Mitä tarkoittaa "pitää tehdä"?

Mitä tarkoitamme sanomalla, että tietty teko pitää tehdä? Annan muutamia esimerkkejä tällaisesta puheesta:

- Vanhempien pitää (parhaan kykynsä mukaan) huolehtia siitä, että heidän lapsensa saavat riittävästi ravitsevaa ruokaa.

- Koti pitää pitää siistinä.

- Oman ulkoasun siisteydestä pitää huolehtia (muutamin poikkeuksin, kuten likaisen työn yhteydessä).

- Jokaisen pitää (parhaansa mukaan) auttaa hukkumisvaarassa olevaa uimaria. 

- Meidän pitää huolehtia luonnon monimuotoisuudesta.

   Toisinaan, kun sanon että jotakin "pitää tehdä", tarkoitan, että laki vaatii tekemään tietyn teon ja määrää sen laiminlyönnistä rangaistuksen.

 Joskus tarkoitan, että minä ehdottomasti haluan, että po. teko tehdään. (En voi rauhassa, tyytyväisenä antaa laiminlyönnin tapahtua ja sen seurausten syntyä.)

   Mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin mielestäni tämä: kun puhun jostakin "pitämisestä-tehdä" (velvollisuudesta), ajattelen omasta tahdostani riippumatonta, jollakin tavoin objektiivista tai yleispätevää pitämistä-tehdä.

Ajattelenko ehkä, että on olemassa objektiivinen = ei-kokemusluonteinen* odotus, että teko tehdään? Ehkä ajattelenkin, mutta väittäisin: sanoessani, että jotakin täytyy tehdä, minullakin on odotus, että se tehdään. En ainoastaan totea, että jossakin on tällainen odotus, vaan olen itsekin haluton jättämään toista rauhaan, ennen kuin hän tekee odotetun teon.

Entä ajattelenko, että jokin laiminlyönti (tai sen jokin seuraus) on niin (objektiivisesti, ei-kokemusluonteisesti?) paha, epämiellyttävä, että kukaan, joka havaitsee sen epämiellyttävyyden, ei voi tyytyväisenä antaa laiminlyönnin tapahtua? Että kaikilla laiminlyönnin (seurausten) pahuuden havaitsijoilla on odotus, että teko tehdään**?

* Aikaisemmissa teksteissäni, kuten "Moraalin ja eläinten oikeuksien yl-pät perusteista" (toukokuu 2023) olen pohtinut sitä, miten kasvatus voi antaa lapselle käsityksen objektiivisesta pitämisestä-tehdä tai ei-saamisesta-tehdä.

** Usein sanomme myös, että jotakin "pitää tehdä", tarkoittaen: täytyy tehdä niin ja niin, jotta tapahtuisi se ja se (haluamamme) asia. Sanomme esimerkiksi: "Kirjailijan pitää edustaa, matkustaa, etsiä uusia aihepiirejä ja ideoita..." jotta hän saisi aikaan hyviä kirjoja. (Lainaus Mauri Sariolan romaanista "Veljensä vartijat".) Itse en pidä tätä kovin mielenkiintoisena merkityksenä.

Parasta suurin mahd mielihyvä suurimmalle mahd joukolle?

Perinteisessä (hedonisessa) utilitarismissa katsotaan, että moraalisesti parhaita tekoja ovat ne, jotka lisäävät eniten mielihyvää - tai vähentävät eniten kärsimystä. Mitä tämä tarkasti ottaen tarkoittaa?

Annettakoon äärimmäiselle kärsimykselle kärsimysarvo 10 ja säröttömälle mielihyvälle kärsimysarvo 0. Oletettakoon nyt, että tietyn kokijajoukon kärsimyksiä lievennetään jollakin teolla tai tekosarjalla - ja kaikkien poistettujen kärsimysten arvot lasketaan yhteen.

Perinteinen utilitaristi sanoo: mitä suurempi summa, sitä arvokkaampia (moraalisesti) ovat kyseiset teot.

Oletettakoon vielä esimerkin vuoksi, että tietty teko/tekosarja johtaa siihen, että viideltä kokijalta, jotka tuntevat kakkosen arvoista kärsimystä (lievää epämukavuutta), häviää kärsimys täysin (nollan arvoiseksi).

Perinteisessä utilitarismissa on ajateltu, että viiden kokijan kakkosen kärsimyksen hävittäminen on yhtä arvokasta kuin kympin kärsimyksen hävittäminen yhdeltä kokijalta. Itse kiellän tämän:

eri kokijoiden kärsimyksiä ei ole perusteltua laskea yhteen, koska viiden kokijan kakkostasoiset kärsimykset eivät tosiasiassa keräänny (ennen häviämistään) yhdeksi äärimmäiseksi kärsimykseksi.

Poistamalla kakkostasoinen kärsimys viideltä kokijalta ei saada poistetuksi äärimmäistä, kymppitason kärsimystä. Näen siis, että arvokkainta on poistaa pienenkin joukon tai yksittäisen yksilön kymppitason kärsimyksiä.

Jos viisi kokijaa suuressa kokijajoukossa kokee äärimmäistä kärsimystä, kyseisessä suuressa joukossa on olemassa kymmenen arvoisia kärsimyksiä. Hävitettäessä nämä kärsimykset hävitetään suurin mahdollinen kärsimys.

-Olen esittänyt tämän argumentin alunperin tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat", marras 2015. Nyttemmin olen kuullut, että jo John Rawls on esittänyt suunnilleen saman argumentin - mutta kuvittelen, että ehkä itse osaan ilmaista sen selvemmin. 

Panpsykismin (tai "panpsykismin"?) pieni puolustus

Toisaalla tässä blogissa olen puolustanut panpsykististä (?) kantaa eli näkemystä, että kaikki aine (jokin mikä aiheuttaa eliöissä aistimuksia, mutta jota on hermostojen ulkopuolellakin) koostuu (aistimuslaatujen, kvalioiden) kokemuksista (mm. teksti Lyhyt ehdotus todellisuudeksi, maalis 2016, ja emergenssin vastaiset tekstini). 

Panpsykistinen näkemys mm. ratkaisisi mielenfilosofian "vaikean" ongelman eli sen, miten laaduttomasta tai sellaisenaan-ilmenemättömästä aineesta voi syntyä laadullista tai ilmenevää (ei synnykään, vaan kaikki aine on alunperinkin laadullista ja ilmenevää).

(Tekstissäni "Lyhyt ehdotus..." olen esittänyt myös perusteita sille, että kaikki on välttämättä laatuluonteista.)

Tietoisuustutkija Paavo Pylkkänen sanoi esitelmässään Luonnonfilosofian seurassa 14.5.2024 suhtautuvansa skeptisesti panpsykistiseen kantaan, varsinkin siihen, että kaikki olemassaoleva olisi samanlaista kuin ihmisen tietoisuus. Minä, ja ymmärtääkseni useimmat panpsykismin kannattajat, emme uskokaan siihen, että kaikki aine/olemassaoleva olisi ihmisen tietoisuussisältöjen kaltaista. Uskon (tästedes puhun vain omasta puolestani), että kaikki aine (hermostojen ulkopuolinen aistimuksenaiheuttaja) koostuu kokemuksista, mutta on tuskin kaikissa merkityksissä tietoista, esim. sellaista, jota kokeva mieli voi pysähtyä tarkkailemaan tai jota se voi ajatella (liittää johonkin muuhun, kuten kokea sen osana "maailmaa", josta kokevalla mielellä on mielikuva?).

Pidän intuitiivisesti ilmeisenä, että esimerkiksi ajattelu - aistitun johonkin-liittäminen (tavalla tai toisella liittäminen) - edellyttää hermostoa. Olisin valmis väittämään, että ajattelu edellyttää pysähtymistä tarkkailemaan aistittua, joka edellyttää ajallista kokemusta (kokemusten kertymistä yhteen "pitempiaikaiseksi" kokemukseksi, kuten lauseita tai melodioita kuunneltaessa). Onko uskottavaa, että ajan kokemus olisi mahdollinen ilman hermostoa?

Pylkkänen esittikin tosin, että uskottava kanta voisi olla kaksoisaspektiteoria - näkemys (jos ymmärsin oikein), että kaikki olemassaoleva on sekä "mieltä" = kokemusluonteista, ilmenevää, että "ainetta" = aistimuksiimme vaikuttavaa. Tämän kannan allekirjoitan ilman muuta. Ehkä olenkin Pylkkäsen kanssa eri mieltä vain siitä, voiko uskottavinta mielenfilosofista kantaa nimittää panpsykismiksi?

Voiko aistimuslaatu syntyä laaduttomasta aineesta (emergenssistä)

Useimmat (filosofit ja ei-filosofit) näyttäisivät uskovan, että aineen elementeillä (atomeilla, kvarkeilla, aalloilla...) ei ole laatua, kuten punainen tai vihreä, makea tai hapan - vaan että kokemuslaatuja* syntyy vain aivoissa tai hermostoissa. Tätä sanotaan laatujen emergenssiksi laaduttomasta. (Mm. Kari Enqvist on esittänyt, että aine aivojen ulkopuolella on "vain ykkösiä ja nollia".)

Emergenssillä tarkoitetaan sitä, että 1) jollakin kokonaisuudella on ominaisuus, jota osasilla ei ole 2) "uusi" ominaisuus  (tässä: laatu) ei ole vain osien summa 3) "uusi" ominaisuus ei synny niin, että kokonaisuus putkauttaisi sisuksistaan uuden ominaisuuden/olion (punaisen pisteen tms.) - vaan laatu jollakin tavoin muodostuu osasten kokonaisuudesta - ainakin minun sanatajuni mukaan. 

Siitä, että jokin kokonaisuus "putkauttaisi sisältään" jonkin laatupisteen, seuraisi ainakin, että laatupiste pysyisi olemassa, vaikka kokonaisuus (jokin aivosähkötoiminto?) lakkaisi olemasta.

-Huomautan, että tässä tekstissä en puhu muista emergenssin tapauksista kuin laatujen emergentistä synnystä.

Mutta nyt: mitä tarkoittaa, että jokin laatupiste muodostuu sähköisesti aktiivisesta aivosolukompleksista? Mihin voimme viitata laatupisteen osista "muodostumisella", jos emme siihen, että näemme osaset, joista laatupiste muodostuu?

Voimme ehkä nähdä, että violetti pinta tai piste muodostuu sinisestä ja punaisesta. Mutta miten voisimme nähdä, että jokin väripinta muodostuu laaduttomista  pisteistä? Voivatko laaduttomat pisteet edes olla olemassa ja muodostaa laatupisteen, jos niitä ei nähdä?

Mutta voitaisiinko kuvitella, että laaduttomista pisteistä muodostuisi punaista (tai laadullisista ei-punaisista, kuten valkoisista - voimmehan kuvitella vain laadullisia pisteitä)? Siis: olisiko mahdollista, että on olemassa punaisen osasia? Että on punainen läiskä ja sen osaset, jotka ovat kuin nähty läiskä ja sen nähdyt osaset, mutta joita  kukaan ei koe?

Jos laaduttomia ja tyhjiä pisteitä ("ykkösiä ja nollia") on vierekkäin, ne näyttävät (jos miltään) erillisiltä pisteiltä, eivät yhdeltä punapisteeltä/-läiskältä. Entä jos laaduttomat ja tyhjät pisteet ovat päällekkäin, niin kuin sininen ja punainen violetissa? Eikö ole ilmeistä, että laadutonta ja tyhjää sekoittamalla ei synny punaista? Että punainen ei ole jotakin laaduttoman ja tyhjän väliltä?

Sitäpaitsi: entä ajatus aineesta laaduttomina "ykkösinä ja nollina" (jonakin ja tyhjänä)? Jos elementillä ei ole laatua, miten se eroaa tyhjästä? Osittain näistä syistä uskon, että kaikki aine-elementitkin ovat laatuja.

-Olen tutkaillut näitä kysymyksiä tarkemmin pitemmissä teksteissäni emergenssistä, perusteellisimmin "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. Nyt lukemanne teksti oli lähinnä tiiseri.

*Koettuja tai ei-koettuja, mutta olemassaolevia.

Hajahuomioita lauseiden ja käsitysten totuude(llisuude)sta

Mitä tarkoitamme sanoessamme, että jokin lause tai käsitys on tosi (kuten se että pallo on sininen tai ulkona sataa)? Ensiksi: miten sana "tosi" on alunperin syntynyt?

Sana "tosi" (kuten useimmat sanat*) lienee keksitty tarkoittamaan jotakin, mihin olemme elämässä törmänneet. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että alunperin (kivikaudella tms.) olemme sanoneet lausetta tai käsitystä todeksi silloin, kun havaitsimme että jokin on niin tai näin - kun meillä oli tietynlainen aistimus (sinisestä pallosta tai siitä, että luolan ulkopuolella sataa). 

Toisin: kun meille ilmeni sininen pallo tms., jonka koimme olevan itsemme ulkopuolella (todellisempi kuin kuvitelmamme).

Alunperin olemme siis (ehkä) sanoneet lausetta/käsitystä todeksi silloin, kun se piti yhtä havainnoitsijan ulkopuoliseksi koetun maailman kanssa ("korrespondoi"** ulkopuolisen maailman kanssa).

Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki meille ilmenevä on mielessämme (osa meitä) - ja että todellinen totuus on mieltemme ulkopuolella.

Mitä tarkoittaa tämä "ulkopuolinen totuus/todellisuus"? Olen taipuvainen vastaamaan: tarkoitamme "oikealla todellisuudella" tai "aineellisella maailmalla" jotakin, mikä aiheuttaa meissä aistimuksia - välittömämmin aivojamme, välillisemmin jotakin, mikä on yhteydessä aivoihimme - valoaaltoja tms.

Tämä näkemys ainakin sopisi yhteen sen tiukassa istuvan uskomuksemme kanssa, että aistimussisältömme (eritoten näköaistimussisältömme) muistuttavat ulkopuolista maailmaa - antavat meille likimääräisesti oikeaa tietoa maailmasta.

Lauseen tai käsityksen "totuus" tarkoittaisi siis sitä, että lause tai käsitys pitää (karkeasti) yhtä aistimustenaiheuttajaolioiden muodostelmien ja niiden muiden ominaisuuksien kanssa. 

Tästä herää ainakin yksi kysymys: jos tosi on jokin, joka pitää yhtä ulkomaailman kanssa, miten menneisyyttä tai tulevaisuutta koskeva lause/käsitys voi olla tosi? Mennyttä ei (enää) ole; tulevaisuutta ei (vielä) ole.

Menneisyyden totuuden voisi ehkä pelastaa ajattelemalla, että mennyt tilanne MT1 on nykytilanteen (välittömämpi tai välillisempi) aiheuttaja. Vastaavasti tuleva tilanne TT1 on nykytilanteen seuraus.

* Poikkeus tästä on ainakin "ääretön". Äärettömän käsite on muodostettu negaation kautta: jokin, mitä ei voi laskea loppuun. Toteutuneena sitä ei voi havaita tai kuvitella.

** Totuuden korrespondenssiteoria on näkemys, jonka mukaan lause tai käsitys on tosi silloin, kun se pitää yhtä jonkin (olemassaolevan? objektiivisen maailman?) kanssa.

 

Tyhjä tila mahdollinen?

Voiko olla olemassa tyhjää tilaa? 

Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensiksi selvitettävä, mitä tarkoitamme puheella "tyhjästä tilasta". 

Kun kuvittelen jonkin esineen, vaikkapa pallon, sijaitsevan jossakin paikassa, kuvittelen pallon vieressä olevia värikenttiä (kaksi- tai kolmiulotteisia). Sillä, että pallo on jossakin, voin tarkoittaa että sen vieressä on jotakin näkyvää - tai näkyvän kaltaista ei-koettua.

Miten muuten voisi ollakaan? Olen oppinut "sijaitsemisen" ja "tilan" käsitteet jostakin sellaisesta, mihin olen elämässäni törmännyt - mitä olen aistinut. Lähinnä siitä, mitä olen nähnyt - tai siitä, että jonkin (pallon) ympärillä voi liikkua.

"Ympäröivällä tilalla" tai "sijainnilla" voi siis tarkoittaa jonkin vieressäolemista tai mahdollisuutta liikkua jonkin ympärillä.

Ympäröiviä värikenttiä/-pisteitä voisi nimittää tilaksi, mutta ei tyhjäksi; mahdollisuutta ympärillä-liikkumiseen voisi nimittää tyhjäksi tilaksi. Jos maailmankaikkeus siis laajenee, niin voidaan sanoa, että (nykyisen) maailmankaikkeuden ympärillä "on tilaa". Näin sanottaessa on vain muistettava, että ei tarkoiteta, että maailmankaikkeuden ympärillä "on" jotakin.

-Nämä olivat nopeita ensiajatuksiani aiheesta - ehkä palaan tähän vielä joskus.

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä (XX?)

Yleensä ajatellaan, että jos joskus on ollut alkuräjähdys (ja sen yksi, ehdoton alkuhetki - äärellinen määrä olemassaolohetkiä alkuräjähdyksen alusta laskien), aineen olemassaoloa on täytynyt edeltää olemattomuuden tilanne*. (Tässä en puutu siihen, onko olemattomuuden tilanne yleensä mahdollinen. Oletettakoon, että se on.) Sitä, että tyhjästä syntyisi jotakin, on ainakin intuitiivisesti vaikea uskoa.

Edeltävä tyhjyys onkin välttämätön johtopäätös vain jos jo ennalta oletetaan, että aika ulottuu loputtomiin taaksepäin.

Itse katson, että olemassaolon äärellinen kesto (alkuräjähdyksen joskus-olleisuus) on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne koskaan (sikäli ollut "aina") - että sitä ei edeltänyt olemattomuus.

Katson että on itse asiassa välttämätöntä, että on ollut hetki, jolloin menneisyyttä ei ollut ollut.

Aikajatkumon** syntyminen edellyttää ajan kulumista, joten menneiden hetkien jatkumo ei ole voinut olla aina valmiiksi olemassa (vaikka aine olisi ollut aina valmiiksi olemassa = aineen olemassaolo ensimmäinen tilanne).

Alussa on siis täytynyt olla hetki, jota ei edeltänyt muita hetkiä (tilanteita) - vaikka olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne.

Olemassaolon hetkiä, ja hetkiä (tilanteita) yleensä, on täytynyt olla äärellinen määrä.

Lisään vielä: on loogisesti mahdollista (ristiriidatonta), että olemassaolo oli ensimmäinen tilanne, mutta hetkiä on ollut äärellinen määrä.

Jo-olleiden hetkien äärellinen määrä on loogisesti välttämätönkin, koska mikä tahansa määrä on äärellinen määrä. Olen puolustanut tätä kantaa toisaalla blogissani: "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018.

* En käsittele tässä mahdollisuutta, että maailmankaikkeuden laajeneminen ja supistuminen vaihtelevat sykleittäin - pidän tätä mahdollisena mutta filosofisesti mielenkiinnottomana vaihtoehtona. Vaikka se olisi tosi vaihtoehto, on edelleen kysyttävä, onko kasvu-/supistumissyklejä joskus edeltänyt täysi olemattomuus tai onko syklejä ollut ääretön määrä.

** "Aikajatkumon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta jossa "on" menneisyys = on ollut menneisyys. (Tässä puhun ainoastaan siitä, onko menneitä hetkiä mahdollisesti tai välttämättä äärellinen määrä.)