankaikkeutta? Miten minun ulkopuoliseni aine voi vaikuttaa minun aistimuksiini, jos se (kokemuslaadut joista se koostuu) ei ole yhtä kokemuskokonaisuutta mieleni kanssa?

Ehdotan ratkaisuksi sitä, että todella koen kaiken maailmankaikkeuden aineen, mutta en tiedosta sitä. Tietoisuuteen kuuluu se, että voin ajatella aistimaani, mielessäni yhdistää sen muihin mielteisiin (kuten "tämä on osa maailmaa", "tämä on osa Vantaata" jne.). Huomautan myös, että huomion kiinnittäminen aistittuun ympäristöön vaatii aikaa (ympäristön kokemisen kestoa). Koettua aikaakaan, kokemusten kertymistä monen hetken kestoisiksi, ei ehkä ole ilman hermostoa.

* Aistimuslaatu voi olla punaisenkokemus - aistimus tai mielikuva - mutta ainakin teoriassa myös jokin saman"näköinen" kuin punaisenkokemus, mutta ei-koettu, ei-ilmenevä. Sen sijaan en tarkoita punaisella kokemuslaadulla sitä osittain ruumiidemme ulkopuolista aineellista oliojoukkoa tai prosessia, joka vain aiheuttaa meissä punaisenaistimuksia.

** Onko uskottavaa, että sytyy uutta ainetta - uusia konkreettisia olioita, jotka tottelevat fysiikan lakeja? (Uskon, että kaikki kokemuksetkin ovat aineellisia.) Muistettakoon aineen ja energian säilymislait.)

*** Tai vaikka ei-koettukin punainen laatu. Puhuessani "aistimuslaaduista" en välttämättä tarkoita koettua, ilmenevää aistimuslaatua. Onhan ajateltavissa (jos ei kuviteltavissa), että voi olla olemassa aistimuslaatuja (kvalioita), jotka eivät ole koettuja. Tässä tekstissä puhun ennen kaikkea siitä, voiko kokemuslaatuja syntyä emergentisti - en niinkään siitä, voiko kokemuksia syntyä ei-kokemusluonteisesta.

**** Tässä tekstissä en puutu siihen, voisiko laaduton aine-elementti erota tyhjästä. Pohdintaa tästä löytyy tekstistäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. *

Onko eläimillä käsitteitä?

Filosofien keskuudessa pidetään kokemukseni mukaan yleensä varmana, että eläimillä - ihmistä ja kenties muutamaa muuta poikkeusta lukuunottamatta - ei ole (yleis)käsitteitä (yleisiä ajatussisältöjä*). Otaksun tämän johtuvan siitä, että eläimillä ei ole sanoja (vai onko?**). Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ihmiselläkin käsitteet edeltävät sanojen keksimistä? Miten sanoja voisi luoda, jos ensin ei olisi käsitteitä? On siis mahdollista, että eläimillä on käsitteitä, vaikka niillä ei olisi vastaavia sanoja. Entä onko tämä uskottavaa?

Pidän järkeenkäyvänä, että antilooppi savannilla erottaa esim. leijonan (kokee, että kaikki leijonayksilöt kuuluvat samaan luokkaan - sillä on leijonan käsite), jolloin se voi oppia, että kaikkia leijonia on syytä varoa. (No, ainakin kaikkia aikuisia naarasleijonia.)

Pidän järkeenkäyvänä, että leijona savannilla oppii tunnistamaan saaliseläimet (sille syntyy saaliseläimen käsite***), jolloin se voi oppia, että näitä kaikkia kannattaa lähestyä mahdollisimman näkymättömissä mahdollisimman lähelle, jotta ne saisi helpoimmin kiinni. -Tässä yhteydessä saalistajalle on hyötyä myös havaitsemisen käsitteestä - siitä, että se oivaltaa saaliseläimen havaitsevan sen, ellei se hiivi mahdollisimman matalana, mahdollisimman haistamattomissa jne. (Tämä oivallus edellyttää saalistajalta paitsi havaitsemisen käsitteen, myös toisten eläinten "mielen teorian" - ymmärryksen toisten eläinten kokevuudesta.)

Vielä: pidän järkeenkäyvänä, että talitiainen tunnistaa auringonkukansiemenen, jolloin se voi oppia, että kaikki/useimmat auringonkukansiemenet maistuvat hyvältä eivätkä aiheuta mahanpuruja. 

On ilmeistä, että kaikki selviytymis- ja lisääntymistaitojen oppiminen edellyttää joitakin yleiskäsitteitä. Siispä: väitän, että monilla eläimillä on mielessään monia yleiskäsitteitä.

*Enemmän tai vähemmän yleisiä ideoita, kuten hauen käsite, kalan käsite tai eläimen käsite; juoksemisen käsite tai liikunnan käsite. On toki olemassa myös erisnimiä vastaavia käsitteitä, kuten "Sokrates" tai "kummini Esko" - mutta useimmat myöntänevät sentään, että monet eläimetkin tunnistavat yksilöitä (alkaen omista poikasistaan).

**Olen jostakin lukenut, että esim. kanalla on parikymmentä erilaista ja erimerkityksistä (varovaisemmin: eri tilanteissa käytettävää) äännähdystä. Monilla muillakin linnuilla on eri varoitusäänet petolintujen ja maapetojen tapauksessa. Jos eläinten täytyy oppia näiden äännähdysten käyttö, niitä voinee nimittää "sanoiksi".

***Vai erikseen kunkin saaliseläinlajin käsite? 

Tietoisuus ilman minätietoisuutta mahdollinen?

 Uskonnonfilosofi Leo Näreaho puhui 7.2.23 Luonnonfilosofian seuran kokouksessa mystisistä kokemuksista: siitä, että yksilö kokee lyhytaikaisesti olevansa yhtä maailmankaikkeuden, Jumalan tai "absoluutin" kanssa - tiedostavansa koko maailmankaikkeuden tms. (joka siis on tietoisuus, kokemuskokonaisuus?).

Mystiseen kokemukseen kuuluu myös yksilön minäkokemuksen hälveneminen ("egon kuolema") - tietoisuus ilman minätietoisuutta. Näreaho kysyi (jos oikein ymmärsin), onko tietoisuus (kokeminen) ilman minäkokemusta yleensä mahdollista.

Itse sanoisin: kokemus minästä/itsestä on vain yksi kokemus muiden joukossa. Mitä mieltä (tai tarvetta) olisi lainkaan puhua "minästä", jos kaikki kokemamme olisi "minää"*? Kokemuksen "minästä" täytyy jollakin tavoin erota kokemuksestamme "ulkomaailmasta". Koemme, että osa kokemastamme on minää, osa ulkomaailmaa.

Itse väitän: viittaamme minällä/itsellä kaikkeen siihen, mihin pystymme välittömästi tahdollamme (pyrkimyksellämme) vaikuttamaan - ruumiiseemme (jota pystymme tahdonalaisesti** liikuttamaan) sekä ajatuksiimme ja mielikuviimme (joita pystymme tahdonalaisesti tuottamaan mieleemme).

Joku huomauttaa ehkä, että näin sanoessani oletan jo ennalta minän - sanoinhan suunnilleen: se mihin minä pystyn tahdollani vaikuttamaan. Väitän kuitenkin, että tämä oli vain huolimatonta kielenkäyttöä (jolla tavoittelin ilmaisun lyhyyttä).

Täsmällisemmin sanoen tarkoitan: minästä on kyse silloin, kun jossakin tajunnassa ilmenee tahdon vaikuttaminen johonkin (ruumiiseen, ajatuksiin). Siis: kun on olemassa kokemus tahdon vaikuttamisesta johonkin. Minä/itse on siis ennen kaikkea toimijuutta.

-Myönnän toki, että "minällä" voidaan tarkoittaa muutakin (laajempaakin) - ainakin "narratiivista minää", muistoja siitä, mitä itselle on tapahtunut, mitä kykyjä itsellä on jne. Katson kuitenkin, että narratiivisen minän tarinoillakin on kohteena toimija-minä. Ilman toimijuutta ei ole minän ja ulkomaailman eroa.

Jos minäkokemus on (vain) kokemus tahdolla-vaikuttamisesta, on tietenkin loogisesti mahdollista kokea kaikkea muuta ilman minäkokemusta.

-Jälkiajatuksena: myönnän, että ulkomaailman aistimiseenkin liittyy jatkuvasti kokemuksia itsestä - tunnen, että suuntaan katsettani ulkomaailmaan ja kiinnitän huomiota ulkomaailmaan. Aistimiseen on siis leipoutunut aktiviteettia (tahdolla hallitsemista), itseä.

Kuitenkin (1): voin tarkoituksella vähentää huomion kiinnittämistä ulkomaailmaan (meditaatio) ja (2) koen jatkuvasti myös (näkö)aistimuksia, joihin en aktiivisesti suuntaa huomiota. Siispä: kaikki kokeminen ei ole minän kokemista. Ja, kuten sanottu: "minän" käsite on mielekäs vain jos on myös ei-minää. Näen myös: minän käsite on voinut syntyä vain jos on myös koettua ei-minää. (Vai kumoaako äärettömän käsite tämän väitteen?)

* Vasta aikuiseksi kasvaessamme opimme mieltämään, että kaikki kokemamme on osa itseämme ("tajuntaamme").

** Ainakin koemme, että pystymme tahdollamme vaikuttamaan itsemme piiriin kuuluviin ilmiöihin.