Onko eläimillä käsitteitä?

Filosofien keskuudessa pidetään kokemukseni mukaan yleensä varmana, että eläimillä - ihmistä ja kenties muutamaa muuta poikkeusta lukuunottamatta - ei ole (yleis)käsitteitä (yleisiä ajatussisältöjä*). Otaksun tämän johtuvan siitä, että eläimillä ei ole sanoja (vai onko?**). Eikö kuitenkin ole ilmeistä, että ihmiselläkin käsitteet edeltävät sanojen keksimistä? Miten sanoja voisi luoda, jos ensin ei olisi käsitteitä? On siis mahdollista, että eläimillä on käsitteitä, vaikka niillä ei olisi vastaavia sanoja. Entä onko tämä uskottavaa?

Pidän järkeenkäyvänä, että antilooppi savannilla erottaa esim. leijonan (kokee, että kaikki leijonayksilöt kuuluvat samaan luokkaan - sillä on leijonan käsite), jolloin se voi oppia, että kaikkia leijonia on syytä varoa. (No, ainakin kaikkia aikuisia naarasleijonia.)

Pidän järkeenkäyvänä, että leijona savannilla oppii tunnistamaan saaliseläimet (sille syntyy saaliseläimen käsite***), jolloin se voi oppia, että näitä kaikkia kannattaa lähestyä mahdollisimman näkymättömissä mahdollisimman lähelle, jotta ne saisi helpoimmin kiinni. -Tässä yhteydessä saalistajalle on hyötyä myös havaitsemisen käsitteestä - siitä, että se oivaltaa saaliseläimen havaitsevan sen, ellei se hiivi mahdollisimman matalana, mahdollisimman haistamattomissa jne. (Tämä oivallus edellyttää saalistajalta paitsi havaitsemisen käsitteen, myös toisten eläinten "mielen teorian" - ymmärryksen toisten eläinten kokevuudesta.)

Vielä: pidän järkeenkäyvänä, että talitiainen tunnistaa auringonkukansiemenen, jolloin se voi oppia, että kaikki/useimmat auringonkukansiemenet maistuvat hyvältä eivätkä aiheuta mahanpuruja. 

On ilmeistä, että kaikki selviytymis- ja lisääntymistaitojen oppiminen edellyttää joitakin yleiskäsitteitä. Siispä: väitän, että monilla eläimillä on mielessään monia yleiskäsitteitä.

*Enemmän tai vähemmän yleisiä ideoita, kuten hauen käsite, kalan käsite tai eläimen käsite; juoksemisen käsite tai liikunnan käsite. On toki olemassa myös erisnimiä vastaavia käsitteitä, kuten "Sokrates" tai "kummini Esko" - mutta useimmat myöntänevät sentään, että monet eläimetkin tunnistavat yksilöitä (alkaen omista poikasistaan).

**Olen jostakin lukenut, että esim. kanalla on parikymmentä erilaista ja erimerkityksistä (varovaisemmin: eri tilanteissa käytettävää) äännähdystä. Monilla muillakin linnuilla on eri varoitusäänet petolintujen ja maapetojen tapauksessa. Jos eläinten täytyy oppia näiden äännähdysten käyttö, niitä voinee nimittää "sanoiksi".

***Vai erikseen kunkin saaliseläinlajin käsite? 

Tietoisuus ilman minätietoisuutta mahdollinen?

 Uskonnonfilosofi Leo Näreaho puhui 7.2.23 Luonnonfilosofian seuran kokouksessa mystisistä kokemuksista: siitä, että yksilö kokee lyhytaikaisesti olevansa yhtä maailmankaikkeuden, Jumalan tai "absoluutin" kanssa - tiedostavansa koko maailmankaikkeuden tms. (joka siis on tietoisuus, kokemuskokonaisuus?).

Mystiseen kokemukseen kuuluu myös yksilön minäkokemuksen hälveneminen ("egon kuolema") - tietoisuus ilman minätietoisuutta. Näreaho kysyi (jos oikein ymmärsin), onko tietoisuus (kokeminen) ilman minäkokemusta yleensä mahdollista.

Itse sanoisin: kokemus minästä/itsestä on vain yksi kokemus muiden joukossa. Mitä mieltä (tai tarvetta) olisi lainkaan puhua "minästä", jos kaikki kokemamme olisi "minää"*? Kokemuksen "minästä" täytyy jollakin tavoin erota kokemuksestamme "ulkomaailmasta". Koemme, että osa kokemastamme on minää, osa ulkomaailmaa.

Itse väitän: viittaamme minällä/itsellä kaikkeen siihen, mihin pystymme välittömästi tahdollamme (pyrkimyksellämme) vaikuttamaan - ruumiiseemme (jota pystymme tahdonalaisesti** liikuttamaan) sekä ajatuksiimme ja mielikuviimme (joita pystymme tahdonalaisesti tuottamaan mieleemme).

Joku huomauttaa ehkä, että näin sanoessani oletan jo ennalta minän - sanoinhan suunnilleen: se mihin minä pystyn tahdollani vaikuttamaan. Väitän kuitenkin, että tämä oli vain huolimatonta kielenkäyttöä (jolla tavoittelin ilmaisun lyhyyttä).

Täsmällisemmin sanoen tarkoitan: minästä on kyse silloin, kun jossakin tajunnassa ilmenee tahdon vaikuttaminen johonkin (ruumiiseen, ajatuksiin). Siis: kun on olemassa kokemus tahdon vaikuttamisesta johonkin. Minä/itse on siis ennen kaikkea toimijuutta.

-Myönnän toki, että "minällä" voidaan tarkoittaa muutakin (laajempaakin) - ainakin "narratiivista minää", muistoja siitä, mitä itselle on tapahtunut, mitä kykyjä itsellä on jne. Katson kuitenkin, että narratiivisen minän tarinoillakin on kohteena toimija-minä. Ilman toimijuutta ei ole minän ja ulkomaailman eroa.

Jos minäkokemus on (vain) kokemus tahdolla-vaikuttamisesta, on tietenkin loogisesti mahdollista kokea kaikkea muuta ilman minäkokemusta.

-Jälkiajatuksena: myönnän, että ulkomaailman aistimiseenkin liittyy jatkuvasti kokemuksia itsestä - tunnen, että suuntaan katsettani ulkomaailmaan ja kiinnitän huomiota ulkomaailmaan. Aistimiseen on siis leipoutunut aktiviteettia (tahdolla hallitsemista), itseä.

Kuitenkin (1): voin tarkoituksella vähentää huomion kiinnittämistä ulkomaailmaan (meditaatio) ja (2) koen jatkuvasti myös (näkö)aistimuksia, joihin en aktiivisesti suuntaa huomiota. Siispä: kaikki kokeminen ei ole minän kokemista. Ja, kuten sanottu: "minän" käsite on mielekäs vain jos on myös ei-minää. Näen myös: minän käsite on voinut syntyä vain jos on myös koettua ei-minää. (Vai kumoaako äärettömän käsite tämän väitteen?)

* Vasta aikuiseksi kasvaessamme opimme mieltämään, että kaikki kokemamme on osa itseämme ("tajuntaamme").

** Ainakin koemme, että pystymme tahdollamme vaikuttamaan itsemme piiriin kuuluviin ilmiöihin.

Onko multiversumin mahdollisuus uskottava?

Lainaan Esko Valtaojaa (Kotona maailmankaikkeudessa, 2002): "[On vain] kaksikymmentä vuotta ensimmäisistä aavistuksista siitä, että kosmoksemme voi olla vain tyhjästä syntynyt kupla lukemattomien maailmankaikkeuksien multiversumissa."

Ajatuksena on kai, että on olemassa monta suurta ainekokonaisuutta rinnakkain - samaan aikaan? - mutta ilman kosketusta toisiinsa. Katson kuitenkin:

Monta maailmankaikkeutta voi olla samaan aikaan vain jos ne muodostavat yhden kokonaisuuden*. (Itse katson: yhden mielen/tajunnan kokemuskokonaisuuden - ks. tekstini "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016 - mutta tätä olettamusta ei tarvita tässä-väittämäni perusteeksi.)

Kuitenkin: jos maailmankaikkeudet ovat olemassa yhtenä kokonaisuutena, miten on mahdollista että ne eivät vaikuta toisiinsa** eikä niistä ole pääsyä toisiinsa?

Moni kosmologi (fyysikko, ei filosofi) sanoo ehkä, ettei uskokaan eri maailmankaikkeuksien olevan olemassa samaan aikaan***.

Kosmologien ajatuksena lienee kuitenkin, että meidän maailmankaikkeudestamme katsoenkin voi sanoa, että on olemassa muitakin maailmankaikkeuksia. Maailmankaikkeudet ovat siis olemassa jossakin mielessä rinnakkain, vaikka ehkä eivät vierekkäin.****

Mutta jos muut maailmankaikkeudet eivät ole olemassa vierekkäin eivätkä samaan aikaan (muuten yhtenä kokonaisuutena) meidän maailmankaikkeutemme kanssa, voiko sanoa että niitä on olemassa (meidän maailmankaikkeutemme ohella)?

Credo: on vain universumi, ei multiversumia!

(Vielä yksi ajatus: onko uskottavaa, että yksi alku-universumi haarautuu useammaksi niin, että uudet "universumit" eivät muodosta yhtä kokonaisuutta alkuperäisen kanssa? Mikä saa ainekokonaisuudet erkaantumaan toisistaan?)

-Tekstissä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi" puhun siitäkin, miten eri yksilöiden tajunnansisällöt voivat olla olemassa samanaikaisesti = yhtenä kokonaisuutena. (Väitän siis, että ne voivat.)

* Pidän ilmeisenä, että samanaikaisuuden käsite on syntynyt jonkin yksilön ajatellessa yhdessä (yhtenä kokonaisuutena) havaitsemiaan tapahtumia.

** Vai uskaltaako näin kysyä, kun ei tiedetä, mistä syytapahtumien seuraustapahtumat johtuvat (mikä tekee jälkimmäiset välttämättömiksi?)? Ehkä voi olla muitakin syitä siihen, että lähekkäiset tai kokonaisuuden muodostavat aine-elementit eivät vaikuta toisiinsa.

*** Fyysikkokielessä tarkoittanee jonkun samanaikaisena kokemia. Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että uskon universaaliin aikaan - mieleen/tajuntaan, joka sisältää kaiken aineen (aine, se mikä aiheuttaa aistimuksemme, on siis nähdäkseni kokemusluonteista) hetki toisensa jälkeen. (Perustelut jälleen tekstissä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 2016.) Vastaavanlainen universumi on kuviteltavissa tai ainakin ajateltavissa myös ei-kokemusluonteisena. (Emme voi suoranaisesti kuvitella ei-kokemusluonteista maailmankaikkeutta - jokainen mielikuvamme on kokemus - mutta voimme määritellä ei-kokemusluonteisen maailmankaikkeuden negaation kautta: ainekokonaisuus joka ei ilmene sellaisenaan kenellekään, millekään tajunnalle.)

**** Eri aistialoilla on erilaista rinnakkaisuutta: näköaistimuksissa koemme eri pisteitä tai isompia elementtejä vierekkäin (yhtäaikaa), kun taas esim. makuaistimukset (makeus, suolaisuus ym.) muodostavat (tavallaan) jakamattoman kokonaisuuden, ruoan "kokonaismaun". Voiko olla muuntyyppisiä kokonaisuuksia kuin nämä - vierekkäiset (eri paikoissa sijaitsevat) elementit ja yhdeksi-sekoittuneet elementit? 

Alkuräjähdys ei edellytä tyhjästä syntymistä - viimeinen (?) selvennysyritys

Yleensä ajatellaan, että maailmankaikkeuden historialla on vain kaksi vaihtoehtoa: (1) mk on ollut olemassa äärettömän ajan (mitä on mahdotonta kuvitella ja minkä merkitystä on mahdotonta ymmärtää*) tai (2) mk:lla on ollut tietty alkuhetki (ehkä alkuräjähdyksen alkuhetki), missä tapauksessa ainetta on edeltänyt olemattomuus (myös tyhjästä syntyminen vaikuttaa intuitiivisesti mahdottomalta).

Itse näen, että on olemassa kolmaskin mahdollisuus:  (3) mk/aine on ollut olemassa "aina" tarkoittaen: on ollut vain mk:n/aineen olemassaolohetkiä (mk:n olemassaoloa ei ole edeltänyt olemattomuus) ja (4) mk/aine on ollut olemassa äärellisen ajan. Perustelen tätä kantaa perusteellisimmin maaliskuun 2018 blogitekstissäni, "Onko ajalla alkua (tai loppua)".

Mahdollisimman lyhyenä perusteluna: nähdäkseni on välttämätöntä, että hetkiä (ja mk) on ollut olemassa vain äärellisen ajan: on mahdollista, että maailmankaikkeus on ollut "aina" = sen olemassaolo oli ensimmäinen tilanne - mutta hetkijonoa** (menneisyyttä) ei ole voinut olla aina-jo-valmiiksi olemassa - sen olemassaolo (olleisuus) vaatii (yllätys, yllätys) ajan kulumista. (En usko eternalismiin, mitä perustelen 5. marras 2021 tekstissäni.) Siksi:

vaikka maailmankaikkeuden olemassaolo olisi ensimmäinen tilanne, on täytynyt olla hetki, jolloin menneisyyttä ei vielä ollut ollut - eli ajan (menneisyyden***) äärellisyys on millä tahansa nyt-hetkellä välttämätöntä. (Tähän on ainakin yksi toinenkin syy, josta puhun tekstissä "Onko ajalla alkua...?", maaliskuu 2018.)

* Paitsi negatiivisesti: hetkijonoksi, jota ei voi laskea loppuun. (Vain negatiivisesti määriteltävissä olevasta ei voi tietää, onko se loogisesti mahdollista.)

** "Hetkijonon olemassaololla" tarkoitan tilannetta, jossa nyt-hetkeä on edeltänyt joukko muita hetkiä (tilanteita) - tilannetta, jossa "on" (on ollut!) menneisyys. (Puhun tässä vain siitä, onko menneiden hetkien jatkumo mahdollisesti tai välttämättä äärellinen. Ja muutenkin koen, että tulevat tapahtumat eivät ole senkään vertaa olemassa kuin menneet. Menneet tilanteet ovat sentään olemassa nykyisten tilanteiden aiheuttajina.) 

*** Tai toistaiseksi kuluneen ajan, ajan alusta tähän hetkeen. Toisaalla tässä blogissa puollan kantaa, että tulevaisuus voi olla ääretön (teksti "Onko ajalla alkua (tai loppua)", maalis 2018).

-Tässä blogissa on useampia tekstejä, joissa perustelen asiaa perusteellisemmin. 

Ihmisyys arvokkaampaa kuin onnellisuus?

 Tekstissäni "Oikean ja väärän tosiasiat" (sekä lyhyemmissä moraaliteksteissäni) päädyn väittämään, että asioiden "tulee olla" (moraalisessa mielessä) niin ja niin silloin, kun joku/jokin haluaa, että asiat ovat niin ja niin. Tärkeää on se mitä halutaan; tärkeintä on se mitä halutaan pakottavimmin.

John Stuart Mill on esittänyt tähän(kin) sopivan vastaväitteen: hän olisi mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika - joten on arvokkaampaa ja tavoiteltavampaa olla älykäs (tai muussa mielessä Sokrateen kaltainen) kuin olla onnellinen.

Itse vastaan tähän: ajatellessani vaihtoehtoja "onneton Sokrates" ja "onnellinen sika" saatan pitää tavoiteltavampana vaihtoehtoa "onneton Sokrates" (en haluaisi luopua älystäni tai moraalisesta tai filosofisesta tiedostavuudestani tms.).

Mutta jos tosiasiassa olisin* onneton Sokrates, haluaisin päästä eroon onnettomuudestani. Tosiasialliseen "onnettomaan Sokrateuteen" liittyisi halu päästä onnettomuudesta - pakottava halu ainakin jos onnettomuus olisi sietämätöntä tuskaa.

En tarkoita, että tosiasiallisiin tilanteisiin liittyvät halut olisivat moraalisessa mielessä ratkaisevia. Uskon vain, että tosiasialliseen onnettomuuteen liittyvä halu on pakottavampaa kuin eri vaihtoehtojen puntarointiin liittyvä parempanapitäminen ja halu/toive. Pidän siis kiinni ajatuksesta: onnellisuus ja kärsimyksen puuttuminen on tärkeintä. (Jos olisin kaikkivaltias Jumala, muuttaisin kärsivät ihmiset sioiksi, mikäli tämä olisi ainoa keino tehdä heidät onnellisiksi.)

* En puutu tässä kysymykseen, missä mielessä minä voisin olla Sokrates - olla yhtäaikaa (jossakin mielessä) minä ja Sokrates.

Mielen synty mielettömyydestä, aistimuslaadun laaduttomuudesta? (emergenssistä)

-Lyhennelty poiminta tekstistä "Lyhyt ehdotus todellisuudeksi", maalis 16; luvut 5 - 5.2

"Emergenssillä" viitattaneen mielenfilosofiassa useimmiten siihen, että laaduttomasta aineesta (aivosähkötapahtumista?) syntyy laatuja (kuten punaista - useimmiten punaisenkokemuksia) ja/tai siihen, että ei-kokemusluonteisesta aineesta syntyy tietoisuus (kokemuksia). Tässä(kin) tekstissä käsittelen melkein vain laadun syntyä laaduttomasta.

(Vahvalla) emergenssillä tarkoitetaan nähdäkseni tässä yhteydessä: (1) aivosolukompleksi/aivosähkötapahtuma A on ajateltavissa* ilman kokemuslaatua K (2) aivosolukompleksi (jne.) A tekee välttämättömäksi kokemuslaadun K (3) aivosolukompleksi A on jossakin mielessä yhtä kuin kokemuslaatu K - ei "putkauta sitä sisuksistaan" (niin että K pysyisi olemassa A:n lakatessakin) tai muutu siksi niin, että K syntyisi A:n tilalle. Voisi ehkä sanoa: aivosolukompleksi A muodostaa kokemuslaadun K tai on kokemuslaadun K aineksena (jatkossa käytän muitakin muotoiluja).

Voisivatko aistimuslaadut syntyä emergentisti laaduttomien (tai edes laadullisten) aine-elementtien suhteesta?

Yleensä ajatellaan, että aistimuslaadut syntyvät aineen monimutkaistumisesta (hermostoiksi). Kari Enqvist (1998) puolestaan puhuu siitä, että monimutkaisen aineen karkeistunut havaitseminen tuottaa aistimuslaadut. (Nämä eivät nähdäkseni ole toisensa poissulkevia mahdollisuuksia: voi olla, että monimutkaista hermostoa tarvitaan karkeistuneeseen aineen havaitsemiseen.) Seuraavassa puhun siitä, onko aistimuslaatujen synty nimenomaan karkeistumisen kautta mahdollista, mutta vastaavalla järkeilyllä selviää, voivatko aistimuslaaadut syntyä monimutkaistumisen kauttta.

"Karkeistunut kokemus" tarkoittanee: se, mikä on reaalisessa maailmassa (aistimustemme aiheuttajien joukossa) monta, koetaan yhtenä. ("Karkeistuneeksi" voidaan toki kutsua mitä tahansa havaintoa, joka on informaatioköyhempi kuin aistimen ulkopuolinen fysikaalinen tilanne, mutta keskityn nyt sellaiseen karkeistumiseen, joka voisi tuottaa aistimuslaatuja.) (3) Suurempi joukko koetaan yhtenä, mahdollisesti uudenlaatuisena (4) eri tiheydet koetaan erilaatuisina yksinä. Seuraavassa annan esimerkkejä vain tiheyksien karkeistuneesta kokemisesta. Jotta asia olisi kuviteltavissa, puhun samanlaatuisten (en laaduttomien) elementtien, väripisteiden, tiheyksistä.

Voidaan kuvitella, että silmän tappisolurypäs lähettää aivoihin syötteen, jossa on tietty määrä valkoisia pisteitä tietynkokoisella kentällä (alueella). Ja että aivot "kohtelevat kenttää yhtenä elementtinä" - siitä ei synny monen valkoisen pisteen kokemista, vaan (sanottakoon) yhden punaisen. Valkopisteiden tiheys ratkaisee, minkä värin aistija kokee. Nyt: voiko olla tietyntiheyksinen valkopistekenttä, ellei valkopisteiden välissä ole toista väriä? Eikö uuden laadun synty siis edellytä jopa kahta peruslaatua (vrt. perusväri)? Tästä ainakin syntyisi filosofisia ongelmia kylliksi ensitarpeisiin.

Toinen mahdollinen karkeistumismekanismi on, että hermopäätteen monesta ajallisesti peräkkäisestä syötteestä syntyy yksi aistimuselementti. Ratkaisevaa on nyt valkopisteiden ajallinen tiheys (vrt. äänenkorkeuksien oletettu riippuvuus ilman värähtelytiheydestä). Mutta jälleen: eikö valkopisteiden täyttä harvempi tiheys edellytä, että niiden esiintymishetkien välissä esiintyy toisenlaatuisia pisteitä? Voiko olla hetki (tilanne), johon ei sisälly mitään - laatua tai laadutonta elementtiä? Emergenssi samanlaatuisten (tai laaduttomien) tiheyden karkeistuneen kokemuksen kautta on mahdotonta, ellemme postuloi ei-mistään koostuvaa aikaa tai tilaa. Huomattakoon: hetkiä tai paikkoja, jotka eivät muodostu edes laaduttomista elementeistä. Voiko laaduton erota ei-mistään?

En paneudu tässä syvemmin laaduttoman hetken tai aineen mahdollisuuteen. (Laaduttoman aineen todistan mielestäni mahdottomaksi tekstissä "Aine koostuu välttämättä laaduista", marras 2020.) Ajatuksessa uuden laadun emergoitumisesta kahdesta alkeellisemmasta laadustakin on riittävästi ongelmia. Käsittelen seuraavaksi niitä. (Koska on mahdotonta kuvitella jotakin laadutonta, tarkastelen edelleen laadun syntyä toisesta laadusta - tai toisista laaduista.)

Laatujen emergenssi laaduista

Oletettakoon, että musta ja valkoinen sekoittuvat avaruudellisesti punaiseksi (tietty valkopisteiden tiheys aistitaan punaisena). Nyt: jos punaisenkokemuksen lisäksi on olemassa ei-kokemusluonteinen (tai kokemusluonteinenkin) musta-valkopistekenttä, missä mielessä punaisenaistimus on kokemus musta-valkopistekentästä - missä mielessä musta-valkopistekenttä ja punaisenaistimus ovat sama olio? Ja jos punaisenaistimus on sekoitus, missä mielessä punaisenaistimuksessa on toisenvärisiä elementtejä? Mitä yleensä tarkoittaa, että aivot kohtelevat monen pisteen kenttää yhtenä uudenlaatuisena pisteenä tai tulkitsevat kentän uudenlaatuiseksi pisteeksi?

Aistimisen yhteydessä "tulkinta" merkitsee vähintään: (5) on olemassa syöte (6) on olemassa aistimus (7) edellinen ja jokin hermostotapahtuma aikaaansaavat jälkimmäisen. Nämä ehdot täyttyvät, jos musta-valkopistekenttäsyöte aktivoi aistimessa valmiina olevan punaisenaistimuspisteen (syöksee sen aivoihin, jotka liittävät sen kompleksisempaan kokonaisuuteen, "aistijan tajuntaan"). Emergenssin ideaan kuuluu kuitenkin, että aistimissa tai aivoissa ei ole mitään aistimusvarastoja - aistimusten alkuperä on aineessa ja vain aineessa. Ellei hermostossa ole aistimusvarastoja, mitä lisää hermosto voi tuoda aistinsyötteisiin? Ehkä järjestyksen - avaruudellisen ja/tai ajallisen. (Järjestyksen, jonka yksilö havaitsee.)

Uudelleen: missä mielessä aivot voivat "tulkita" monen pisteen kentän yhdeksi pisteeksi? "Pistekentän kokeminen yhtenä pisteenä" voisi mielekkäästi tarkoittaa, että aivot "noteeraavat" kentästä vain yhden pisteen (liittävät vain sen aistijan kokemuskokonaisuuteen). Tällöin aistija näkee jotakin juuri puheenaolevasta kentästä. Mutta tällöin piste ei ole uudenlaatuinen.

Siis: miten aivot voivat tulkita monen pisteen kentän yhdeksi uudenlaatuiseksi pisteeksi? Yhtä hyvin: miten aivot voivat muuttaa musta-valkopistekentän punaisenaistimukseksi - luoda punaisenaistimuksen, jossa mustat ja valkoiset pisteet ovat aineksena?

Missä mielessä punaisenaistimus on sekoittunut tai koostuu musta- ja valkopisteistä, jos aistija ei näe punaisessa musta- ja valkopisteitä? Aistimusta voidaan pitää uudelleentulkittuna syötteenä vain jos aistimus on uudelleenjärjestetty syöte (olettaen, että aistimuslaatuvarastoja ei ole). Mutta onko mikään musta-valkokentän järjestys punaista?

Voivatko aistimuslaadut olla edes peruslaatujen sekoituksia? Ovatko kaikki aistimuslaatumme välttämättä elementaarisia ja olemassa jo reaalisessa maailmassa (aistimustemme aiheuttajamaailmassa)? 

Oma vastaukseni on: sekalaatu on mahdollinen vain jos voidaan sanoa, että sekalaadun aistimus sisältää peruslaatujen aistimukset. Esimerkiksi violetinaistimus sinisen ja punaisen aistimukset. Vastaväitteeksi ei kelpaa: tietoinen violetinaistimus voisi rakentua tiedottoman aineen sinisestä ja punaisesta. Violetinaistimus koostuu sinisestä ja punaisesta vain jos siinä on sinistä ja punaista. Vain jos violetin näkeminen on sinisen ja punaisen näkemistä. Muussa tapauksessa kyseessä ei ole sekoitus, vaan uusi itsenäinen olio (tai mahdollisesti transformaatio).

Emergenssi peruslaaduista sekalaaduksi on totta vain jos aistija näkee sekä sekalaadun että sen koostumisen peruslaaduista. Onko violetin näkeminen tällaista? Näemmekö, että violetissa on sinistä ja punaista? Näemmekö sen jo ennen kuin meillä on kokemusta värien sekoittamisesta? (Jos emme, ratkaiseeko tämä mitään?)

-Tietoisuuden (kokemuksen) emergentistä synnystä sanon vain tämän verran: kokemusluonteisen ja ei-kokemusluonteisen (esimerkiksi) väriläiskän eroa ei voida kuvitella eikä määritellä. Ei-laatuakaan ei voida kuvitella eikä määritellä, mutta tiedämme sentään, että ei-laatu ei ole punainen, ruusuntuoksuinen jne. Ei-kokemuksen ja kokemuksen mielikuvamme sen sijaan ovat täysin samanlaisia. En voi nähdä mielessäni punaisen läiskän ei-kokemusta - mielikuvani on kokemus, siinä punainen ilmenee. Ellei mielessäni ole punaisen ilmenemää, mielessäni ei ole punaista ensinkään. En voi kuvitella punaisen (tai minkään muunkaan laadun tai laatuyhdistelmän) ei-kokemusta. Hahmottamattomuuden ja määrittelemättömyyden vuoksi emme voi edes alkaa tarkastella älyllisesti muutosta ei-kokemuksesta kokemukseen. Emme tiedä, onko ei-itsessään-koettuus yhdistettävissä olemassaoloon ja jos on, onko muutos ei-kokemuksesta kokemukseen se kiistattoman vahvaemergentti muutos ("kvanttihyppy"), jona sitä yleisehkösti pidetään. 

* Myönnän, etten pysty kuvittelemaan laadutonta jotakin - sitä yrittäessäni tulen kuvitelleeksi jotakin valkoista ja harmaaääriviivaista - mutta voin ajatella, että on jotakin millä ei ole laatua (muodostaa siitä idean negaation avulla). Siten voin tiedostaa, että punaisuus tai mikä tahansa laatu, jonka emergenttiä syntyä puntaroin, on erilaista kuin mahdolliset laaduttomat elementit olisivat. Toinen on siis ajateltavissa ilman toista. 

Kokemusten ja aivotilojen samuudesta II

"Emergenssillä" tarkoitetaan mielenfilosofiassa useimmiten sitä, että laaduttomasta aivosähkötoiminnasta syntyy laatuja (kuten punaista, mahd. punaisenkokemuksia) tai ei-tietoisesta (ei-kokemusluonteisesta) aivosähkötoiminnasta tietoisuus. Tässä tekstissä keskityn edelliseen: laadun syntyyn laaduttomasta.

Laatujen emergenssi on sitä, että jokin laaduttomien elementtien kokonaisuus jossakin mielessä on punaisuus, jossakin mielessä ei ole. Ehkä: laaduttomien elementtien kokonaisuus on ajateltavissa* ilman punaisuutta, mutta tekee punaisuuden välttämättömäksi**? Miten tämä olisi mahdollista (ainoa välttämättömyys on looginen välttämättömyys - ks. vanhempia tekstejäni)?

Tarkemmin paneudun emergenssin ongelmallisuuteen tekstissäni Lyhyt ehdotus todellisuudeksi, maalis 2016, ainakin 5: Emergenssi ja 5.2: Laatujen emergenssi laaduista (sic! jotta synty laaduttomasta olisi kuviteltavissa).

Emergenssin aiheuttamat ongelmat voisi välttää olettamalla, että aivoissa ei synny uusia laatuja, vaan kaikki ominaisuudet ovat ominaisia kaikelle mielelle ja aineelle (mikäli tällöin on yleensä mielekästä puhua erikseen aineesta ja mielestä). Olettamalla, että aivotapahtuma on sama kuin punaisenkokemus.

Tätä sanotaan identiteettiteoriaksi ja siitä on olemassa ainakin kaksi muotoa: (a) kaikki olemassaoleva on laatumaista ja/tai tiedostettua (mentalismi, neutraali monismi) (b) millään olemassaolevalla ei ole laatuja ja/tai mikään olemassaoleva ei ole tiedostettua/koettua (eliminativismi).

Useimmat mielenfilosofit näyttäisivät katsovan, että punaisenaistimus ei voi olla loogisesti sama kuin jokin aivotila. (Vain "punainen on sama kuin punainen" on loogista samuutta. Kuten Wittgenstein sanoi, loogiset todistukset ovat tautologioita.)

Sen sijaan on puolustettu mahdollisuutta, että punaisen aistimus voisi empiirisesti osoittautua samaksi kuin jokin aivotila.

Jaegwon Kim on (70-luvulla - Materialism and the Mind-Body Problem, toim. David Rosenthal) antanut muutamia esimerkkejä siitä, miten jokin ilmiö on empiirisesti-mutta-ei-loogisesti sama kuin toisin määritelty ilmiö. Mieleeni on jäänyt kaksi esimerkkiä: "sininen on taivaan väri" ja "musta on korppien väri". (Hyväksyn Kimin ilmeisen lähtökohdan, että taivas on määriteltävissä mainitsematta sinisyyttä ja korppi mainitsematta mustuutta - eli kyse ei välttämättä ole loogisesta samuudesta.)

Näissä esimerkeissä mainitaan ensin jokin laatu (jonka on loogisesti mahdollista olla olemassa yksin), toiseksi jokin suhde.

Perustelen. Edellinen lause voidaan tulkita näin: taivas = se minkä näemme katsoessamme ylöspäin päivällä, kun ylhäällä ei ole kattoa tai pilviä (jne.), on sininen.

Kysymys on siitä, missä sinistä nähdään - sinisen suhteesta tiettyyn paikkaan. (Toisessa esimerkissä on vastaavasti kyse siitä, missä mustaa voidaan nähdä - mustan suhteesta tiettyyn lintulajiin.)

"Sinisen taivaan värin" esimerkissä puhutaan ensiksi tietystä aistimuslaadusta - toiseksi todetaan, että kyse on siitä laadusta, jolla on tietty suhde taivaaseen.

On ongelmatonta sanoa, että sininen aistimuslaatu on sama kuin se laatu, jonka näemme taivaassa. Näin on, koska ensin puhutaan oliosta (joka kykenisi olemaan olemassa yksin), sitten sen suhteesta johonkin. Olioilla voi hyvin olla suhteita - ne voivat olla se-olio-jolla-on-tietty-suhde.***

Ongelmallista olisi sen sijaan väittää, että jokin laatu on sama kuin toinen laatu - tai laatukompleksi - tai laaduttomuus. Punainen ei voi olla sama kuin sininen. Tämä on intuitiivisesti ilmeistä.

Muutenkin on todettava, että punainen ei voi empiirisesti osoittautua ilmeisellä tavalla siniseksi, niin kuin taivaan väri on osoittautunut siniseksi.****

Punaisenaistimus ei voi olla sama kuin tietty aivosolujen suhde toisiinsa. Tai: se ei voi olla sama, jos oletetaan että reaaliset aivot - se mikä on mukana aiheuttamassa näköaistimusta aivoista (jos aivojenomistajan kallo avataan) - ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin nähdyt aivot. Punaisenaistimus on yksinkertainen, ei saman"näköinen" kuin monen solun kokonaisuus.

Tästä varauksesta onkin johdettavissa ratkaisu. Ehkä mentaalinen ja fysikaalinen ovatkin yhtä siinä mielessä, että punainen on sama kuin punainen?

Alustan: ainoa, minkä pystymme havaitsemaan sellaisena kuin se on, on omat aistimuksemme ja muut tajunnansisältömme. Vain kokemustemme olemassaolo on varmaa.

Emme tiedä, miltä aivot-sinänsä (aivojenaistimusten aiheuttajat) "näyttävät". On siis teoriassa mahdollista, että aivojenomistajan kokema punainen ja muut kokemukset aiheuttavat ulkopuoliselle aistimuksen aivosolukompleksista*****.

Yhtä hyvin: se mikä aiheuttaa havaintojamme (aivo)sähköaktiviteetista - kenties välillisesti, havainnoitsijan ympäristöä muuttamalla - on ehkä punaista ja muita kokemuslaatuja. Punainen voi olla sama kuin aivosähkötapahtumien aiheuttaja.

Punaisenkokemuksen olemassaolo on varmaa, saksanpähkinän näköisten aivojen olemassaolo ei. Jos mentaalinen ja fysikaalinen siis ovat samaa laatua, sen on merkittävä: "punainen on yhtä kuin punainen" - ei "saksanpähkinä on yhtä kuin saksanpähkinä" (tms.). Pidän siis oikeana mentalistista, en eliminativistista identiteettiteoriaa.

Perustelen kaiken (aineen) välttämätöntä laatumaisuutta lisää tekstissäni Aine koostuu välttämättä laaduista, marras 2020.

* Myönnän, etten pysty kuvittelemaan laadutonta jotakin - sitä yrittäessäni tulen kuvitelleeksi jotakin valkoista ja harmaaääriviivaista - mutta voin ajatella, että on jotakin millä ei ole laatua (muodostaa siitä idean negaation avulla). Siten voin tiedostaa, että punaisuus tai mikä tahansa laatu, jonka emergenttiä syntyä puntaroin, on erilaista kuin mahdolliset laaduttomat elementit olisivat. Toinen on siis ajateltavissa ilman toista.

**Niin pitkäksi aikaa kuin aivosähkötapahtuma kestää? Toisin sanoen aivosähkötapahtuma ei "putkauta sisuksistaan" uutta, itsenäistä oliota (joka jatkaa olemassaoloaan, vaikka aivosähkötapahtuma lakkaa).

*** Olio voidaan toki yksilöidä pelkkien suhteidenkin kautta: "Sokrates oli filosofi", eli (eräs) henkilö, jota kutsuttiin nimellä Sokrates, oli sama kuin henkilö, joka harjoitti filosofiaa Ateenan kaduilla.

**** Enintään on mahdollista havaita, että punainen ja sininen (tms.) esiintyvät aina yhdessä, ja tästä päätellä, että toinen muodostaa toisen (ei putkauta toista sisuksistaan, jos lähdetään siitä, että uutta ainetta/olemassaolevaa ei synny).

***** Eikö millä tahansa olemassaolevalla voi olla vaikutuksia?