Voivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti III

 Monet (useimmat?) uskovat, että aine-elementit sinänsä ovat (aistimus)laaduttomia ("vain ykkösiä ja nollia") ja ei-kokemusluonteisia - ja että aistimuslaatuja ja kokemuksia syntyy vain aine-elementtien järjestyessä aivoiksi. (Aistimuslaatuja ovat esimerkiksi punainen, makea ja pehmeä - mahdollisesti* koetut sellaiset.) Yleisesti ajatellaan, että aistimuslaadut ja kokemukset ovat emergenttejä ilmiöitä.

Emergenssillä tarkoitetaan suunnilleen: ominaisuus on emergentti, jos kokonaisuudella on ominaisuus, jota osilla ei ole, eikä ominaisuus ole vain osien summa. Klassinen esimerkki tästä on nestemäisyys.

Yksittäinen H2O-molekyyli ei ole nestemäinen, mutta röykkiö H2O-molekyylejä on. Siis: H2O-molekyylit eivät (huoneenlämmössä) pysy yhdessä samoilla paikoilla (=ole "kiinteää ainetta"), vaan liukuvat toistensa yli ja ohi pienenkin liikkeen yhteydessä. (On huomattava, että "nestemäisyys" tarkoittaa fysiikassa vain tätä - ei sitä, miltä neste tuntuu ihoa vasten.)

"Nestemäisyys" tarkoittaa vesimolekyylien tiettyä suhdetta toisiinsa, joten yksittäisellä vesimolekyylillä ei voi olla nesteluonnetta - vain vesimolekyylijoukolla voi.

On helppo ymmärtää, että joukolla vesimolekyylejä voi olla tällainen suhde toisiiinsa. Ja että tällainen suhde on nestemäisyyttä. 

Mutta voisiko jokin aistimuslaatu olla vain laaduttoman (kvaliattoman) tai yksilaatuisen aineen tietty suhde?

Intuitiivisesti näyttää siltä, että aistimuslaatu ei ole suhde lainkaan, vaan voi esiintyä jakamattomana elementtinä (pisteenä tms.).

Tähän vastataan ehkä, että nesteen emergenssi on heikkoa emergenssiä, laatujen emergenssi vahvaa.

Mitä siis voi tarkoittaa, että laaduttomista tai yksilaatuisista aine-elementeistä muodostuu emergentisti uusia aistimuslaatuja?

Ainakin tätä: aina, kun esiintyy aivosähkötoiminto a, esiintyy myös aistimuslaatu (aistimuslaadunkokemus?) A. Emergenssistä ei kuitenkaan (minun sanatajuni mukaan) ole kysymys, jos aivosähkötoiminto "putkauttaa sisuksistaan" aistimuslaadun. Siis: jos syntyy aistimuslaatu, joka on olemassa aivosähkötoiminnon lisäksi** (jatkaa olemassaoloaan, vaikka aivosähkötoiminto lakkaa?).

Emergenssistä on kysymys vain jos uusi aistimuslaatu on jossakin mielessä yhtä kuin laaduttoman aineen kokonaisuus. Ja vahvasta emergenssistä on kysymys vain jos uusi aistimuslaatu on jossakin mielessä eri kuin laaduton/yksilaatuinen aine (vanha ja uusi ovat eri"näköisiä", erihahmoisia).

Kuviteltakoon nyt, että tietyntiheyksisestä laaduttomien tai yksilaatuisten pisteiden kentästä (aistimussyötteestä hermostossa) syntyy punaisenkokemus***. (Kentässä on osa laaduttomia/yksilaatuisia ja osa tyhjiä pisteitä****.)

Koska laadutonta ja tyhjää on mahdoton kuvitella, kuviteltakoon että on olemassa pistekenttä (aistimussyöte) jossa on tietyllä tiheydellä mustia pisteitä valkoisen seassa. Ja että aina kun näin on, on myös punaisenkokemus.

Eikö tilanne nyt ole se, että on olemassa erikseen mustavalkopistekenttä ja punaisenkokemus? Että pistekenttä "putkauttaa sisuksistaan" punaisenkokemuksen? Jo klassiset brittiempiristit puhuivat siitä, että kaksi eri laatua ei voi kuulua samalle substanssille (paitsi aistimuksissamme sikäli, että tietyt näköaistimukset ja tietyt tuntoaistimukset esiintyvät tietyllä tavalla yhdessä).

Siksi: musta-valkopistekenttä voi tuottaa (muodostaa) punaisen laadun vain jos näemme, että punainen piste/kenttä koostuu mustista ja valkoisista pisteistä/kentistä.

Meillä on kokemuksia siitä, että tietty väri - kuten violetti - muodostuu toisista - kuten punaisesta ja sinisestä. (Koemmeko tosin näin jo ennen kuin lapsina saamme kokemuksia värien sekoittamisesta?) Mutta on ilmiselvää, että emme koe kaikkien (perus)värien koostuvan toisista väreistä - saati kaikkien värien koostuvan laaduttomista ja tyhjistä elementeistä.

Mitkään värit (tai muut aistimuslaadut) eivät synny emergentisti laaduttomista, yksilaatuisista ja/tai tyhjistä elementeistä.

Aistimuslaatujen "putkahtaminen" laaduttomien elementtien "sisältä" lienee vielä epäuskottavampi vaihtoehto (säilymislakien vastaisena).

On mahdotonta, että laaduttomasta aineesta muodostuu laatuja. Jäljelle jäävä mahdollisuus on, että aine-sinänsä (aistimustemme aiheuttaja) on alusta alkaen (ei vain hermostoiksi järjestyessään) "kokemusluonteista", itsessään-ilmenevää. Tätä kantaa olen puolustanut tällä ja muilla perusteilla tekstissäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.

-Ko. tekstissä olen myös sanonut, että meidän on mahdoton kuvitella kokemuksen syntyä ei-kokemuksesta. Aina, kun yritämme tätä, tulemme kuvitelleeksi kokemuksen, josta syntyy kokemus (ilmenevä). Siksi on mahdotonta sanoa, kuinka lähellä tai kaukana kokemukset ovat (mahdollisesta) ei-kokemuksesta. Emme voi sanoa, olisiko tämä muutos "vahvaemergentti" - eli mahdoton.

Tässä-väittämästäni herää kysymys: miten on mahdollista, että jokainen meistä kokee vain suppeahkon määrän aistimuksia minä tahansa hetkenä? Jos kaikki on kokemusluonteista, miksi en aisti kerralla koko maailmankaikkeutta? Miten minun ulkopuoliseni aine voi vaikuttaa minun aistimuksiini, jos se (kokemuslaadut joista se koostuu) ei ole yhtä kokemuskokonaisuutta mieleni kanssa?

Ehdotan ratkaisuksi sitä, että todella koen kaiken maailmankaikkeuden aineen, mutta en tiedosta sitä. Tietoisuuteen kuuluu se, että voin ajatella aistimaani, mielessäni yhdistää sen muihin mielteisiin (kuten "tämä on osa maailmaa", "tämä on osa Vantaata" jne.). Huomautan myös, että huomion kiinnittäminen aistittuun ympäristöön vaatii aikaa (ympäristön kokemisen kestoa). Koettua aikaakaan, kokemusten kertymistä monen hetken kestoisiksi, ei ehkä ole ilman hermostoa.

* Aistimuslaatu voi olla punaisenkokemus - aistimus tai mielikuva - mutta ainakin teoriassa myös jokin saman"näköinen" kuin punaisenkokemus, mutta ei-koettu, ei-ilmenevä. Sen sijaan en tarkoita punaisella kokemuslaadulla sitä osittain ruumiidemme ulkopuolista aineellista oliojoukkoa tai prosessia, joka vain aiheuttaa meissä punaisenaistimuksia.

** Onko uskottavaa, että sytyy uutta ainetta - uusia konkreettisia olioita, jotka tottelevat fysiikan lakeja? (Uskon, että kaikki kokemuksetkin ovat aineellisia.) Muistettakoon aineen ja energian säilymislait.)

*** Tai vaikka ei-koettukin punainen laatu. Puhuessani "aistimuslaaduista" en välttämättä tarkoita koettua, ilmenevää aistimuslaatua. Onhan ajateltavissa (jos ei kuviteltavissa), että voi olla olemassa aistimuslaatuja (kvalioita), jotka eivät ole koettuja. Tässä tekstissä puhun ennen kaikkea siitä, voiko kokemuslaatuja syntyä emergentisti - en niinkään siitä, voiko kokemuksia syntyä ei-kokemusluonteisesta.

**** Tässä tekstissä en puutu siihen, voisiko laaduton aine-elementti erota tyhjästä. Pohdintaa tästä löytyy tekstistäni "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016. *

Onko eläimillä käsitteitä?

Filosofien keskuudessa pidetään kokemukseni mukaan yleensä varmana, että eläimillä - ihmistä ja kenties muutamaa muuta poikkeusta lukuunottamatta - ei ole (yleis)käsitteitä (yleisiä ajatussisältöjä*). Otaksun tämän johtuvan siitä, että eläimillä ei ole sanoja (vai onko?**). Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ihmiselläkin käsitteet edeltävät sanojen keksimistä? Miten sanoja voisi luoda, jos ensin ei olisi käsitteitä? On siis mahdollista, että eläimillä on käsitteitä, vaikka niillä ei olisi vastaavia sanoja. Entä onko tämä uskottavaa?

Pidän järkeenkäyvänä, että antilooppi savannilla erottaa esim. leijonan (kokee, että kaikki leijonayksilöt kuuluvat samaan luokkaan - sillä on leijonan käsite), jolloin se voi oppia, että kaikkia leijonia on syytä varoa. (No, ainakin kaikkia aikuisia naarasleijonia.)

Pidän järkeenkäyvänä, että leijona savannilla oppii tunnistamaan saaliseläimet (sille syntyy saaliseläimen käsite***), jolloin se voi oppia, että näitä kaikkia kannattaa lähestyä mahdollisimman näkymättömissä mahdollisimman lähelle, jotta ne saisi helpoimmin kiinni. -Tässä yhteydessä saalistajalle on hyötyä myös havaitsemisen käsitteestä - siitä, että se oivaltaa saaliseläimen havaitsevan sen, ellei se hiivi mahdollisimman matalana, mahdollisimman haistamattomissa jne. (Tämä oivallus edellyttää saalistajalta paitsi havaitsemisen käsitteen, myös toisten eläinten "mielen teorian" - ymmärryksen toisten eläinten kokevuudesta.)

Vielä: pidän järkeenkäyvänä, että talitiainen tunnistaa auringonkukansiemenen, jolloin se voi oppia, että kaikki/useimmat auringonkukansiemenet maistuvat hyvältä eivätkä aiheuta mahanpuruja. 

On ilmeistä, että kaikki selviytymis- ja lisääntymistaitojen oppiminen edellyttää joitakin yleiskäsitteitä. Siispä: väitän, että monilla eläimillä on mielessään monia yleiskäsitteitä.

*Enemmän tai vähemmän yleisiä ideoita, kuten hauen käsite, kalan käsite tai eläimen käsite; juoksemisen käsite tai liikunnan käsite. On toki olemassa myös erisnimiä vastaavia käsitteitä, kuten "Sokrates" tai "kummini Esko" - mutta useimmat myöntänevät sentään, että monet eläimetkin tunnistavat yksilöitä (alkaen omista poikasistaan).

**Olen jostakin lukenut, että esim. kanalla on parikymmentä erilaista ja erimerkityksistä (varovaisemmin: eri tilanteissa käytettävää) äännähdystä. Monilla muillakin linnuilla on eri varoitusäänet petolintujen ja maapetojen tapauksessa. Jos eläinten täytyy oppia näiden äännähdysten käyttö, niitä voinee nimittää "sanoiksi".

***Vai erikseen kunkin saaliseläinlajin käsite? 

Tietoisuus ilman minätietoisuutta mahdollinen?

 Uskonnonfilosofi Leo Näreaho puhui 7.2.23 Luonnonfilosofian seuran kokouksessa mystisistä kokemuksista: siitä, että yksilö kokee lyhytaikaisesti olevansa yhtä maailmankaikkeuden, Jumalan tai "absoluutin" kanssa - tiedostavansa koko maailmankaikkeuden tms. (joka siis on tietoisuus, kokemuskokonaisuus?).

Mystiseen kokemukseen kuuluu myös yksilön minäkokemuksen hälveneminen ("egon kuolema") - tietoisuus ilman minätietoisuutta. Näreaho kysyi (jos oikein ymmärsin), onko tietoisuus (kokeminen) ilman minäkokemusta yleensä mahdollista.

Itse sanoisin: kokemus minästä/itsestä on vain yksi kokemus muiden joukossa. Mitä mieltä (tai tarvetta) olisi lainkaan puhua "minästä", jos kaikki kokemamme olisi "minää"*? Kokemuksen "minästä" täytyy jollakin tavoin erota kokemuksestamme "ulkomaailmasta". Koemme, että osa kokemastamme on minää, osa ulkomaailmaa.

Itse väitän: viittaamme minällä/itsellä kaikkeen siihen, mihin pystymme välittömästi tahdollamme (pyrkimyksellämme) vaikuttamaan - ruumiiseemme (jota pystymme tahdonalaisesti** liikuttamaan) sekä ajatuksiimme ja mielikuviimme (joita pystymme tahdonalaisesti tuottamaan mieleemme).

Joku huomauttaa ehkä, että näin sanoessani oletan jo ennalta minän - sanoinhan suunnilleen: se mihin minä pystyn tahdollani vaikuttamaan. Väitän kuitenkin, että tämä oli vain huolimatonta kielenkäyttöä (jolla tavoittelin ilmaisun lyhyyttä).

Täsmällisemmin sanoen tarkoitan: minästä on kyse silloin, kun jossakin tajunnassa ilmenee tahdon vaikuttaminen johonkin (ruumiiseen, ajatuksiin). Siis: kun on olemassa kokemus tahdon vaikuttamisesta johonkin. Minä/itse on siis ennen kaikkea toimijuutta.

-Myönnän toki, että "minällä" voidaan tarkoittaa muutakin (laajempaakin) - ainakin "narratiivista minää", muistoja siitä, mitä itselle on tapahtunut, mitä kykyjä itsellä on jne. Katson kuitenkin, että narratiivisen minän tarinoillakin on kohteena toimija-minä. Ilman toimijuutta ei ole minän ja ulkomaailman eroa.

Jos minäkokemus on (vain) kokemus tahdolla-vaikuttamisesta, on tietenkin loogisesti mahdollista kokea kaikkea muuta ilman minäkokemusta.

-Jälkiajatuksena: myönnän, että ulkomaailman aistimiseenkin liittyy jatkuvasti kokemuksia itsestä - tunnen, että suuntaan katsettani ulkomaailmaan ja kiinnitän huomiota ulkomaailmaan. Aistimiseen on siis leipoutunut aktiviteettia (tahdolla hallitsemista), itseä.

Kuitenkin (1): voin tarkoituksella vähentää huomion kiinnittämistä ulkomaailmaan (meditaatio) ja (2) koen jatkuvasti myös (näkö)aistimuksia, joihin en aktiivisesti suuntaa huomiota. Siispä: kaikki kokeminen ei ole minän kokemista. Ja, kuten sanottu: "minän" käsite on mielekäs vain jos on myös ei-minää. Näen myös: minän käsite on voinut syntyä vain jos on myös koettua ei-minää. (Vai kumoaako äärettömän käsite tämän väitteen?)

* Vasta aikuiseksi kasvaessamme opimme mieltämään, että kaikki kokemamme on osa itseämme ("tajuntaamme").

** Ainakin koemme, että pystymme tahdollamme vaikuttamaan itsemme piiriin kuuluviin ilmiöihin.

Onko multiversumin mahdollisuus uskottava?

Lainaan Esko Valtaojaa (Kotona maailmankaikkeudessa, 2002): "[On vain] kaksikymmentä vuotta ensimmäisistä aavistuksista siitä, että kosmoksemme voi olla vain tyhjästä syntynyt kupla lukemattomien maailmankaikkeuksien multiversumissa."

Ajatuksena on kai, että on olemassa monta suurta ainekokonaisuutta rinnakkain - samaan aikaan? - mutta ilman kosketusta toisiinsa. Katson kuitenkin:

Monta maailmankaikkeutta voi olla samaan aikaan vain jos ne muodostavat yhden kokonaisuuden*. (Itse katson: yhden mielen/tajunnan kokemuskokonaisuuden - ks. tekstini "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016 - mutta tätä olettamusta ei tarvita tässä-väittämäni perusteeksi.)

Kuitenkin: jos maailmankaikkeudet ovat olemassa yhtenä kokonaisuutena, miten on mahdollista että ne eivät vaikuta toisiinsa** eikä niistä ole pääsyä toisiinsa?

Moni kosmologi (fyysikko, ei filosofi) sanoo ehkä, ettei uskokaan eri maailmankaikkeuksien olevan olemassa samaan aikaan***.

Kosmologien ajatuksena lienee kuitenkin, että meidän maailmankaikkeudestamme katsoenkin voi sanoa, että on olemassa muitakin maailmankaikkeuksia. Maailmankaikkeudet ovat siis olemassa jossakin mielessä rinnakkain, vaikka ehkä eivät vierekkäin.****

Mutta jos muut maailmankaikkeudet eivät ole olemassa vierekkäin eivätkä samaan aikaan (muuten yhtenä kokonaisuutena) meidän maailmankaikkeutemme kanssa, voiko sanoa että niitä on olemassa (meidän maailmankaikkeutemme ohella)?

Credo: on vain universumi, ei multiversumia!

(Vielä yksi ajatus: onko uskottavaa, että yksi alku-universumi haarautuu useammaksi niin, että uudet "universumit" eivät muodosta yhtä kokonaisuutta alkuperäisen kanssa? Mikä saa ainekokonaisuudet erkaantumaan toisistaan?)

-Tekstissä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi" puhun siitäkin, miten eri yksilöiden tajunnansisällöt voivat olla olemassa samanaikaisesti = yhtenä kokonaisuutena. (Väitän siis, että ne voivat.)

* Pidän ilmeisenä, että samanaikaisuuden käsite on syntynyt jonkin yksilön ajatellessa yhdessä (yhtenä kokonaisuutena) havaitsemiaan tapahtumia.

** Vai uskaltaako näin kysyä, kun ei tiedetä, mistä syytapahtumien seuraustapahtumat johtuvat (mikä tekee jälkimmäiset välttämättömiksi?)? Ehkä voi olla muitakin syitä siihen, että lähekkäiset tai kokonaisuuden muodostavat aine-elementit eivät vaikuta toisiinsa.

*** Fyysikkokielessä tarkoittanee jonkun samanaikaisena kokemia. Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että uskon universaaliin aikaan - mieleen/tajuntaan, joka sisältää kaiken aineen (aine, se mikä aiheuttaa aistimuksemme, on siis nähdäkseni kokemusluonteista) hetki toisensa jälkeen. (Perustelut jälleen tekstissä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.) Vastaavanlainen universumi on kuviteltavissa tai ainakin ajateltavissa myös ei-kokemusluonteisena. (Emme voi suoranaisesti kuvitella ei-kokemusluonteista maailmankaikkeutta - jokainen mielikuvamme on kokemus - mutta voimme määritellä ei-kokemusluonteisen maailmankaikkeuden negaation kautta: ainekokonaisuus joka ei ilmene sellaisenaan kenellekään, millekään tajunnalle.)

**** Eri aistialoilla on erilaista rinnakkaisuutta: näköaistimuksissa koemme eri pisteitä tai isompia elementtejä vierekkäin (yhtäaikaa), kun taas esim. makuaistimukset (makeus, suolaisuus ym.) muodostavat (tavallaan) jakamattoman kokonaisuuden, ruoan "kokonaismaun". Voiko olla muuntyyppisiä kokonaisuuksia kuin nämä - vierekkäiset (eri paikoissa sijaitsevat) elementit ja yhdeksi-sekoittuneet elementit? 

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä - viimeinen (?) selvennysyritys

Yleensä ajatellaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: (1) mk on ollut olemassa äärettömän ajan (mitä on mahdotonta kuvitella ja minkä merkitystä on mahdotonta ymmärtää*) tai (2) mk:lla on ollut tietty alkuhetki (ehkä alkuräjähdyksen alkuhetki), missä tapauksessa ainetta on edeltänyt olemattomuus (myös tyhjästä syntyminen vaikuttaa intuitiivisesti mahdottomalta).

Itse näen, että on olemassa kolmaskin mahdollisuus:  (3) mk/aine on ollut olemassa "aina" tarkoittaen: on ollut vain mk:n/aineen olemassaolohetkiä (mk:n olemassaoloa ei ole edeltänyt olemattomuus) ja (4) mk/aine on ollut olemassa äärellisen ajan. Perustelen tätä kantaa perusteellisimmin maaliskuun 2018 blogitekstissäni, "Onko ajalla alkua (tai loppua)".

Mahdollisimman lyhyenä perusteluna: nähdäkseni on välttämätöntä, että hetkiä (ja mk) on ollut olemassa vain äärellisen ajan: on mahdollista, että maailmankaikkeus on ollut "aina" = sen olemassaolo oli ensimmäinen tilanne - mutta hetkijonoa** (menneisyyttä) ei ole voinut olla aina-jo-valmiiksi olemassa - sen olemassaolo (olleisuus) vaatii (yllätys, yllätys) ajan kulumista. (En usko eternalismiin, mitä perustelen 5. marras 2021 tekstissäni.) Siksi:

vaikka maailmankaikkeuden olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne, on täytynyt olla hetki, jolloin menneisyyttä ei vielä ollut ollut - eli ajan (menneisyyden***) äärellisyys on millä tahansa nyt-hetkellä välttämätöntä. (Tähän on ainakin yksi toinenkin syy, josta puhun tekstissä "Onko ajalla alkua...?", maaliskuu 2018.)

* Paitsi negatiivisesti: hetkijonoksi, jota ei voi laskea loppuun. (Vain negatiivisesti määriteltävissä olevasta ei voi tietää, onko se loogisesti mahdollista.)

** "Hetkijonon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta, jossa "on" (on ollut!) menneisyys. (Puhun tässä vain siitä, onko menneiden hetkien jatkumo mahdollisesti tai välttämättä äärellinen. Ja muutenkin koen, että tulevat tapahtumat eivät ole senkään vertaa olemassa kuin menneet. Menneet tilanteet ovat sentään olemassa nykyisten tilanteiden aiheuttajina.) 

*** Tai toistaiseksi kuluneen ajan, ajan alusta tähän hetkeen. Toisaalla tässä blogissa puollan kantaa, että tulevaisuus voi olla ääretön (teksti "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018).

-Tässä blogissa on useampia tekstejä, joissa perustelen asiaa perusteellisemmin. 

Ihmisyys arvokkaampaa kuin onnellisuus?

 Tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat" (sekä lyhyemmissä moraaliteksteissäni) päädyn väittämään, että asioiden "tulee olla" (moraalisessa mielessä) niin ja niin silloin, kun joku/jokin haluaa, että asiat ovat niin ja niin. Tärkeää on se mitä halutaan; tärkeintä on se mitä halutaan pakottavimmin.

John Stuart Mill on esittänyt tähän(kin) sopivan vastaväitteen: hän olisi mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika - joten on arvokkaampaa ja tavoiteltavampaa olla älykäs (tai muussa mielessä Sokrateen kaltainen) kuin olla onnellinen.

Itse vastaan tähän: ajatellessani vaihtoehtoja "onneton Sokrates" ja "onnellinen sika" saatan pitää tavoiteltavampana vaihtoehtoa "onneton Sokrates" (en haluaisi luopua älystäni tai moraalisesta tai filosofisesta tiedostavuudestani tms.).

Mutta jos tosiasiassa olisin* onneton Sokrates, haluaisin päästä eroon onnettomuudestani. Tosiasialliseen "onnettomaan Sokrateuteen" liittyisi halu päästä onnettomuudesta - pakottava halu ainakin jos onnettomuus olisi sietämätöntä tuskaa.

En tarkoita, että tosiasiallisiin tilanteisiin liittyvät halut olisivat moraalisessa mielessä ratkaisevia. Uskon vain, että tosiasialliseen onnettomuuteen liittyvä halu on pakottavampaa kuin eri vaihtoehtojen puntarointiin liittyvä parempanapitäminen ja halu/toive. Pidän siis kiinni ajatuksesta: onnellisuus ja kärsimyksen puuttuminen on tärkeintä. (Jos olisin kaikkivaltias Jumala, muuttaisin kärsivät ihmiset sioiksi, mikäli tämä olisi ainoa keino tehdä heidät onnellisiksi.)

* En puutu tässä kysymykseen, missä mielessä minä voisin olla Sokrates - olla yhtäaikaa (jossakin mielessä) minä ja Sokrates.

Mielen synty mielettömyydestä, aistimuslaadun laaduttomuudesta? (emergenssistä)

-Lyhennelty poiminta tekstistä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 16; luvut 5 - 5.2

"Emergenssillä" viitattaneen mielenfilosofiassa useimmiten siihen, että laaduttomasta aineesta (aivosähkötapahtumista?) syntyy laatuja (kuten punaista - useimmiten punaisenkokemuksia) ja/tai siihen, että ei-kokemusluonteisesta aineesta syntyy tietoisuus (kokemuksia). Tässä(kin) tekstissä käsittelen melkein vain laadun syntyä laaduttomasta.

(Vahvalla) emergenssillä tarkoitetaan nähdäkseni tässä yhteydessä: (1) aivosolukompleksi/aivosähkötapahtuma A on ajateltavissa* ilman kokemuslaatua K (2) aivosolukompleksi (jne.) A tekee välttämättömäksi kokemuslaadun K (3) aivosolukompleksi A on jossakin mielessä yhtä kuin kokemuslaatu K - ei "putkauta sitä sisuksistaan" (niin että K pysyisi olemassa A:n lakatessakin) tai muutu siksi niin, että K syntyisi A:n tilalle. Voisi ehkä sanoa: aivosolukompleksi A muodostaa kokemuslaadun K tai on kokemuslaadun K aineksena (jatkossa käytän muitakin muotoiluja).

Voisivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti laaduttomien (tai edes laadullisten) aine-elementtien suhteesta?

Yleensä ajatellaan, että aistimuslaadut syntyvät aineen monimutkaistumisesta (hermostoiksi). Kari Enqvist (1998) puolestaan puhuu siitä, että monimutkaisen aineen karkeistunut havaitseminen tuottaa aistimuslaadut. (Nämä eivät nähdäkseni ole toisensa poissulkevia mahdollisuuksia: voi olla, että monimutkaista hermostoa tarvitaan karkeistuneeseen aineen havaitsemiseen.) Seuraavassa puhun siitä, onko aistimuslaatujen synty nimenomaan karkeistumisen kautta mahdollista, mutta vastaavalla järkeilyllä selviää, voivatko aistimuslaaadut syntyä monimutkaistumisen kauttta.

"Karkeistunut kokemus" tarkoittanee: se, mikä on reaalisessa maailmassa (aistimustemme aiheuttajien joukossa) monta, koetaan yhtenä. ("Karkeistuneeksi" voidaan toki kutsua mitä tahansa havaintoa, joka on informaatioköyhempi kuin aistimen ulkopuolinen fysikaalinen tilanne, mutta keskityn nyt sellaiseen karkeistumiseen, joka voisi tuottaa aistimuslaatuja.) (3) Suurempi joukko koetaan yhtenä, mahdollisesti uudenlaatuisena (4) eri tiheydet koetaan erilaatuisina yksinä. Seuraavassa annan esimerkkejä vain tiheyksien karkeistuneesta kokemisesta. Jotta asia olisi kuviteltavissa, puhun samanlaatuisten (en laaduttomien) elementtien, väripisteiden, tiheyksistä.

Voidaan kuvitella, että silmän tappisolurypäs lähettää aivoihin syötteen, jossa on tietty määrä valkoisia pisteitä tietynkokoisella kentällä (alueella). Ja että aivot "kohtelevat kenttää yhtenä elementtinä" - siitä ei synny monen valkoisen pisteen kokemista, vaan (sanottakoon) yhden punaisen. Valkopisteiden tiheys ratkaisee, minkä värin aistija kokee. Nyt: voiko olla tietyntiheyksinen valkopistekenttä, ellei valkopisteiden välissä ole toista väriä? Eikö uuden laadun synty siis edellytä jopa kahta peruslaatua (vrt. perusväri)? Tästä ainakin syntyisi filosofisia ongelmia kylliksi ensitarpeisiin.

Toinen mahdollinen karkeistumismekanismi on, että hermopäätteen monesta ajallisesti peräkkäisestä syötteestä syntyy yksi aistimuselementti. Ratkaisevaa on nyt valkopisteiden ajallinen tiheys (vrt. äänenkorkeuksien oletettu riippuvuus ilman värähtelytiheydestä). Mutta jälleen: eikö valkopisteiden täyttä harvempi tiheys edellytä, että niiden esiintymishetkien välissä esiintyy toisenlaatuisia pisteitä? Voiko olla hetki (tilanne), johon ei sisälly mitään - laatua tai laadutonta elementtiä? Emergenssi samanlaatuisten (tai laaduttomien) tiheyden karkeistuneen kokemuksen kautta on mahdotonta, ellemme postuloi ei-mistään koostuvaa aikaa tai tilaa. Huomattakoon: hetkiä tai paikkoja, jotka eivät muodostu edes laaduttomista elementeistä. Voiko laaduton erota ei-mistään?

En paneudu tässä syvemmin laaduttoman hetken tai aineen mahdollisuuteen. (Laaduttoman aineen todistan mielestäni mahdottomaksi tekstissä "Aine koostuu välttämättä laaduista", marras 2020.) Ajatuksessa uuden laadun emergoitumisesta kahdesta alkeellisemmasta laadustakin on riittävästi ongelmia. Käsittelen seuraavaksi niitä. (Koska on mahdotonta kuvitella jotakin laadutonta, tarkastelen edelleen laadun syntyä toisesta laadusta - tai toisista laaduista.)

Laatujen emergenssi laaduista

Oletettakoon, että musta ja valkoinen sekoittuvat avaruudellisesti punaiseksi (tietty valkopisteiden tiheys aistitaan punaisena). Nyt: jos punaisenkokemuksen lisäksi on olemassa ei-kokemusluonteinen (tai kokemusluonteinenkin) musta-valkopistekenttä, missä mielessä punaisenaistimus on kokemus musta-valkopistekentästä - missä mielessä musta-valkopistekenttä ja punaisenaistimus ovat sama olio? Ja jos punaisenaistimus on sekoitus, missä mielessä punaisenaistimuksessa on toisenvärisiä elementtejä? Mitä yleensä tarkoittaa, että aivot kohtelevat monen pisteen kenttää yhtenä uudenlaatuisena pisteenä tai tulkitsevat kentän uudenlaatuiseksi pisteeksi?

Aistimisen yhteydessä "tulkinta" merkitsee vähintään: (5) on olemassa syöte (6) on olemassa aistimus (7) edellinen ja jokin hermostotapahtuma aikaaansaavat jälkimmäisen. Nämä ehdot täyttyvät, jos musta-valkopistekenttäsyöte aktivoi aistimessa valmiina olevan punaisenaistimuspisteen (syöksee sen aivoihin, jotka liittävät sen kompleksisempaan kokonaisuuteen, "aistijan tajuntaan"). Emergenssin ideaan kuuluu kuitenkin, että aistimissa tai aivoissa ei ole mitään aistimusvarastoja - aistimusten alkuperä on aineessa ja vain aineessa. Ellei hermostossa ole aistimusvarastoja, mitä lisää hermosto voi tuoda aistinsyötteisiin? Ehkä järjestyksen - avaruudellisen ja/tai ajallisen. (Järjestyksen, jonka yksilö havaitsee.)

Uudelleen: missä mielessä aivot voivat "tulkita" monen pisteen kentän yhdeksi pisteeksi? "Pistekentän kokeminen yhtenä pisteenä" voisi mielekkäästi tarkoittaa, että aivot "noteeraavat" kentästä vain yhden pisteen (liittävät vain sen aistijan kokemuskokonaisuuteen). Tällöin aistija näkee jotakin juuri puheenaolevasta kentästä. Mutta tällöin piste ei ole uudenlaatuinen.

Siis: miten aivot voivat tulkita monen pisteen kentän yhdeksi uudenlaatuiseksi pisteeksi? Yhtä hyvin: miten aivot voivat muuttaa musta-valkopistekentän punaisenaistimukseksi - luoda punaisenaistimuksen, jossa mustat ja valkoiset pisteet ovat aineksena?

Missä mielessä punaisenaistimus on sekoittunut tai koostuu musta- ja valkopisteistä, jos aistija ei näe punaisessa musta- ja valkopisteitä? Aistimusta voidaan pitää uudelleentulkittuna syötteenä vain jos aistimus on uudelleenjärjestetty syöte (olettaen, että aistimuslaatuvarastoja ei ole). Mutta onko mikään musta-valkokentän järjestys punaista?

Voivatko aistimuslaadut olla edes peruslaatujen sekoituksia? Ovatko kaikki aistimuslaatumme välttämättä elementaarisia ja olemassa jo reaalisessa maailmassa (aistimustemme aiheuttajamaailmassa)? 

Oma vastaukseni on: sekalaatu on mahdollinen vain jos voidaan sanoa, että sekalaadun aistimus sisältää peruslaatujen aistimukset. Esimerkiksi violetinaistimus sinisen ja punaisen aistimukset. Vastaväitteeksi ei kelpaa: tietoinen violetinaistimus voisi rakentua tiedottoman aineen sinisestä ja punaisesta. Violetinaistimus koostuu sinisestä ja punaisesta vain jos siinä on sinistä ja punaista. Vain jos violetin näkeminen on sinisen ja punaisen näkemistä. Muussa tapauksessa kyseessä ei ole sekoitus, vaan uusi itsenäinen olio (tai mahdollisesti transformaatio).

Emergenssi peruslaaduista sekalaaduksi on totta vain jos aistija näkee sekä sekalaadun että sen koostumisen peruslaaduista. Onko violetin näkeminen tällaista? Näemmekö, että violetissa on sinistä ja punaista? Näemmekö sen jo ennen kuin meillä on kokemusta värien sekoittamisesta? (Jos emme, ratkaiseeko tämä mitään?)

-Tietoisuuden (kokemuksen) emergentistä synnystä sanon vain tämän verran: kokemusluonteisen ja ei-kokemusluonteisen (esimerkiksi) väriläiskän eroa ei voida kuvitella eikä määritellä. Ei-laatuakaan ei voida kuvitella eikä määritellä, mutta tiedämme sentään, että ei-laatu ei ole punainen, ruusuntuoksuinen jne. Ei-kokemuksen ja kokemuksen mielikuvamme sen sijaan ovat täysin samanlaisia. En voi nähdä mielessäni punaisen läiskän ei-kokemusta - mielikuvani on kokemus, siinä punainen ilmenee. Ellei mielessäni ole punaisen ilmenemää, mielessäni ei ole punaista ensinkään. En voi kuvitella punaisen (tai minkään muunkaan laadun tai laatuyhdistelmän) ei-kokemusta. Hahmottamattomuuden ja määrittelemättömyyden vuoksi emme voi edes alkaa tarkastella älyllisesti muutosta ei-kokemuksesta kokemukseen. Emme tiedä, onko ei-itsessään-koettuus yhdistettävissä olemassaoloon ja jos on, onko muutos ei-kokemuksesta kokemukseen se kiistattoman vahvaemergentti muutos ("kvanttihyppy"), jona sitä yleisehkösti pidetään. 

* Myönnän, etten pysty kuvittelemaan laadutonta jotakin - sitä yrittäessäni tulen kuvitelleeksi jotakin valkoista ja harmaaääriviivaista - mutta voin ajatella, että on jotakin millä ei ole laatua (muodostaa siitä idean negaation avulla). Siten voin tiedostaa, että punaisuus tai mikä tahansa laatu, jonka emergenttiä syntyä puntaroin, on erilaista kuin mahdolliset laaduttomat elementit olisivat. Toinen on siis ajateltavissa ilman toista.